Äitiys on perseestä, lapsettomat, harkitkaa vielä.

Mä sain 39 vuotiaana, ja lapsi on tuonut elämääni miellömästi iloa. Ja rakkautta. Toki joskus huolta lapsen puolesta ja väsymystäkin, mutta se kuuluu elämään. Nyt lapsi on 18 ja edelleen on ihanaa olla hänen äitinsä. Minulla on koko ajan rinnalla ollut rakastava mies jalapsella isä. Parasta ikinä!

Täällä toinen kolmen hemmetin vaativan, huonotuulisen, jatkuvasti huutavan ja ulvovan, mitään päähän saamattoman äiti, jonka elämän huonoin päätös oli tehdä lapsia. Ainoa asia mitä odotan päivittäin on, että pääsen töihin ja kestäisinkö hengissä siihen asti, että kakarat ovat aikuisia.

Ei ole p*rseestä. Epä-äidillisten naisten ei kannata ryhtyä äidiksi ja toki suuremmat kriisit elämässä rasittaa kaikkia jos osuu omalle kohdalle. Minusta äitiys on yksi elämäni parhaita asioita enkä sekuntiakaan elämässäni ole katunut. Älä yleistä.

Sitä mitä olen aina ihmetellyt on se, että mitä nämä äitiyden katujat ovat oikein kuvitelleet lapsiperhe-elämästä? Tuntuu että kaikki aina sanovat ”et tiennyt että tämä tällaista olisi”. Kakkavaippoja, kiukkupuuskia, vääntämistä, pelkoja, kyselyikä, tappelua jne. Minulle ollut aina selvää ettei lapsiperhe-elämä mitään ruusuilla tanssimista ole. En voi ymmärtää missä pilvilinnoissa ihmiset elää ja kun näitä tulee päivittäin ja ihmiset ovat aina tähänkin asti lisääntyneet. Miten se muka aina yllätyksenä tulee?

Vierailija kirjoitti:

Täällä toinen kolmen hemmetin vaativan, huonotuulisen, jatkuvasti huutavan ja ulvovan, mitään päähän saamattoman äiti, jonka elämän huonoin päätös oli tehdä lapsia. Ainoa asia mitä odotan päivittäin on, että pääsen töihin ja kestäisinkö hengissä siihen asti, että kakarat ovat aikuisia.

Miten hitossa olet tehnyt saman "virheen" kolmesti? Miten et nyt viimeistään toisen lapsen synnyttyä huomannut, että et pisä lapsista? Kuulostat tarinoita sepittelevältä lapsettomalta tai sitten todella säälin lapsiasi.

Kukaan ei ole koskaan tässä maailmassa rakkaampi tai tärkeämpi ihminen kuin oma lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole koskaan tässä maailmassa rakkaampi tai tärkeämpi ihminen kuin oma lapsi.

Paitsi kissa.

Olen huomannut että nykyään lapsiaan aidosti rakastavat vanhemmat ovat todellinen harvinaisuus. Johtunee siitä, että nykyään juuri kaikista itsekkäimmät ihmiset perustavat perheitä. Eniten siinä kärsivät lapset, kaikki koulut ja pk:t ovat täynnä käytöshäiriöisiä. 

Miehenä olen onnellinen ettei tarvitse joutua pakolla lasta hoitamaan naiset hoitaa sen puolen vaikka väkisin, voi tarpeet tyydyttää ja jos vahinko käy niin luikkii vaan karkuun, kyllä äiti hoitaa hähhähää

Mulla on neljä lasta.

Silloin kun itsellä on huono olla, ei ole nukkunut tarpeeksi, on enemmän stressiä tai masentaa niin silloin sitä katuu että hankki lapsia. Ja sitten tulee touskittua lapsille, jolloin heistäkin tulee vaikeampia ja kiukkuisempia.

Mutta silloin kun on itsellä asiat hyvin, parisuhde voi hyvin, pitää huolta omasta hyvinvoinnista ,syö hyvin, menee nukkumaan ajoissa yms. Niin silloin äitiys on onni ja ilo, lapsista saa valtavasti seuraa ja heidän kanssaan on ilo olla. Lapset pitävät liikkeessä ja on pakko nousta sängynpohjalta ja tehdä asioita.

Että kehottaisinkin ap miettimään, mikä on oma elämänhallinta, lastenkasvatustyyli, puhetapa lapsille, oma mukavuuden halu,

ruokavalio, hormonitasapaino, uni ,parisuhde?

Lasten ei kuulu kärsiä sinun ongelmistasi ja itse olet lapset päättänyt hankkia ja kasvattaa. Lopeta valitus ja kasva aikuiseksi. Hoida omaa terveyttä kokonaisvaltaisesti.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä haluanko äidiksi. Ainakin olen ihan onnellinen ilman lapsiakin, lukuunottamatta sitä että välillä kärsin masennuksesta. Masennuskausien välillä kuitenkin elämä maistuu ja tuntuu, että minulta ei puutu mitään. Aloittelevan yksityisyrittäjän elämäni on myös riittävän haastavaa ilman lapsiakin.

Olen kuitenkin kohta jo 34-vuotias, ja hedelmällisyys alkaa niin rajusti laskea, että jos aion koskaan lapsia hankkia, ei kannata enää odotella. Mieheni haluaa lapsia kovasti, samoin hänen äitinsä. Miehen sisko on todettu lapsettomaksi ja muita sisaruksia heillä ei ole. TIedän, että en voi omaa päätöstäni tehdä tällaisin perustein, mutta kyllä nämäkin asiat jollain tavalla vaikuttavat minuun. Ajattelen, että minun pitäisi olla aivan varma että en halua lapsia, jotta voisin hyvällä omatunnolla jättää ne hankkimatta tässä tilanteessa. En kuitenkaan ole varma.

Voi kun voisin saada etukäteen tietää, millaista lasten saaminen ja heidän kanssaan eläminen on. Silloin osaisin varmemmin tehdä oikean päätöksen.

Voisitko AP kuvailla vielä tarkemmin, mitä kaikkea lasten hankinnan jälkeen elämässäsi on mennyt pieleen?

Missään tapauksessa lasta ei kannata hankkia siksi, että mies haluaa tai sukulaiset haluavat.

Tuo on helpommin sanottu kuin tehty. AP:n tapaa mietin itsekin lapsen hankkimisen hyviä ja huonoja puolia. Olen juuri päässyt vuosia kestäneestä lievästä masennuksesta yli ja saanut itselleni hyvän, joskin määräaikaisen työpaikan. Miehen kanssa olemme olleet kymmenen vuotta yhdessä ja alusta asti puhuneet että haluamme perheen. Ongelma vain on se, ettei minulla ole pienintäkään vauvakuumetta. Olen hoitanut vauvoja nuorena ja tiedostan täysin mitä elämä on univajeen ja olemattoman vapaa-ajan kanssa, varsinkin kun asumme kaukana tukiverkostoista. Ottaisin huomattavan riskin oman kuntoutumiseni suhteen ja työuralle voi tietenkin heittää hyvästit.

Jos olisin 25-vuotias niin tässä kuviossa ei olisi mitään ongelmaa. Mutta kun ikää on se kymmenen vuotta enemmän, miehellä huoli lapsettomaksi jäämisestä ja kaukana sukulaisilla pelko suvun jatkumisesta, niin ei tässä oikein koe että olisi vaihtoehtojakaan. Odottaa kun ei voi, sen on tehnyt jo useampi lääkäri selväksi. Pitänee vain luottaa äitihormonien voimakkuuteen ja toivoa, että ehtii vielä töihin takaisin ennen työsopimuksen loppumista.

Vierailija kirjoitti:

Täällä toinen kolmen hemmetin vaativan, huonotuulisen, jatkuvasti huutavan ja ulvovan, mitään päähän saamattoman äiti, jonka elämän huonoin päätös oli tehdä lapsia. Ainoa asia mitä odotan päivittäin on, että pääsen töihin ja kestäisinkö hengissä siihen asti, että kakarat ovat aikuisia.

Jos kolme lastasi ovat huonotuulisia, vaativia, huutavia ja ulvovia, vika on täysin kasvatustavassasi , siinä

ettet osaa kasvattaa lapsia tai et jaksa vastata heidän tunteisiinsa ja tarpeisiinsa.

Et ole henkisesti läsnä .

Mene kasvatuskurssille tai hanki apua.

Ei ole lastesi vika ettet osaa olla hyvä vanhempi.

Lapset eivät ole pahuuttaan hankalia ja huutavia, vaan oireilevat jostain. jopa umpisurkea ruokavalio ja esim. raudanpuute voi vaikuttaa lasten käytökseen.

Kasva aikuiseksi ja kanna vastuusi vanhempana.

Jatkuva syyllisyyden ja riittämättömyyden tunne. Sepä se tästä tekee kamalaa, ja mielestäni liittyvät nimenomaan äitiyteen - ei minun mies tällaisia koe siinä määrin kuin minä. Asiaa ei auta, että nykymaailmassa syyllistetään yhä enemmän ja enemmän.

Sanoisin että lapsia ei kannata tehdä jos omassa lapsuudessa on ollut selviä ja vakavia epäkohtia, ja kuvittelee itse tekevänsä sitten toisin vain niin päättämällä. Sepä se onkin, kun esim. uhmaikäinen tekee kaikkensa ärsyttääkseen, ja jotenkin kummasti vaan sanot tai teet jotain, mitä olet vannonut ettet ikinä tule sanomaan tai tekemään. Oma itsetunto äitinä alenee ja siitä tulee kierre. Ei mikään määrä lepoa ja omaa aikaa auta, sillä kyse on sukupolvelta toiselle siirtyneestä vuorovaikutustavasta, ja siihen tarvitsee usein ulkopuolista apua. Oma tahto ei riitä, kun kolmevuotiaan kanssa taannut kolmevuotiaaksi.

Meidän sukupolvi (viittaan 30-40-vuotiaisiin) on ensimmäinen polvi joka on kasvatettu pääsääntöisesti tukkapöllyllä, kovakouraisuudella, uhkailulla ja syyllistämisellä, ja joilta on sama kielletty lain mukaan. Olemme ensimmäinen polvi joka haluaa ja todellakin joutuu tekemään toisin kuin vanhempansa - mutta apua ja välineitä tähän on tarjolla melko heikosti. Se on hurjan helppoa sanoa ennen lapsia, että teen toisin. Sitten kun on sen oman lapsen kanssa tunnepitoisissa tilanteissa ja huomaa että lapsella ei ole vastassa aikuista - vaan toinen lapsi (sinä itse pikkutyttönä), niin sen ymmärtää.

En tiedä mitä itse tekisin lapsilleni, jos omassa kotonani olisi tapahtunut jotain tukkapöllyä pahempaa. En siis kurita lapsiani fyysisesti, mutta kyllä se melko lähellä on käynyt, ja varmasti olen käyttänyt henkistä väkivaltaa pahimpina hetkinä. Ja niin on muuten todella moni muukin äiti, tiedosti sen itse tai ei.

Mun entinen kaverini haukkui mulle uhmaikäistä lastaan vittupääksi. Omaa lastaan!

Toinen koulukaverini teki lapsestaan julkisen somelynkkauspäivityksen, kun muutti isänsä luo.

Eräs äiti itki blogissaan kuinka hänen tyttärensä ei pidäkään monen sadan euron Giggeliguun mekosta. Ja pakottaa tytärtään pitämään sitä että saa instaan kuvia.

Eräs isä teki päivityksen lapsensa diagnooseista.

Mulla on mennyt usko nykyvanhempiin.

Giggeliguun mekko 😁

Äitiys on välillä kivaa, mutta useasti ei. Minulla menee hermot kun meille tuli selkainen vesseli joka nukkuu huonosti ja joka vaatii että olen samassa huoneessa kunnes nukahtaa. Päiväunet olivat pahimmillaan 3x30 min ja yöllä herättiin 2-3h välein jopa joskus tunninkin välein. Nyt nukkuu 1 päiväunet mutta vaatii nukutuksen eli nukahtaa syliin. Jos laittaa sänkyyn niin pönkee ylös ja ei nukahda, eikä voi lähteä pois huoneesta. Laskin että on nukkunut nyt kaksi viimeistä kuukautta läpi yön 15pv kolme kuukautta sitten 10pv ja toukokuussa nukkui heräämättä 5 pv. Eli ihan täysin univelkainen ole tästä kahdesta vuodesta.

En suosittele vanhemmuutta jos unet ovat elintärkeää mielenterveydellesi.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä haluanko äidiksi. Ainakin olen ihan onnellinen ilman lapsiakin, lukuunottamatta sitä että välillä kärsin masennuksesta. Masennuskausien välillä kuitenkin elämä maistuu ja tuntuu, että minulta ei puutu mitään. Aloittelevan yksityisyrittäjän elämäni on myös riittävän haastavaa ilman lapsiakin.

Olen kuitenkin kohta jo 34-vuotias, ja hedelmällisyys alkaa niin rajusti laskea, että jos aion koskaan lapsia hankkia, ei kannata enää odotella. Mieheni haluaa lapsia kovasti, samoin hänen äitinsä. Miehen sisko on todettu lapsettomaksi ja muita sisaruksia heillä ei ole. TIedän, että en voi omaa päätöstäni tehdä tällaisin perustein, mutta kyllä nämäkin asiat jollain tavalla vaikuttavat minuun. Ajattelen, että minun pitäisi olla aivan varma että en halua lapsia, jotta voisin hyvällä omatunnolla jättää ne hankkimatta tässä tilanteessa. En kuitenkaan ole varma.

Voi kun voisin saada etukäteen tietää, millaista lasten saaminen ja heidän kanssaan eläminen on. Silloin osaisin varmemmin tehdä oikean päätöksen.

Voisitko AP kuvailla vielä tarkemmin, mitä kaikkea lasten hankinnan jälkeen elämässäsi on mennyt pieleen?

Missään tapauksessa lasta ei kannata hankkia siksi, että mies haluaa tai sukulaiset haluavat.

Mutta toisaalta, jos ympärillä on paljon sitä lasta haluavia, niin silloin sinulle saattaa myös olla paljon apua tarjolla. Tee selväksi itsellesi paljonko he oikeasti ovat valmiita auttamaan, koska sillä on oikeasti tosi suuri merkitys jaksamisen kanssa.

Pahin vaihtoehto on, ettet sinä lopulta jaksa eikä kukaan lähiomainenkaan olisi häntä halunnut elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Jatkuva syyllisyyden ja riittämättömyyden tunne. Sepä se tästä tekee kamalaa, ja mielestäni liittyvät nimenomaan äitiyteen - ei minun mies tällaisia koe siinä määrin kuin minä. Asiaa ei auta, että nykymaailmassa syyllistetään yhä enemmän ja enemmän.

Sanoisin että lapsia ei kannata tehdä jos omassa lapsuudessa on ollut selviä ja vakavia epäkohtia, ja kuvittelee itse tekevänsä sitten toisin vain niin päättämällä. Sepä se onkin, kun esim. uhmaikäinen tekee kaikkensa ärsyttääkseen, ja jotenkin kummasti vaan sanot tai teet jotain, mitä olet vannonut ettet ikinä tule sanomaan tai tekemään. Oma itsetunto äitinä alenee ja siitä tulee kierre. Ei mikään määrä lepoa ja omaa aikaa auta, sillä kyse on sukupolvelta toiselle siirtyneestä vuorovaikutustavasta, ja siihen tarvitsee usein ulkopuolista apua. Oma tahto ei riitä, kun kolmevuotiaan kanssa taannut kolmevuotiaaksi.

Meidän sukupolvi (viittaan 30-40-vuotiaisiin) on ensimmäinen polvi joka on kasvatettu pääsääntöisesti tukkapöllyllä, kovakouraisuudella, uhkailulla ja syyllistämisellä, ja joilta on sama kielletty lain mukaan. Olemme ensimmäinen polvi joka haluaa ja todellakin joutuu tekemään toisin kuin vanhempansa - mutta apua ja välineitä tähän on tarjolla melko heikosti. Se on hurjan helppoa sanoa ennen lapsia, että teen toisin. Sitten kun on sen oman lapsen kanssa tunnepitoisissa tilanteissa ja huomaa että lapsella ei ole vastassa aikuista - vaan toinen lapsi (sinä itse pikkutyttönä), niin sen ymmärtää.

En tiedä mitä itse tekisin lapsilleni, jos omassa kotonani olisi tapahtunut jotain tukkapöllyä pahempaa. En siis kurita lapsiani fyysisesti, mutta kyllä se melko lähellä on käynyt, ja varmasti olen käyttänyt henkistä väkivaltaa pahimpina hetkinä. Ja niin on muuten todella moni muukin äiti, tiedosti sen itse tai ei.

Tunnistan tuon tunteen kun ei tiedä mitä tehdä niin kiehuu. Sitten pitää pitää tunteet kuitenkin kurissa että ei satuta lasta. Minua raivostuttaa aivan älyttömästi kun lapseni on väsynyt, mutta EI nukahda. En saa lähteä huoneesta, mutta lapsi ei kuitenkaan nukahda vaikka pitäisi kädestä. Pyörii ja pyörii ja pyörii sängyssä, mutta ei nukahda. Koen että olen loukussa. En pääse pois ilman että lapsi itkee kyyneleet valuen ja välillä paniikissa. Ja tyhmintä on kun sitten lähden ja olen poissa 2minuuttia ja nostan syliin, hyssytän ja laitan takaisin sänkyyn niin sitten useasti nukahtaakin kohtalaisen nopeaan. Mutta en jaksaisi sitä itkua kuunnella joka ilta joten yritän jaksaa seistö pönöttää sängyn vierellä. MIKSI SE LAPSI EI VOI NUKAHTAA ILMAN MINUA!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkuva syyllisyyden ja riittämättömyyden tunne. Sepä se tästä tekee kamalaa, ja mielestäni liittyvät nimenomaan äitiyteen - ei minun mies tällaisia koe siinä määrin kuin minä. Asiaa ei auta, että nykymaailmassa syyllistetään yhä enemmän ja enemmän.

Sanoisin että lapsia ei kannata tehdä jos omassa lapsuudessa on ollut selviä ja vakavia epäkohtia, ja kuvittelee itse tekevänsä sitten toisin vain niin päättämällä. Sepä se onkin, kun esim. uhmaikäinen tekee kaikkensa ärsyttääkseen, ja jotenkin kummasti vaan sanot tai teet jotain, mitä olet vannonut ettet ikinä tule sanomaan tai tekemään. Oma itsetunto äitinä alenee ja siitä tulee kierre. Ei mikään määrä lepoa ja omaa aikaa auta, sillä kyse on sukupolvelta toiselle siirtyneestä vuorovaikutustavasta, ja siihen tarvitsee usein ulkopuolista apua. Oma tahto ei riitä, kun kolmevuotiaan kanssa taannut kolmevuotiaaksi.

Meidän sukupolvi (viittaan 30-40-vuotiaisiin) on ensimmäinen polvi joka on kasvatettu pääsääntöisesti tukkapöllyllä, kovakouraisuudella, uhkailulla ja syyllistämisellä, ja joilta on sama kielletty lain mukaan. Olemme ensimmäinen polvi joka haluaa ja todellakin joutuu tekemään toisin kuin vanhempansa - mutta apua ja välineitä tähän on tarjolla melko heikosti. Se on hurjan helppoa sanoa ennen lapsia, että teen toisin. Sitten kun on sen oman lapsen kanssa tunnepitoisissa tilanteissa ja huomaa että lapsella ei ole vastassa aikuista - vaan toinen lapsi (sinä itse pikkutyttönä), niin sen ymmärtää.

En tiedä mitä itse tekisin lapsilleni, jos omassa kotonani olisi tapahtunut jotain tukkapöllyä pahempaa. En siis kurita lapsiani fyysisesti, mutta kyllä se melko lähellä on käynyt, ja varmasti olen käyttänyt henkistä väkivaltaa pahimpina hetkinä. Ja niin on muuten todella moni muukin äiti, tiedosti sen itse tai ei.

Tunnistan tuon tunteen kun ei tiedä mitä tehdä niin kiehuu. Sitten pitää pitää tunteet kuitenkin kurissa että ei satuta lasta. Minua raivostuttaa aivan älyttömästi kun lapseni on väsynyt, mutta EI nukahda. En saa lähteä huoneesta, mutta lapsi ei kuitenkaan nukahda vaikka pitäisi kädestä. Pyörii ja pyörii ja pyörii sängyssä, mutta ei nukahda. Koen että olen loukussa. En pääse pois ilman että lapsi itkee kyyneleet valuen ja välillä paniikissa. Ja tyhmintä on kun sitten lähden ja olen poissa 2minuuttia ja nostan syliin, hyssytän ja laitan takaisin sänkyyn niin sitten useasti nukahtaakin kohtalaisen nopeaan. Mutta en jaksaisi sitä itkua kuunnella joka ilta joten yritän jaksaa seistö pönöttää sängyn vierellä. MIKSI SE LAPSI EI VOI NUKAHTAA ILMAN MINUA!!!

jatkan vielä että välillä on tullut niin pska olo, kun kuulee toisten vauvoista jotka höpöttelevät yksinään pehmoeläimilleen ennen kuin nukahtavat yksinään huoneeseensa, että mitä h€lvettiä sitä olisi pitänyt tehdä toisin, että niin ne jotkut vaan pääsee helpommalla helppojen lapsien kanssa, ja toisaalta en kuitenkaan ole keksinyt mitään mitä olisi tehnyt toisin, kun en olisi kestänyt sitä, että vauva itkee täysin paniikissa jos huudatusunikoulun olisin tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Sitä mitä olen aina ihmetellyt on se, että mitä nämä äitiyden katujat ovat oikein kuvitelleet lapsiperhe-elämästä? Tuntuu että kaikki aina sanovat ”et tiennyt että tämä tällaista olisi”. Kakkavaippoja, kiukkupuuskia, vääntämistä, pelkoja, kyselyikä, tappelua jne. Minulle ollut aina selvää ettei lapsiperhe-elämä mitään ruusuilla tanssimista ole. En voi ymmärtää missä pilvilinnoissa ihmiset elää ja kun näitä tulee päivittäin ja ihmiset ovat aina tähänkin asti lisääntyneet. Miten se muka aina yllätyksenä tulee?

Ei tullu yllätyksenä. Näkihän sen omasta äidistä. Isä aina töissä, ei koskaan tehnyt mitään meidän kanssa.

Mut minkäs teet, kun ehkäisy pettää? Vastahakoisesti mieheni suostuttelemana tähän suostuin. Aborttia kyllå ehdotin. En kyllå tiedä olisinko pystynyt siihen.

Joka aamu katson kateellisena, kun mieheni pääsee töihin kartuttamaan eläkettään ja karkuun lapsiperhe arkea.

Pelkään, että elämä oli nyt tässä. Hoidan kyllå lapseni mutta emotionaalisesti en ole häneen sitoutunut. Olo on kuin robotilla. Onneksi sentään lapsen isä rakastaa lastaan.

Lapsettomille vinkki, oppikaa meiltä, jotka loukkuun olemme jääneet. Jos yhtään epäilyytää, älä hanki lapsia. Ja yrittäkää olla sympaattisia niitä kohtaan, jotka ansaan ovat langenneet.

Nämä lapset maksavat eläkkeenne ja osa hoitaa teitä vanhuudessanne.