Äitiys on perseestä, lapsettomat, harkitkaa vielä.

Kamalaa lukea näitä juttuja...Minulle tyttäreni on rakkainta maailmassa, vaikka stressaavaa välillä onkin. Kukaan ei ole yhtä tärkeä ja se suojelunhalu omaa lasta kohtaan on ihan mieletön. En ole erityisen lapsirakas, eikä minulla ole koskaan ollut vauvakuumetta, mutta nykyään ymmärrän muitakin lapsia. Sain tyttäreni vasta 39-vuotiaana, kun jokunen vuosi aiemmin tapasin aviomieheni. Tiesin heti, että tämän miehen kanssa saamme lapsen, jos niin on tullakseen. Enkä ole päivääkään katunut! Haluaisin vielä toisenkin, jos luoja suo ja mies suostuu.

Vierailija kirjoitti:

Jos olisin tämän tiennyt äitiydestä etukäteen, en olisi tehnyt ensimmäistäkään lasta. Nyt on paskat housuissa ja myöhäistä katua, pakko vaan kärsiä.

Ikäsi on?

Ja se äitiys jatkuu murrosikään. Lapsi muuttuu nuoreksi ja se se vasta on nastaa. Valvot yöt ja odotat teiniä kotiin. Joskus muistaa tulla kotiin.

Silloin on tosi iso huoli ja toivot pääseväsi takaisin siihen aikaan kun lapsella oli vasta se 3v uhma. Se oli suorastaan helppoa aikaa teini-ikään verrattuna. Silloin äiti on todellinen paskiainen.

Ei kaikkien ole pakko haluta lapsia. Itse miettisin nyt uudelleen. Miettisin isän tarkoin ja lapsilla olisi ainakin viisi vuotta ikäeroa. Toinen kouluttaa toistaan eikä tule uhmat peräjälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Ja se äitiys jatkuu murrosikään. Lapsi muuttuu nuoreksi ja se se vasta on nastaa. Valvot yöt ja odotat teiniä kotiin. Joskus muistaa tulla kotiin.

Silloin on tosi iso huoli ja toivot pääseväsi takaisin siihen aikaan kun lapsella oli vasta se 3v uhma. Se oli suorastaan helppoa aikaa teini-ikään verrattuna. Silloin äiti on todellinen paskiainen.

Ei kaikkien ole pakko haluta lapsia. Itse miettisin nyt uudelleen. Miettisin isän tarkoin ja lapsilla olisi ainakin viisi vuotta ikäeroa. Toinen kouluttaa toistaan eikä tule uhmat peräjälkeen.

Ja murrosikääkin kestää vuosikaudet. Mutta, hyvät uutiset, sekin menee aikanaan ohi, ja äitiys on taas mukavaa. Huoli taas loppuu vasta haudassa, jos omaan 70-v äitiini on uskomista.

17-v:n äiti

Todella ikäviä lasten- ja perhevastaisia kirjoituksia.  Kuitenkin omat lapset ja perhe on yksi hienoimpia asioita elämässä. Lasten saamista on ihan turha pelätä etukäteen.  

Minusta äitiys on ihanaa ja se miten sen kokee on osittain asennekysymys. Koita päästä tosta noidankehästä pois ja luo uusi nahka.

Ai, minulle äitiys on ollut elämän onnellisin asia. Lapseni ovat nyt jo aikuisia ja odotan innolla, että saan joskus lapsenlapsia. On tietysti elämässä ollut paljon muitakin iloa tuovia asioita; onnellinen avioliitto, hyviä ystäviä, kivoja harrastuksia, oma rakas koti, mukavia lemmikkieläimiä, matkoja, mielenkiintoinen työ. Mutta kyllä lapset ovat kuitenkin olleet se ykkösasia. 

Minun äitiyttäni helpotti se, että sain olla kotona 10 v, ei tarvinnut pieniä raahata päiväkotiin, eikä ollut kiireisiä aikatauluja. Elämäni parasta aikaa se oli. En väitä, että elämä oli pelkkää ruusunpunaista onnea, kyllä olin joskus väsynytkin, mutta pohjalla oli aina onnellisuus ja kiitollisuus lapsista. Elämästäni puuttuisi todella paljon, jos ei olisi lapsia. Nyt on kivaa olla taas miehen kanssa kahdestaan, mutta ihanaa on aina kun lapset tulevat käymään. Minusta tuntuu, että en ehkä olisi osannut arvostaa pieniä vapaahetkiä ja omaa aikaa, jos sitä olisi ollut rajattomasti. Vähän kuten olen ajatellut, että kun on oikein rikas ja saa aina kaiken mitä haluaa, niin nauttiiko mistään tavarastakaan enää?

"Vastahakoisesti mieheni suostuttelemana tähän suostuin. Aborttia kyllå ehdotin. En kyllå tiedä olisinko pystynyt siihen.

Joka aamu katson kateellisena, kun mieheni pääsee töihin kartuttamaan eläkettään ja karkuun lapsiperhe arkea.

Pelkään, että elämä oli nyt tässä. Hoidan kyllå lapseni mutta emotionaalisesti en ole häneen sitoutunut. Olo on kuin robotilla. Onneksi sentään lapsen isä rakastaa lastaan."

Miksi ihmeessä sinä hoidat miehen haluamaa lasta kotona miehen käydessä töissä?? Osat vaihtoon heti niin molemmat voivat olla tyytyväisiä.

Vierailija kirjoitti:

"Vastahakoisesti mieheni suostuttelemana tähän suostuin. Aborttia kyllå ehdotin. En kyllå tiedä olisinko pystynyt siihen.

Joka aamu katson kateellisena, kun mieheni pääsee töihin kartuttamaan eläkettään ja karkuun lapsiperhe arkea.

Pelkään, että elämä oli nyt tässä. Hoidan kyllå lapseni mutta emotionaalisesti en ole häneen sitoutunut. Olo on kuin robotilla. Onneksi sentään lapsen isä rakastaa lastaan."

Miksi ihmeessä sinä hoidat miehen haluamaa lasta kotona miehen käydessä töissä?? Osat vaihtoon heti niin molemmat voivat olla tyytyväisiä.

Oisko vaikka sen takia, et mies tienaa yli 4000 ja mä alle 2. Että kumpikohan jää kotiin?

Vierailija kirjoitti:

Miehenä olen onnellinen ettei tarvitse joutua pakolla lasta hoitamaan naiset hoitaa sen puolen vaikka väkisin, voi tarpeet tyydyttää ja jos vahinko käy niin luikkii vaan karkuun, kyllä äiti hoitaa hähhähää

Tämä onkin minun syyni miksen enää toista lasta tee vaikka aiemmin haaveilin suurperheestä.

Miesten ei tarvitse muuttaa elämäänsä mitenkään lapsen myötä. Nainen on lapsessa pakosti kiinni koska raskaus, synnytys ja imetys. Ja nainen on se joka jää kotiin kodinhuoltajaksi.

Olen joka päivä katkera siitä, että ex saa mennä ja tulla miten haluaa ilman vastuuta lapsesta. Hän vaati yhteishuoltajuuden paperille muttei noudata tapaamissopimusta ollenkaan. Luonnollisesti ei maksa elatusmaksujakaan.

Itse olen ilman tukiverkkoja, tukiperhettä emme ole saaneet eikä perhetyökään osannut auttaa tilanteessa. Kun ei sitä isää voi pakottaa mutta äitien on pakko jaksaa :)

Vierailija kirjoitti:

Jos olisin tämän tiennyt äitiydestä etukäteen, en olisi tehnyt ensimmäistäkään lasta. Nyt on paskat housuissa ja myöhäistä katua, pakko vaan kärsiä.

Sää oot vaan tumpelo, etkä osaa olla vanhempi.

Vai oletko joku palstan vasuriagitaattori?

Vierailija kirjoitti:

Minulla on koliikkinen ja huonouninen vauva, jonka kanssa elämä on ollut ihanaa. Etukäteen ajattelin, etten ikinä selviä edes normaaleista yöheräämisistä, sillä nukuin aina aiemmin 10 tuntia yössä, mutta olen sopetunut tilanteeseen hyvin. Elimme muutenkin huoletonta ja rentoa elämää, kotitöillä ei ollut niin väliä. Lapsen saatuamme olemme ottaneet itseämme niskasta kiinni, eikä muutos ole aiheuttanut ongelmia. Olen jopa kokannut kaiken ruoan itse.

Vaavin hymy ja uusien asioiden oppiminen on parasta mitä voi saada. Hän myös osoittaa kaikin tavoin rakastavansa meitä. Vauva hymyilee onnellisena aamuisin herättyään ja aina meidät nähdessään. Tunnen itseni tarpeelliseksi ja elämän mielekkääksi joka hetki. En voi uskoa, että voisin koskaan saavuttaa enempää tai olla onnellisempi. Äitiys on parasta, mutta vaikeaa sitä on kuvailla lapsettomalle ennen kuin sen kokee itse.

Mitä jos lapsi onkin autistinen tai muuten jotain häiriötä, eikä osoittaisikaan rakastavansa teitä? Kannattaisiko silloinkin tehdä lapsi vai onko siinä tärkeintä että se hymyilee joka aamu rakastavasti ja oppii uusia asioita?

Upp

Ei ihme, että suomen kansa surkastuu pois, kun lukee näiden nuorten naisten valituksia. No, lyllä kehitysmaista tulijoita riittää. 

Vanhempana pahinta on jatkuvat kotityöt kotona. Ja se että lapsia pitää komentaa tekemään asioita. Jos nämä kaksi alkaa sujumaan rutiinilla, sitten helpottaa.... Ja kun lapset on aikuisia sitten se vasta kunnolla helpottaa 💛

Terveisin, 2 tyttären äiti, usein iloinen, aika usein väsy

Vierailija kirjoitti:

Vanhempana pahinta on jatkuvat kotityöt kotona. Ja se että lapsia pitää komentaa tekemään asioita. Jos nämä kaksi alkaa sujumaan rutiinilla, sitten helpottaa.... Ja kun lapset on aikuisia sitten se vasta kunnolla helpottaa 💛

 

Terveisin, 2 tyttären äiti, usein iloinen, aika usein väsy

Ja sitten kun lapset ovat aikuisia, niitä ei enää näy eikä niistä kuulu mitään. Siihenkö tähtäät?

Vierailija kirjoitti:

Muita äidiksi tulleita kavereita kun olen seuraillun niin näyttä siltä että muutamilla kehittyy todella vahvat syyllisyydentunteet suunnilleen kaikesta: väsyneenä ärähtämisestä, töiden tekemisestä, lapsen viemisestä tarhaan.



Ja ihana lisä tähän on sitten tuo 2-3 vuotiaan lapsen aika läpinäkyvä tapa vedellä juuri tuosta syyllisyysnarusta: "vihaan äitiä", "äiti on tyhmä" "isä nukuttamaan".



Helppohan se on sanoa että älkää tunteko itseänne syyllisiksi asioihin joille ette mitään voi, mutta tuumin että pyrin tekemään parhaani, ja pyrin sitten olemaan sen päälle liikaa huolimatta.



Koska ei kai tässä muukaan auta kun kakka alkaa oleen jo pöksyssä täälläkin. Välillä kyllä pohdin että kai sitä voi lapsen antaa adoptioonkin jos aivan pyllylleen menee...

Ei meidän lapset ikinä sanonut että inhoan/bihaan äitiä tai isääkään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempana pahinta on jatkuvat kotityöt kotona. Ja se että lapsia pitää komentaa tekemään asioita. Jos nämä kaksi alkaa sujumaan rutiinilla, sitten helpottaa.... Ja kun lapset on aikuisia sitten se vasta kunnolla helpottaa 💛

 

Terveisin, 2 tyttären äiti, usein iloinen, aika usein väsy

Ja sitten kun lapset ovat aikuisia, niitä ei enää näy eikä niistä kuulu mitään. Siihenkö tähtäät?

Pitäisikö lapsissa sitten roikkua? En tajua tätä pakkomiellettä joillakin naisilla roikkua lapsissaan. Äitini kysyy joka kerta kun soittaa olenko soittanut lapsilleni tai nähnyt, no en ole. Kyllä ne yhteyttä ottaa jos jotain tarvitsee tai on ongelmia. Ei minulla mitään asiaa niille ole. On eri sukupuolta kuin minä ja ikäeroa parikymmentä vuotta. Ei meidän elämissä ole mitään yhteistä jaettavaa tai puhuttavaa ilman erityistä syytä.

Eri

Kas kun ei v itusta. Lapsiparka, ei voi muuta sanoa.

Olen aikoinani jäänyt 3 lapsen yksinhuoltajaksi. 

Yksi lapsista on nepsy. 2 ollut masennusta. 

Osa on kokenut koulukiusaamista. 

Yhdellä oli jo 15 vuotiaana päihdeongelma. 

Silti olen onnellinen siitä että mulla on lapset, parhaita tyyppejä ikinä. Vielä kun ovat aikuisia, vietetään paljon aikaa yhdessä