Äitiys on perseestä, lapsettomat, harkitkaa vielä.

Äitiys ottaa ja äitiys antaa, mutta loppupeleissä lapseton on onnellisempi.

Tutkitusti onnellisimpia ovat yli 40-vuotiaat 3 lapsen vanhemmat. Tutkitusti onnettomimpia ovat pienten lasten vanhemmat. Eli pikkulapsiaika on muutaman vuoden satsaus myöhempään onnellisuuteen.

Äitiys on ihanaa!!!!Mikään,ei mikään ole niin ihanaa kuin oma lapsi!

että kaikkien mielestä näin ei ole? Kyllä minä uskon että teidän mielestä äitiys on ihanaa mutta miksette te voi sitten uskoa meitä joilla se oikeasti ei sitä ole?

t. 4 vuotta yhden lapsen äitinä, koko tämän ajan katunut että tein sen yhden

Ei äitiys ole auvoista onnea, vaikka ihminen olisikin elänyt villiä ja vapaata nuoruutta pitkään, matkustellut jne. ennen sitä. Äitiys on kuluttavaa, stressaavaa, palkatonta touhua ja jos lapseksi osuu moniongelmainen tapaus niin siinähän sitä onnelaa vasta onkin...

Välillä sieltä anuksesta ja välillä olo on niin autuasta. Välillä rakastan niin, että sattuu, välillä taas oikeasti jopa vihaan lapsiani.



Itselleni äitiys on tällä hetkellä aika pitkälle raskasta puurtamista. Aamupesut, aamupalat, pukeminen, ulkoilu, askartelu, nukuttaminen, pottailu, tappelut, yöheräämiset, iltapesut, syöttäminen, ruuan keksiminen ja laittaminen, loputon siivoaminen, pyykkivuori, lelujen kerääminen... tuossa nuo taas tappelevat. Elämä on pitkälti vain näitä juttuja ja kun lapset on yöunilla, huokaan helpotuksesta.



Mutta tiedän, että tämä on vain tämä pikkulapsivaihe. Uskon, että helpottaa ja jossain vaiheessa huomaan miten lapsista on kasvanut isoja ja elämässä alkaa taas uusi vaihe.

Meillä oli pojan kanssa molemmilla vapaapäivä ja kuvittelin että olisimme voineet olla yhdessä kotona ilman tappelua, mutta paskanmarjat.



Sinun vapaapäivasi voisi olla rauhallinen, mutta lasten kanssa ei. Ongelma on sinun odotuksissasi, ei lapsessa.

Pienten lasten kanssa äitiys voi olla välillä ihan perseestä.

MUTTA aina unohdetaan näissä lapset on kamalia- ja vauvakuumepuheissa että ne lapset kasvaa, ihan niin kuin ne suloidset kissanpennutkin.



Lapsista tulee jo 10v tienoilla ihan kivoja kavereita ja niiden kanssa voi touhuta kaikkea pähkähullua mitä ei itse aikuisen yksin ilkeäisi.



Sinulle masentunut joka mietei että on kohan vauva sun jutta ja silti yritätte saada sellaista, sanoisin kuitenkin että lopeta heti yrittäminen. Et tule kestämään sitä mitä vaaditaan.

Ei äitiys ole auvoista onnea, vaikka ihminen olisikin elänyt villiä ja vapaata nuoruutta pitkään, matkustellut jne. ennen sitä. Äitiys on kuluttavaa, stressaavaa, palkatonta touhua ja jos lapseksi osuu moniongelmainen tapaus niin siinähän sitä onnelaa vasta onkin...

En tiedä teistä, mutta kyllä minulla oli lapsettomanakin ajoittain aikamoista kriisiä.

Yksi mikä helpottaa äitiyden tuomaa riittämättömyyden tunteeseen on jättää av-palsta vähemmälle huomiolle. En ole ikinä oikeassa elämässä törmännyt niin ehdottomiin ja täydellisiin äiteihin kuin tällä palstalla!

pyörii päässä että miten kaikki olisi HELPOMPAA ilman tuota muksua.



mutta onnellisuudesta en tiedä, enkä saakaan ikinä tietää. en oikeastaan koe entiseen elämääni mitään kaipuuta, siis siihen elämän tyyliin.

ainoastaan ehkä siihen enemmän.. vapauteen? jos niin voi sanoa. ettei tarvitsisi miettiä lapsen kannalta aina. lapsi tekee (varsinkin pienet muksut) asioista hankalampia, se on fakta. kahville tai syömään meno ei ole niin iisi homma kuin ennen, mutta mahdollista silti. tai kaupungilla shoppailu jne. pitää suunnitella enemmän, ainakin meidän tapauksessa. eli pienet asiat eivät menekään siinä sivussa vaan vaatii vähän ennakointia.



mutta siihen toisenlaiseen vapauteen, eli matkustelu, ryyppäily jne. en kaipaa ollenkaan. nyttenkin ystävä(lapseton) kyseli uuden vuoden suunnitelmista ja vastasin että ollaan kolmisteen kotona muksun kanssa, haluan nähdä kun lapsi ekaa kertaa elämässä näkee raketit:D en haluaisi missata sitä ollenkaan. tyhmää varmasti, ainakin ystäväni mielestä. mutta kun ei itsellä mitään hinkua ole mennä ryyppäämään ja potea darraa seuraavana päivänä niin mikäs sen ihanempaa kun olla kolmisteen kotona, käydä pihalla katsomassa raketteja ja tulla kotiin syömään nakkeja ja perunasalaattia jne. ja vaikka siihen päivään kuuluisi kiukuttelua niin silti päivä olisi varmasti auvoisampi kuin ystävälläni.



päivinä, niinkuin nytkin, kun muksu on kipeä ja raivoaa ja huutaa minkäkerkeää niin tulee mieleen väistämättä se että kun saisi edes sen yhden pienen hetken kun ei tarvitse kuunnella sitä, yrittää lievittää toisen pahaa oloa jne. tai kun itse on kipeä ja pitää silti yrittää huolehtia toisesta. tämän takia arvostankin yksinhuoltajia enemmänkuin mitään, itse pystyn tuudittautumaan ajatukseen että kun mies tulee kotiin niin auttaa lapsen kanssa:)



entiedä mitä ap haki takaa tämän aloituksen suhteen, miten hänen lapsensa on tehnyt hänestä onnettoman. itse kerroin siis hetkiä milloin itsellä välillä tulee mieleen että olisi helpompaa ilman lasta. joskus myös olen ajatellut, että jos vuoden/kaksi myöhemmin lapsi olisi tullut. sama lapsi samalla luonteella jne. mutta ajankohtaan vain vuosi tai pari lisää. mutta eihän se mahdollista ole:D

miten paljon äitiys sattuu fyysisesti. Synnytys on ihan pelkkä lepohetki hoitajien käsissä, kun sen jälkeen saa päivittäin "turpaasa". Lapsi puree, lyö päällään, potkii, huitoo ja heittää tavaroita. Ja on kuulemma ihan normaali.

Tässä vaiheessa ainakin, vauva on 6kk. Pahin kriisi oli suunnilleen kun vauva oli kuukauden ikäinen (koliikkivauva). Vauva oli mun mielestä vääränlainen, kaikkien muiden vauvat enkeleitä jotka ei koskaan huuda, lisäksi olin varmasti itse aiheuttanut sen että lapsi huusi. Joka päivä olin aivan varma että aiheutan lapselle kamalat traumat. En saanut nukuttua, en syötyä, mies pakeni työelämään eikä auttanut vauvan kanssa. Joka päivä mietin että kunpa tätä vauvaa ei koskaan olisikaan ollut, jospa saisin olla vain rauhassa, käpertyä sänkyyn ja NUKKUA! Kaupassakänyti oli kamalaa ja pelkäsin sitä jo pitkään eteenpäin, koska lapsi huusi aina kaupassa ja ihmiset kommentoi ja kyseli tyhmiä, tyyliin "etkö sä ruoki lastasi" tms. Muutakaan tukea en juuri saanut, toisaalta en kyllä osannut edes pyytää. Olen orpo itse ja appivanhemmat vielä työelämässä.



Nyt jo helpottaa, enkä enää haluaisi että lasta ei olisi. Vaikeaa kuitenkin on, varsinkin itseluottamuksen kanssa ja sen kanssa että uskaltaisin olla omalla tavallani äiti, enkä syyllistyisi joka asiasta.



Enpä minä sen onnellisempi ollut ilman lastakaan. Ajattelin vaan jotenkin että lapsi tekee mun elämästä ihanaa ja onnellista. Kun niin ei käynytkään, kriisin paikka se oli. Parisuhdekin rakoilee miehen kanssa, mutta ollaan sovittu että vauvavuotena ei puhuta erosta.



Mulla on myös mielenterveysongelma- ja masennustaustaa ja joka päivä pelkään myös sitä että lapsi sairastuu samoihin ongelmiin isompana.

Itsestään on jaettava muille jatkuvasti ja hyvä palaute on epäsuoraa, harvoin sanallista. Teet ruokaa ja melkein joka kerta kommentti on "yök". Valvot yöllä nuoremman lapsen kanssa ja seuraavana päivänä esikoinen herättää kuopuksen tahallaan päiväunilta kun olit juuri saanut hetken hengähtää. Lapsi juoksee kaupassa karkuun ja kaatuu lyöden päänsä lattiaan. Kiireessä ja huutavan lapsen kanssa on sitten pakko kuitenkin tehdä ruokaostokset. jne jne.



Silti, olen onnellinen, että minulla on kaksi tervettä lasta. Saan niin paljon siitä, että he ovat tasapainoisia ja hyvin kehittyneitä pieniä ihmisiä, paljolti minun ja mieheni ansiosta. Laiskoina ja väsyneinä päivinä syödään valmisruokaa ja katsotaan videoita, tärkeää on huolehtia myös omasta jaksamisestaan!



t. 2- ja 5-vuotiaiden lasten äiti

Sitä ei voi sanoin kuvata. Kaikki aikaisempi on laimeaa sen rakkauden rinnalla, kliseistä mutta totta. Vaikka kuinka pitäisi lapsista, niin oma on aivan eri kuin ne muut - ja saati jos ei kovin lapsirakas ole koskaan ollut niin rakkaus omaan lapseen tosiaan tulee puun takaa.



Itse en ole ollut lapsirakas eikä mulla ollut edes vauvakuumetta. Mutta en myöskään osannut sanoa, että EN missään nimessä haluaisi lasta koskaan, joten mun mielestä se oli sama asia kuin sanoa että itse asiassa mä taidan haluta sen lapsen.



Onneksi uskaltauduimme lapsentekoon, sillä lopputulos on ollut maailmani ympärikääntävä :)



Ja kyllä, rankkaa on välillä mutta suurin osa ajasta ihanaa. Meille on sattunut suht hyvin nukkuva perustyytyväinen lapsi, joka tässä parin vuoden uhmaiässäänkin on lähinnä liikuttava tunteidensa vyöryssä.



Olen itse äkkipikainen, riitelen kovaäänisesti, pinna menee nopeasti enkä ole aina muutenkaan ihan tasapainoinen. Lapsen kanssa kuitenkin olen. Se pieni hauras ihminen vaan saa minussa liikkeelle niin helliä tunteita.



Kukapa olis uskonut että olen luontainen äiti.



T. esikoisen 35-vuotiaana saanut

Nyt, kun tyttö on jo reilun vuoden, voin sanoa nauttivani äitiydestä todella paljon. Lapsi oli vauvana haastava, nukkui todella huonosti, oli vatsavaivoja ym. Imetyskin takkusi pahasti ja lapsi kieltäytyi rinnasta jo 5 kk iässä. Se oli minulle henkisesti kova paikka.



Nyt tuosta ipanasta on jo seuraa, viihtyy yksikseenkin huoneessaan lelujensa parissa, jos vaikka täyttelen astianpesukonetta tms. Ei vaadi huomiota joka sekunti. Joka päivä oppii uutta, sanoja tulee ja suukottelee paljon minua ja isäänsä. Halailee ja nauraa. Näyttää selkeästi, että rakastaa meitä koko pienellä sydämellään.



Edelleen toki raivoaa, välillä nukkuu huonosti välillä paremmin. Huutaa joskus kaupassa tai järjestää kohtauksen väärässä paikassa. Mutta en ota noista paineita enkä stressiä. En oleta, että lapsi olisi jatkuvasti hiljainen pikku enkeli. Hänessä on temperamenttia vaikka muille jakaa, haluaa tutkia kaikkea ja on kiinnostunut ihan kaikesta. Ihana seurata, kun toinen tutkii ja ihmettelee, riemuitsee oivalluksistaan. Aamuisin makuilee meidän välissä peiton alla ja nauraa, juttelee omaa kieltään ja on pieni uneliaan näköinen tottunen. Mikään ei ole suloisempaa ja rakkaampaa tässä maialmassa, kuin tuo oma lapsi.



Alkuaikoina kävi ajoittain mielessä, että olisihan tuon voinut jättää tekemättä. Väsytti, omaa aikaa ei ollut nimeksikään, kaikki elämässä pyöri vauvan ympärillä. Mutta olenkin ajatellut, että en ehkä ole vauvarakas, vaan lapsirakas. Haluan, että minulla on lapsia ympärilläni vanhempana. Haluan lapsen lapsia sitten joskus. Vauva-aika on hyvin lyhyt ja tavallaan se pikkulapsiaikakin hurahtaa ohi lähes huomaamatta.





Tottakai lapsettomana olisi sata kertaa helpompaa, mutta niin paljon tyhjempää, merkityksettömämpää. Nyt se vasta tajua, kun on oma lapsi.



Nyt, kun vauva-aika on ohi, lapsi on ajoittain mummolassa yötä, pääsemme miehen kanssa treffeille tai kavereiden kanssa viettämään iltaa. Miehenkin on helpompi jäädä kahdestaan lapsen kanssa, kun en enää imetä ja lapsi ei ole enää niin kiinni pelkästään minussa. Eroahdistus on onneksi jo takana päin.



Minusta lapsettomien ei kannata jättää lapsia tekemättä AP:n kommenttien takia. Lapset antavat elämälle tarkoituksen ja jatkumon.

Vauvaa ja lasta on ihana rakastaa ja hoitaa, mutta sitten kun pitää ruveta kieltämään ja rajoittamaan, niin se jatkuva komentaminen on RANKKAA. Myös se jatkuva vastuu on rankkaa. Mun lapset on 9 ja 11 ja isloitsen joka päivä kun näen heidän itsenäistyvän ja oppivan (vähentää vähitellen vastuuta meiltä vanhemmilta) mutta komentaminen ei tunnu vähenevän...

No ohhoh!

Olen suurperheen vanhin sisarus ja omasta lapsuudesta tiedän, miten hektistä elämä lasten kanssa voi olla. Mutta myös huippuihanaa ja ihan parasta. Mitä muuta sinulla lopulta on, kuin perheesi?

Nyt 34-vuotiaana viimein päätimme miehen kanssa viimein perustaa oman perheen, raskaus on vielä alkuvaiheessa. Ollaan tosi iloisia ja odotetaan esikoista innolla! Tottakai tulee unettomia öitä ja hässäkkää seuraavaksi pariksikymmeneksi vuodeksi, mutta ilolla otetaan vastaan. Koska mitä muuta sinulla jäljelle jää, paitsi oma perhe? Hyvinä ja huonoinakin hetkinä se on se kaikki kaikessa. Elämän,

rakkauden,suvun ja perinteiden jatkuvuuden perusta.

Ilolla odotetaan lapsiarkea kaikkine hauskuuksineen ja haasteineen. Mitään niin kamalaa se ei voi olla.

Minä olen eläissäni ehtinyt kokea niin lohduttomia asioita yksinäisyydestä ja yksin sähläämisestä, bilehiletyksestä, masennuksesta ja hylkäämisestä, että todellakin riemulla jätän sen vaiheen elämästä pois ja alan vanhemmaksi yhdessä aviomiehen kanssa niin monen lapsen kanssa kun meille siunaantuu. Sukulaisetkin on tosi iloisia meidän puolesta.<3

Niinhän se enimmäkseen on. Onneksi aika kultaa muistot ja homma helpottaa vuosien myötä. - 17-vuotiaan äiti

Oma kokemus:

Olen suurperheen vanhin lapsi. Muistan jo lapsuudessa, miten äiti oli aina väsynyt. Isä aina töissä. Ollessani 13-vuotias äiti läksi opiskelemaan ja mulle napsahti nakki vahtia nuorempia sen aikaa, kun äiti oli poissa.

No, tästä seuras se, et en halunnut omia lapsia. Mulla ei koskaan ole ollu vauvakuumetta.

Viime kesänä ehkäisy petti ja tulin raskaaksi. En tiennyt mitä tehdä. Mies taivutteli pitämään lapsen. No, ajattelin et kyllähän sitä tottuu ja oppii äidiksi ja vanhemmaksi.

Totuus on, et olen puolesta välistä raskautta ja synnytyksestä saakka vihannut vanhemmuutta. Vika ei ole lapsessa. Hän on oikein kiltti lapsi ja helppo vauva ollut. Vika on minussa. En sovi vanhemmaksi.

Haluaisin olla muualla, kuin täällä kotoba jumissa lapsen kanssa. Pelkään, että en wnää pääse työelämään. Olin 4 vuotta työtön, sitten sain määräaikaista työtä, joka loppui raskauteeni.

Suren menetettyä elämää mut pakko uskoa, et ehkä mä tähän vielä kasvan äitiyden saappaisiin. Jos en, pelkään pahoin että pakkaan laukut ja jätän lapsen miehelleni.

Oma perhe on parasta mitä on.

Seksin tulos: Muutaman minuutin onnesta 20 vuoden vastuu, oman vapauden menetys ja ainainen huoli miten lapsi selviää mistäkin haasteesta.

Eikä huoli lopu siihen kun lapsi aikuistuu. Äidit ainakin kantavat huolta hautaansa saakka jälkikasvustaan.

Elämä ei ole helppoa kellään. On nousuja ja laskuja ja väliin harmaata tasamaata.

Sain lapsen 3kk sitten ja kadun suunnattomasti. En tee enempää lapsia.