Olenko minä nyt sitten erityisen kylmä ihminen?

Kuulostaa ihan normaalilta.



Totta kai jokainen voi ajatella – ja varmaan ajatteleekin – kuinka huono tuuri elämässä voi joskus käydä, mutta kun se ei ole omakohtaista, ei ole syytä rypeä surussa ja itkeskelyssä.

Hyvin harva itkee ja menee pois tolaltaan tuntemattomien ihmisten vuoksi, mutta kai sinulle edes hiukan paha mieli tulee toisten puolesta kun luet tuollaisista tapauksista? Empatiahan on se, joka auttaa samaistumaan tuntemattomiinkin - ei se liity mitenkään tunteellisuuteen sinänsä.



Pidän itseäni varsin kylmänä ja tasaisena ihmisenä asperger-ominaisuuksien vuoksi, mutta tulee minullekin paha mieli tuollaisista asioista, vaikka en osallistukaan yhteisölliseen suruun ja itke ja kauhistele suureen ääneen.

Hyvin harva itkee ja menee pois tolaltaan tuntemattomien ihmisten vuoksi, mutta kai sinulle edes hiukan paha mieli tulee toisten puolesta kun luet tuollaisista tapauksista? Empatiahan on se, joka auttaa samaistumaan tuntemattomiinkin - ei se liity mitenkään tunteellisuuteen sinänsä.

Pidän itseäni varsin kylmänä ja tasaisena ihmisenä asperger-ominaisuuksien vuoksi, mutta tulee minullekin paha mieli tuollaisista asioista, vaikka en osallistukaan yhteisölliseen suruun ja itke ja kauhistele suureen ääneen.

Siis tietysti ajattelen, että onnettomuus, äkillinen kuolema tai vastaava on tragedia uhrin omaisille. Tiedän, että he ovat surullisia. Mutta en minä itse ole. Eikä tulisi mieleenikään lähteä sytyttelemään tuntemattomille kynttilöitä (oikeita tai virtuaalisia) tai kiusata läheisensä menettäneitä osanotolla.

Ajattelen, että suru on henkilökohtainen asia. Tuntemattomien ihmisten surulla mässäily on sosiaalipornoa pahimmillaan. Televisioitavia hautajaisia en ymmärrä alkuunkaan.

Hyvin harva itkee ja menee pois tolaltaan tuntemattomien ihmisten vuoksi, mutta kai sinulle edes hiukan paha mieli tulee toisten puolesta kun luet tuollaisista tapauksista? Empatiahan on se, joka auttaa samaistumaan tuntemattomiinkin - ei se liity mitenkään tunteellisuuteen sinänsä.

Pidän itseäni varsin kylmänä ja tasaisena ihmisenä asperger-ominaisuuksien vuoksi, mutta tulee minullekin paha mieli tuollaisista asioista, vaikka en osallistukaan yhteisölliseen suruun ja itke ja kauhistele suureen ääneen.

Siis tietysti ajattelen, että onnettomuus, äkillinen kuolema tai vastaava on tragedia uhrin omaisille. Tiedän, että he ovat surullisia. Mutta en minä itse ole. Eikä tulisi mieleenikään lähteä sytyttelemään tuntemattomille kynttilöitä (oikeita tai virtuaalisia) tai kiusata läheisensä menettäneitä osanotolla.

Ajattelen, että suru on henkilökohtainen asia. Tuntemattomien ihmisten surulla mässäily on sosiaalipornoa pahimmillaan. Televisioitavia hautajaisia en ymmärrä alkuunkaan.

Niin, totta kai. Mutta siis... niin. Jos tuntee jonkun uhrin, se on tietysti henkilökohtainen menetys, ja ihan eri luokan tunne. Jos ei tunne uhria ja silti tulee surullinen olo (ei tietenkään varsinainen *suru*, ainakaan useimmille ihmisille), se on sitä empatiaa. Empatia ei ole minusta mitään mässäilyä, vaan elinehto ihmisyhteiskunnassa.

Tavallaanhan tällainen empatia on verrattavissa fiktion synnyttämiin tunteisiin, mutta ei se tee siitä yhtään vähemmän aitoa tai tärkeää. Tunnetko mitään esimerkiksi katsoessasi erityisen hyvinnäyteltyä mutta surullista elokuvaa? Tai lukiessasi kirjaa? Eläydytkö, heittäydytkö ikinä mihinkään?

mutta luen joka päivä hesarin ja siellä on kauheita asioita, jotka koskettavat tuhansia tai miljoona. Silti olen ihan iloinen mennessäni töihin...

kyllähän se mua ainakin kolautti ja myös miestäni. Kyllä mulle tuli tippa linssiin, kun katsoin niitä kynttilöitä kuvassa. Mutta muutaman minuutin päästä leivoin iloisena lasten kanssa. Eli kosketti, mutta jäähän se suru aika pinnalliseksi.

Puhut täyttä asiaa. Tämä on nykyään aika jännä ilmiö tämä aivan kohtuuton vouhotus milloin mistäkin. Se oli yksi surullinen uutinen monien muiden uutisten joukossa tällaiselle tuntemattomalle ihmiselle kuten vaikkapa minulle.

Ei sinua kosketa siis kenekään kuolema

Täyttelin tuossa eilen omalle lapselle vammaistukihakemusta ja sanotaanko näin, että kyllä se herkisti enemmän. Eiköhän ole elämän jatkuvuudenkin kannalta luonnollista, ettei tuntemattoman kuolema kosketa.

Kun en tunne valtavan suurta surua tämän Arttu-pojan vuoksi. Kun en yleensäkään osallistu mihinkään suureen yhteisölliseen suruun. Kun en itke ja järkyty tuntemattoman ihmisen kuoleman vuoksi.

Niin että olenko minä nyt sitten erityisen kylmä ihminen?

sattuuhan niitä onnettomuuksia aina !

Puhut täyttä asiaa. Tämä on nykyään aika jännä ilmiö tämä aivan kohtuuton vouhotus milloin mistäkin. Se oli yksi surullinen uutinen monien muiden uutisten joukossa tällaiselle tuntemattomalle ihmiselle kuten vaikkapa minulle.

On kurjaa, että nykypäivänä tuntuvat vaihtoehdot olevan tässä: joko täysin kohtuutonta vouhotusta ja sokeaa massahysteriaa Facebookissa tai missä milloinkin, tai sitten olankohautus, evvk-asenne.

Ei ole mitenkään ihmeellistä, tai turhaa vouhotusta, että empatian tunne kasvaa jos tragedia saa kasvot ja siitä saa yksityiskohtaisempaa tietoa. Ei ole mitenkään ristiriitaista, jos jonkun mielestä on tavattoman surullista, että yksi 8-vuotias iloisennäköinen pikkupoika tukehtui lumen alle, mutta ei osaa tuntea muuta kuin ohimenevää järkytystä pelkän uutisotsikon "100 ihmistä kuoli pommituksessa" perusteella.

Minusta on hieno asia, että empatiaa ja inhimillisiä tunteita vielä löytyy ventovieraitakin kohtaan, netin vieraannuttavasta vaikutuksesta huolimatta.

Osaan kyllä ajatella, että kauhea suru noilla Artun omaisilla varmasti on. Tiedän, että itse olisin tuollaisen sattuessa kohdalle todella järkyttynyt. Mutten tosiaankaan eläydy Artun vanhemmille kuvittelemaani suruun. Jokaisella surijalla on oma tilanteensa ja luonteensa, joten en voi asettua heidän asemaansa aidosti.

surut suris. Noita tapahtumia on ollut ja varmaan tulee. perhesurmia, lastensurmia ym. ammuskeluja.

Erityisen kylmä ihminen.



Hyvää joulua jokatapauksessa.

Aika surkeeta ois elämä, jos pitäis kaikkien tuikituntemattomien perään itkeä.

En ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä, jotka vie kynttilöitä tms. johonkin onnettomuuspaikoille, jos ovat aivan vieraita ihmisiä.

Ja nytkin tän Artun perhe toivoo sururauhaa, mutta ei, ihmiset vaan kohkaa.

En minäkään itke tuntemattomien puolesta. Mutta surullisten ihmiskohtailoiden myötä huomaan usein ahdistuvani elämän hauraudesta ja siitä tosiasiasta, että onnettomuus voi kohdata myös omaa perhettäni. Teoreettista läheisen menetystä kyllä siis suren.

Eli en osaa surra itselleni tuntemattomia ihmisiä. Voin kyllä tuntea älyllistä myötätuntoa, kun ajattelen omaisia ja kärsiviä, mutta tunnepohjaisesti en tunne surua, ahdistusta tai mitään.

Puhut täyttä asiaa. Tämä on nykyään aika jännä ilmiö tämä aivan kohtuuton vouhotus milloin mistäkin. Se oli yksi surullinen uutinen monien muiden uutisten joukossa tällaiselle tuntemattomalle ihmiselle kuten vaikkapa minulle.

On kurjaa, että nykypäivänä tuntuvat vaihtoehdot olevan tässä: joko täysin kohtuutonta vouhotusta ja sokeaa massahysteriaa Facebookissa tai missä milloinkin, tai sitten olankohautus, evvk-asenne.

Ei ole mitenkään ihmeellistä, tai turhaa vouhotusta, että empatian tunne kasvaa jos tragedia saa kasvot ja siitä saa yksityiskohtaisempaa tietoa. Ei ole mitenkään ristiriitaista, jos jonkun mielestä on tavattoman surullista, että yksi 8-vuotias iloisennäköinen pikkupoika tukehtui lumen alle, mutta ei osaa tuntea muuta kuin ohimenevää järkytystä pelkän uutisotsikon "100 ihmistä kuoli pommituksessa" perusteella.

Minusta on hieno asia, että empatiaa ja inhimillisiä tunteita vielä löytyy ventovieraitakin kohtaan, netin vieraannuttavasta vaikutuksesta huolimatta.

Sanoin että se oli yksi surullinen uutinen muiden joukossa, eli se siis suretti kyllä jonkin aikaa kun katsoin uutisia ja ajattelin asiaa myötäeläen, mutta kun minä en tuntenut näitä ihmisiä, en siis millään tavoin edes etäisestikään, niin en silloin ota heidän suruaan syvälle itseeni kannnettavaksi ollenkaan millään henkilökohtaisella tasolla. Se on oikeasti aika tervettä ettei ota. Silloin kun tunnen ihmisen edes jotenkin, onkin suhtautumiseni aivan erilainen. Se on henkilökohtaista silloin. Koko ajanhan maailmassa tapahtuu kurjia asioita aina jollekin. Se on osa mielenterveyden perustaa kun tajuaa ettei voi kantaa koko maailman tuskaa omilla harteillaan, mutta sen sijaan voi vaikka lahjoittaa hyväntekeväisyyteen, jos haluaa joissakin asioissa yrittää auttaa, mikä ei nyt tähän onnettomuuteen liity edes mitenkään. Mutta hommahan menee niin että jotkut esimerkiksi täällä selvästi nauttivat tuosta mässäilystä, mutta minusta se mässäily on yksinkertaisesti kuvottavaa kun haaskalinnut kilvan revittelevät surullisella tapahtumalla. Missä on mainostamanne empatia siinä kohtaa, kun täällä revittelette toisten tavallisten ihmisten asioita? Miltä tuntuisi jos olisikin ollut oma läheinen ja palstat pursuavat aloituksia omasta rakkaasta läheisestä? Liekö nämä samat mässäilijät näitä tapauksia jotka jäävät valokuvaamaan onnettomuuspaikkojakin? :/

Tavallaanhan tällainen empatia on verrattavissa fiktion synnyttämiin tunteisiin, mutta ei se tee siitä yhtään vähemmän aitoa tai tärkeää. Tunnetko mitään esimerkiksi katsoessasi erityisen hyvinnäyteltyä mutta surullista elokuvaa? Tai lukiessasi kirjaa? Eläydytkö, heittäydytkö ikinä mihinkään?

Tietysti tunnen! Enhän minä tunteeton ole. Minua vain ei jostakin syystä kosketa NIIN paljon tuntemattoman ihmisen kuolema. Ohitan onnettomuudet, kuolemantapukset ym. ajattelemalla suunnilleen, että onpa surullista, ikävää, miten milloinkin.

Ja jos kuvittelen olevani itse esimerkiksi tuollaisen laajalti uutisoidun onnettomuuden uhrin lähiomainen, minä lähinnä ahdistuisin huomiosta, osanotoista.

Niin että olenko minä nyt sitten erityisen kylmä ihminen?

Kun kuulin asiasta uutisista (siis kun vielä etsivät), jotenkin minulle ei tullut muuta vaihtoehtoa mieleen kuin eksyminen ja jäätyminen ja siksi aloin melkein itkemään. Syy siihen oli se, että tajusin että voisin olla itse ihan samassa tilanteessa -minulla on samanikäiset lapset...

Sitten en paljoa asiaa ajatellut/kuunnellut uutisia. Sitten alkoi toivo heräämään kun mietin että onhan se voitu siepatakin--> ei ole paleltunut kuoliaaksi.

Mutta summa summaruum, tulin surulliseksi siksi kun ajattelin että tämähän olisi voinut minullekin käydä..En itse (no onhan se surullinen tapaus, mutta...)