Lue keskustelun säännöt.
Puolet perheistä ei saa isovanhemmilta hoitoapua juuri lainkaan - se "osallistuvista isovanhemmista"
24.10.2012 |
Joo, osa saa apua, tuon vasemmalla olevan gallupin mukaan kolmasosa perheistä saa apua viikottain tai lähes viikottain.
Mutta hemmetin moni ei saa ollenkaan tai korkeintaan muutaman kerran vuodessa. Itse emme saa ollenkaan.
Joten pikkuisenko alkaa ärsyttää, kun näkee juttuja aikakauslehdissa siitä, miten NYKYAJAN MODERNIT isovanhemmat ovat läsnä lastensa perheissä ja auttavat lastenlastensa hoidossa. Ei se ole ollenkaan selviö. Jotkut ovat, toiset eivät.
Mutta tietysti sellaiseen kivaan ja lämpöiseen, isovanhempia myötäkarvaan silittävään juttuun sopii paljon paremmin sellainen viesti, että isovanhemmat tukevat ja myötäelävät. Kuin sellainen, että heitä ei kiinnosta kuin oma napa, matkustelu ja kalliit harrastukset.
PS: en ole vaatimassa iäkkäitä vanhempiani lapsenlikoiksi. Saavat minun puolestani käyttää rahansakin itseensä, kuten tekevätkin. Mutta tekopyhät ja isovanhemmuuden toimivuutta kehuvat lehtijutut ärsyttävät.
Kommentit (218)
jaksa hoitaa edes omiaan. Esikoiset työnnetään virikehoitoon ja viikonlopuiksi lapset mummolaan, että saadaan levätä.
Buahahaa, tämä 70-luvun sukupolvi ei taatusti hoida lapsenlapsiaan. Vinkuu ensimäisenä, että ei jaksa ja ei voi kun niiiiin väsyttäää.
70-lukuiset ottavat vain kaiken, mutta eivät taatusti anna mitään. Valittaa kyllä osaavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaan vetoatte muka isovanhempienne hoitoon. Itsekkäitä olette ja kylmiä. Kun tulette vanhoiksi, ei teitä kyllä kukaan hoida kun ette anna lapsenlapsillenne mitään.
Vai muka hoidatte isovanhempia ja kuljette töissä ja olette muka väsyneitä. Voiko muka surkeampaa tekosyytä keksiä sille, ettei halua olla aikuisten lapsienne apuna heidän elämässään. Kaikki olette saaneet ilmaiseksi ja asuntonen inflaatio maksanut ja yhteiskunta teitä auttanut ja mummot hoitaneet lapsenne.
Nyt muka vetoatte, että ette muka jaksa kun käytte keveässä suojatyöpaikassa ja muka hoidatte vanhempianne.
Voiko kylmempää ikäluokkaa ollakaan. Taatusti saatte mädäntyä siellä vanhainkodissanne yksin kun tulette vanhoiksi. Me emme teitä enää auta kun ette antaneet meille mitään.
Myös minä, 50 v., lukuunottamatta omia lapsenlapsia, joita ei vielä ole. Enpä osannut nuorempana tällaista elämäntilannetta itselleni ennakoida.
LAINAUS:
"Olen itse 54v ja töissä naisvaltaisella työpaikalla.Ikähaarukka ryhmässämme 19-64 vuotiaita.
Se, mikä on ikäisteni naisten ja vanhempien tilanne tällä hetkellä. Hoidamme omia vanhempiamme. Osa käy vanhainkodeilla syöttämässä apuna. Minä käyn isälleni siivoamassa ja tekemässä ruoat. Äitini on dementiakodissa. Käyn hänen luonaan siellä pari kertaa viikossa.
2 nuorinta asuu vielä kotona. Joten heihinkin on satsattava vielä aikaa.
2 vanhinta on jo omillaan. Esikoisen perheeseen on tulossa vauva. Eli minulle tulee työ, kummatkin vanhempani, omat lapset ja vauva piiriini.
Tämä sama tilanne on monilla muillakin ikäisilläni ja vanhemmilla naisilla. Heillä on omat vanhemmat elossa ja tarvitsevat apua. Lisäksi lapsenlapsia viikonloppuisin. Joka paikkaa kolottaa ja on liikuntaelinvammoja ja unihäiriöitä.
Aika moni mummeli menee jaksamisen rajoissa eteen päin.
Ja ymmärrystä heille ei näy riittävän. Minä itsekään en tiedä, miten selviän jos vauvoja tulee lapsieni perheisiin nyt useampi ja kaikki haluavat hoitoapua ja omat vanhemmat elävät vielä 10 vuotta."
Tähän lisäisin vielä sen, että omista vanhemmista huolehtiminen ei aina ole niin helppoa. He auttoivat jonkin verran, kun lapset olivat pieniä ja apua tarvittiin sairastumisten yhteydessä. Nyt, kun heitä haluaisi auttaa, he itse tekevät sen melko mahdottomaksi itsepäisyydellään ja oman käsityskykynsä heikkenemisellä.
Edellinen menee ohi alkuperäisen aiheen, mutta pointtina on se, ettei ketään tuomittaisi liian helpolla ja vähien tietojen perusteella, ja toisaalta ei heti haukuttaisi niitä, jotka nostavat epäkohtia esiin. Kaikkeen ei todellakaan pysty itse vaikuttamaan, ja eri ihmisten perheissä on hyvin erilaisia tilanteita - ei niitäsamaan muottiin ja yhden ratkaisun varaan saa millään.
etteikö oman lapsen kanssa pärjää ilman isovanhempia. Kyse on siitä että tuntuisi mahdottoman hyvältä jos omat vanhemmat ososittaisi jonkinlaista kiinnostusta lapsenlapsiaan kohtaan, ihan niinkuin heidänkin vanhempansa osoitti meitä kohtaan. Se on suuri rikkaus sille LAPSELLE että saa touhuta muidenkin aknssa kuin omien vanhempien. Se on siltä LAPSELTA pois ettei saa viettä aikaansa mummolassa. Ja onhan totta, että mitä enemmän LAPSELLA on niitä turvallisia aikuisia ympärillään sitä parempi. Nyt perheet ovat kutistuneet vain pieniksi yksiköiksi. Ollaan vaan sen oman perheen kanssa, niin iloissa kuin suruissakin. Ja silloin kun pienen perheen ongelmat käyvät hallitsemattomiksi, tapahtuu jotain kamalaa... Ei ole ollenkaan huono asia että lapsella on niitä aikuisia ympärillään jotka hänestä välittävät. Miksi yritetään väittää toisin typerillä lauseilla kuten "jos olet lapsesi hankkinut, hoida ne itse"?? Tottakai jokainen hoitaa ne itse, se että jos vaikka 4 kertaa vuodessa lapsi on mummolassa yötä (mikä olisikaan turvallisempi paikka harjoitella eroa omista vanhemmistaan?) tarkoita sitä ettei vanhemmat hoida lapsiaan itse.
Koska lapselle ei tee hyvää olla 6 aikuisen elämän keskipiste!
Kauan sitten isovanhemmat eivät todellakaan leikkineet lastenlasten kanssa vaan nämä menivät mummolaan avuksi eikä päinvastoin. Yökyläilyä yökyläilyn vuoksi ei ollut. Usein vanhemmat olivat auttamassa omia vanhempiaan ja lapset kulkivat siinä sivussa, mitään monen päivän vierailuja kyläilyn vuoksi ei ollut kuin ylimmissä sosiaaliluokissa.Isovanhemmat voivat vallan mainiosti osoittaa kiinnostustaan muutenkin kuin öisin!
Meinaatko siis, että on lapselle jotenkin haitallista, jos vanhempien lisäksi hän on todella tärkeä isovanhemmilleen? Omituinen ajatus :(
Omille lapsilleni on ollut todellinen rikkaus, että heidän isovanhempansa ovat olleet heille hyvin läheiset. Ja uskon, että nuo läheiset suhteet ovat antaneet paljon myös isovanhemmille.
etteikö oman lapsen kanssa pärjää ilman isovanhempia. Kyse on siitä että tuntuisi mahdottoman hyvältä jos omat vanhemmat ososittaisi jonkinlaista kiinnostusta lapsenlapsiaan kohtaan, ihan niinkuin heidänkin vanhempansa osoitti meitä kohtaan. Se on suuri rikkaus sille LAPSELLE että saa touhuta muidenkin aknssa kuin omien vanhempien. Se on siltä LAPSELTA pois ettei saa viettä aikaansa mummolassa. Ja onhan totta, että mitä enemmän LAPSELLA on niitä turvallisia aikuisia ympärillään sitä parempi. Nyt perheet ovat kutistuneet vain pieniksi yksiköiksi. Ollaan vaan sen oman perheen kanssa, niin iloissa kuin suruissakin. Ja silloin kun pienen perheen ongelmat käyvät hallitsemattomiksi, tapahtuu jotain kamalaa... Ei ole ollenkaan huono asia että lapsella on niitä aikuisia ympärillään jotka hänestä välittävät. Miksi yritetään väittää toisin typerillä lauseilla kuten "jos olet lapsesi hankkinut, hoida ne itse"?? Tottakai jokainen hoitaa ne itse, se että jos vaikka 4 kertaa vuodessa lapsi on mummolassa yötä (mikä olisikaan turvallisempi paikka harjoitella eroa omista vanhemmistaan?) tarkoita sitä ettei vanhemmat hoida lapsiaan itse.
Koska lapselle ei tee hyvää olla 6 aikuisen elämän keskipiste! Kauan sitten isovanhemmat eivät todellakaan leikkineet lastenlasten kanssa vaan nämä menivät mummolaan avuksi eikä päinvastoin. Yökyläilyä yökyläilyn vuoksi ei ollut. Usein vanhemmat olivat auttamassa omia vanhempiaan ja lapset kulkivat siinä sivussa, mitään monen päivän vierailuja kyläilyn vuoksi ei ollut kuin ylimmissä sosiaaliluokissa. Isovanhemmat voivat vallan mainiosti osoittaa kiinnostustaan muutenkin kuin öisin!
Meinaatko siis, että on lapselle jotenkin haitallista, jos vanhempien lisäksi hän on todella tärkeä isovanhemmilleen? Omituinen ajatus :( Omille lapsilleni on ollut todellinen rikkaus, että heidän isovanhempansa ovat olleet heille hyvin läheiset. Ja uskon, että nuo läheiset suhteet ovat antaneet paljon myös isovanhemmille.
ei yhteiskunta eikä isovanhemmat.
Toki lapset ovat peruskoulussa.
Äitini mielestä on vain noloa ja hävettävää, kun minulla lapsia enemmän kuin kaksi=yksi poika ja ehkä toisena tyttö... Kolmas tyttäreni, kun syntyi, hän ilkkui, etteikö vieläkään poikaa!
Esikoisen ristiäisissä oli 2.aviomiehensä innoittamana ja kuopuksen ristiäisissä, koska pikkusiskopuoleni tuli kummiksi.
Aviomiehistään eli minun ja siskoni isistä puhuu vain exinä, toki sitä hänelle ovatkin. Emmekä me saisi pitää heihin yhteyttä: se on loukkaus äitiä kohtaan.
Ei ole 20 vuoden aikana 20kertaa nähnyt lapsiani.
Mieheni ja minä olemme 70-luvulla syntyneitä.
Minä olin lapsuuteni mummoloissa ja koulun alettua kaikki lomat. 6-vuotiaana menin kouluun ja iltapäivät olin yksin kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
joka itse on saanut vanhempien sukupolven avun, mutta ei auta enää jälkipolviaan vaan tekee kaikkea sitä, mihin ET-lehti lukijoitaan on vuosikaudet kannustanut - harrastaa, harrastaa ja harrastaa.... jotkut saattaa vielä tehdä töitäkin toki, mutta lapsenlapsia tavataan suunnilleen vain maksua vastaan. Omat vanhempani ovat onneksi vanhempaa ikäluokkaa kuin nämä itsekkyyden huiput, jotka ovat kupanneet itselleen kolmen sukupolven rahat ja jättävät jälkeensä velkaisen, tyhjäksi kupatun maan.
huolehdi omista vanhemmistaan.
autoin, venyin venyin ja venyin opiskelujen, töiden ja lasten ohessa. Koitti päivä, jolloin olisi tarvittu apua, mutta vastaus oli "itse minäkin olen lapseni hoitanut". Kilin ttu. Isovanhemmilla oltiin kaikki kesät, vanhemmat vuorotyössä, hoidettiin lapset keskenämme toisemme. Päälle hoidettiin sitten vielä se uusioperheen iltatähti, joka tarvitsikin vähän enempi apua, kun äiti kävi töissä ja tienasi rahaa. Omat lapset edelleen pieniä, mutta eivät kiinnosta isovanhempia. Apua yrittävät pyytää ja vaativat venymään sinnepäin. Laitoin stopin, mun voimavaroja ei vain kuluteta, aina ei voi olla vaatimassa, jos ei koskaan anna itse mitään. Isovanhemmat eivät näe lapsia, koska ei kiinnosta, enkä itse jaksa enää olla kiinnostunut vanhemmista.
Ikähaarukka ryhmässämme 19-64 vuotiaita.
Se, mikä on ikäisteni naisten ja vanhempien tilanne tällä hetkellä. Hoidamme omia vanhempiamme. Osa käy vanhainkodeilla syöttämässä apuna. Minä käyn isälleni siivoamassa ja tekemässä ruoat. Äitini on dementiakodissa. Käyn hänen luonaan siellä pari kertaa viikossa.
2 nuorinta asuu vielä kotona. Joten heihinkin on satsattava vielä aikaa.
2 vanhinta on jo omillaan. Esikoisen perheeseen on tulossa vauva. Eli minulle tulee työ, kummatkin vanhempani, omat lapset ja vauva piiriini.
Tämä sama tilanne on monilla muillakin ikäisilläni ja vanhemmilla naisilla. Heillä on omat vanhemmat elossa ja tarvitsevat apua. Lisäksi lapsenlapsia viikonloppuisin. Joka paikkaa kolottaa ja on liikuntaelinvammoja ja unihäiriöitä.
Aika moni mummeli menee jaksamisen rajoissa eteen päin.
Ja ymmärrystä heille ei näy riittävän. Minä itsekään en tiedä, miten selviän jos vauvoja tulee lapsieni perheisiin nyt useampi ja kaikki haluavat hoitoapua ja omat vanhemmat elävät vielä 10 vuotta.
... vaikka toki sekin monta vanhempaa ilahduttaisi. Kyse on siitä, että monet isovanhemmat EIVÄT OLE TIPPAAKAAN KIINNOSTUNEITA lapsenlapsistaan. Eivät halua nähdä, eivät ehdi pitää yhteyttä ja suunnilleen aina on kalenterissa jotain hauskempaa, mielenkiintoisempaa, tärkeämpää tekemistä kuin lastenlasten näkeminen.
Toki isovanhemmilla on oikeus satsata aikaansa ja energiaansa kaikkeen muuhun kuin lastenlapsiinsa. Toivottavasti nuo "omaan elämäänsä satsaavat" isovanhemmat kuitenkin tajuavat, että harvaa "hylättyä" lastenlasta kiinnostaa sitten enää myöhemmässä vaiheessa käydä tapaamassa saati auttelemassa sellaista mummoa tai pappaa, joka on jäänyt lapsuudessa täysin tuntemattomaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten muka 70-lukuiset hoitais lapsenlapsiaan kun ei
jaksa hoitaa edes omiaan. Esikoiset työnnetään virikehoitoon ja viikonlopuiksi lapset mummolaan, että saadaan levätä.
Buahahaa, tämä 70-luvun sukupolvi ei taatusti hoida lapsenlapsiaan. Vinkuu ensimäisenä, että ei jaksa ja ei voi kun niiiiin väsyttäää.
70-lukuiset ottavat vain kaiken, mutta eivät taatusti anna mitään. Valittaa kyllä osaavat.
Lukutaito taitaa siellä päässä olla jo vähän niin ja näin..? Tässä viestiketjussa näet on monen suulla kerrottu, että lapsia ei todellakaan laitata viikonlopuksi mummolaan. Ei edes tunniksi silloin tällöin. Kas kun mummoa ja/tai pappaa ei lapsenlapset kiinnosta. Tai ei ole aikaa. Tai ei ole energiaa. Tai ne lapsenlapset ovat niin vaikeahoitoisia. Tai...
Tilanne on tuo siis jo monella 70-lukulaisella vanhemmalla. Onneksi ei kuitenkaan itselläni. Todella kiitollinen olen siitä, että omilla lapsillani on niin rakastavat isovanhemmat!
Olemme tekemässä tästä aiheesta juttua tuleviin Vauva-lehtiin. Etsimme myös haastateltavia. Onko teillä isovanhemmat, jotka osallistuvat tiiviisti perheenne elämään tai isovanhemmat, joilta hoitoapua on vaikea saada? Ota yhteyttä ja kerro yhteystietosi: maria.tuominen@sanoma.com.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
luetun ymmärtämisen ja laskutaidon puutetta tässäkin ketjussa!
Olemme tekemässä tästä aiheesta juttua tuleviin Vauva-lehtiin. Etsimme myös haastateltavia. Onko teillä isovanhemmat, jotka osallistuvat tiiviisti perheenne elämään tai isovanhemmat, joilta hoitoapua on vaikea saada? Ota yhteyttä ja kerro yhteystietosi: maria.tuominen@sanoma.com.
Jos oikeasti tästä jonnekin juttua toivoisin, niin siihen ET-lehteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta ihan mielenkiinnosta, mitä kuraa suuret ikäpolvet ovat saaneet niskaansa?
Toki heillä on ollut omat, syntymäajankohtaan liittyvät vaikeutensa (pula-aika, isän sotatraumat) ja suureen ikäluokkaan liittyvät vaikeutensa (jättimäiset luokkakoot, vaikeudet päästä opiskelemaan ja saada työtä). Mutta noin muuten: heitä pidettiin hyvänä asiana sotien jälkeen, väestönkasvu oli siihen aikaan positiivinen asia.
ap
No sota-ajan kuraa! Heidän vanhempansa ovat rakentaneet elämäänsä sota-aikana. Ja monet ovat nähneet myös elämäntyönsä tuhoutuvan. Pakkomuutto kotiseudulta, suru, traumat ja niistä seuranneet väkivalta- ja alkoholiongelmat, järkyttävät kasvatusmetodit.
Siinä sitä kuraa, jota suuret ikäluokat ovat lapsuudessaan ja nuoruudessaan saaneet - eikä se ketju ei ole vieläkään katkennut. Sota-ajan traumat katoavat n. 3 sukupolvessa.
mutta sellaisia ajankohtaan liittyviä juttuja on oikeastaan kaikilla sukupolvilla, myös esim. omallani, eli 90-luvun vaihteessa suuren laman aikaan työpaikkaa etsineillä. Moni on yhä vaikka pysyvää työpaikkaa, ja on syrjäytynyt työmarkkinoilta.ap
Joka sukupolvella taitaa olla omat traumansa. En vähättele näiden vanhempien ongelmia yhtään, mutta monille heistä on varmaan aika vaikea tajuta just tuota tuloa työmarkkinoille 90-luvun alussa ja myöhemminkin. Ennen sai aina jotain hanttihommia edes ja niissä oli valinnanvaraa, 90-luvulla ne oli siivoushommia (tein niitä) ja that's it. Valmistuin merkonomiksi ja muutin toiselle paikkakunnalle. Ei ollut mitään "konekirjoittajattaren" hommia, kaikkeen piti olla suhteita ja työkokemusta. Opiskelu houkutti ihan tasan siitä syystä, että sai jotain tekemistä ja sehän taas söi yhteiskunnan varoja. Luulen, että tällaiset kokemukset ovat aika vieraita suurille ikäluokille. Riitti, kun oli motivoitunut ja kunnollinen ihminen, nykyisin pitää jokaiseen paperin pyöritykseen olla vähintään maisterin paperit, vaikkei niistä käytännön hyötyä olisikaan.
Oma äitini hoiti aika paljon lapsiani kunnes muutti kauas meistä, synnyinseudulleen. Toki hänellä on oikeus elää elämänsä kuten tahtoo, mutta olen yhä jotenkin järkyttynyt siitä, että ihminen haluaa muuttaa kauas lähimmistään. En todellakaan voi siellä reissata lasten kanssa yhtenään ja tottakai lapset oireilevat, kun ennen mummoa näki monta kertaa viikossa, nyt muutaman kerran vuodessa. Hänellä oli siis oikeus päätökseensä, mutta en varmaan kovin heppoisin perustein tekisi omille lapsenlapsilleni aikanaan samaa. Mummo kyselee nyt kaipaavatko lapset häntä, mutta ei IKINÄ pysty sanomaan, että hänkin rakastaa ja ikävöi.
Olemme tekemässä tästä aiheesta juttua tuleviin Vauva-lehtiin. Etsimme myös haastateltavia. Onko teillä isovanhemmat, jotka osallistuvat tiiviisti perheenne elämään tai isovanhemmat, joilta hoitoapua on vaikea saada? Ota yhteyttä ja kerro yhteystietosi: maria.tuominen@sanoma.com.
Jos oikeasti tästä jonnekin juttua toivoisin, niin siihen ET-lehteen.
Ja myös jotenkin viedä eteenpäin ajatusta vanhusten ja lasten yhteisistä päiväkeskuksista tms. systeemeistä.
Itse olen syntynyt 70-luvun alussa, äidilläni ei ollut mitään lastenhoitoapua tuolloin, mutta nyt on tosi kivasti osa lastenlasten elämää ja toissijaisesti myös tukee meitä vanhempia. Mulla on siis tosi kiltti äiti jota arvostan todella paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olemme tekemässä tästä aiheesta juttua tuleviin Vauva-lehtiin. Etsimme myös haastateltavia. Onko teillä isovanhemmat, jotka osallistuvat tiiviisti perheenne elämään tai isovanhemmat, joilta hoitoapua on vaikea saada? Ota yhteyttä ja kerro yhteystietosi: maria.tuominen@sanoma.com.
Sen myöntäminen voi olla vaikeaa, omalla naamalla ja nimellä. Ehkä se onnistuu nimettömänä?
Itse olen toimittaja myös, joten sen vuoksi on ota teihin yhteyttä. Mutta pidän peukkua puolestanne, tämä on TÄRKEÄ aihe, eikä vähiten juuri siksi, että moni yhteiskunnallinen poliittinen päätös tuntuu nyt säästöpaineiden aikaan perustuvan siihen oletukseen, että kaikilla on mummo-apua saatavilla.
ap
koska tietenkin ne keillä isovanhempien apu on haluavat sitä hehkuttaa ja kertoa siitä muille.
Mutta me, joilla isovanhemmat ei auta vaikka olisi elämä ja kuolema kysessä, jäämme tässäkin paitsioon.
Itselleni asia on niin järkyttävän kipeä ja tuskainen että en todellakaan voisi lehtien sivuilla siitä tilittää nimelläni ja kuvallani (ja joutua av mammojen haukuttavaksi tällä keskustelupalstalla). Asia on niin suuri suru että edes terapia ei ole sitä surua elämästäni poistanut.
Meillä ei kummankaan puolen isovanhemmat, ei minun eikä miehen, viitsi/halua/jaksa osallistua lastemme elämään millään tavalla. Olemme ilman isovanhempia, ja asia on todella raskas taakka henkisesti, ihan järetön suru. Ei mene päivääkään etten asiaa murehtisi ja miettisi.
Ja todellakin KAIKKENI OLEN TEHNYT, asian parantamiseksi, joten siitä ei voi syyttää. Olen auttanut isovanhempia, ollut ystävällinen, pitänyt yhteyttä, lähettänyt lasten askartelut, kuvat ja muut, neulonut villasukkia, ollut kaikin puolin apuna ja ystävänä. Mutta ei auta, isovanhempia ei kiinnosta.
Sen sijaan heitä kiinnostaa harrastukset, matkailu, bailaaminen, mummokerhot, enkä siis näitä kielläkään, mutta kun vuodessa näihin menee se 365 päivää. Lapsenlapsille jää 0 päivää.
Olen sanattoman surullinen.
SInällään tämä ketju lohdutti, luulin olevani ainoa maailmassa jolla on näin surkeat isovanhemmat lapsilla. Se vain kertoo siitä että kaikki lehtijutut antavat asiasta täysin yksipuolisen kuvan (eli isovanhemmat muka osallistuu).
Toivon totisesti vauva-lehden toimitukselta kerrakin sitä näkökulmaa (ja jutun aihe voisi olla siis ihan se) että ISOVANHEMMAT EI PIITTAA. Siinä ei tarttisi edes olla sellaista unelmaisovanhempijuttua vastaparina vaan tämä voisi olla ihan suoraan se teema, se olisi todellista vertaistukea meille hylätyille että asiasta edes puhuttaisiin julkisesti.
Ihan oikeasti, meitä tällaisia isovanhempien totaalisesti hylkäämiä lapsiperheitä on suomessa varmaan kymmeniä tuhansia.
Oma äitini hoiti aika paljon lapsiani kunnes muutti kauas meistä, synnyinseudulleen. Toki hänellä on oikeus elää elämänsä kuten tahtoo, mutta olen yhä jotenkin järkyttynyt siitä, että ihminen haluaa muuttaa kauas lähimmistään. En todellakaan voi siellä reissata lasten kanssa yhtenään ja tottakai lapset oireilevat, kun ennen mummoa näki monta kertaa viikossa, nyt muutaman kerran vuodessa. Hänellä oli siis oikeus päätökseensä, mutta en varmaan kovin heppoisin perustein tekisi omille lapsenlapsilleni aikanaan samaa. Mummo kyselee nyt kaipaavatko lapset häntä, mutta ei IKINÄ pysty sanomaan, että hänkin rakastaa ja ikävöi.
Ei sinne heppoisin perustein muuteta eli äitisi saa siellä paljon paremman ja täydemmän elämän kuin piikomalla sinulle lastenhoitajana. Siellä kotiseudulla ovat ystävät, läheiset, sukulaiset, kaikki ne tutut, jotka eivät ole pelkästään vaatimassa avuksi vaan hyväksyvät äitisi ihmisenä eikä kotitalouskoneena.
koska tietenkin ne keillä isovanhempien apu on haluavat sitä hehkuttaa ja kertoa siitä muille. Mutta me, joilla isovanhemmat ei auta vaikka olisi elämä ja kuolema kysessä, jäämme tässäkin paitsioon. Itselleni asia on niin järkyttävän kipeä ja tuskainen että en todellakaan voisi lehtien sivuilla siitä tilittää nimelläni ja kuvallani (ja joutua av mammojen haukuttavaksi tällä keskustelupalstalla). Asia on niin suuri suru että edes terapia ei ole sitä surua elämästäni poistanut. Meillä ei kummankaan puolen isovanhemmat, ei minun eikä miehen, viitsi/halua/jaksa osallistua lastemme elämään millään tavalla. Olemme ilman isovanhempia, ja asia on todella raskas taakka henkisesti, ihan järetön suru. Ei mene päivääkään etten asiaa murehtisi ja miettisi. Ja todellakin KAIKKENI OLEN TEHNYT, asian parantamiseksi, joten siitä ei voi syyttää. Olen auttanut isovanhempia, ollut ystävällinen, pitänyt yhteyttä, lähettänyt lasten askartelut, kuvat ja muut, neulonut villasukkia, ollut kaikin puolin apuna ja ystävänä. Mutta ei auta, isovanhempia ei kiinnosta. Sen sijaan heitä kiinnostaa harrastukset, matkailu, bailaaminen, mummokerhot, enkä siis näitä kielläkään, mutta kun vuodessa näihin menee se 365 päivää. Lapsenlapsille jää 0 päivää. Olen sanattoman surullinen. SInällään tämä ketju lohdutti, luulin olevani ainoa maailmassa jolla on näin surkeat isovanhemmat lapsilla. Se vain kertoo siitä että kaikki lehtijutut antavat asiasta täysin yksipuolisen kuvan (eli isovanhemmat muka osallistuu). Toivon totisesti vauva-lehden toimitukselta kerrakin sitä näkökulmaa (ja jutun aihe voisi olla siis ihan se) että ISOVANHEMMAT EI PIITTAA. Siinä ei tarttisi edes olla sellaista unelmaisovanhempijuttua vastaparina vaan tämä voisi olla ihan suoraan se teema, se olisi todellista vertaistukea meille hylätyille että asiasta edes puhuttaisiin julkisesti. Ihan oikeasti, meitä tällaisia isovanhempien totaalisesti hylkäämiä lapsiperheitä on suomessa varmaan kymmeniä tuhansia.
ja ymmärtämään sen, että olet ihan itse vastuussa tunteistasi ja siitä, että jäät vellomaan asiaan, jolla ei ole kenellekään muulle merkitystä. Sinua kalvaa se, että et voi käyttää enää valtaa vanhempiisi. Eivät he sinua hylänneet, he eivät vain enää jaksanee vaatimuksiasi.
Olemme tekemässä tästä aiheesta juttua tuleviin Vauva-lehtiin. Etsimme myös haastateltavia. Onko teillä isovanhemmat, jotka osallistuvat tiiviisti perheenne elämään tai isovanhemmat, joilta hoitoapua on vaikea saada? Ota yhteyttä ja kerro yhteystietosi: maria.tuominen@sanoma.com.
Sen myöntäminen voi olla vaikeaa, omalla naamalla ja nimellä. Ehkä se onnistuu nimettömänä? Itse olen toimittaja myös, joten sen vuoksi on ota teihin yhteyttä. Mutta pidän peukkua puolestanne, tämä on TÄRKEÄ aihe, eikä vähiten juuri siksi, että moni yhteiskunnallinen poliittinen päätös tuntuu nyt säästöpaineiden aikaan perustuvan siihen oletukseen, että kaikilla on mummo-apua saatavilla. ap
joka saisi kertoa, miten tytär tai miniä on häntä kohdellut, miten monin eri tavoin loukannut ja millaisia pahoja puheita puhunut. Silloin saataisiin koko kuva esille eli välttämättä se ilma apua elävä ei ole ollenkaan ilman apua vaan haluaa ainoastaan kokea niin.
nämä mikrotason tarinat on ihan järkyttävää luettavaa. Vielä järkyttävämpää on se että osa palstalaisista hyökkää ap:n kimppuun ja syyttelee näitä tylyjen isovanhempien lapsia syylliseksi tilanteeseen.
Näin se ei ole, sillä makrotasolla tämä on globaali ilmiö joka on kiistaton ja tosi. Ilmiö liittyy teollistumiseen ja kaupungistumiseen yhteiskunnallisena trendinä.
Ennen agraariyhteisössä tunnettiin lähiyhteisö ja naapurit, ja sosiaalinen vuorovaikutus oli elossapysymisen edellytys. Isovanhemmat hoisivat lapsenlapsia koska he olivat riippuvaisia omista lapsistaan/lapsenlapsistaan jos halusivat vanhuuden hoivaa.
Jäkiteollinen yhteiskunta on sotkenut ihhmislajille tyypillisen kuvion. Koska se, mikä ennen hoidettiin sosiaalisesti yhteisön piirissä (yhteisö voi olla perhe, suku, kylä, työporukka, naapurit tms) niin sen hoitaakin nyt kasvoton valtio. Ihmiset alkavat ajattelemaan että ei kuulu minulle, valtio hoitaa. Ei ole minun ongelmani, "joku muu" hoitaa.
Samaan aikaan talouden globalisoituminen on tuonut yksilökeskeisen nautintokulttuurin, isvaonhemmat haluvat elämyksiä ja haluavat että HEITÄ palvellaan. Ei niin että he enää haluaisivat palvella ja auttaa muita.
Kaupungeissa myös yleinen vieraantuminen lähimmäisestä on tosiasia, kerrostalossa asuvat ei tunne naapureitaan tai ei edes tervehditä. Miten niistä naapureista voisi silloin välittää ja huolehtia tai heidän hätäänsä tulla puuttumaan.
Tämä ilmiö on globaali, ja ilmiö on ollut olemassa viimeiset kymmenkuntavuotta, mutta laajemmin sitä on alettu tutkimaan vasta viime vuosina. Kaikki nämä muut lieveilmiöt "nimby"-jutut sun muut liittyvät tähän isoon kuvioon.
Ja ikävä kyllä siis minulla on se tilanne myös että kahdet isovanhemmat jotka aikanaan saivat aivan järjettömän paljon lastenhoidollista apua omilta vanhemmiltaan, eivät nyt halua auttaa mitenkään meidän perhettämme. Itse näen asian yhteiskunnallisena ilmiönä enkä niinkään syytä isovanhempia, sillä totuus lienee se että ne heidänkään vanhemmat eivät välttämättä erityisesti HALUNNEET hoitaa meitä lapsenlapsiaan aikanaan. Heidän oli vain pakko. Heillä ei ollut edes muuta valinnan mahdollisuutta.
Tämän "uustylyys" -ilmiön (en nyt keksinyt parempaa nimeä) hyvä puoli on se, että yhteiskunnallinen ongelmailmiö saa lähes aina rebound-vastineen. Eli nyt me kaikki 70-luvun lapset olemme itse vanhempia emmekä saa tipan vertaa apua isovanhemmilta. Tiedämme miten pahalta se tuntuu kun isovanhempia ei voisi kiinnosta tipan vertaa lapsenlapset. Tällöin me itse sitten isovanhempi-iässä muistamme tämän pahan mielen ja pahanolontunteen, emmekä varmasti tule toimimaan omien lastenmme kanssa samoin.
Voisin laittaa melkein pääni pantiksi että kun me olemme isovanhempia, niin viisari on taas kääntynyt toiseen suuntaan ja meidän 70-.lukulaisten sukupolvi on paljon 50-lukulaisia parempi isovanhempiporukka.
Tämä on asia mistä itse saan voimaa kesstää laiminlyövät ja tylyt isovanhemmat. Eli siis se että itse aion korjata tilanteen moninkertaisesti kun itse pääsen (toivottavasti) aikanani isovanhemmuutta toteuttamaan.