Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Elämäni suurin virhe oli antaa diagnosoida lapseni.
14.11.2012 |
Kun lapseni oli 2v, hän ei juuri puhunut. Joten vein hänet puheterapiaan. Siitä se lähti.
Päiväkodissa lastentarhanopettaja oli sitä mieltä, että lapsi on ylivilkas. Se oli seuraava asia.
Asiat etenivät omalla vauhdillaan ja lapsi diagnosoitiin 6v ikäisenä.
Nyt on tilanne, ellä lapsi on nelosella, ei saa mitään tukitoimia, pärjää silti ihan hyvin koulussa, mutta luokkakaverit haukkuvat vammaiseksi, koska lapsella on diagnoosi ja erityisopetuspäätös.
Helvetti. "Kannattaa kuunnella asiantuntijoita" sanottiin. Oikeasti siitä diagnoosista ei ollut mitään hyötyä, lapsi ei saanut koulunkäyntinsä tueksi mitään apua, mutta asiantuntijat (ltot) saivat suuren ilon ja ekstaasin sanoessaan, että "Katso nyt! Minähän sanoin, että siinä on jotain vikaa! Tiesin! "
Ennen ajattelin, että vanhemmat, jotka estävät lastensa tutkimisen ovat outoja ja pelkurimaisia. Nyt tiedän, että he ovat hyvin viisaita.
Kommentit (208)
Ei neurologi voi oikeasti tietää onko ylivilkkauden tai keskittymishäiriön takana neurologinen syy vai onko kyse vain kehityksellisestä ohi menevästä vaiheesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pitkäaikaista, kestää yli 6 kk ja että oireet esiintyvät eri konteksteissa, eri tilanteissa lapsen eri elinpiireissä. Mutta tokihan lapsen aivot kehittyvät huimaa vauhtia ja on mahdotonta aina ennustaa miten lapsi kehittyy ja muuttuu ajan kanssa. Siksi diagnoosit voivat muuttua, mutta ei kaikkien lasten kohdalla näin käy, vaan osalla diagnoosi on ja pysyy ja on selvä alusta alkaen.
Minusta olennaista on, että diagnoosi ja ymmärrys lapsen kehityksen ongelmista tuo lapselle tarvittavat tukipavelut ja auttavat kehitystä eteenpäin ja helpottavat lapsen arkea, kehitystä ja tuottavat hyvinvointia ja sosiaalistumista.
vangeista on jotain neurologista häiriötä ja/tai päihdeaddiktioita taustalla (liittyvät usein toisiinsa), ja monesti diagnosoimatonta, joihin vanki ei ole lapsuudessa ja nuoruudessa saanut apua. Minusta on tosiaan parempi että lapsia ohjataan tutkimuksiin ajoissa, eikä niin että ongelmat kasaanutuvat ja niitä lähetään purkamaan liian myöhään.
pitkäaikaista, kestää yli 6 kk ja että oireet esiintyvät eri konteksteissa, eri tilanteissa lapsen eri elinpiireissä. Mutta tokihan lapsen aivot kehittyvät huimaa vauhtia ja on mahdotonta aina ennustaa miten lapsi kehittyy ja muuttuu ajan kanssa. Siksi diagnoosit voivat muuttua, mutta ei kaikkien lasten kohdalla näin käy, vaan osalla diagnoosi on ja pysyy ja on selvä alusta alkaen.
Minusta olennaista on, että diagnoosi ja ymmärrys lapsen kehityksen ongelmista tuo lapselle tarvittavat tukipavelut ja auttavat kehitystä eteenpäin ja helpottavat lapsen arkea, kehitystä ja tuottavat hyvinvointia ja sosiaalistumista.
Jos tilanne on sellainen, että diagnoosille ei ole enää lainkaan tarvetta, miten se puretaan? Meillä on tilanne, että teini on vuosia sitten diagnosoitu adhd:ksi, mutta ongelmia ei enää ole. Hoitosuhdetta ei ole ollut vuosikausiin mihinkään tahoon. Miten saisin diagnoosin purettua/päivitettyä?
t. jo aikuisen erityislapsen äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko tosissasi? Että diagnoosin saaminen edellyttää myös osastojaksoa sairaalassa?
Omalla lapsellani on käytöksessä aspergerin piirteitä. Olen soitellut sinne sun tänne, että mitä kautta haetaan tietoa ja diagnoosia. Mutta aspergerin syndroomaa itsessään hänellä ei ole, piirteitä vain.
Mutta jos diagnoosin saaminen edellyttää osastojaksoa, yötä asti, en siihen tule suostumaan! En missään nimessä jätä lasta yksin minnekään sairaalaosastolle, en minnekään! Lapsi on 9 v, iso joo, mutta kuitenkin, tiedän että ero kotoa, äidistä, yö jossain sairaalassa, olisi tälle lapselle lähes traumatisoiva kokemus, enkä halua sitä kontolleni.
ia.
Olen ylivilkkaan (ADHD) lapsen äiti ja tiedän kokemuksesta, että ei niitä diagnooseja noin vain haeta/saada. Mekin saimme useamman vuoden tapella että pääsimme asiassa eteenpäin ja silti lapsi oli jo melkein eskari-iässä kun sai tuon diagnoosin. Siitä on ollut apua ja sen avulla olen myös ymmärtänyt, että vika ei ole minussa jos uuvun lapseeni vähän väliä.
Asperger-diagnoosia ei koskaan - siis koskaan - anneta äidin vaatimuksesta tai pelkästään vanhempien haastattelun perusteella. Niitä edeltää keskussairaalatason osastojakso, jonka aikana lasta tutkii 1-3 viikon ajan neurologit, psykiatrit, yleislääkärit (geenitesti, unitutkimukset), puhe- ja toimintaterapeutit.Olet ennenkin levittänyt tuota höpöpaskaa täällä, voisitko ottaa oikeasti selvää asioista ja pitää leipäläpesi kiinni? Kiitos.
tunnen asiaa vain päivähoidon ja varhaiskasvatuksen näkökulmasta. 188
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nimittäin adhd-lasten keskittymisestä; he voivat keskittyä pitkiäkin aikoja, niin että menee ns. ylikeskittymisen puolelle eli eivät kuule/näe mitään. Meidän lapselle käy tätä, jos esim. katsoo ohjelmaa tai tekee palapeliä.
Meillä oli kerran vuodessa (4vuoden ajan) tutkimusjaksot. Sinne mentiin aamulla ja lapsi haettiin iltapäivällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nimittäin adhd-lasten keskittymisestä; he voivat keskittyä pitkiäkin aikoja, niin että menee ns. ylikeskittymisen puolelle eli eivät kuule/näe mitään. Meidän lapselle käy tätä, jos esim. katsoo ohjelmaa tai tekee palapeliä.
samaa.
Pienempänä uppotui Ankkalinnaan niin että ei tosiaankaan nähnyt ei kuullut mitään, piti aina ottaa kosketus ja "herättää".
ja nykyään 16v:nä uppoutuu peliin tai muuhun mielekiinnonkohteeseen samalla intensiteetillä.
Mutta ei jaksa olla paikoillaan JOS asia ei kinnostaa yhtään.... vaikeuttaa hitusen koulunkäyntiä...
että siellä ryhmässä on myös se aikuinen. Aikuinen joka ei välttämättä ole kovin ammattitaitoinen, joka ei osaa käsitellä lapsia tai joka ei osaa työtään.
Silloin hän ottaa silmätikuksi ja ahdisteltavaksi lapsia, joista ei vain pidä, joita ei osaa käsitellä, jotka nyt vaan muuten ärsyttävät.
Meidän kuopus on ujo ja hän joutui epäpätevän tädin silmätikuksi.
Lapsessa ei ole mitään vikaa, täti vain ihannoi "sosiaalisuutta", lue "tädin mielistelyä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ylivilkkaan (ADHD) lapsen äiti ja tiedän kokemuksesta, että ei niitä diagnooseja noin vain haeta/saada. Mekin saimme useamman vuoden tapella että pääsimme asiassa eteenpäin ja silti lapsi oli jo melkein eskari-iässä kun sai tuon diagnoosin. Siitä on ollut apua ja sen avulla olen myös ymmärtänyt, että vika ei ole minussa jos uuvun lapseeni vähän väliä.
Allekirjoitan tämän saman. Oma lapseni sai ADHD diagnoosin vasta 10 vuotiaana. Hän tosin on tyttö ja ne totesi että tytöistä on vaikeaa tietää. Ensimmäinen diagnoosi oli 5 vuotiaana MBD (eli Minimal Brain Dysfunction). Tukea saa, eikä kukaan ole koskaan sanonut ettei kannata koska hänestä ei tule mitään. Päinvastoin. Koulu, lääkärit, terapeutit jne ovat olleet hyvin tukemassa sekä häntä että minua.
Edelleenkin on papereissa merkintä adhd:sta ja as-ominaisuuksista. Käy siis vuosittain neurologilla seurannassa. Ei niitä diagnooseja koskaan poisteta.
Enkä pidä diagnoosin saaneita lapsia ollenkaan huonompina, onhan omallanikin diagnoosi. Mutta moni 'diagnosoimaton' lapsi on huomattavasti villimpi ja keskittymiskyvyttömämpi kuin omani, jolla siis on diagnoosi. Mutta siihen en taipunut, että lapsi olisi joutunut erityisluokalle. Erityisluokat ovat hyviä niille, jotka erityisopetusta tarvitsevat, mutta todennäköisesti omani olisi ahdistunut sellaisella. Aikoinaan ekaluokan ope leimasi lapseni hankalaksi, koska kyseli paljon ja kyseenalaisti asioita. Lapseni kyselee ja kyseenalaistaa edelleen, mutta nyt yläkoulussa saa siitä kiitosta eikä moitetta.
T. 179 (muistaakseni)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Adhd ei poistu vaikka lapsi kasvaa ja oireilu vähenee/muuttuu.
Tarkkaavaisuushäiriö on ja pysyy, ylivilkkaus ja impulssiivisuus sen sijaan usein vähenee iän myötä.
Hoitamaton adhd altistaa masennukselle ja muille psyyken häiriöille sekä riippuvuuksille. Itse ajattelen että on hyvin tärkeää että jos lapsi alkaa oireilla joskus myöhemmässä elämässään jotenkin (vaikka 30 vuoden päästä), tiedetään, että taustalla on neurologista poikkeavuutta. Tämän tiedon puuttuminen voi vaikeuttaa oikean hoidon saamista.
Adhd-lapsen keskittymisestä sanoisin sen verran, että oikeanlainen tuki ympäristössä voi vähentää oireita. Moni adhd-lapsi pärjää normaalissa luokassa hyvin eikä erotu muista. Adhd ei myöskään tarkoita samaa kuin käytöshäiriö!
jos kasvattaja pitää sitä sos-emotionaalisena häiriönä eikä temperamenttina. Tosin jos lapsi itse kärsii ujoudesta tai se ujous on arkea kovin hankaloittavaa, on vaikea vetää rajaa milloin temperamentti muuttuu häiriöksi. Ja onhan sitä tosiaan vähemmän taitavia ammattilaisia, päiväkodeissa myös työskentelee eri koulutustaustaisia ihmisiä eikä kaikkiin koulutuksiin liity riittävästi tietoa erityisyyksistä tai ylipäätään tietoa lapsen kehityksestä.
t. jo aikuisen erityislapsen äiti
Tilanne ei ole sama kuin vuosia sitten ja olisi varmastikin hyvä tietää missä mennään.
Ei kai diagnoosin ole pakko olla ikuinen?
että siellä ryhmässä on myös se aikuinen. Aikuinen joka ei välttämättä ole kovin ammattitaitoinen, joka ei osaa käsitellä lapsia tai joka ei osaa työtään.
Silloin hän ottaa silmätikuksi ja ahdisteltavaksi lapsia, joista ei vain pidä, joita ei osaa käsitellä, jotka nyt vaan muuten ärsyttävät.
Meidän kuopus on ujo ja hän joutui epäpätevän tädin silmätikuksi.
Lapsessa ei ole mitään vikaa, täti vain ihannoi "sosiaalisuutta", lue "tädin mielistelyä".
Joskus tuntuu, että jokaisessa ryhmässä on oltava joku "josta on huoli". Ikään kuin se erityislasten bongaaminen olisi tae ammattitaidosta.
Adhd ei poistu vaikka lapsi kasvaa ja oireilu vähenee/muuttuu.
Tarkkaavaisuushäiriö on ja pysyy, ylivilkkaus ja impulssiivisuus sen sijaan usein vähenee iän myötä.
Hoitamaton adhd altistaa masennukselle ja muille psyyken häiriöille sekä riippuvuuksille. Itse ajattelen että on hyvin tärkeää että jos lapsi alkaa oireilla joskus myöhemmässä elämässään jotenkin (vaikka 30 vuoden päästä), tiedetään, että taustalla on neurologista poikkeavuutta. Tämän tiedon puuttuminen voi vaikeuttaa oikean hoidon saamista.Adhd-lapsen keskittymisestä sanoisin sen verran, että oikeanlainen tuki ympäristössä voi vähentää oireita. Moni adhd-lapsi pärjää normaalissa luokassa hyvin eikä erotu muista. Adhd ei myöskään tarkoita samaa kuin käytöshäiriö!
Tunnen lapsen joka sai adhd-diagnoosin, oli lääkitykselläkin. Vanhemmat erosivat ja hups: ongelmat loppuivat. Lapsella ei ollut oikeasti adhd, vaan hän reagoi vanhempiensa jatkuvaan riitelyyn.
En oikein ymmärrä tätä katkeruuden määrää, ihan tavallisia ihmisiä ovat kokemukseni mukaan ltot ja asiantuntijatkin.
Vähän vaikea uskoa että tekevät työtään saadakseen ilon ja ekstaasin sinulle kuittailemisesta :(
Alue: Aihe vapaa
Ja erityisen tuen tarvetta on monenlaista. Jokin lapsen kehityksessä tuottaa haastetta - esim. diabetes, sokeus jne. - mutta eihän lapsi ole yksin tämä ominaisuus, vaan hänessä on paljon muutakin ja "erityislapsikin" on ennen kaikkea lapsi!