Äitiys on perseestä, lapsettomat, harkitkaa vielä.

4 lasta ja ihan parasta.

Vierailija kirjoitti:

Täällä toinen kolmen hemmetin vaativan, huonotuulisen, jatkuvasti huutavan ja ulvovan, mitään päähän saamattoman äiti, jonka elämän huonoin päätös oli tehdä lapsia. Ainoa asia mitä odotan päivittäin on, että pääsen töihin ja kestäisinkö hengissä siihen asti, että kakarat ovat aikuisia.

Tajuatko, että lapsesi heijastavat sinun tunteitasi ja pahaa oloa? Jos et itse olisi kaikkea tuota, mitä kerrot lapsistasi, eivät lapsetkaan olisi. Toki kaikilla on huonot päivänsä, se kuuluu elämään.

T. Kolmen äiti, joka on vihdoin tajunnut tämän.

My gut, i tild u so kirjoitti:

Oma kokemus:

Olen suurperheen vanhin lapsi. Muistan jo lapsuudessa, miten äiti oli aina väsynyt. Isä aina töissä. Ollessani 13-vuotias äiti läksi opiskelemaan ja mulle napsahti nakki vahtia nuorempia sen aikaa, kun äiti oli poissa.

No, tästä seuras se, et en halunnut omia lapsia. Mulla ei koskaan ole ollu vauvakuumetta.

Viime kesänä ehkäisy petti ja tulin raskaaksi. En tiennyt mitä tehdä. Mies taivutteli pitämään lapsen. No, ajattelin et kyllähän sitä tottuu ja oppii äidiksi ja vanhemmaksi.

Totuus on, et olen puolesta välistä raskautta ja synnytyksestä saakka vihannut vanhemmuutta. Vika ei ole lapsessa. Hän on oikein kiltti lapsi ja helppo vauva ollut. Vika on minussa. En sovi vanhemmaksi.

Haluaisin olla muualla, kuin täällä kotoba jumissa lapsen kanssa. Pelkään, että en wnää pääse työelämään. Olin 4 vuotta työtön, sitten sain määräaikaista työtä, joka loppui raskauteeni.

Suren menetettyä elämää mut pakko uskoa, et ehkä mä tähän vielä kasvan äitiyden saappaisiin. Jos en, pelkään pahoin että pakkaan laukut ja jätän lapsen miehelleni.

Vastaanpa omaan viestiin. Nyt vauva on 8kk vanha ja pakko todeta, et olen hiljalleen alkanut saamaan äitiydestä kiinni. Samalla myös pieni ihminen on sulattanut kylmän jään ja äidin rakkaus on alkanut heräilemään. Tämä alkoi tapahtumaan joskus siinä 6kk iän jälkeen. Eli ehkä mustakin vielä ihan kelpo äiti ja vanhempi kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Jos olisin tämän tiennyt äitiydestä etukäteen, en olisi tehnyt ensimmäistäkään lasta. Nyt on paskat housuissa ja myöhäistä katua, pakko vaan kärsiä.

Kokemukseni on aivan päinvastainen. Vanhemmuudella on nykyään tapana pelotella.

Vierailija kirjoitti:

Äitiys ottaa ja äitiys antaa, mutta loppupeleissä lapseton on onnellisempi.

Tutkitusti onnellisimpia ovat yli 40-vuotiaat 3 lapsen vanhemmat. Tutkitusti onnettomimpia ovat pienten lasten vanhemmat. Eli pikkulapsiaika on muutaman vuoden satsaus myöhempään onnellisuuteen.

Tämä. Lapset on sijoitus tulevaan onnellisuuteen. Tottakai lasten ollessa pieniä, joskus väsytti ja otti päähän. Tuntui, ettei ole mitään elämää ja kaikki on menetetty. Sitä puurtamista aamusta iltaan töissä ja kotona, ainaista toisten tarpeiden asettamista itsensä edelle. Mutta muutamassa vuodessa se helpotti ja kouluikään tullessa elämä oli tosi köykäistä jo verrattuna vauva-/taaperoaikaan. Nyt lapset on yläkouluikäisiä ja sellainen loputon puurtaminen on vain muisto. Toki huolta on ja ruokaa saa kantaa kotiin jatkuvasti, mutta toisaalta noi nuoret on ihania, niiden kanssa voi jutella ja vuosiin en ole joutunut kiduttamaan itseäni enää vaan pystyn myös asettamaan omat tarpeeni joskus kärkeen. Oli se sitten ihan perusasioita kuten nukkuminen tai vessassa käynti rauhassa tai sitten voin rauhassa lukea hyvää kirjaa useamman tunnin halutessani. Pikemminkin alkaa tulla haikea olo siitä, että vanhempi lapsi on täysi-ikäinen jo kolmen vuoden päästä... Kyllä tämä aika meni nopeasti ja pianhan nuo jo lentää pois kotoa. Outoa, kun sitten ollaan miehen kanssa kaksin tässä isossa talossa. Mitäköhän sitä sitten tekisi, kun ei tarvi katsoa kenenkään perään, ruuankulutus romahtaa jne.?

Vierailija kirjoitti:

itse olin nuorempana varma etten halua lapsia koska ne ovat ärsyttäviä. Yli kolmekymppisenä kuitenkin mieleni muuttui. Vihasin tosin raskautta ja epäilin että onko minusta tähän kuitenkaan.

Kun eka laps syntyi, kaikki on tuntunut oikealta, luonnolliselta ja juuri siltä mitä elämääni tässä iässä halusinkin. Onhan siinä tietysti niitä negatiivisiakin muutoksia (oman ajan ja tietyn vapauden menetys) mutta elämän tyhjyys ja merkityksettömyys ilman lapsia olisi minulle paljon pahempi paikka nieltäväksi.

Surullista jos joku katuu lapsiaan.

Tottakai on surullista, kun joku katuu lapsiaan. Siksi olisikin erittäin tärkeää, ettei vanhemmuutta kultamaalata julkisesti, eikä sitä kyllä kannata mustamaalatakaan. Kerrottaisiin vain faktat, millaista se arki on, että ihmiset johka vanhemmuutta pohtivat, voisivat muodostaa oikean päätöksen, eikä tällaista katumusvanhemmuutta syntyisi.

Käyttäjä9315 kirjoitti:

My gut, i tild u so kirjoitti:

Oma kokemus:

Olen suurperheen vanhin lapsi. Muistan jo lapsuudessa, miten äiti oli aina väsynyt. Isä aina töissä. Ollessani 13-vuotias äiti läksi opiskelemaan ja mulle napsahti nakki vahtia nuorempia sen aikaa, kun äiti oli poissa.

No, tästä seuras se, et en halunnut omia lapsia. Mulla ei koskaan ole ollu vauvakuumetta.

Viime kesänä ehkäisy petti ja tulin raskaaksi. En tiennyt mitä tehdä. Mies taivutteli pitämään lapsen. No, ajattelin et kyllähän sitä tottuu ja oppii äidiksi ja vanhemmaksi.

Hienoa, mahtava juttu! Onnea elämänmatkalle.

Totuus on, et olen puolesta välistä raskautta ja synnytyksestä saakka vihannut vanhemmuutta. Vika ei ole lapsessa. Hän on oikein kiltti lapsi ja helppo vauva ollut. Vika on minussa. En sovi vanhemmaksi.

Haluaisin olla muualla, kuin täällä kotoba jumissa lapsen kanssa. Pelkään, että en wnää pääse työelämään. Olin 4 vuotta työtön, sitten sain määräaikaista työtä, joka loppui raskauteeni.

Suren menetettyä elämää mut pakko uskoa, et ehkä mä tähän vielä kasvan äitiyden saappaisiin. Jos en, pelkään pahoin että pakkaan laukut ja jätän lapsen miehelleni.

Vastaanpa omaan viestiin. Nyt vauva on 8kk vanha ja pakko todeta, et olen hiljalleen alkanut saamaan äitiydestä kiinni. Samalla myös pieni ihminen on sulattanut kylmän jään ja äidin rakkaus on alkanut heräilemään. Tämä alkoi tapahtumaan joskus siinä 6kk iän jälkeen. Eli ehkä mustakin vielä ihan kelpo äiti ja vanhempi kasvaa.

Edelliseen viestiin liittyen... Tuo onnittelukommentti meni hassusti tuonne tekstin väliin.

My gut, i told u so kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä mitä olen aina ihmetellyt on se, että mitä nämä äitiyden katujat ovat oikein kuvitelleet lapsiperhe-elämästä? Tuntuu että kaikki aina sanovat ”et tiennyt että tämä tällaista olisi”. Kakkavaippoja, kiukkupuuskia, vääntämistä, pelkoja, kyselyikä, tappelua jne. Minulle ollut aina selvää ettei lapsiperhe-elämä mitään ruusuilla tanssimista ole. En voi ymmärtää missä pilvilinnoissa ihmiset elää ja kun näitä tulee päivittäin ja ihmiset ovat aina tähänkin asti lisääntyneet. Miten se muka aina yllätyksenä tulee?

Ei tullu yllätyksenä. Näkihän sen omasta äidistä. Isä aina töissä, ei koskaan tehnyt mitään meidän kanssa.

Mut minkäs teet, kun ehkäisy pettää? Vastahakoisesti mieheni suostuttelemana tähän suostuin. Aborttia kyllå ehdotin. En kyllå tiedä olisinko pystynyt siihen.

Joka aamu katson kateellisena, kun mieheni pääsee töihin kartuttamaan eläkettään ja karkuun lapsiperhe arkea.

Pelkään, että elämä oli nyt tässä. Hoidan kyllå lapseni mutta emotionaalisesti en ole häneen sitoutunut. Olo on kuin robotilla. Onneksi sentään lapsen isä rakastaa lastaan.

Lapsettomille vinkki, oppikaa meiltä, jotka loukkuun olemme jääneet. Jos yhtään epäilyytää, älä hanki lapsia. Ja yrittäkää olla sympaattisia niitä kohtaan, jotka ansaan ovat langenneet.

Nämä lapset maksavat eläkkeenne ja osa hoitaa teitä vanhuudessanne.

Tuossahan nyt on selkeä ratkaisu se, että mies jää kotiin lapsen kanssa. Uhriutumisen sijaan kannattaisi pohtia niitä sopivia ratkaisuja tilanteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

itse olin nuorempana varma etten halua lapsia koska ne ovat ärsyttäviä. Yli kolmekymppisenä kuitenkin mieleni muuttui. Vihasin tosin raskautta ja epäilin että onko minusta tähän kuitenkaan.

Kun eka laps syntyi, kaikki on tuntunut oikealta, luonnolliselta ja juuri siltä mitä elämääni tässä iässä halusinkin. Onhan siinä tietysti niitä negatiivisiakin muutoksia (oman ajan ja tietyn vapauden menetys) mutta elämän tyhjyys ja merkityksettömyys ilman lapsia olisi minulle paljon pahempi paikka nieltäväksi.

Surullista jos joku katuu lapsiaan.

Tottakai on surullista, kun joku katuu lapsiaan. Siksi olisikin erittäin tärkeää, ettei vanhemmuutta kultamaalata julkisesti, eikä sitä kyllä kannata mustamaalatakaan. Kerrottaisiin vain faktat, millaista se arki on, että ihmiset johka vanhemmuutta pohtivat, voisivat muodostaa oikean päätöksen, eikä tällaista katumusvanhemmuutta syntyisi.

Perheitä ei ole enää aikoihin kultamaalattu missään. Päinvastoin, nykyäänhän joka tuutista toitotetaan, miten raskasta lapsiperhe-elämä on.

Jos täällä katuvat puhuvat vauva-ajasta, niin antakaa aikaa. Helpottuu kovasti, mitä omatoimisemmaksi lapsi tulee, ja kun oppii puhumaan ja ilmaisemaan tunteitaan.

Ihan vastasyntyneen kanssa oli itselläni vaikeaa, koska toinen vain nukkui, söi, huusi ja valvotti. Mutta nopeasti se aika menee ohi, nyt lapsi jo iloinen ja omatoiminen kolmevuotias, joka nukkuu yöt hyvin ja kertoilee päivän aikana monesti, miten rakastaa isää ja äitiä. Uhmaikä tietty päällä, mutta niissäkin oppii luovimaan tilanteet läpi.

Toinen lapsi käynyt vahvemmin harkinnassa, mutta en todellakaan halua pienellä ikäerolla.

Äitinä olo on parasta!

Vierailija kirjoitti:

MIkä siinä on niin kamalaa?

Kaikki. Tai että mikä siinä ei olisi? Se että aamulla on jumalaton show kun pitää pukea kiukutteleva lapsi ja ajaa päiväkodille. Helpompaa olisi juoda rauhassa aamukaffet ja katsoa hetken verran vaikka aamutelkkaria. Töistä on hirveä kiire kotiin, kun lapsi pitää olla haettuna ennen viittä. Jokaiseen iltapäivän palaveriin pitää työkavereille sanoa disclaimer, että "mä joudun sitten lähtemään viimeistään klo 16".

Kotona alkaa jälleen kerran se jumalaton show. Pakko kuitenkin alkaa ruoan laittoon, koska ei sitä halua lapsia eineksilläkään kasvattaa. Sitten kaatuu maito ja tussia meni vahingossa sohvaan. Siivoamisen jälkeen alkaa loputon jankkaus siitä, että "voidaanks vielä mennä pihalle?". No kun ei voida. Äiti haluaa nyt hetken hengähtää. Se hengähdys on sitten sitä kun lapsi soittaa kattilaa rumpuna ja muutenkin käytännössä kiipeää pitkin seiniä.

Kun lopulta saat lapsen nukkumaan, olet totaalisen poikki. Menet viimeistään kympiltä petiin, koska alitajunnassasi jo tiedät, että huomenna show taas alkaa.

Mä en elämältä oo muuta niin paljon halunnut kuin että joku sanoo mua äidiksi, sen sain, ja paljon sain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

MIkä siinä on niin kamalaa?

Kaikki. Tai että mikä siinä ei olisi? Se että aamulla on jumalaton show kun pitää pukea kiukutteleva lapsi ja ajaa päiväkodille. Helpompaa olisi juoda rauhassa aamukaffet ja katsoa hetken verran vaikka aamutelkkaria. Töistä on hirveä kiire kotiin, kun lapsi pitää olla haettuna ennen viittä. Jokaiseen iltapäivän palaveriin pitää työkavereille sanoa disclaimer, että "mä joudun sitten lähtemään viimeistään klo 16".

Kotona alkaa jälleen kerran se jumalaton show. Pakko kuitenkin alkaa ruoan laittoon, koska ei sitä halua lapsia eineksilläkään kasvattaa. Sitten kaatuu maito ja tussia meni vahingossa sohvaan. Siivoamisen jälkeen alkaa loputon jankkaus siitä, että "voidaanks vielä mennä pihalle?". No kun ei voida. Äiti haluaa nyt hetken hengähtää. Se hengähdys on sitten sitä kun lapsi soittaa kattilaa rumpuna ja muutenkin käytännössä kiipeää pitkin seiniä.

Kun lopulta saat lapsen nukkumaan, olet totaalisen poikki. Menet viimeistään kympiltä petiin, koska alitajunnassasi jo tiedät, että huomenna show taas alkaa.

Hyvä ihminen tuohan on elämää. Sä elät, joka solullasi ELÄT. Pikkulapsivaihe on lopulta lyhyt aika, älä hukkaa sitä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

MIkä siinä on niin kamalaa?

Kaikki. Tai että mikä siinä ei olisi? Se että aamulla on jumalaton show kun pitää pukea kiukutteleva lapsi ja ajaa päiväkodille. Helpompaa olisi juoda rauhassa aamukaffet ja katsoa hetken verran vaikka aamutelkkaria. Töistä on hirveä kiire kotiin, kun lapsi pitää olla haettuna ennen viittä. Jokaiseen iltapäivän palaveriin pitää työkavereille sanoa disclaimer, että "mä joudun sitten lähtemään viimeistään klo 16".

Kotona alkaa jälleen kerran se jumalaton show. Pakko kuitenkin alkaa ruoan laittoon, koska ei sitä halua lapsia eineksilläkään kasvattaa. Sitten kaatuu maito ja tussia meni vahingossa sohvaan. Siivoamisen jälkeen alkaa loputon jankkaus siitä, että "voidaanks vielä mennä pihalle?". No kun ei voida. Äiti haluaa nyt hetken hengähtää. Se hengähdys on sitten sitä kun lapsi soittaa kattilaa rumpuna ja muutenkin käytännössä kiipeää pitkin seiniä.

Kun lopulta saat lapsen nukkumaan, olet totaalisen poikki. Menet viimeistään kympiltä petiin, koska alitajunnassasi jo tiedät, että huomenna show taas alkaa.

Jostain täytyy lähteä purkamaan, jos kaikki on pelkkää kaaosta. Ihan aluksi, KIELLÄ sitä lasta riehumasta kattiloiden yms. kanssa. Ohjaa tekemään jotain rauhallista hommaa, kuten palapelejä, piirtämään tms.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä haluanko äidiksi. Ainakin olen ihan onnellinen ilman lapsiakin, lukuunottamatta sitä että välillä kärsin masennuksesta. Masennuskausien välillä kuitenkin elämä maistuu ja tuntuu, että minulta ei puutu mitään. Aloittelevan yksityisyrittäjän elämäni on myös riittävän haastavaa ilman lapsiakin.

Olen kuitenkin kohta jo 34-vuotias, ja hedelmällisyys alkaa niin rajusti laskea, että jos aion koskaan lapsia hankkia, ei kannata enää odotella. Mieheni haluaa lapsia kovasti, samoin hänen äitinsä. Miehen sisko on todettu lapsettomaksi ja muita sisaruksia heillä ei ole. TIedän, että en voi omaa päätöstäni tehdä tällaisin perustein, mutta kyllä nämäkin asiat jollain tavalla vaikuttavat minuun. Ajattelen, että minun pitäisi olla aivan varma että en halua lapsia, jotta voisin hyvällä omatunnolla jättää ne hankkimatta tässä tilanteessa. En kuitenkaan ole varma.

Voi kun voisin saada etukäteen tietää, millaista lasten saaminen ja heidän kanssaan eläminen on. Silloin osaisin varmemmin tehdä oikean päätöksen.

Voisitko AP kuvailla vielä tarkemmin, mitä kaikkea lasten hankinnan jälkeen elämässäsi on mennyt pieleen?

Minäkin olen masentunut. Lapset ovat tuoneet paljon onnea ja iloa elämääni. Mutta, tiesin aina että haluan lapsia, jos vain löytäisin sopivan kumppanin itselleni.

Kannattaa varautua myös siihen, että lapsi saattaa vielä 8-vuotiaanakin käyttäytyä kuin uhmaikäikäinen. Näin on käynyt meillä.

Jonkun vellihousun lapsettoman katkera provo.

Miksi aina näissä ketjuissa se, joka sanoo elämän lasten kanssa olevan kamalaa, saa hirveästi yläpeukkuja, ja sitten se, joka sanoo lapsellisen elämän olevan mukavaa, saa alapeukkuja?

Miksi se on jotenkin hyvä, että lapsilla on mhdollisesti einiinhyvä lapsuus kun vanhempien mielestä lasten kanssa eläminen on perseestä ja lasten hankinta kaduttaa? Ei ole ihme, että mielenterveysongelmia on ihan hirveästi, mielen rakentuminen kun lähtee jo lapsuudesta.

Yksikään lapseton eikä yksikään lapsellinen voi kehottaa tekemään tai jättämään tekemättä lapsia. Kokemus on aina henkilökohtainen ja riippuu monesta asiasta.

No mutta, antakaa alapeukkujen sataa, oman kokemukseni pohjalta voin sanoa, että lasten kanssa on hauskaa ja nautin seurata sitä miten oivaltavat asioita ja heittäytyvät täysillä elämään.

Ja kyllä, lapset ovat elämäni tärkein asia, mutta ei se poissulje muita asioita elämässäni, ei tosiaankaan.

Äitiys on kaikessa kamaluudessaan ihanaa. En vaihtaisi mihinkään.

Itse valvoin lapsen kipujen takia lähes kaksi vuotta kunnes selvisi sairaus, jonka takia lapsi heräillyt paljon öisin ja valvottanut siinä samalla.

Nyt kun sairaus on todettu ja hoito alkaa tehomaan niin pahin huoli on takana ja kapsen yöt rauhoittuneet.

Mielelläni kuuntelen tuon uhmaa sillä vastapainoksi sitten hyvät hetket ovat hyviä.

Olen onnellisempi kuin ennen lasta vaikkakin välillä toivoisin saavani kokonaisen vuorokauden omaa aikaa.

Jos ei osaa irrottaa kotrollifriikkiydestään ja kestä sitä, että lapset touhuavat ja sotkevat sekä kiukuttelevat niin silloin varmasti kannattaa jo etukäteen harkita, mutta etukäteen ei voi tietää miten adioihin suhtautuu.