Mua todella huvittaa nuo lapsettomat ystäväni nykyään

vain olemalla perheellinen tai lapseton.



Totuus itseni kohdalla on se, että lapsettomana sorruin noihin neuvojen antamiseen ihan vahingossa. Nyt kyllä hävettää. ONneksi minulla oli ihania ystäviä, jotka joko eivät tajunneet tai eivät välittäneet.



Muistan kyllä, miten hankalaa oli tulla äidiksi, kun osa kavereista oli ollut jo äitejä pitkään. Ne neuvojen määrät... Ja se loukkaantuminen, jos en noudattanut juuri tämän kaverin neuvoa vaan jonkun toisen. Eräskin täräytti, että hän on sentään kolmen lapsen äiti, miksi minä noudatan neuvoja vain kahden lapsen äidiltä... Eli osataan me äiditkin!



Itselleni suurin pettymys lapsettomiin ystäviini on ollut tuo aikataulukysymys. Ymmärrän kyllä sen, että on paljon menoja, mutta kun minä en ole koskaan se, joka peruu turhasta. Ei meille oikein kannata tulla, jos on vatsatautia. Sen sijaan lapsettomat ystäväni peruvat, koska väsyttää töiden jälkeen, tuli toinen tapaaminen, työt venyivät tänään pidempään... Ja kommenttina aina, että sinähän olet siellä kotona, onhan sinulla nyt aikaa vaikka mihin. Niin, mutta kun on pienemmät ympyrät, ei niitä tapaamisiakaan voi järkätä ihan mihin koloon tahansa. Lapset menevät iltaisin nukkumaan, päivisin on päiväunet, väliaikoina neuvolaa, harrastuksia jne. Varsinkin työssäkäyvänä äitinä olen todella pettynyt lapsettomien aikatauluihin. Työ on hyvä syy perua mutta minulla ei, kun enhän minä voi tehdä ylitöitä, kun haen niitä lapsia päiväkodista aina klo 16. Totta, mutta sitten teenkin iltatöitä. Miksi minun menoni ja työni ovat toisarvoisia kuin lapsettomien kavereideni?



Mutta näin siis vain minun ystäväpiirissäni. Tiedän, että ystäväpiirini lapsettomat (3kpl) ovat melkoisia persoonia eivätkä nämä ärsyttävät piirteet välttämättä ole kiinni siitä, että ovat lapsettomia. Olen usein miettinyt, että jos he saisivat lapsia, he olisivat varmaan niitä äitejä, joiden lasten rytmi menee aina muiden lasten rytmin edelle. Muiden on joustettava, ei heidän.

kuin ihmettelette lapsettomien olevan?



Omassa ystäväpiirissäni suurin osa ystävistäni on lapsettomia ja sinkkuja. Kysymyksiä on tietenkin ollut ja niitä olen kohdannut, toisaalta meillä on tapana keskustella elämän erilaisista kokemuksista toistemme kanssa.



En koe, että olen sen suuremmin joutunut vähäisen ymmärryksenkohteeksi. Päin vastoin, paras tuki on tullut lapsettomilta ystäviltäni. Toisaalta myös itse aikoinaan lapsettomana tarjosin kunnolla apua lähipiirini lapsellisille. Kerran viikosa tarjosin hoitoapua, jotta vanhemmat pääsevät tekemään yhdessä jotakin/nukkumaan/ihan mitä vain mitä halusivat tehdä.



Kun pitää mielessä, että sellainen, joka ei ole kokenut ihan samaa, ei todennäköisesti voi ihan täysin ymmärtää tunnekokemustani ja tunnemaailmaani, niin tämä auttaa asiassa kuin asiassa. Enhän itsekään ole kokenut esim. neliraajahalvausta, kohdun menetystä, vanhemman itsemurhaa, loton päävoittoa, huippuälykkyysosamäärää jne. Nämä kaikki eri ystävieni kokemukset vaatvat myös minulta toisen asemaan asettumista, ja moni muu asia saattaa muutta elämää paljon suuremmin kuin minun lapseni.

Olen 25 ja minulla on 2½-vuotias lapsi. KAIKKI ystäväni ovat ymmärtäneet että lapsenhoitaminen on sitovaa, että en pääse päivällä mihinkään ilman lasta, että lapselle on joko oltava vahti tai mieheni on oltava kotona jos minut haluaa jonnekin ilman lasta niin silloin nähdään iltaisin ja viikonloppuisin. He myös ovat tajuneet sen että viikonloppuisin menen mieluumin aikaisin nukkumaan tai katson miehen kanssa elokuvaa, kuin menen jonnekin teinihelvettiin(tällä paikkakunnalla ei ole muitakuin teinihelvettidiscoja) "bilettämään".

Kai minulla keskimääräistä fiksumpia ystäviä, tai siten ole osannut valita ystäväni hyvin.



Jos joku peruuttaa tapaamisensa jostain väsymyksestä, töistä tms. johtuen niin eiköhän tuo kerro vain siitä ihmisen luonteesta, kuin siitä onko hän lapseton. Sitten kun ne "kiireiset" saavat lapsia, he varmasti pysyvät aivan yhtä itsekeskeisinä kuin ovat nyt. Koska sitähän nuo viimehetken perumiset ym. ovat, itsekeskeisyyttä. He pyörivät sen oman navan ympärillä, eivätkä tajua että jotkut saattavat järjestää esim. lastenhoitajan ihan vain siksi että näkevät ko. ihmistä.



Ihan oikeasti kyse ei ole siitä että he ovat lapsettomia, vain ja ainoastaan siitä että he ovat itsekeskeisiä ja niitä "minäminä"-tyyppejä.

Omasta mielestäni on vähän typerää alkaa yleistämään että "lapsettomat ovat tälläisiä ja tälläisiä, eivät he ymmärrä mistään mitään", kun kyse on vain ihmistyypistä. Ärsyttää sellaiset naiset jotka kokevat olevansa parempia ja täydempiä ja ties mitä muita kliseitä sen jälkeen kun heistä tulee _äitejä_.

Joo, olen minäkin jollain tapaa muuttunut äitiyden myötä, mutta loppujenlopuksi olen sama ihminen kuin ennenkin. Ei äitiys ole tuonut minulle mitään suuria vastauksia tai täydentänyt minua. Äitiys on tuonut minulle enemän ja suurempia kysymyksiä joihin yritän parhaani mukaan etsiä vastauksia.

Mulla oli lapseton kaveri, joka ei ollenkaan tajunnut, miksi peruin tapaamisia alkuraskauden pahoinvoinnin takia. Sen mielestä en vain ollut tarpeeksi kiinnostunut kuuntelemaan hänen huoliaan. :D Ei ole ollut ikävä, kun katkaisi vuosi sitten välit kuin loukkaantunut pikkutyttö. Muhahaha!

oma napa tuntuu olevan ainä lähimpänä. Niin ennen raskautta kun lapsen syntymän jälkeen:) mutta niin kai se meistä useimmalla onkin.

nyt kun minulla on lapsia. Lapsettomat ystäväni ovat olleet huomattavasti empaattisempia ja nöyrempiä, kuin ystävät joilla itsellään on lapsia. Tämä oli hassu huomio, heti kun sain lapsia, luulin että alkaisin viettää aikaani enemmän näiden äiti-ystävien kanssa, mutta itse asiassa halusinkin melkein vähemmän, koska koen rentoutuvani paljon paremmin lapsettomien kanssa. Minua rasittaa se jatkuva vertailu, kuinka lapset ovat kasvaneet ja kuinka meillä hoidettiin tietty asia. Ja jos tein jotain eri tavalla, pitää usein perustella, miksi teen näin. Lapsettomilla on myös paljon luonnollisempi suhtautuminen lasten hoitoon, osa vanhemmista on mennyt ihan neuroottisiksi lukiessaan kaiken maailman oppaita ja kuunnellessaan niitä kuuluisia neuvoja.

yhtä rakkaita nyt kuin ennenkin, vaikka eräästä porukasta vain mulla on lapsia. Eivät todellakaan ole tyhjäpäitä ja porukassa on pari sinkkunaista, jotka omistavat rivitaloasunnon ja auton ja pitävät näistä huolta ihan itse.



Mä hoidan kyllä hyvin lapset ja kodin, mutta auto-ja pihatyöt hoitaa meillä mies ( kuten olen huomannut tapahtuvan aika monessa lapsiperheessä ).



Ainoa asia mikä joskus nyppii eräässä lapsettomassa kaverissa on aikatauluista kiinnipitäminen. Saatamme sopia, että hän tulee kylään klo 17-18 välisenä aikana ja sitten tulee tekstari, että hei käyn vielä koiratreeneissä, tulen n. klo 20 : D apua, meillä on silloin pahin nukkumaanvalmistumisrumba meneillään. Tämä tosin on varmaan ihan luonteenpiirre kaverillani, mutta uskoisin tämän tyypin tajuavan miksi en halua noin myöhäisiä kyläilyjä, jos hänellä itsellään olisi lapsia.



Ja kyllä, mun mielestä on tosi kiva jutella välillä lapsettomien ihmisten kanssa, heillä on usein mielenkiintoisia harrastus-, työ- ja matkailujuttuja, mitä itselläni ei pahemmin ole kertynyt viime vuosilta.

Mitenhän ne pärjää jossain etelämpänä ollenkaan missä ei edes tunneta käsitettä klo 20 tapahtuva lasten nukkumaanmenorumba? Kannattais varmaan antaa niiden lasten oppia nukkumaan myös elämän keskellä. Itse en todellakaan kiittele vanhempiani siitä, että minut on opetettu nukkumaan vain pimeydessä ja hiljaisuudessa. On aika vaikeaa nykyään saada unta kaupungissa kerrostalossa asuessa. Meidän lapset kun on oppineet nukahtamaan ihan minne vaan, mm. kreikkalaiseen katukahvilaan rattaisiinsa. Ja nukkuvat ihan hyvin vaikka kotona olisi muita ihmisiä / aikuisia vieraita.

Tässä ketjussa muuten tökkii eniten se, että äiti-ihmiset vaatii lapsettomia tajuamaan, että elämä on muuttunut. Toisaalla samat äiti-ihmiset yrittää uskotella sinnikkäästi, kuinka lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita kuin lapsettomana. Koittakaa nyt päättää.

Ainoa asia mikä joskus nyppii eräässä lapsettomassa kaverissa on aikatauluista kiinnipitäminen. Saatamme sopia, että hän tulee kylään klo 17-18 välisenä aikana ja sitten tulee tekstari, että hei käyn vielä koiratreeneissä, tulen n. klo 20 : D apua, meillä on silloin pahin nukkumaanvalmistumisrumba meneillään. Tämä tosin on varmaan ihan luonteenpiirre kaverillani, mutta uskoisin tämän tyypin tajuavan miksi en halua noin myöhäisiä kyläilyjä, jos hänellä itsellään olisi lapsia.

monta ketjussa mainittua piirrettä lapsettomista ystävistäni, mutta hassuinta silti on että rasittavimmaksi on muuttunut eräs ystäväni jonka vauva on vain kuukautta omaani vanhempi. Luulin raskausaikana että jes, just tän äitin kanssa varmaan hengaillaan paljon kun muksutkin ois suurinpiirtein saman ikäiset. Meidän vauva on nyt 8kk, hänen 9kk ja joka viikonloppu saan kieltäytyä baarireissusta. Ja hänelle ei mene jakeluun että en halua jättää vauvaani hoitoon baarin takia, en halua lähteä keskellä viikkoa terassille kukkumaan yötä myöden ja että en vain koe tarvetta vielä viedä vauvaa muutenkaan yöhoitoon.. Aijoo, ja en halua mennä metsästämään miehiä baariin vaan ihan oikeasti rakastan lapsen isää vauvavuodesta huolimatta;)



Suurin osa lapsettomsta kavereistani taas ovat nämä tajunneet kerta sanomisella.

Mitenhän ne pärjää jossain etelämpänä ollenkaan missä ei edes tunneta käsitettä klo 20 tapahtuva lasten nukkumaanmenorumba? Kannattais varmaan antaa niiden lasten oppia nukkumaan myös elämän keskellä. Itse en todellakaan kiittele vanhempiani siitä, että minut on opetettu nukkumaan vain pimeydessä ja hiljaisuudessa. On aika vaikeaa nykyään saada unta kaupungissa kerrostalossa asuessa. Meidän lapset kun on oppineet nukahtamaan ihan minne vaan, mm. kreikkalaiseen katukahvilaan rattaisiinsa. Ja nukkuvat ihan hyvin vaikka kotona olisi muita ihmisiä / aikuisia vieraita.

Tässä ketjussa muuten tökkii eniten se, että äiti-ihmiset vaatii lapsettomia tajuamaan, että elämä on muuttunut. Toisaalla samat äiti-ihmiset yrittää uskotella sinnikkäästi, kuinka lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita kuin lapsettomana. Koittakaa nyt päättää.

Ainoa asia mikä joskus nyppii eräässä lapsettomassa kaverissa on aikatauluista kiinnipitäminen. Saatamme sopia, että hän tulee kylään klo 17-18 välisenä aikana ja sitten tulee tekstari, että hei käyn vielä koiratreeneissä, tulen n. klo 20 : D apua, meillä on silloin pahin nukkumaanvalmistumisrumba meneillään. Tämä tosin on varmaan ihan luonteenpiirre kaverillani, mutta uskoisin tämän tyypin tajuavan miksi en halua noin myöhäisiä kyläilyjä, jos hänellä itsellään olisi lapsia.

Mun mielesta on yksinkertaisesti holmoa kutsua vieraita silloin kun pitaisi ne lapset saada nukkumaan. Vieraat voi tulla silloin, kun ollaan hereilla. Mika ongelma tassa on?

Kylla meidankin lapset ovat nukkuneet vaikka missa metelissa, mutta se ei ole normaalia, vai mita?

Minä olen tullut äidiksi aika myöhäisellä iällä, ja ihmetellyt elämän ihanuutta perheellisenä nyt pian neljä vuotta. Samalla tajuan, miten sitä on ollut suvaitsematon ja kapeakatseinen... ja iloitsen siitä, että minäkin jopa olen vielä pystynyt kasvamaan ja kehittymään, eikä sitä edes huomaa, kun se tapahtuu ihan automaattisesti.



Nyt sitä katsoo lapsettomien touhuja vähän eri vinkkelistä... ja nolottaa, kun tajuaa olleensa ihan yhtä urpo. Jotenkin säälittää nämä facebookissa koiransa touhuja jatkuvasti hehkuttavat ja kuvia lataavat ihmiset, joille koiran syntymäpäivä on vuoden merkkitapaus... Mullakin on koira, mutta perheessä sillä ei kovin suuri rooli lopulta ole, koska se on kuitenkin vain koira.



Mielestäni minun maailmani on loksahtanut paikoilleen vasta lapsia saatuani. Joku ei lapsia varmaan kaipaa koskaan, ja ehkä se on heille oikea ratkaisu. Minä kuvittelin, että minua ei haittaisi olla perheetönkään, mutta nyt en vaihtaisi mistään hinnasta asian tilaa. Harmittelen vain, että meni vuosia hukkaan säätäessä kaikkea muuta, kun olisi voinut tehdä vaikka vähän useamman lapsen sillä aikaa!

Mitenhän ne pärjää jossain etelämpänä ollenkaan missä ei edes tunneta käsitettä klo 20 tapahtuva lasten nukkumaanmenorumba? Kannattais varmaan antaa niiden lasten oppia nukkumaan myös elämän keskellä. Itse en todellakaan kiittele vanhempiani siitä, että minut on opetettu nukkumaan vain pimeydessä ja hiljaisuudessa. On aika vaikeaa nykyään saada unta kaupungissa kerrostalossa asuessa. Meidän lapset kun on oppineet nukahtamaan ihan minne vaan, mm. kreikkalaiseen katukahvilaan rattaisiinsa. Ja nukkuvat ihan hyvin vaikka kotona olisi muita ihmisiä / aikuisia vieraita. Tässä ketjussa muuten tökkii eniten se, että äiti-ihmiset vaatii lapsettomia tajuamaan, että elämä on muuttunut. Toisaalla samat äiti-ihmiset yrittää uskotella sinnikkäästi, kuinka lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita kuin lapsettomana. Koittakaa nyt päättää.

Mulle ainakin on sata kertaa tärkeämpää huolehtia lasten rutiineista: ruokailuista, nukkumaanmenoista jne. kuin kavereiden kahvitteluista heidän toivomaansa kellon aikaan. Jos minä itse olisin yöpuku päällä menossa nukkumaan, en haluaisi että mies roudaa kavereitaan säätämään samaan härdelliin. Sama juttu vähän lasten kanssa: tämä on heidän kotinsa, ja heillä on oikeus saada mennä ihan rauhassa nukkumaan, kuulla iltasatunsa ja jakaa vielä ajatuksensa päivän kulusta. Heillä on oikeus ruoka-aikoihin ja pysyvyyden luomaan perusturvaan.

Minä sovitan muun elämäni niihin kolosiin, mitä lapsiperhe-elämältä jää. Minulla on ollut aikaa touhuta omiani ennen lapsia vuositolkulla, itse asiassa viitisentoista vuotta. Nyt on lasteni aika, ja minä voin helposti antaa heille seuraavat reilut viitisentoista vuotta aikuiselämästäni, kunnes eivät minua niin akuutisti enää tarvitse koko ajan :) Mieheni on samoilla linjoilla, joten touhuamme perheenä paljon.

...jostain syystä vain ei tullut lainauksen merkkejä!!

Mitenhän ne pärjää jossain etelämpänä ollenkaan missä ei edes tunneta käsitettä klo 20 tapahtuva lasten nukkumaanmenorumba? Kannattais varmaan antaa niiden lasten oppia nukkumaan myös elämän keskellä. Itse en todellakaan kiittele vanhempiani siitä, että minut on opetettu nukkumaan vain pimeydessä ja hiljaisuudessa. On aika vaikeaa nykyään saada unta kaupungissa kerrostalossa asuessa. Meidän lapset kun on oppineet nukahtamaan ihan minne vaan, mm. kreikkalaiseen katukahvilaan rattaisiinsa. Ja nukkuvat ihan hyvin vaikka kotona olisi muita ihmisiä / aikuisia vieraita.

Tässä ketjussa muuten tökkii eniten se, että äiti-ihmiset vaatii lapsettomia tajuamaan, että elämä on muuttunut. Toisaalla samat äiti-ihmiset yrittää uskotella sinnikkäästi, kuinka lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita kuin lapsettomana. Koittakaa nyt päättää.

Ainoa asia mikä joskus nyppii eräässä lapsettomassa kaverissa on aikatauluista kiinnipitäminen. Saatamme sopia, että hän tulee kylään klo 17-18 välisenä aikana ja sitten tulee tekstari, että hei käyn vielä koiratreeneissä, tulen n. klo 20 : D apua, meillä on silloin pahin nukkumaanvalmistumisrumba meneillään. Tämä tosin on varmaan ihan luonteenpiirre kaverillani, mutta uskoisin tämän tyypin tajuavan miksi en halua noin myöhäisiä kyläilyjä, jos hänellä itsellään olisi lapsia.

Mun mielesta on yksinkertaisesti holmoa kutsua vieraita silloin kun pitaisi ne lapset saada nukkumaan. Vieraat voi tulla silloin, kun ollaan hereilla. Mika ongelma tassa on?

Kylla meidankin lapset ovat nukkuneet vaikka missa metelissa, mutta se ei ole normaalia, vai mita?

Ja lisäksi on äärimmäisen vaikea laittaa lapsia nukkumaan kun on vieraita. Ne on niin uteliaita, että alkavat pelleilemään ja tulevat sata kertaa ovelle katsomaan mitä tapahtuu. Ei ole vieraallekaan kiva istua kahvipöydässä yksin sillä välin kun äiti ravaa viemässä lapsia takaisin sänkyihinsä.

Minä olen tullut äidiksi aika myöhäisellä iällä, ja ihmetellyt elämän ihanuutta perheellisenä nyt pian neljä vuotta. Samalla tajuan, miten sitä on ollut suvaitsematon ja kapeakatseinen... ja iloitsen siitä, että minäkin jopa olen vielä pystynyt kasvamaan ja kehittymään, eikä sitä edes huomaa, kun se tapahtuu ihan automaattisesti.

Nyt sitä katsoo lapsettomien touhuja vähän eri vinkkelistä... ja nolottaa, kun tajuaa olleensa ihan yhtä urpo. Jotenkin säälittää nämä facebookissa koiransa touhuja jatkuvasti hehkuttavat ja kuvia lataavat ihmiset, joille koiran syntymäpäivä on vuoden merkkitapaus... Mullakin on koira, mutta perheessä sillä ei kovin suuri rooli lopulta ole, koska se on kuitenkin vain koira.

Mielestäni minun maailmani on loksahtanut paikoilleen vasta lapsia saatuani. Joku ei lapsia varmaan kaipaa koskaan, ja ehkä se on heille oikea ratkaisu. Minä kuvittelin, että minua ei haittaisi olla perheetönkään, mutta nyt en vaihtaisi mistään hinnasta asian tilaa. Harmittelen vain, että meni vuosia hukkaan säätäessä kaikkea muuta, kun olisi voinut tehdä vaikka vähän useamman lapsen sillä aikaa!

että olet nyt todella suvaitsevainen ja avarakatseinen. LOL

Kunnes sitten oma lapsi tuli ja toinen tulossa nyt... huomaan kuinka lapsettomat ystäväni ovat tietyllä tavalla lapsellisia: Olettavat että taaperon kanssa elämä on yksinkertaista, että äiti jaksaa mitä vain.. ja että raskaus aika on ihan tavallista olemista....

Normaalin äidin ja normaalien lasten elämä on aika yksinkertaista, jaksaminen ei ole ongelma kun isä osallistuu lasten hoitoon ja raskaus ei todellakaan ole mikään invalidisoiva juttu.

Ap taitaa olla tavallista heikompaa tekoa.

t. 3:n äiti

mitenkään parempi kuin lapsettomat, mutta olen samaa mieltä ap:n kanssa siitä, että 99% lapsettomat eivät vain ns. tajua tiettyjä asioita. Tämä on ihan ok, jos eivät kuvittele tajuavansa ja ala neuvomaan niissä.

Esimerkki: kahden pienen lapsen äiti valitti, miten molemmat olivat olleet vuorotellen kuumeessa, ja he olivat miehensä kanssa joutuneet jättämään töitä rästiin. Paikalla ollut lapseton nainen alkoi kovaan ääneen ihmetellä, että "eikö teillä ole KETÄÄN KAVEREITA, joille voisitte viedä lapset tuollaisessa tilanteessa? Mä ainakin aion äitinä pitää kaverisuhteita yllä, että on sitten varahoitopaikkoja." Mä siihen, että itse en veisi kuumeista 2-vuotiasta vieraaseen paikkaan ellei olisi ihan hätätilanne. Siihen tämä neropatti: "mut voihan sen autolla viedä! ja sitäpaitsi jos pitää niitä kaverisuhteita yllä niin eihän sen tarvi olla lapselle vieras paikka!" Siis...kuka kehtaisi kipata kuumeisen lapsensa hoitovapaalla olevalle äidille, ja kuka ehtii tutustuttaa 2-vuotiaansa niin monen kaveriperheen kotiin niin läheisesti, että varmasti löytyy satunnaisen sairauden kohdalla se TUTTU koti jossa äiti hoitovapaalla??

OK, ei pitäisi ärsyyntyä tuollaisesta, mutta mutta.

suuremman totuuden elämästä kuin muut. Mä en käsitä miksi joku kuvittelee olevansa niin paljon parempi ja erinomaisempi ihminen vain siksi että on äiti!!! Niin uskomattoman omahyväistä että meinaa tulla oksennus. Ja suosittelenpa myös teille kaikille perhekeskeisille " me ei tarvita miehen kans koskaan omaa aikaa" - äideille järjestämään sitä aikaa ennenkuin huomaatte että parisuhde on kuollut ja mies on lähtenyt.

t: äiti ja vaimo

Samalla tajuan, miten sitä on ollut suvaitsematon ja kapeakatseinen... Nyt sitä katsoo lapsettomien touhuja vähän eri vinkkelistä... ja nolottaa, kun tajuaa olleensa ihan yhtä urpo. Jotenkin säälittää nämä facebookissa koiransa touhuja jatkuvasti hehkuttavat ja kuvia lataavat ihmiset, joille koiran syntymäpäivä on vuoden merkkitapaus...

Toivottavasti nuo sun lapsettomat urpot kaverit tietää miteen avarakatseinen susta on tullut... miksi ne urpot edes on sun kaverilistalla enää kun olet niin paljon heitä ylempänä vain siksi että olet tehnyt jotain niinkin merkillistä ja erinomaista kuin tehnyt pari penskaa, siihen nyt kuitenkin useimmat pystyy ihan tuosta vaan?

Toivomme tosin tulevaisuudessa lapsia, mutta nyt kun niitä ei (toistaisesi) ole, haluamme toki nauttia elämästämme ja vapaudestamme, kun kahdella työssäkäyvällä on siihen rahaakin. Olen huomannut samanlaista "hankaluutta" joidenkin lapsen saaneiden ystävieni kanssa. Ymmärrettävästi elämämme ovat aika erilaiset, mutta olen aina kysellyt ja jutellut heidän lapsistaan ja kuulumisistaan, tosi varovaisesti tietenkin, etten tyhmänä lapsettomana sano mitään tyhmää tai loukkaavaa. Vaikeaa on kuitenkin saada kunnollista keskustelua aikaiseksi, kun koko ajan pitää varoa sanomisiaan. Ja vastapainoksi olisi kiva, jos juttelisimme minunkin kuulumisista, mutta olen huomannut, että joitakin äitejä suorastaan ärsyttää, jos alan puhua harrastuksistani, työstäni tai matkustelusta. Ainoa sallittu aihe tuntuu olevan parisuhdeongelmista valittaminen. Minäkin ottaisin siis mielelläni vinkkejä vastaan, miten saisin pidettyä hyvät välit äitiystäviini loukkaamatta ja ärsyttämättä heitä? Mistä saa puhua ja mitä asioita kommentoida?

Emme halua mieheni kanssa lapsia, enkä ole erityisen vauvarakas ihminen. Ei minulla toki ole mitään vauvoja vastaan, ihan suloisia ne yleensä ovat. Haluan säilyttää hyvät välit ystäviini jotka saavat lapsia. Olisiko vinkkejä kuinka meistä ei tulisi mieheni kanssa vihattuja lapsettomia :)? Olemme juuri niitä ura- ja itsekeskeisiä matkustelevia aikatalunsa täyteen buukkaavia (ja siitä nauttivia !) ihmisiä. Mutta itsemme lisäksi pidämme ystävistämme.

Kyselet siis vinkkejä, mistä saa puhua, ettei loukka "äitiystäviä"..

No just joo! Ootko ihan idiootti vai ovatko sun "äitiystävät" ihan idiootteja? Tai sitten oot vaan niin teini vielä...

Ei äitiys ihmistä ihmisenä muuta, ihan kuule jutellaan niinkuin enennkin. On vain turha kuvitella, että istutaan sun kanssa viinilasin äärellä tuntitolkulla kuuntelemassa blaa blaa:ta, kun meillä on tosiaan se lapsi siinä hoidettavana samalla..

Mitenhän ne pärjää jossain etelämpänä ollenkaan missä ei edes tunneta käsitettä klo 20 tapahtuva lasten nukkumaanmenorumba? Kannattais varmaan antaa niiden lasten oppia nukkumaan myös elämän keskellä. Itse en todellakaan kiittele vanhempiani siitä, että minut on opetettu nukkumaan vain pimeydessä ja hiljaisuudessa. On aika vaikeaa nykyään saada unta kaupungissa kerrostalossa asuessa. Meidän lapset kun on oppineet nukahtamaan ihan minne vaan, mm. kreikkalaiseen katukahvilaan rattaisiinsa. Ja nukkuvat ihan hyvin vaikka kotona olisi muita ihmisiä / aikuisia vieraita.

Tässä ketjussa muuten tökkii eniten se, että äiti-ihmiset vaatii lapsettomia tajuamaan, että elämä on muuttunut. Toisaalla samat äiti-ihmiset yrittää uskotella sinnikkäästi, kuinka lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita kuin lapsettomana. Koittakaa nyt päättää.

Ainoa asia mikä joskus nyppii eräässä lapsettomassa kaverissa on aikatauluista kiinnipitäminen. Saatamme sopia, että hän tulee kylään klo 17-18 välisenä aikana ja sitten tulee tekstari, että hei käyn vielä koiratreeneissä, tulen n. klo 20 : D apua, meillä on silloin pahin nukkumaanvalmistumisrumba meneillään. Tämä tosin on varmaan ihan luonteenpiirre kaverillani, mutta uskoisin tämän tyypin tajuavan miksi en halua noin myöhäisiä kyläilyjä, jos hänellä itsellään olisi lapsia.

ja lapset ovat koulussa, joten kyllä, elämässä on oltava rutiineja. Ja aika vähissä Suomessa on sellaiset leudot illat, että lapset voi torkkua kärryissä katukahvilassa.

Ja sitten vähän OT, ehkä esim. Kreikassakin voisi asiat olla paremmin, jos elämää vähän suunniteltaisiin rutiinit käyttöönottaen....