Mitä luokkasi kovis-tytöstä tuli isona?

Sai lapset ja meni naimisiin parikymppisenä, Lidlissä töissä, asuu yhä lapsuusmaisemissaan pienellä kirkonkylällä.

Sai parikymppisenä kaksi lasta, joilla eri isät, oli pitkään yhdessä kolmannen miehen kanssa, josta hänestäkin erosi, opiskeli sairaanhoitajaksi, joka kyllä yllätti, koska jossain vaiheessa meno oli huumekokeilujen ja kaiken muun kanssa sellaista että lapsetkin olivat lastenkodissa jonkin aikaa. Nyt elämä näyttää ainakin fb-kuulumisten perusteella ihan hyvältä, käy töissä ja päivittää kuvia saliharrastuksestaan ja koiristaan.

Muutti alle parikymppisenä vanhemman miehen perässä toiselle puolelle Suomea, sai lapsen alle parikymppisenä, erosi ja lapsi jäi isälleen, muutti takaisin lapsuuden kotikylään, meni naimisiin, sai kaksi lasta lisää, opiskeli lähihoitajaksi. Tällä hetkellä näyttää elämä kovin seesteiseltä, mutta ei ole missään väleissä ensimmäisen lapsensa kanssa, vaan hylkäsi sen uuden perheen perustettuaan. Aika rankkaa!

Tosi monenlaisia polkuja on muistamillani kovistytöillä ollut, mutta monet ovat päätyneet sosiaali- tai hoitoalalle, moni kyllä myös kaupassa tai työttömänäkin. Ehkä yhdistäviä tekijöitä ovat vähäiseksi jäänyt koulutus, nuorena saadut lapset ja se, että ollaan jääty asumaan kotikylään. Kyseessä on ketjureaktio: Jos on koulussa menestynyt huonosti, eikä opiskelu kiinnosta, niin silloin ei tule muutettua jatko-opintojen perässä muualle kuten yleensä tehdään täysi-ikäisyyden aikoihin. Sitten kun ei ole koulua, eikä ehkä töitäkään, mutta koulun discossa tavattu poikaystävä on, niin moni parikymppinen ajattelee että nyt olisi ihanaa saada vauva. Ja sen vauvan jälkeen taas opiskelut ja muualle muuttaminen (sukulaisten tukiverkko lähellä kotipaikkakunnalla...) tuntuvat vielä kaukaisemmilta asioilta. Ihan hyvää elämää, ns. tavallista suomalaista arkea, he kumminkin elävät.

Olin kovis. Siitä huolimatta olen ihmeen kaupalla ja sinnikkyydellä menestynyt hyvin, olen sivistynyt ja arvostetussa ammatissa. Käyttäydyn korrektisti, mutta pinnan alla kiehuu edelleen eikä kuplinta hiljene koskaan (minulle). Se purkautuu raivokohtauksina ratissa ja kotonakin. Väkivaltainen en ole kuitenkaan, enkä ole kiusaajatyyppi. Lapsena olin hyvin kiltti, silti minua hakattiin ja nälvittiin kotona. Siitä jäi joku kytevä raivo, joka ei näy minusta päällepäin enää, nuorena näkyi. Nyt sitä ei huomaa muuten kuin äärimmäisen stressaavissa tilanteissa juuri noina raivokohtauksina ja ehkä vallan havitteluna ja kunnianhimona. Valta tuo vastuuta, joka lisää stressiä jne.

Vierailija kirjoitti:

Halusin vaan sanoo et kaupan kassalla oleminen on ihan hyvä perustyö jota on turha halveksia!

Voisitteko muuttaa asenteitanne vai ainako on pakko halveksia?

Onko se halveksuntaa jos kertoo jonkun olevan kaupan kassa? Entä onko halveksuntaa jos tässä ketjussa kertoo että joku on opettaja, automaalari, pappi, siivoaja tai chat-juontaja?

Totta, se joku pitää halveksuntana, halveksii itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä useampikin nuoruuden röökipaikkakoviksista useampikin on hoito - tai sosiaalialalla.

On ihan yleistä, että nämä ns apua kaipaavat hakeutuu itse hoitoalalle töihin.

Se on ollut puheissa jo pitkään opettajien kesken.

Terveisin entinen kovis lastensuojelusta 😀

Ei sairaanhoitajaksi ainakaan ennen päässyt, jos on esim. persoonallisuushäiriö. Ainakin aikaisemmin testattiin sairaanhoitajakokelaat useaan kertaan erilaisin psykologisin testein ja narsistit ja muut putosivat jo testeissä. Itse olen jo kohta eläkeikäinen osastonhoitaja ja minut on testattu ennen sairaanhoitaja opintoja sekä hakiessani erikoistumaan. Tiedän useita tuttuja, jotka olisivat papereiden perusteella päässeet opiskelemaan, mutta testit osoittivat sopimattomuuden alalle. Lähi/perus/apuhoitajille ei ilmeisesti tehdä testejä. Ja ehdottomasti lääkärikoulutuksessa pitäis olla testit. Kaikki eivät vain sovellu ihmisläheiseen työhön, vaikka olisi kuinka hyvät paperit lukiosta.

Meidan luokan kovis-tytto tuli huumeusaineaddikti kongosa

Kosmetologi, joka ei ole tehnyt päivääkään alan töitä tosin, lähihoitaja, sairaanhoitaja, nuoriso-ohjaaja(sosionomi), joku sihteeri/assari(tradenomi). Itse olin jonkinverran "kovisporukassa" mutta kuitenkin kiltimmästä päästä ja olen ravintolapäällikkö.

Niistä hiljaisimmista tai kiltimmistä tuli mm. Sairaanhoitaja, luokanope, bilsanope, myyjä/sisustusbloggaaja.

Nyt kun mietin, tietääkseni kukaan yläasteen luokaltani ei ole erityisen "menestynyt". Muutama on sellaisia, joista en tosin ole kuullut mitään.

Voi pöljät. Ne "kovikset" todennäköisesti ovat kokeneet kotonansa hirveen lapsuuden ja nyt sit naureskellaan kun "niistä ei tullut mitään". No jos lähtökohdat alunperinkin on olleet huonot niin iso todennäköisyys on, ettei tulevaisuuskaan oo kummonen. Ja se on vaan ja ainoastaan surullista.

Ite onnistuin lukemaan ekonomiksi, tosin valmistuin vasta 37-vuotiaana, sillä oli kova koulu lapsen kasvattaa itestään aikuinen - tai edes sellainen ihminen, joka tajuaa, että kaikki on mullekkin mahdollista, saa haaveilla. Lapsena ei ollut aikaa haaveilla, oli kiire turruttaa kipu sisälläni päihteillä. Ekan kerran tajusin, että mullakin vois joskus olla oma koti oli siinä 28-vuotiaana...

Yhestä tuli parturi-kampaaja ja yh, toisesta suurperheen äiti ja maatalon emäntä, yhdestä hallintovirkailija ja perheenäiti.

Hänestä tuli kirjailija. 

kotiäiti, lapsia ties kuinka monta ja aviomies vaihtuu aina silloin tällöin (ja sille uudelle miehelle pitää aina pyöräyttää uusi mukula)

ekonomi, di, tradenomi ja lähihoitaja

Vierailija kirjoitti:

Voi pöljät. Ne "kovikset" todennäköisesti ovat kokeneet kotonansa hirveen lapsuuden ja nyt sit naureskellaan kun "niistä ei tullut mitään". No jos lähtökohdat alunperinkin on olleet huonot niin iso todennäköisyys on, ettei tulevaisuuskaan oo kummonen. Ja se on vaan ja ainoastaan surullista.

Ite onnistuin lukemaan ekonomiksi, tosin valmistuin vasta 37-vuotiaana, sillä oli kova koulu lapsen kasvattaa itestään aikuinen - tai edes sellainen ihminen, joka tajuaa, että kaikki on mullekkin mahdollista, saa haaveilla. Lapsena ei ollut aikaa haaveilla, oli kiire turruttaa kipu sisälläni päihteillä. Ekan kerran tajusin, että mullakin vois joskus olla oma koti oli siinä 28-vuotiaana...

Minusta taas se on pelkästään hienoa että kusipään kohtalo on kova.

Elämä on sellaista kun sen itselleen tekee -ja niin sen kuuluu ollakin!

Yhdestä tuli insinööri ja toisesta yrittäjä, hänellä on ihan kohtuullisesti menestyvä lastenvaateliike. Kummatkin olivat nuorena koviksia, mutta eivät kiusaajia. 

Vierailija kirjoitti:

Eikä kiinnosta. En mitenkään seuraa entisten luokkakavereitteni elämää, en edes muista niitä kunnolla. En varmaan tuntisi jos siwan kassalla istuisi.

sait varmaan hymytyttöpatsaan? no tuskin...

kjeh...joo tunnen kaltaisiasi. Koko kouluajan kulki nenä pystyssä koska äiti tai isä oli rikkaampi. Tuli kova pudotus maan pinnalle, koska koulujen jälkeen niillä ei pitkälle pötkinytkään...

nyt ei oikeita ystäviä ollenkaan. 

Toinen on hyvä ystäväni, vaateliikkeessä töissä. Toinen on narkkari

Käsittämätöntä miten sosiaali- ja terveysalalle ovat minunkin koulu "kovistytöt" hakeutuneet?

Poikakovikset ovatkin jokainen linnassa käyneet tai jo mullan alla.

Pitopalveluyrittäjä. Hoisi vanhempieni hautajaistarjoilut. 

Yhdestä tuli syöpäpotilas. Rööki kun tuppaa altistamaan siihen.

Toinen on tehnyt pitkän uran sähköalalla. Titteli on kuulemani mukaan "jakorasia".

En muista kuka oli luokkani kovistyttö, mutta korkeakoulutetusta kaupan kassaan heistä tuli ammatiltaan. En tiedä tarkemmin heidän koulutuksestaan tai elämästään, koska minua ei ole kiinnostanut vuosiin nuo ihmiset. 

M32