Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Elämäni suurin virhe oli antaa diagnosoida lapseni.
14.11.2012 |
Kun lapseni oli 2v, hän ei juuri puhunut. Joten vein hänet puheterapiaan. Siitä se lähti.
Päiväkodissa lastentarhanopettaja oli sitä mieltä, että lapsi on ylivilkas. Se oli seuraava asia.
Asiat etenivät omalla vauhdillaan ja lapsi diagnosoitiin 6v ikäisenä.
Nyt on tilanne, ellä lapsi on nelosella, ei saa mitään tukitoimia, pärjää silti ihan hyvin koulussa, mutta luokkakaverit haukkuvat vammaiseksi, koska lapsella on diagnoosi ja erityisopetuspäätös.
Helvetti. "Kannattaa kuunnella asiantuntijoita" sanottiin. Oikeasti siitä diagnoosista ei ollut mitään hyötyä, lapsi ei saanut koulunkäyntinsä tueksi mitään apua, mutta asiantuntijat (ltot) saivat suuren ilon ja ekstaasin sanoessaan, että "Katso nyt! Minähän sanoin, että siinä on jotain vikaa! Tiesin! "
Ennen ajattelin, että vanhemmat, jotka estävät lastensa tutkimisen ovat outoja ja pelkurimaisia. Nyt tiedän, että he ovat hyvin viisaita.
Kommentit (208)
Erityisopetuspäätös tehdään kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Eli viime vuonna olette muka hakeneet sitä uudelleen ja saaneetkin vaikka tarvetta ei ole, no, ei mene läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt sen voi purkaa, jossei enää koske ap:n lasta. Kamala draama turhan takia.
En menisi pelkän ap: n tarinan johdolta sanomaan diagnoosia turhaksi, sen verran omituisia hänen juttunsa ovat. Vaikuttaa provolta.
Sen verran kuitenkin diagnoosesita, että lapset kasvavat ja kypsyvät. Usein esim. adhd: n oireisto lievenee iän kasvaessa, se ei kuitenkaan tarkoita että lapsi olisi ns. normaali.
Samoin mm. dysfasian kanssa. Lapsi saattaa pärjätä ihan ok ilman erityistä tukea mutta hänellä on silti se kielellinen poikkeama mikä saattaa näkyä jossain vaiheessa elämää.
joiden lapsi on joutunut silmätikuksi päiväkodissa tai koulussa ja lapsesta on alettu leipomaan eritysilasta. Ja lapsi ei siis ole edes tarvinut mitään tukitoimia tms, usein lapsi hyvä koulussa, mutta jollain lailla hieman keskivertoa esim. ujompi, vilkkaampi tms. Tiedän lukuisia näitä tapauksia ja mielestäni melko kyseenalaista vallankäyttöä.
Ja minulla on tuolle kannalleni hyvät perustelut.
1) Vanhemmista osa on täysin sokeita lapsensa erityistarpeille ja elää itsepetoksessa. Oman lapsen puutteiden rehellinen tunnustaminen vaatiikin aikamoista psykologista rohkeutta.
2) Lapset käyttäytyvät kotona eri lailla kuin päiväkodissa ja koulussa. Esim. ylivilkkaushäiriöt ja sosiaalisten kykyjen puutteet eivät tule ollenkaan samalla lailla ilmi kotona kuin ryhmässä. Siksi äitien ja isien käsitykset siitä, onko lapsella jotain erityisen tuen tarvetta eivät oikeastikaan aina vastaa todellisuutta päiväkodissa ja koulussa. Lapsen äidin mielestä lapsi on vain "hiukan vilkas", mutta hän ei näe sitä, miten tämä "hiukan vilkas" lapsi terrorisoi luokassa opetustilanteita...
3) Diagnooseja EI jaeta pelkästään päiväkodin tai koulun tai vanhempien toiveen perusteella. Neurologinen diagnoosi syntyy neurologin, psykiatrin, terapeuttien tutkimusten perusteella, mm. AS-diagnoosia edeltää 1-3 viikon osastojakso keskussairaalatason osastolla.
4) Erityisopetuspäätökset maksava todella paljon kunnille selvää pätäkkää, siksi suurin ongelma on niiden saamisen VAIKEUS. Valtio ei enää maksa tukea kunnille erityisopetuksen järjestämistä ja kunnilla on suuren säästöpaineet.
5) Erityisopetuslaki vuodelta 2010 on tehnyt erityisopetuspäätöksistä monipolvisia, ensin lapselle on tarjottava tukiopetusta, ja vasta jos se ei riitä, tehostettua tukea ja jos sekään ei riitä, vasta erityistä tukea eli erityisopetuspäätös. Erityisopetuspäätökset tehdään aina määräajaksi, tyypillisesti ne tarkistetaan joko 2. tai 3. luokan keväällä ensimmäisen kerran ja toisen kerran ennen yläasteelle siirtymistä.
Joten edellä olevista syistä sanon - ja omakohtaisen työkokemuksen ja erityislapsen vanhemman kokemuksen perusteella - että erittäin harvinaista on, että lapsia diagnosoidaan turhaan ja vastoin vanhempien tahtoa.
Minun kuopukseni joutui tällaisen diagnoosivainon uhriksi. Hän on ujo ja hitaasti lämpenevä. Vastavalmistunut, päällekäyvä eskarineiti ei tykkää tällaisista lapsista.
Hän näki lapsessani mm. näkövamman, keskittymishäiriöitä, oppimisvaikeuksia, epäkoulukypsyyttä, epäsosiaalisuutta jne.
Lapsi oli samaan aikaan puolet päivästä toisessa hoitopaikassa. Siellä oli vanhempi, kokenut hoitaja. Hän piti lastani sosiaalisesti erittäin taitavana, koulukypsänä, hyvin keskittyvänä ja älykkäänä.
Nyt lapsi on koulussa ja kas - opettaja allekirjoittaa jälkimmäiset näkemykset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun kuopukseni joutui tällaisen diagnoosivainon uhriksi. Hän on ujo ja hitaasti lämpenevä. Vastavalmistunut, päällekäyvä eskarineiti ei tykkää tällaisista lapsista. Hän näki lapsessani mm. näkövamman, keskittymishäiriöitä, oppimisvaikeuksia, epäkoulukypsyyttä, epäsosiaalisuutta jne. Lapsi oli samaan aikaan puolet päivästä toisessa hoitopaikassa. Siellä oli vanhempi, kokenut hoitaja. Hän piti lastani sosiaalisesti erittäin taitavana, koulukypsänä, hyvin keskittyvänä ja älykkäänä. Nyt lapsi on koulussa ja kas - opettaja allekirjoittaa jälkimmäiset näkemykset.
En menisi pelkän ap: n tarinan johdolta sanomaan diagnoosia turhaksi, sen verran omituisia hänen juttunsa ovat. Vaikuttaa provolta.
Sen verran kuitenkin diagnoosesita, että lapset kasvavat ja kypsyvät. Usein esim. adhd: n oireisto lievenee iän kasvaessa, se ei kuitenkaan tarkoita että lapsi olisi ns. normaali.
Samoin mm. dysfasian kanssa. Lapsi saattaa pärjätä ihan ok ilman erityistä tukea mutta hänellä on silti se kielellinen poikkeama mikä saattaa näkyä jossain vaiheessa elämää.
ettei oireisto enää täyty?
Saanko kysyä miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että "vanhemmat on sokeita" ja ettei diagnooseja tehdä turhaan ja muuta sontaa.
Niitä diagnooseja syntyy pilvin pimein virheellisiä ja vanhemmat kyllä tuntevat lapsensa.
En menisi pelkän ap: n tarinan johdolta sanomaan diagnoosia turhaksi, sen verran omituisia hänen juttunsa ovat. Vaikuttaa provolta. Sen verran kuitenkin diagnoosesita, että lapset kasvavat ja kypsyvät. Usein esim. adhd: n oireisto lievenee iän kasvaessa, se ei kuitenkaan tarkoita että lapsi olisi ns. normaali. Samoin mm. dysfasian kanssa. Lapsi saattaa pärjätä ihan ok ilman erityistä tukea mutta hänellä on silti se kielellinen poikkeama mikä saattaa näkyä jossain vaiheessa elämää.
ettei oireisto enää täyty? Saanko kysyä miksi?
Joten se ei parane koskaan. Oirehtimisen syvyys vaihtelee ja voi lievetä eli lapsi oppii kasvaessaan kompensoimaan ja hillitsemään oireita, mutta ne pysyvät hänelle jonkinasteisena haasteena koko iän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että "vanhemmat on sokeita" ja ettei diagnooseja tehdä turhaan ja muuta sontaa. Niitä diagnooseja syntyy pilvin pimein virheellisiä ja vanhemmat kyllä tuntevat lapsensa.
Joten mitä bullshittiä sinä nyt suollat. Minä sanoin, että diagnooseja erittäin harvoin jaetaan turhaan, saati sitten erityisopetuspäätöksiä.
Tuleeko sinulle nyt oikeasti hei uutisena, että joku tarhatädin mutu ei ole sama asia kuin DIAGNOOSI?
joiden lapsi on joutunut silmätikuksi päiväkodissa tai koulussa ja lapsesta on alettu leipomaan eritysilasta. Ja lapsi ei siis ole edes tarvinut mitään tukitoimia tms, usein lapsi hyvä koulussa, mutta jollain lailla hieman keskivertoa esim. ujompi, vilkkaampi tms. Tiedän lukuisia näitä tapauksia ja mielestäni melko kyseenalaista vallankäyttöä.
Ja minulla on tuolle kannalleni hyvät perustelut. 1) Vanhemmista osa on täysin sokeita lapsensa erityistarpeille ja elää itsepetoksessa. Oman lapsen puutteiden rehellinen tunnustaminen vaatiikin aikamoista psykologista rohkeutta. 2) Lapset käyttäytyvät kotona eri lailla kuin päiväkodissa ja koulussa. Esim. ylivilkkaushäiriöt ja sosiaalisten kykyjen puutteet eivät tule ollenkaan samalla lailla ilmi kotona kuin ryhmässä. Siksi äitien ja isien käsitykset siitä, onko lapsella jotain erityisen tuen tarvetta eivät oikeastikaan aina vastaa todellisuutta päiväkodissa ja koulussa. Lapsen äidin mielestä lapsi on vain "hiukan vilkas", mutta hän ei näe sitä, miten tämä "hiukan vilkas" lapsi terrorisoi luokassa opetustilanteita... 3) Diagnooseja EI jaeta pelkästään päiväkodin tai koulun tai vanhempien toiveen perusteella. Neurologinen diagnoosi syntyy neurologin, psykiatrin, terapeuttien tutkimusten perusteella, mm. AS-diagnoosia edeltää 1-3 viikon osastojakso keskussairaalatason osastolla. 4) Erityisopetuspäätökset maksava todella paljon kunnille selvää pätäkkää, siksi suurin ongelma on niiden saamisen VAIKEUS. Valtio ei enää maksa tukea kunnille erityisopetuksen järjestämistä ja kunnilla on suuren säästöpaineet. 5) Erityisopetuslaki vuodelta 2010 on tehnyt erityisopetuspäätöksistä monipolvisia, ensin lapselle on tarjottava tukiopetusta, ja vasta jos se ei riitä, tehostettua tukea ja jos sekään ei riitä, vasta erityistä tukea eli erityisopetuspäätös. Erityisopetuspäätökset tehdään aina määräajaksi, tyypillisesti ne tarkistetaan joko 2. tai 3. luokan keväällä ensimmäisen kerran ja toisen kerran ennen yläasteelle siirtymistä. Joten edellä olevista syistä sanon - ja omakohtaisen työkokemuksen ja erityislapsen vanhemman kokemuksen perusteella - että erittäin harvinaista on, että lapsia diagnosoidaan turhaan ja vastoin vanhempien tahtoa.
tässä nyt taitaa av:n maallikkomammoilla mennä iloisesti sekasin epäilyt mahdollisesta ongelmasta ja virallinen diagnoosi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En menisi pelkän ap: n tarinan johdolta sanomaan diagnoosia turhaksi, sen verran omituisia hänen juttunsa ovat. Vaikuttaa provolta. Sen verran kuitenkin diagnoosesita, että lapset kasvavat ja kypsyvät. Usein esim. adhd: n oireisto lievenee iän kasvaessa, se ei kuitenkaan tarkoita että lapsi olisi ns. normaali. Samoin mm. dysfasian kanssa. Lapsi saattaa pärjätä ihan ok ilman erityistä tukea mutta hänellä on silti se kielellinen poikkeama mikä saattaa näkyä jossain vaiheessa elämää.
ettei oireisto enää täyty? Saanko kysyä miksi?
Joten se ei parane koskaan. Oirehtimisen syvyys vaihtelee ja voi lievetä eli lapsi oppii kasvaessaan kompensoimaan ja hillitsemään oireita, mutta ne pysyvät hänelle jonkinasteisena haasteena koko iän.
Lastenneurologi sanoi, että adhd EI ole sairaus tai vamma. Se on piirre ja ominaisuus.
Jos lapseni olisi ollut vain sen kusipään armoilla, hänellä ihan takuuvarmasti olisi nyt leima otsassa.
Sitä kun yritettiin sitkeästi.
Me vain pystyimme todistamaan, että ongelmat olivat opettajassa, ei lapsessa.
Moni ei pysty, joten diagnoosi räpsähtää.
Mulkku!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ellei joku taho erikseen prosessia pysäytä.
...mutta oman kokemukseni mukaan kasvava trendi on väittää lasta "persoonalliseksi" jne. viimeiseen asti. Tähän asenteeseen törmäsin jopa neuvolapsykologilla ja silloin oli pakko sanoa suoraan, mitä mieltä olen noista puheista.
Diagnoosia tai edes tutkimuksia ei tosiaankaan saa päiväkodin mutulla. Oma lapseni on erityisryhmässä, jossa on erityisopettajat + hoitajat, joilla on yli 20 vuoden kokemus työstään ja osalla takana työhistoriaa mm. osastoilta, joissa hoidetaan vaikeita tapauksia. En lähtisi ihan kevyin perustein sitä kyseenalaistamaan omalla maallikkotietoudellani. Lisäksi haluaisin muistuttaa, että Suomessa annetaan diagnooseja ja lääkityksiä todella kitsaasti! Meillä on tarkat diagnostiset kriteerit niille ja iso osa vaatii ainakin vuoden seurantaa jotta paperille mitään päätyisi.
Minun kuopukseni joutui tällaisen diagnoosivainon uhriksi. Hän on ujo ja hitaasti lämpenevä. Vastavalmistunut, päällekäyvä eskarineiti ei tykkää tällaisista lapsista.
Hän näki lapsessani mm. näkövamman, keskittymishäiriöitä, oppimisvaikeuksia, epäkoulukypsyyttä, epäsosiaalisuutta jne.
Lapsi oli samaan aikaan puolet päivästä toisessa hoitopaikassa. Siellä oli vanhempi, kokenut hoitaja. Hän piti lastani sosiaalisesti erittäin taitavana, koulukypsänä, hyvin keskittyvänä ja älykkäänä.
Nyt lapsi on koulussa ja kas - opettaja allekirjoittaa jälkimmäiset näkemykset.
vanhemmat kyllä tuntevat lapsensa.
Osa neurologisista sairauksista on juuri sellaisia, että ne eivät kotona näy, koska ne liittyvät ryhmätilanteisiin ja sosiaalisiin suhteisiin toisiin lapsiin.
Vanhemmat kasvavat ikäänkuin mukaan lapsensa omalaatuisuuksiin vuosien mittaan, eikä heillä muutenkaan ole laajaa verrokkipohjaa siitä, mikä on normaalia ja mikä ei.
Minkä lisäksi tosiaan osa vanhemmista ei halua itselleenkään myöntää, että oma, rakas lapsi ei olekaan täydellinen. Usko pois, tämä on yleistä.
Oma lapseni esimerkiksi tuntui kotioloissa aivan normaalilta, mutta kun hän kolmevuotiaana meni päiväkotiin, hän eristäytyi muista lapsista ja puhui vain aikuisille ja heillekin kysyttäessä. Hän sai asperger-diagnoosin, ja myöhempi kehitys on osoittanut diagnoosin aivan täysin oikeaksi. Kotona se ei edelleenkään kovin näy, jollei sitten rutiinitarkkuutena ja nukahtamisvaikeuksina.
Epäily diagnoosista johtaa taatusti diagnoosiin ellei joku taho erikseen prosessia pysäytä.
Ja se on tässä ketjussa asiantuntevasti jo todistettu moneen kertaan, lue ketju kunnolla. Diagnoosia ei saa mistään pelkästään päiväkodin hoitajan, opettajan tai vanhemman mutulla, vaan diagnosointi vaatii perusteelliset tutkimukset, joihin vanhempia ei edes päästetä mukaan, saati sitä tarhantätiä.
En menisi pelkän ap: n tarinan johdolta sanomaan diagnoosia turhaksi, sen verran omituisia hänen juttunsa ovat. Vaikuttaa provolta. Sen verran kuitenkin diagnoosesita, että lapset kasvavat ja kypsyvät. Usein esim. adhd: n oireisto lievenee iän kasvaessa, se ei kuitenkaan tarkoita että lapsi olisi ns. normaali. Samoin mm. dysfasian kanssa. Lapsi saattaa pärjätä ihan ok ilman erityistä tukea mutta hänellä on silti se kielellinen poikkeama mikä saattaa näkyä jossain vaiheessa elämää.
ettei oireisto enää täyty? Saanko kysyä miksi?
Joten se ei parane koskaan. Oirehtimisen syvyys vaihtelee ja voi lievetä eli lapsi oppii kasvaessaan kompensoimaan ja hillitsemään oireita, mutta ne pysyvät hänelle jonkinasteisena haasteena koko iän.
Lastenneurologi sanoi, että adhd EI ole sairaus tai vamma. Se on piirre ja ominaisuus.
se ON synnynnäinen, haluaa sitä sitten kutsua oireyhtymäksi (minäkään en käyttänyt sanaa sairaus, huomaa se) tai ominaisuudeksi.
Alue: Aihe vapaa
joiden lapsi on joutunut silmätikuksi päiväkodissa tai koulussa ja lapsesta on alettu leipomaan eritysilasta. Ja lapsi ei siis ole edes tarvinut mitään tukitoimia tms, usein lapsi hyvä koulussa, mutta jollain lailla hieman keskivertoa esim. ujompi, vilkkaampi tms. Tiedän lukuisia näitä tapauksia ja mielestäni melko kyseenalaista vallankäyttöä.