Mitä luokkasi kovis-tytöstä tuli isona?

Nyt kun miettii, mä taisin olla yks kovistyttö. Haha! No oon työtön mutta onnellinen ja haluan tatuoijan oppitytöksi. Aion varmaan silti hakea AMKiin tässä.

Muista meidän jengistä on asiakaspalvelutöissä ja yks on äiti. 

Vierailija kirjoitti:

Meitä oli sellainen 5 kovistytön porukka koulussa. Olemme edelleen ystäviä. Olimme teini-iässä hölmöjä ja teimme typeryyksiä mutta olemme kuitenkin opiskelleet ja päässet töihin. Yksi meistä luki itsensä lääkäriksi, toinen fysioterapeutiksi ensin ja sitten sairaanhoitajaksi, yksi pyörittää maatilaa miehensä kanssa ja yksi menestyi fitnesskisoissa ja on nykyään valmentajana nuoremmille kisaajille. Itse olen erään tavaratalon osastopäällikkönä.

Mitä olen kuullut näiden kilttien ”hikipinkojen” elämästä niin kukaan ei ole oikein menestynyt missään. On avioeroja, alkoholismia, huumeita ja vankilaa.

Joo, niin varmaan......kiitti hyvistä nauruista!!!!!! Näinhän se aina menee. Päihteiden kanssa sekoilevista teineistä ja tarkkislaisista tulee tutkijoita ja lääkäreitä.  Ei suinkaan elämänkoululaisia teiniäitejä, kuusi kertaa eronneita  "siwan kassoja, mamupatjoja..... tai tatuointiartisteja"  . 

Ehdin unohtaa koko tyypin, kun peruskoulun jälkeen vain katosi maailmastani.

Luokkakokousta valmistellessa selvisi, että on päihdevieroituksessa, ja että omien sanojensa mukaan on ollut jo useita kertoja huonoin tuloksin. Sinänsä surullista, sillä ko. tytön paha olo johtui jo yläasteella selvästi huonoista kotioloista, perheriidoista ja vanhempien alkoholismista. Piti aina kovaa ääntä itsestään ja lyttäsi muita, joten ei hänelle oikein kavereitakaan siunaantunut.

Toisesta kovistytöstä, joka tosin jo vähän rauhoittui yläasteen loppua kohden, tuli kosmetiikkapakettien mainostaja ja jälleenmyyjä jollekin suurehkolle kosmetiikkafirmalle.

En tiedä tuliko hänestä koskaan mitään. Viimeksi kun kuulin, hän oli kahden lapsen äiti parikymppisenä. Lapset eri isille. Tavattiin viimeksi kun hänen silloinen miesystävänsä (ei kummankaan lapsen isä) oli sairaalassa potilaana (minä hoitajan roolissa) ja tämä naisihminen muhinoi miesystävän kanssa sairaalasängyssä peiton alla .

Ainoa jonka nykymenosta tiedän on töissä kaupan kassalla. On myös yh-äiti, ja saikin lapsensa hyvin nuorena.

Parillaa on lapsia ja ovat eronneet näiden isästä/isistä. Asuvat lapsuuden paikkakunnalla. Toinen työskentelee kaupassa ja toinen on kai välillä bingoemäntänä tms.

Yksi käytti aikansa huumeita, mutta nyttemmin on raitistunut ja muuttanut paikkakunnalta pois. Tekee vissiin jotain taiteellista uraa.

Minusta tuli lopulta DI ja kaveristani juristi. Luokan kympin-tyttö, kiltti heppaharrastaja, josta tuli psykiatri, päätyi suorituspaineidensa, tms seurauksena itse mielisairaalaan. Se hiljainen, ns. kiltti, mutta mitäänsanomaton massa on kai sitten päätynyt kuka minnekin.  En tiedä, en ole missään tekemisissä heidän kanssaan. Ei kiinnosta.

Miksi monisairas ihminen luokitellaan jotenkin epäonnistuneeksi elämässään? Minulla on krooninen sairaus ja paniikkihäiriö aka mielisairaus. Yläaste meni kylillä notkuessa ja kokeet lukematta sekä läksyt tekemättä. Kotona suurperhe ja alkoholisti vanhemmat. Tässä minä kuitenkin istun kolme ammattia lukeneena, vakityössä ja ulkoporealtaassa lilluen. Pitkässä parisuhteessa ja velattomana vaikka kotoa persaukisena lähdin. Hyviä pitkäaikaisia kaverisuhteita ja luottamustehtävissä järjestössä. Ihminen kuulkaa muuttuu aika paljon teinivuosien jälkeen. Se onko silloin ollut kiusaaja, kiusattu, ujo tai luokanpelle ei kerro yhtään mitään.

Ensihoitaja, lääkäri ja nuorisotyöntekijä

1. kovistyttö: huonekalutehtaassa siivoamassa/kasaamassa? ja pari lasta

2. kovistyttö: kioskin kassa

3. kovistyttö: lähihoitaja ja pari lasta

4. kovistyttö: ABC:lla kassa

Minä ja pari muuta kilttiä: yliopisto/amk ja oman alan hommissa, hyvissä parisuhteissa, ei lapsia, muutama kymppitonni tilillä odottamassa tulevaisuutta.

Meidän kusipääkovishirviöjengille kävi näin:

Minusta tuli DI (toki siis vasta teiniäitiyden jatkeeksi)

Kaverista tuli sairaanhoitaja (hoitaa lapsia psykiatrisella osastolla)

Yhdestä tuli taiteilija (ei mene kai kovin vahvasti)

Yksi kuoli (huumeet)

Löysi kaiketi järkevän miehen, rauhottui, teki kolme lasta ja meni naimisiin. Nykysin kampaaja ja vaikuttaa ihan järkevälle. Täytyy kyllä myöntää etten olisi ikinä uskonut, että tällaiseen elämään päätyy mutta hyvä niin!

Kansanedustaja

Minusta tuli pappi. Paras ystäväni, hänkin ns. kovistyttö on nyt asianajaja.

Yksinhuoltaja 22 vuotiaana. Tarjoilija.

Entisaikaan oli kovistytöt aika vähissä. Meillä oli kansakoulussa yli 30 oppilasta luokalla ja keskikoulu/yläasteella parhaillaan yli 40 oppilasta, eikä kummallakaan luokalla ollut ainuttakaan kovistyttöä. Kyseessä oli siis pieni tehdaskaupunki ja oppilaat pääasiassa duunarien lapsia. Kansakoulussa oli 600 oppilasta ja keskikoulu/yläaste/lukiossa noin tuhat oppilasta, enkä muista kummassakaan opinahjossa olleen varsinaisia kovistyttöjä ainuttakaan. Kyseessä siis 70-luku.

Minusta tuli sairaanhoitaja. Ennen sitä ylioppilas. Ihmettelen itsekin.

Ekat kännit vedin 12-vuotiaana ja samaan aikaan kuvioihin tuli tupakka. Lääkkeiden yliannostus 14-vuotiaana. Jotkut pelkäsi mua kouluaikoina, ihan sen takia että olin niin villi ja hullu. Vaikka olin oikeasti masentunut menetettyäni vanhempani.

Olen kai esimerkki että kaikesta voi selvitä.

Nykyään elän sitä kiltin tytön elämää mitä salaa ihailin nuorena mutten silloin siihen pystynyt. En juo enkä polta. En biletä. Nautin rauhallisesta elämästä, työstä, harrastuksista ja perheestä.

Terapiaa ja tahtoa se vaati useita vuosia mutta koen olevani vahvempi nyt kuin mitä olisin jos en olisi läpikäynyt kaikkea mitä olen joutunut kokemaan. Olen ainut näin pitkälle päässyt nuosmruuden kaveripiiristä. Osa ei ole edes hengissä.

Taisin olla luokkani kovistyttö. Olen oikeustieteen maisteri.

Työtön kotiäiti, toisesta tarjoilija Prisman kahvilassa, muista en tiedä.

Ruttunen tupakoitsija