Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Elämäni suurin virhe oli antaa diagnosoida lapseni.
14.11.2012 |
Kun lapseni oli 2v, hän ei juuri puhunut. Joten vein hänet puheterapiaan. Siitä se lähti.
Päiväkodissa lastentarhanopettaja oli sitä mieltä, että lapsi on ylivilkas. Se oli seuraava asia.
Asiat etenivät omalla vauhdillaan ja lapsi diagnosoitiin 6v ikäisenä.
Nyt on tilanne, ellä lapsi on nelosella, ei saa mitään tukitoimia, pärjää silti ihan hyvin koulussa, mutta luokkakaverit haukkuvat vammaiseksi, koska lapsella on diagnoosi ja erityisopetuspäätös.
Helvetti. "Kannattaa kuunnella asiantuntijoita" sanottiin. Oikeasti siitä diagnoosista ei ollut mitään hyötyä, lapsi ei saanut koulunkäyntinsä tueksi mitään apua, mutta asiantuntijat (ltot) saivat suuren ilon ja ekstaasin sanoessaan, että "Katso nyt! Minähän sanoin, että siinä on jotain vikaa! Tiesin! "
Ennen ajattelin, että vanhemmat, jotka estävät lastensa tutkimisen ovat outoja ja pelkurimaisia. Nyt tiedän, että he ovat hyvin viisaita.
Kommentit (208)
En hänen erityisyytensä missään lue (toki koululla ja sairaalaalalla oli paperit arkistossa). Aina sitä sai juurta jaksain selittää jos halusin jonkin tahon siitä tietävän.
Erityisentuen tarve väheni koko yläaste ajan ja toisenasteen opinnoissa ei tarvinnut enää mitää tukea.
En tajua mitä hyötyä siitä olisi, että nyt hän menisi lääkäriin ja lääkärin pitäisi kirjoittaa todistus, että on normaali aikuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että jos ollaan eri mieltä aletaan kuittailla ja aletaan käyttää valtaa.
Meidän ujosta lapsesta alettiin oikein hakemalla hakea vikoja ja kaikki väännettiin ja vääristeltiin, jotta se oma kanta saisi vahvistusta.
Ja kaikesta, ihan kaikesta, kuittailtiin, kun en siltikään hievahtanut omasta kannastani.
kahdessa eri paikassa, vaikka koti ja päiväkoti.
Se, että lapsi oireilee päiväkodissa ei riitä diagnosoimiseen!
kahdessa eri paikassa, vaikka koti ja päiväkoti.
Se, että lapsi oireilee päiväkodissa ei riitä diagnosoimiseen!
ongelmat päiväkodissa heijastuvat kotiin ja aiheuttavat käytösongelmia. Ja ongelmat kotona heijastuvat päiväkotiin ja aiheuttavat käytöongelmia. Eihän se niin mene, että lapsi riisuu ongelmansa (esim. kurja perhetilanne) naulakkoon päiväkotiin astuessaan, vaan oireilee myös siellä päiväkodissa. Eikä nämä ole ainoita mahdollisuuksia, lapsen ongelmat voidaan monella tavalla tulkita väärin ja päätyä virhediagnoosiin.
Näkeehän sen siitäkin, että hyvin usein diagnoosit MUUTTUVAT vuosien varrella.
Täällä ainakin kelto voi kirjoittaa lähetteen esim. puheterapeutille.
Epäily diagnoosista johtaa taatusti diagnoosiin ellei joku taho erikseen prosessia pysäytä.
Ja se on tässä ketjussa asiantuntevasti jo todistettu moneen kertaan, lue ketju kunnolla. Diagnoosia ei saa mistään pelkästään päiväkodin hoitajan, opettajan tai vanhemman mutulla, vaan diagnosointi vaatii perusteelliset tutkimukset, joihin vanhempia ei edes päästetä mukaan, saati sitä tarhantätiä.
Päiväkoti huolestuu- kelto kirjoittaa lähetteen- käyt sen tarkkailurumban, eli psykologi, puheterapeutti, toimintaterapeutti ja mitä näitä nyt on kirjoittavat lausunnon (lausunto ei KOSKAAN ole sellainen, että "ei mitään vikaa"- nuo lausunnot + päiväkodin lausunto kourassa menet neurologille- neurologi lyö leiman päälle, että tämmöinen ja tämmöinen diagnoosi. Jos lapsi on vähänkään omalaatuinen, diagnoosi on varma jos systeemiin joutuu.
Tutkimuksiin ei pääse opetus/pk-puolen suosituksesta, tutkimuksiin mennään AINA terveydenhoidon portaikkoa ja se vaatii AINA vanhempien suostumuksen. Usko jo. Ensin otetaan epäily esille - siis vanhempi ottaa, kelto ei voi ottaa - neuvolassa tai terveyskeskuksen omalääkärillä, joka kirjoittaa lähetteen tutkimustarpeen arviointia varten psykologille tai neurologille. Sielläkään ei - yhdellä vastaanotolla - jaeta yhtikäs mitään diagnooseja, vaan arvioidaan vain, onko tutkimukset syytä aloitaa. JA sitten tutkimuksiin jonotetaan, monesti kuukausia. Ja tutkimuksiin osallistuu psykiatri, neurologi, tarvittaessa puhe- ja toimintaterapeutti. Vanhemmat haastatellaan, lasta testataan. EI TAKUULLA yhtäkään lasta diagnosoida vastoin vanhempien suostumusta.
Tosi on, että joissain kunnissa ohjataan puheterapiaan kelton tai vaikkapa luokanopettajan kautta, silloin kyse on lyhytkestoisesta tukiopetuksen kaltaisesta äänneharjoittelusta.
Edelleenkään EI tutkimuksista, eikä diagnosoinnista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsellani oli puheenkehityksen viivästymä (koska syntyi keskosena), nyt sitä ei huomaa lainkaan. Myöhemmin sai adhd-as-leiman, koska päiväkodin mukaan oli ylivilkas ja pikkuvanha. Leima seurasi kouluun. Ei minkäänlaista ongelmaa ollut koulussa, lapset kiusasivat, koska opettaja oli ekoina koulupäivinä möläyttänyt, että lapseni on jotenkin erikoinen. Opettaja sai huomautuksen. Loistavasti on pärjännyt, on nyt kasilla ja kympin oppilas. Epäilenpä, ettei adhd-tyyppi jaksaisi keskittyä opetukseen noin hyvin. Koulua vaihtoi, kun meni yläkouluun, jätti leiman vanhaan kouluun. Me käydään silti lasten ja nuorten erityisneuvolassa, koska on aikoinaan seurantaan otettu (keskosuuden ja puheterapiatarpeen takia). Ja ihan kivahan siellä on käydä, lääkäri on huippukiva. On sitä mieltä, että lapselle haluttiin joku diagnoosi päiväkoti-ikäisenä, että ryhmäkoko olisi saatu pysymään pienempänä, kun oli kahden paikalla.. Lapsella on kyllä lieviä as-piirteitä, mutta pidetty ja reipas kaveri on kaikkien mielestä.
mutta minulle jäi hiukan epäselväksi saiko hän varsinaista diagnoosia. Hiukan oharina muuten: Te jotka puhutte näistä "leimoista", pidättekö te itse esim. adhd- tai vaikkapa dysfasia-diagnoosin saanutta lasta jollain tavalla leimattuna, "huonompana" kuin ns. normaalilasta? Ehkä näin erityislapsen äitinä olen hiukan yliherkkä, mutta sen vaikutelman monista "en halua lapselleni diagnoosia" -tyyppisestä viestistä valitettavasti saa. Hienoa joka tapauksessa, että lapsesi on reipas ja koulukin sujuu :)
Tätä ei voi ääneen tunnustaa, mutta pidän jotain häiriölasta "huonompana" kuin tavallista lasta. Ja niin muutkin. Siksihän ne laitetaan erityisluokalle pois tavallisten silmistä. Hölmöilkööt keskenään ja jättäkööt normaalit rauhaan.
En ole koskaan pitänyt. Tiedän, että erityisopetuksessa on todella monenlaisia lapsia, osalla vaikeuksia ymmärryksessä, osalla vaikeuksia keskittyä, osalla vaikeuksia sosiaalisissa taidoissa, osalla psyykkisiä ongelmia, mitä kenelläkin.
Esim. minun assini pesee normaaliluokallaan kaikki matikassa. On siis erityisluokkalainen, integroitu muutamassa aiheessa normaaliluokkaan.
On kiltti ja hiljainen, opettajan sanojenkin mukaan ihanneoppilas.
Että huonompi kuin muut?
Onneksi kaikki eivät ole yhtä tietämättömiä ja ilkeitä kuin sinä.
Oletko tosissasi? Että diagnoosin saaminen edellyttää myös osastojaksoa sairaalassa? Omalla lapsellani on käytöksessä aspergerin piirteitä. Olen soitellut sinne sun tänne, että mitä kautta haetaan tietoa ja diagnoosia. Mutta aspergerin syndroomaa itsessään hänellä ei ole, piirteitä vain. Mutta jos diagnoosin saaminen edellyttää osastojaksoa, yötä asti, en siihen tule suostumaan! En missään nimessä jätä lasta yksin minnekään sairaalaosastolle, en minnekään! Lapsi on 9 v, iso joo, mutta kuitenkin, tiedän että ero kotoa, äidistä, yö jossain sairaalassa, olisi tälle lapselle lähes traumatisoiva kokemus, enkä halua sitä kontolleni.
ia.
Olen ylivilkkaan (ADHD) lapsen äiti ja tiedän kokemuksesta, että ei niitä diagnooseja noin vain haeta/saada. Mekin saimme useamman vuoden tapella että pääsimme asiassa eteenpäin ja silti lapsi oli jo melkein eskari-iässä kun sai tuon diagnoosin. Siitä on ollut apua ja sen avulla olen myös ymmärtänyt, että vika ei ole minussa jos uuvun lapseeni vähän väliä.
Asperger-diagnoosia ei koskaan - siis koskaan - anneta äidin vaatimuksesta tai pelkästään vanhempien haastattelun perusteella. Niitä edeltää keskussairaalatason osastojakso, jonka aikana lasta tutkii 1-3 viikon ajan neurologit, psykiatrit, yleislääkärit (geenitesti, unitutkimukset), puhe- ja toimintaterapeutit. Olet ennenkin levittänyt tuota höpöpaskaa täällä, voisitko ottaa oikeasti selvää asioista ja pitää leipäläpesi kiinni? Kiitos.
Ja kuulemma esim. Lastenlinnassa juuri sellainen päivätutkimus on nykyisiin käytäntönä, eli yöksi ei taida enää lapset jäädä ollenkaan. Mennään aamulla, haetaan neljältä ip kuten tarhasta, ja seuraavana päivänä taas sama.
PS: ainakin oma lapseni tykkäsi käydä siellä, omahoitaja oli kiva ja teki hänen kanssaan kaikenlaisia mielenkiintoisia tehtäviä (jotka siis ovat testejä myös).
Alue: Aihe vapaa
Joskus diagnoosi on alun alkaenkin väärä. Varmasti näissä asiantuntijoissa on asiansa osaavia, lapsen parasta ajattelevia ihmisiä, mutta kun ei sinne toisen päähän voi millään nähdä. Ei joku välittäjäaineen puutoksen aiheuttama käytös välttämättä eroa ympäristön aiheuttamasta käytöksestä. Huonoja ympäristöjä on muitakin kuin joku narkkariperhe. Kirjoitin lapsipuoleni autismidiagnoosista, ja voin uskoa, että ei asiantuntijoille tullut mieleen äidin osuus oireiluun. Persoonallisuushäiriöinen äiti vei sosiaali- ja terveystoimea kuin litran mittaa, ajatteli marttyyrimaisesti vain lapsen parasta ja moitti isää, joka ei ollut riittävän huolestunut. Lapsi oli sairaalassakin ja sai lääkkeitä, kunnes jollain alkoi kello soittaa, että miksi lapsi oireilee pääasiassa äitinsä seurassa. Kun äiti katosi, katosi autismikin. Ja nyt papereissa lukee, että ongelmat aiheutti vaikea äitisuhde.
Ja sama jossain päiväkodissa. Jos lapsella on vaikeuksia keskittyä pukemiseen, kun Yrjänä äsken löi salaa muovivasaralla päähän, ympärillä kiljuu kymmeniä lapsia ja lapsella on alkava flunssa ja väsyttää, ei lapsen päässä välttämättä ole mitään vikaa. Minunkin olisi vaikea keskittyä. Jos lapsi "oireilee" pääasiassa päiväkodissa (ns. huonoa käytöstä on välillä kotonakin liki jokaisella normaalilla lapsella), ei ehkä olekaan kyse siitä, että "päiväkoti tuo lapsen synnynnäisen oireilun esiin" vaan päiväkoti AIHEUTTAA oireilun! Toki on parempi, että sitä kuuluisaa huolta tunnetaan liian herkästi kuin ei lainkaan, mutta sanahelinän sijaan pitäisi oikeasti miettiä, jaksavatko kaikki ihan normaalitkaan lapset jatkuvaa hälinää jne.
Olihan omassakin lapsuudessani erityislapsia, mutta tiedon puutteen takia he olivat vain "tyhmiä ja villejä", eli kyllä näistä diagnooseista ja tukitoimista hyötynsäkin on. Mutta miksi niitä erityislapsia on nykyisin niin PALJON, eikö kyse voi olla ympäristön aiheuttamasta oireilusta? Juuri ajattelin, että eräs ystävänikin kun oli kotiäitinä, hänellä oli vilkkaat ja ihanat lapset, eikä äitikään kokenut mitään erityistä huolta. Päiväkodin myötä puheessa vilisevät huoli ja eltot ja keltot ja palaverit. Sitäkö se lapsuus on?