Lue keskustelun säännöt.
Puolet perheistä ei saa isovanhemmilta hoitoapua juuri lainkaan - se "osallistuvista isovanhemmista"
24.10.2012 |
Joo, osa saa apua, tuon vasemmalla olevan gallupin mukaan kolmasosa perheistä saa apua viikottain tai lähes viikottain.
Mutta hemmetin moni ei saa ollenkaan tai korkeintaan muutaman kerran vuodessa. Itse emme saa ollenkaan.
Joten pikkuisenko alkaa ärsyttää, kun näkee juttuja aikakauslehdissa siitä, miten NYKYAJAN MODERNIT isovanhemmat ovat läsnä lastensa perheissä ja auttavat lastenlastensa hoidossa. Ei se ole ollenkaan selviö. Jotkut ovat, toiset eivät.
Mutta tietysti sellaiseen kivaan ja lämpöiseen, isovanhempia myötäkarvaan silittävään juttuun sopii paljon paremmin sellainen viesti, että isovanhemmat tukevat ja myötäelävät. Kuin sellainen, että heitä ei kiinnosta kuin oma napa, matkustelu ja kalliit harrastukset.
PS: en ole vaatimassa iäkkäitä vanhempiani lapsenlikoiksi. Saavat minun puolestani käyttää rahansakin itseensä, kuten tekevätkin. Mutta tekopyhät ja isovanhemmuuden toimivuutta kehuvat lehtijutut ärsyttävät.
Kommentit (218)
70-luvulla syntynyt pieni ikäluokka tulee olemaan. Periaatteessa juuri se kaiken saanut sukupolvi (peruskoulut ja lukiot yms.), joka nyt 40 vuotiana on muka niin uuppunutta, että harrastaa burnoutlomia ja haikailee mielenterveyssyista sairaseläkkeelle kun ei jaksa edes töissä kulkea.
Jotenkin hävettäisi ruinata ja valittaa. Suuret ikäluokat kuitenkin kävivät vain kansakoulun ja osa pääsi oppikouluun. Itse maksoivat koulut. Töitä tekivät 6 päivää viikossa. Päivähoitopaikkoja hakivat sillä tavalla, että pylväistä lukivat ilmoituksia, kuka ottaa hoitoon.
Minulla on 2 sisarusta syntynyt suuriin ikäluokkiin ja kyllä he ovat paljon tiukemmalla olleet kuin minä, heidän iltatähtensä. Minä sentään pääsin peruskouluun ja 5 päiväistä viikkoa ja omille lapsille on olleet päiväkotipaikat ja iltapäivähoitopaikat yms.
Hiukan ymmärrystä vanhempaa sukupolvea kohtaan. Parinkymmenen vuoden päästä olette itse niitä mummoja ja pappoja, joita arvostellaan pullamössösukupolveksi, joka sai kaiken, eikä ole mitään antanut.
Minua naurattaa aika lailla tuo "periaatteessa se kaiken saanut sukupolvi". Siinä on hyvinkin paino sanalla "periaatteessa".
On nimittäin aivan tutkittukin asiaa, ja 60-70-luvun vaihteessa syntyneet ovat monella tapaa pahasti väliinputoajia.
Muista, että myös me (minä siis olen syntynyt 1967) maksoimme pitkälti itse koulumme, opintotukea nostettiin nykytasolle joskus 1990-luvulla vasta. Opiskelupaikoista ei tarvinnut aivan samalla lailla tapella kuin suurten ikäluokkien, mutta työpaikkaa moni ei saanut todellakaan helposti. Valmistuimme ammattiin juuri 1990-luvun suuren laman aikaan ja osa ei vieläkään, siis nelikymppisenä, ole saanut vakituista työpaikkaa! Nuoremmat ajavat jo pätkätöissä ohitse. Tiedän esimerkiksi omista, tiedotusoppia Tampereella opiskelleista kurssikavereistani monta tuollaista tapausta - valmistuimme juuri 1990-luvun alussa, kun Uusi Suomi oli lakkautettu, HS oli pannut määräaikaistyösuhteet jäihin ja opintojakaan ei voinut loputtomiin venyttää. Kun työmarkkinat taas alkoivat vähitellen vetää 1990-luvun lopulla, monta vuotta yliopistolla tai työttömänä notkunut ei saanut töitä, koska oli "ylikoulutettu" ja vailla kunnollista työhistoriaa.
Eikä tämä koskenut vain toimittajia, vaan erittäin monia muitakin. Siinä ei paljoa työhaluista ole apua, jos oman alan tai edes minkään etäisesti alaan liittyvän työpaikan saaminen ei onnistu.
Mitä tulee lastenhoitoon, niin siinä ollaan menty kovaa vauhtia karumpaan suuntaa, taas. Juu, subjektiivinen päivähoito-oikeus on olemassa, mutta kuinka kauan - ja päiväkotiryhmät ovat vuosi vuodelta täydempiä ja levottomampia. Muut lapsiperheiden tukitoimet on niistetty käytännössä olemattomiin. Siinä, missä 1990-luvun alussa sai vielä sairastamiseen yms. hätätilanteeseen apua kunnallisen kodinhoitajien muodossa, nyt heitä ei riitä kuin vaikeahoitoisten vanhusten kotihoitoon. Omillaan on pärjättävä, varsinkin jos sitä suvun turvaverkkoa ei ole.
Ja mm. Kela on tiukentanut todella monien tukitoimien antoa, tästä kertovat kaikki erityislasten vanhemmat. Tilanne on huonompi kuin vielä 1990-luvun alussa tai 1980-luvulla.
Huom - en ole ollut haukkumassa suuria ikäluokkia, heillä on takuulla omat vaikeutensa. Omat vanhempani ovat syntyneet jo ennen sotia, joten kyllä sitä omaan napaan tuijottamista asenteena löytyy sieltäkin.
Se on enemmänkin aikakauden henkinen ilmapiiri, individualismi ja yksilöille vastuun sysääminen. Yhteisvastuu ja velvollisuudet ja yhteiskunnan turvaverkot elävät lähinnä vaalilauseissa. Mikään ei tietysti saisi MAKSAA mitään.
Jos olisit lukenut ketjun kunnolla, olisit huomannut, että tässä ei itse asiassa edes itketä aineellisen tuen tai ilmaisen lastenhoidon perään, joskin niistäkin tietysti olisi monelle perheelle iloa. Harmitellaan sitä, että se ihmissuhde, joka monella kumminkin ihan lähipiirissä toimii lämpimällä ja hienolla tavalla ELI isovanhempien suhde lapsenlapsiinsa jää puuttumaan.
Sen tunnesiteen puuttumisen kanssa ei itse asiassa ole edes mitään tekemistä sillä, millaiset aineelliset olosuhteet on ollut 1960, 1970, 1980 tai 1990-luvulla. Tai suurilla ikäpolvilla.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
koska tietenkin ne keillä isovanhempien apu on haluavat sitä hehkuttaa ja kertoa siitä muille. Mutta me, joilla isovanhemmat ei auta vaikka olisi elämä ja kuolema kysessä, jäämme tässäkin paitsioon. Itselleni asia on niin järkyttävän kipeä ja tuskainen että en todellakaan voisi lehtien sivuilla siitä tilittää nimelläni ja kuvallani (ja joutua av mammojen haukuttavaksi tällä keskustelupalstalla). Asia on niin suuri suru että edes terapia ei ole sitä surua elämästäni poistanut. Meillä ei kummankaan puolen isovanhemmat, ei minun eikä miehen, viitsi/halua/jaksa osallistua lastemme elämään millään tavalla. Olemme ilman isovanhempia, ja asia on todella raskas taakka henkisesti, ihan järetön suru. Ei mene päivääkään etten asiaa murehtisi ja miettisi. Ja todellakin KAIKKENI OLEN TEHNYT, asian parantamiseksi, joten siitä ei voi syyttää. Olen auttanut isovanhempia, ollut ystävällinen, pitänyt yhteyttä, lähettänyt lasten askartelut, kuvat ja muut, neulonut villasukkia, ollut kaikin puolin apuna ja ystävänä. Mutta ei auta, isovanhempia ei kiinnosta. Sen sijaan heitä kiinnostaa harrastukset, matkailu, bailaaminen, mummokerhot, enkä siis näitä kielläkään, mutta kun vuodessa näihin menee se 365 päivää. Lapsenlapsille jää 0 päivää. Olen sanattoman surullinen. SInällään tämä ketju lohdutti, luulin olevani ainoa maailmassa jolla on näin surkeat isovanhemmat lapsilla. Se vain kertoo siitä että kaikki lehtijutut antavat asiasta täysin yksipuolisen kuvan (eli isovanhemmat muka osallistuu). Toivon totisesti vauva-lehden toimitukselta kerrakin sitä näkökulmaa (ja jutun aihe voisi olla siis ihan se) että ISOVANHEMMAT EI PIITTAA. Siinä ei tarttisi edes olla sellaista unelmaisovanhempijuttua vastaparina vaan tämä voisi olla ihan suoraan se teema, se olisi todellista vertaistukea meille hylätyille että asiasta edes puhuttaisiin julkisesti. Ihan oikeasti, meitä tällaisia isovanhempien totaalisesti hylkäämiä lapsiperheitä on suomessa varmaan kymmeniä tuhansia.
Muista, että terapeuttisi kehotti sinua aikuistumaan ja ymmärtämään sen, että olet ihan itse vastuussa tunteistasi ja siitä, että jäät vellomaan asiaan, jolla ei ole kenellekään muulle merkitystä. Sinua kalvaa se, että et voi käyttää enää valtaa vanhempiisi. Eivät he sinua hylänneet, he eivät vain enää jaksanee vaatimuksiasi.
Tunnetko sinä tuon lainaamasi kirjoittajan ja hänen tilanteensa? No et. Ihan vaan hatusta vetelet noita "terapeuttisi kehoitti sitä" ja "vanhempasi eivät jaksaneet tätä" -tuubaasi. Miksi?
Minua naurattaa aika lailla tuo "periaatteessa se kaiken saanut sukupolvi". Siinä on hyvinkin paino sanalla "periaatteessa". On nimittäin aivan tutkittukin asiaa, ja 60-70-luvun vaihteessa syntyneet ovat monella tapaa pahasti väliinputoajia. ap
Olen sosiologi enkä tiedä tuollaisista tutkimustuloksista mitään. Olisitko ystävällinen ja kertoisit, kuka tutkimuksen teki ja koska se on julkaistu.
koska tietenkin ne keillä isovanhempien apu on haluavat sitä hehkuttaa ja kertoa siitä muille. Mutta me, joilla isovanhemmat ei auta vaikka olisi elämä ja kuolema kysessä, jäämme tässäkin paitsioon. Itselleni asia on niin järkyttävän kipeä ja tuskainen että en todellakaan voisi lehtien sivuilla siitä tilittää nimelläni ja kuvallani (ja joutua av mammojen haukuttavaksi tällä keskustelupalstalla). Asia on niin suuri suru että edes terapia ei ole sitä surua elämästäni poistanut. Meillä ei kummankaan puolen isovanhemmat, ei minun eikä miehen, viitsi/halua/jaksa osallistua lastemme elämään millään tavalla. Olemme ilman isovanhempia, ja asia on todella raskas taakka henkisesti, ihan järetön suru. Ei mene päivääkään etten asiaa murehtisi ja miettisi. Ja todellakin KAIKKENI OLEN TEHNYT, asian parantamiseksi, joten siitä ei voi syyttää. Olen auttanut isovanhempia, ollut ystävällinen, pitänyt yhteyttä, lähettänyt lasten askartelut, kuvat ja muut, neulonut villasukkia, ollut kaikin puolin apuna ja ystävänä. Mutta ei auta, isovanhempia ei kiinnosta. Sen sijaan heitä kiinnostaa harrastukset, matkailu, bailaaminen, mummokerhot, enkä siis näitä kielläkään, mutta kun vuodessa näihin menee se 365 päivää. Lapsenlapsille jää 0 päivää. Olen sanattoman surullinen. SInällään tämä ketju lohdutti, luulin olevani ainoa maailmassa jolla on näin surkeat isovanhemmat lapsilla. Se vain kertoo siitä että kaikki lehtijutut antavat asiasta täysin yksipuolisen kuvan (eli isovanhemmat muka osallistuu). Toivon totisesti vauva-lehden toimitukselta kerrakin sitä näkökulmaa (ja jutun aihe voisi olla siis ihan se) että ISOVANHEMMAT EI PIITTAA. Siinä ei tarttisi edes olla sellaista unelmaisovanhempijuttua vastaparina vaan tämä voisi olla ihan suoraan se teema, se olisi todellista vertaistukea meille hylätyille että asiasta edes puhuttaisiin julkisesti. Ihan oikeasti, meitä tällaisia isovanhempien totaalisesti hylkäämiä lapsiperheitä on suomessa varmaan kymmeniä tuhansia.
Muista, että terapeuttisi kehotti sinua aikuistumaan ja ymmärtämään sen, että olet ihan itse vastuussa tunteistasi ja siitä, että jäät vellomaan asiaan, jolla ei ole kenellekään muulle merkitystä. Sinua kalvaa se, että et voi käyttää enää valtaa vanhempiisi. Eivät he sinua hylänneet, he eivät vain enää jaksanee vaatimuksiasi.
Tunnetko sinä tuon lainaamasi kirjoittajan ja hänen tilanteensa? No et. Ihan vaan hatusta vetelet noita "terapeuttisi kehoitti sitä" ja "vanhempasi eivät jaksaneet tätä" -tuubaasi. Miksi?
kerran kuussa ja on kertonut, miten terapeutti on neuvonut jatkamaan eteenpäin ja muistamaan, että tunteitaan voi kanavoida uudelleen.
syntyneet on ensimmäinen sukupolvi, joka ei kykene hoitamaan lapsiaan ilman isovanhempien apua? Tai miksi 70-luvun lapsia sanotaan terapiasukupolveksi? Siksi, että kahden sukupolven sotatraumat, pula-aika yms. rikkinäisyys kulkee mukana ja pahenee polvi polvelta ja purkautuu jossain vaiheessa ulos. Maailmankin on muuttunut, ei ole enää verkostoja samanlailla kuin ennen kuin suvut asuivat samoilla seuduilla jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isovanhempaa, se tarkoittaa automaattisesti kahta hoitopaikkaa. Näinhän ei todellisuudessa ole. Ne isovanhemmat voivat olla sairaita tai hulluja tai asua kaukana. Ihme oletus, että kaikista psykopaateistakin tulee pullantuoksuisia kun lapsenlapsia tulee.
syntyneet on ensimmäinen sukupolvi, joka ei kykene hoitamaan lapsiaan ilman isovanhempien apua? Tai miksi 70-luvun lapsia sanotaan terapiasukupolveksi? Siksi, että kahden sukupolven sotatraumat, pula-aika yms. rikkinäisyys kulkee mukana ja pahenee polvi polvelta ja purkautuu jossain vaiheessa ulos. Maailmankin on muuttunut, ei ole enää verkostoja samanlailla kuin ennen kuin suvut asuivat samoilla seuduilla jne.
Ei työn perässä vaan hyväpalkkaisen työn perässä. Jos olisivat jääneet lähemmäs kotikontujaan, tilanne ei olisi näin paha. Valinta on nelikymppisten, mutta kun pitää päästä Helsingin keskustaan tai ainakin Kontulaan, joku Jyväskylän keskusta ei ole mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lukio ei enää ollut harvojen juttu ja sain sinne opintotukea kun asuin asuntolassa ja matka -ja majoituskorvausta, Kirjat sain kirjastosta melkein kaikki.
Opiskelemaan pääsin hyvin ja töitä on riittänyt vallan mainiosti. Ei ole tarvinnut työttömänä olla. Lapsille on ollut päivähoitopaikat.
Kyllä meillä on ollut hyvin asiat. Vanhempani olivat köyhiä, mutta yhteiskunta on antanut minulle hyvät mahdollisuudet opiskella. Vanhemmillani ei ollut mahdollisuuksia oppikouluun, eikä lukioon köyhinä. Minulla oli.
Tyhjää marinaa sinulta ap. Vaikka sinulle olisi kultalautaselta annettu kaikki, et olisi tyytyväinen. Vaikka vanhempasi olisivat adoptoineet lapsesi, marisisit vain siksi kun sinulla on itselläsi paha olo ja yrität etsiä syitä siihen muista.
Kasva vihdoin aikuiseksi ja ota vastuu elämästäsi.
70-luvulla syntynyt pieni ikäluokka tulee olemaan. Periaatteessa juuri se kaiken saanut sukupolvi (peruskoulut ja lukiot yms.), joka nyt 40 vuotiana on muka niin uuppunutta, että harrastaa burnoutlomia ja haikailee mielenterveyssyista sairaseläkkeelle kun ei jaksa edes töissä kulkea.
Jotenkin hävettäisi ruinata ja valittaa. Suuret ikäluokat kuitenkin kävivät vain kansakoulun ja osa pääsi oppikouluun. Itse maksoivat koulut. Töitä tekivät 6 päivää viikossa. Päivähoitopaikkoja hakivat sillä tavalla, että pylväistä lukivat ilmoituksia, kuka ottaa hoitoon.
Minulla on 2 sisarusta syntynyt suuriin ikäluokkiin ja kyllä he ovat paljon tiukemmalla olleet kuin minä, heidän iltatähtensä. Minä sentään pääsin peruskouluun ja 5 päiväistä viikkoa ja omille lapsille on olleet päiväkotipaikat ja iltapäivähoitopaikat yms.
Hiukan ymmärrystä vanhempaa sukupolvea kohtaan. Parinkymmenen vuoden päästä olette itse niitä mummoja ja pappoja, joita arvostellaan pullamössösukupolveksi, joka sai kaiken, eikä ole mitään antanut.
Minua naurattaa aika lailla tuo "periaatteessa se kaiken saanut sukupolvi". Siinä on hyvinkin paino sanalla "periaatteessa".On nimittäin aivan tutkittukin asiaa, ja 60-70-luvun vaihteessa syntyneet ovat monella tapaa pahasti väliinputoajia.
Muista, että myös me (minä siis olen syntynyt 1967) maksoimme pitkälti itse koulumme, opintotukea nostettiin nykytasolle joskus 1990-luvulla vasta. Opiskelupaikoista ei tarvinnut aivan samalla lailla tapella kuin suurten ikäluokkien, mutta työpaikkaa moni ei saanut todellakaan helposti. Valmistuimme ammattiin juuri 1990-luvun suuren laman aikaan ja osa ei vieläkään, siis nelikymppisenä, ole saanut vakituista työpaikkaa! Nuoremmat ajavat jo pätkätöissä ohitse. Tiedän esimerkiksi omista, tiedotusoppia Tampereella opiskelleista kurssikavereistani monta tuollaista tapausta - valmistuimme juuri 1990-luvun alussa, kun Uusi Suomi oli lakkautettu, HS oli pannut määräaikaistyösuhteet jäihin ja opintojakaan ei voinut loputtomiin venyttää. Kun työmarkkinat taas alkoivat vähitellen vetää 1990-luvun lopulla, monta vuotta yliopistolla tai työttömänä notkunut ei saanut töitä, koska oli "ylikoulutettu" ja vailla kunnollista työhistoriaa.
Eikä tämä koskenut vain toimittajia, vaan erittäin monia muitakin. Siinä ei paljoa työhaluista ole apua, jos oman alan tai edes minkään etäisesti alaan liittyvän työpaikan saaminen ei onnistu.
Mitä tulee lastenhoitoon, niin siinä ollaan menty kovaa vauhtia karumpaan suuntaa, taas. Juu, subjektiivinen päivähoito-oikeus on olemassa, mutta kuinka kauan - ja päiväkotiryhmät ovat vuosi vuodelta täydempiä ja levottomampia. Muut lapsiperheiden tukitoimet on niistetty käytännössä olemattomiin. Siinä, missä 1990-luvun alussa sai vielä sairastamiseen yms. hätätilanteeseen apua kunnallisen kodinhoitajien muodossa, nyt heitä ei riitä kuin vaikeahoitoisten vanhusten kotihoitoon. Omillaan on pärjättävä, varsinkin jos sitä suvun turvaverkkoa ei ole.
Ja mm. Kela on tiukentanut todella monien tukitoimien antoa, tästä kertovat kaikki erityislasten vanhemmat. Tilanne on huonompi kuin vielä 1990-luvun alussa tai 1980-luvulla.
Huom - en ole ollut haukkumassa suuria ikäluokkia, heillä on takuulla omat vaikeutensa. Omat vanhempani ovat syntyneet jo ennen sotia, joten kyllä sitä omaan napaan tuijottamista asenteena löytyy sieltäkin.
Se on enemmänkin aikakauden henkinen ilmapiiri, individualismi ja yksilöille vastuun sysääminen. Yhteisvastuu ja velvollisuudet ja yhteiskunnan turvaverkot elävät lähinnä vaalilauseissa. Mikään ei tietysti saisi MAKSAA mitään.
Jos olisit lukenut ketjun kunnolla, olisit huomannut, että tässä ei itse asiassa edes itketä aineellisen tuen tai ilmaisen lastenhoidon perään, joskin niistäkin tietysti olisi monelle perheelle iloa. Harmitellaan sitä, että se ihmissuhde, joka monella kumminkin ihan lähipiirissä toimii lämpimällä ja hienolla tavalla ELI isovanhempien suhde lapsenlapsiinsa jää puuttumaan.
Sen tunnesiteen puuttumisen kanssa ei itse asiassa ole edes mitään tekemistä sillä, millaiset aineelliset olosuhteet on ollut 1960, 1970, 1980 tai 1990-luvulla. Tai suurilla ikäpolvilla.
ap
lukio ei enää ollut harvojen juttu ja sain sinne opintotukea kun asuin asuntolassa ja matka -ja majoituskorvausta, Kirjat sain kirjastosta melkein kaikki.
Opiskelemaan pääsin hyvin ja töitä on riittänyt vallan mainiosti. Ei ole tarvinnut työttömänä olla. Lapsille on ollut päivähoitopaikat.
Kyllä meillä on ollut hyvin asiat. Vanhempani olivat köyhiä, mutta yhteiskunta on antanut minulle hyvät mahdollisuudet opiskella. Vanhemmillani ei ollut mahdollisuuksia oppikouluun, eikä lukioon köyhinä. Minulla oli.
Tyhjää marinaa sinulta ap. Vaikka sinulle olisi kultalautaselta annettu kaikki, et olisi tyytyväinen. Vaikka vanhempasi olisivat adoptoineet lapsesi, marisisit vain siksi kun sinulla on itselläsi paha olo ja yrität etsiä syitä siihen muista.
Kasva vihdoin aikuiseksi ja ota vastuu elämästäsi.
70-luvulla syntynyt pieni ikäluokka tulee olemaan. Periaatteessa juuri se kaiken saanut sukupolvi (peruskoulut ja lukiot yms.), joka nyt 40 vuotiana on muka niin uuppunutta, että harrastaa burnoutlomia ja haikailee mielenterveyssyista sairaseläkkeelle kun ei jaksa edes töissä kulkea.
Jotenkin hävettäisi ruinata ja valittaa. Suuret ikäluokat kuitenkin kävivät vain kansakoulun ja osa pääsi oppikouluun. Itse maksoivat koulut. Töitä tekivät 6 päivää viikossa. Päivähoitopaikkoja hakivat sillä tavalla, että pylväistä lukivat ilmoituksia, kuka ottaa hoitoon.
Minulla on 2 sisarusta syntynyt suuriin ikäluokkiin ja kyllä he ovat paljon tiukemmalla olleet kuin minä, heidän iltatähtensä. Minä sentään pääsin peruskouluun ja 5 päiväistä viikkoa ja omille lapsille on olleet päiväkotipaikat ja iltapäivähoitopaikat yms.
Hiukan ymmärrystä vanhempaa sukupolvea kohtaan. Parinkymmenen vuoden päästä olette itse niitä mummoja ja pappoja, joita arvostellaan pullamössösukupolveksi, joka sai kaiken, eikä ole mitään antanut.
Minua naurattaa aika lailla tuo "periaatteessa se kaiken saanut sukupolvi". Siinä on hyvinkin paino sanalla "periaatteessa".On nimittäin aivan tutkittukin asiaa, ja 60-70-luvun vaihteessa syntyneet ovat monella tapaa pahasti väliinputoajia.
Muista, että myös me (minä siis olen syntynyt 1967) maksoimme pitkälti itse koulumme, opintotukea nostettiin nykytasolle joskus 1990-luvulla vasta. Opiskelupaikoista ei tarvinnut aivan samalla lailla tapella kuin suurten ikäluokkien, mutta työpaikkaa moni ei saanut todellakaan helposti. Valmistuimme ammattiin juuri 1990-luvun suuren laman aikaan ja osa ei vieläkään, siis nelikymppisenä, ole saanut vakituista työpaikkaa! Nuoremmat ajavat jo pätkätöissä ohitse. Tiedän esimerkiksi omista, tiedotusoppia Tampereella opiskelleista kurssikavereistani monta tuollaista tapausta - valmistuimme juuri 1990-luvun alussa, kun Uusi Suomi oli lakkautettu, HS oli pannut määräaikaistyösuhteet jäihin ja opintojakaan ei voinut loputtomiin venyttää. Kun työmarkkinat taas alkoivat vähitellen vetää 1990-luvun lopulla, monta vuotta yliopistolla tai työttömänä notkunut ei saanut töitä, koska oli "ylikoulutettu" ja vailla kunnollista työhistoriaa.
Eikä tämä koskenut vain toimittajia, vaan erittäin monia muitakin. Siinä ei paljoa työhaluista ole apua, jos oman alan tai edes minkään etäisesti alaan liittyvän työpaikan saaminen ei onnistu.
Mitä tulee lastenhoitoon, niin siinä ollaan menty kovaa vauhtia karumpaan suuntaa, taas. Juu, subjektiivinen päivähoito-oikeus on olemassa, mutta kuinka kauan - ja päiväkotiryhmät ovat vuosi vuodelta täydempiä ja levottomampia. Muut lapsiperheiden tukitoimet on niistetty käytännössä olemattomiin. Siinä, missä 1990-luvun alussa sai vielä sairastamiseen yms. hätätilanteeseen apua kunnallisen kodinhoitajien muodossa, nyt heitä ei riitä kuin vaikeahoitoisten vanhusten kotihoitoon. Omillaan on pärjättävä, varsinkin jos sitä suvun turvaverkkoa ei ole.
Ja mm. Kela on tiukentanut todella monien tukitoimien antoa, tästä kertovat kaikki erityislasten vanhemmat. Tilanne on huonompi kuin vielä 1990-luvun alussa tai 1980-luvulla.
Huom - en ole ollut haukkumassa suuria ikäluokkia, heillä on takuulla omat vaikeutensa. Omat vanhempani ovat syntyneet jo ennen sotia, joten kyllä sitä omaan napaan tuijottamista asenteena löytyy sieltäkin.
Se on enemmänkin aikakauden henkinen ilmapiiri, individualismi ja yksilöille vastuun sysääminen. Yhteisvastuu ja velvollisuudet ja yhteiskunnan turvaverkot elävät lähinnä vaalilauseissa. Mikään ei tietysti saisi MAKSAA mitään.
Jos olisit lukenut ketjun kunnolla, olisit huomannut, että tässä ei itse asiassa edes itketä aineellisen tuen tai ilmaisen lastenhoidon perään, joskin niistäkin tietysti olisi monelle perheelle iloa. Harmitellaan sitä, että se ihmissuhde, joka monella kumminkin ihan lähipiirissä toimii lämpimällä ja hienolla tavalla ELI isovanhempien suhde lapsenlapsiinsa jää puuttumaan.
Sen tunnesiteen puuttumisen kanssa ei itse asiassa ole edes mitään tekemistä sillä, millaiset aineelliset olosuhteet on ollut 1960, 1970, 1980 tai 1990-luvulla. Tai suurilla ikäpolvilla.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lukio ei enää ollut harvojen juttu ja sain sinne opintotukea kun asuin asuntolassa ja matka -ja majoituskorvausta, Kirjat sain kirjastosta melkein kaikki.
Opiskelemaan pääsin hyvin ja töitä on riittänyt vallan mainiosti. Ei ole tarvinnut työttömänä olla. Lapsille on ollut päivähoitopaikat.
Kyllä meillä on ollut hyvin asiat. Vanhempani olivat köyhiä, mutta yhteiskunta on antanut minulle hyvät mahdollisuudet opiskella. Vanhemmillani ei ollut mahdollisuuksia oppikouluun, eikä lukioon köyhinä. Minulla oli.
Tyhjää marinaa sinulta ap. Vaikka sinulle olisi kultalautaselta annettu kaikki, et olisi tyytyväinen. Vaikka vanhempasi olisivat adoptoineet lapsesi, marisisit vain siksi kun sinulla on itselläsi paha olo ja yrität etsiä syitä siihen muista.
Kasva vihdoin aikuiseksi ja ota vastuu elämästäsi.
70-luvulla syntynyt pieni ikäluokka tulee olemaan. Periaatteessa juuri se kaiken saanut sukupolvi (peruskoulut ja lukiot yms.), joka nyt 40 vuotiana on muka niin uuppunutta, että harrastaa burnoutlomia ja haikailee mielenterveyssyista sairaseläkkeelle kun ei jaksa edes töissä kulkea.
Jotenkin hävettäisi ruinata ja valittaa. Suuret ikäluokat kuitenkin kävivät vain kansakoulun ja osa pääsi oppikouluun. Itse maksoivat koulut. Töitä tekivät 6 päivää viikossa. Päivähoitopaikkoja hakivat sillä tavalla, että pylväistä lukivat ilmoituksia, kuka ottaa hoitoon.
Minulla on 2 sisarusta syntynyt suuriin ikäluokkiin ja kyllä he ovat paljon tiukemmalla olleet kuin minä, heidän iltatähtensä. Minä sentään pääsin peruskouluun ja 5 päiväistä viikkoa ja omille lapsille on olleet päiväkotipaikat ja iltapäivähoitopaikat yms.
Hiukan ymmärrystä vanhempaa sukupolvea kohtaan. Parinkymmenen vuoden päästä olette itse niitä mummoja ja pappoja, joita arvostellaan pullamössösukupolveksi, joka sai kaiken, eikä ole mitään antanut.
Minua naurattaa aika lailla tuo "periaatteessa se kaiken saanut sukupolvi". Siinä on hyvinkin paino sanalla "periaatteessa".On nimittäin aivan tutkittukin asiaa, ja 60-70-luvun vaihteessa syntyneet ovat monella tapaa pahasti väliinputoajia.
Muista, että myös me (minä siis olen syntynyt 1967) maksoimme pitkälti itse koulumme, opintotukea nostettiin nykytasolle joskus 1990-luvulla vasta. Opiskelupaikoista ei tarvinnut aivan samalla lailla tapella kuin suurten ikäluokkien, mutta työpaikkaa moni ei saanut todellakaan helposti. Valmistuimme ammattiin juuri 1990-luvun suuren laman aikaan ja osa ei vieläkään, siis nelikymppisenä, ole saanut vakituista työpaikkaa! Nuoremmat ajavat jo pätkätöissä ohitse. Tiedän esimerkiksi omista, tiedotusoppia Tampereella opiskelleista kurssikavereistani monta tuollaista tapausta - valmistuimme juuri 1990-luvun alussa, kun Uusi Suomi oli lakkautettu, HS oli pannut määräaikaistyösuhteet jäihin ja opintojakaan ei voinut loputtomiin venyttää. Kun työmarkkinat taas alkoivat vähitellen vetää 1990-luvun lopulla, monta vuotta yliopistolla tai työttömänä notkunut ei saanut töitä, koska oli "ylikoulutettu" ja vailla kunnollista työhistoriaa.
Eikä tämä koskenut vain toimittajia, vaan erittäin monia muitakin. Siinä ei paljoa työhaluista ole apua, jos oman alan tai edes minkään etäisesti alaan liittyvän työpaikan saaminen ei onnistu.
Mitä tulee lastenhoitoon, niin siinä ollaan menty kovaa vauhtia karumpaan suuntaa, taas. Juu, subjektiivinen päivähoito-oikeus on olemassa, mutta kuinka kauan - ja päiväkotiryhmät ovat vuosi vuodelta täydempiä ja levottomampia. Muut lapsiperheiden tukitoimet on niistetty käytännössä olemattomiin. Siinä, missä 1990-luvun alussa sai vielä sairastamiseen yms. hätätilanteeseen apua kunnallisen kodinhoitajien muodossa, nyt heitä ei riitä kuin vaikeahoitoisten vanhusten kotihoitoon. Omillaan on pärjättävä, varsinkin jos sitä suvun turvaverkkoa ei ole.
Ja mm. Kela on tiukentanut todella monien tukitoimien antoa, tästä kertovat kaikki erityislasten vanhemmat. Tilanne on huonompi kuin vielä 1990-luvun alussa tai 1980-luvulla.
Huom - en ole ollut haukkumassa suuria ikäluokkia, heillä on takuulla omat vaikeutensa. Omat vanhempani ovat syntyneet jo ennen sotia, joten kyllä sitä omaan napaan tuijottamista asenteena löytyy sieltäkin.
Se on enemmänkin aikakauden henkinen ilmapiiri, individualismi ja yksilöille vastuun sysääminen. Yhteisvastuu ja velvollisuudet ja yhteiskunnan turvaverkot elävät lähinnä vaalilauseissa. Mikään ei tietysti saisi MAKSAA mitään.
Jos olisit lukenut ketjun kunnolla, olisit huomannut, että tässä ei itse asiassa edes itketä aineellisen tuen tai ilmaisen lastenhoidon perään, joskin niistäkin tietysti olisi monelle perheelle iloa. Harmitellaan sitä, että se ihmissuhde, joka monella kumminkin ihan lähipiirissä toimii lämpimällä ja hienolla tavalla ELI isovanhempien suhde lapsenlapsiinsa jää puuttumaan.
Sen tunnesiteen puuttumisen kanssa ei itse asiassa ole edes mitään tekemistä sillä, millaiset aineelliset olosuhteet on ollut 1960, 1970, 1980 tai 1990-luvulla. Tai suurilla ikäpolvilla.
ap
Oma äitini hoiti aika paljon lapsiani kunnes muutti kauas meistä, synnyinseudulleen. Toki hänellä on oikeus elää elämänsä kuten tahtoo, mutta olen yhä jotenkin järkyttynyt siitä, että ihminen haluaa muuttaa kauas lähimmistään. En todellakaan voi siellä reissata lasten kanssa yhtenään ja tottakai lapset oireilevat, kun ennen mummoa näki monta kertaa viikossa, nyt muutaman kerran vuodessa. Hänellä oli siis oikeus päätökseensä, mutta en varmaan kovin heppoisin perustein tekisi omille lapsenlapsilleni aikanaan samaa. Mummo kyselee nyt kaipaavatko lapset häntä, mutta ei IKINÄ pysty sanomaan, että hänkin rakastaa ja ikävöi.
Ei sinne heppoisin perustein muuteta eli äitisi saa siellä paljon paremman ja täydemmän elämän kuin piikomalla sinulle lastenhoitajana. Siellä kotiseudulla ovat ystävät, läheiset, sukulaiset, kaikki ne tutut, jotka eivät ole pelkästään vaatimassa avuksi vaan hyväksyvät äitisi ihmisenä eikä kotitalouskoneena.
Arvasin, että tällaisia vastauksia tulee ainakin yksi. Olen kotiäiti, enkä ole tarvinnut lastenhoitoapua paljonkaan, vaan äitini ITSE halusi olla lapsenlastensa kanssa, mikä on minusta enemmän kuin ymmärrettävää. Huolehdin kyllä hänen jaksamisestaan ja äitini sanoi, että hän kyllä sanoo, jos ei joskus jaksa olla lasten kanssa. Olen siksi aika järkyttynyt, että olen oikeasti luullut minun ja lasteni olevan hänelle juuri noita läheisiä, joiden perässä mielestäsi äitini pois muutti. On hänellä siellä joitain sukulaisia ja ymmärrän kyllä kotiseututunteen päälle, mutta SILTI minun olisi vaikea kuvitella jättäväni joskus lapsenlapseni siksi, että haluan käydä samassa kaupassa kuin vuosia sitten ja katsella samoja maisemia. Kyse EI siis ole siitä, että tarvitsisin mitään kodinkonetta, vaan minua ihan oikeasti surettaa lasteni puolesta, joiden sydän on enemmän tai vähemmän särkynyt. Toki puhelin on keksitty ja onhan nyt sitten ihan eri tavalla juhlaa käydä mummolassa, mutta olen silti surullinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli on joku ihme oletus että psykopaatistakin tulee pullantuoksuinen kun tulee isovanhemmaksi.
Luulo tulee siitä kun vastuuton media, yhteiskunta ja kulttuuri antaa ymmärtää niin. Eli kaikki lehtijutut, dokumentit, tv ohjelmat jne jne jossa annetaan vain se kiiltokuvatotuus. TÄMÄ on koko keskustelun pointti ja avain.
Ja oma isäni on psykopaatti, väkivaltanen luonnevikainen, joka on uhannut hakata minut ja vahingoittaa lapsiani jos tavataan. Tosi pullantuoksuinen, rakastava ja lämminhenkinen isoisä, joka kävi minuun käsiksi raskauden loppuvaiheessa.
Mutta kun perhelehdet sanoo että jokainen isovanhempi on rakastava niin pakkohan se on mun isänikin olla. Neuvolakin varmaan laskee isäni tukiverkoksi ja hoitopaikaksi. Perhesurmaajatkin on ihania rakastavia isovanhempia!
Mua siis v***ttaa ne LEHTIJUTUT ja aivan ansioton ja kritiikitön isovanhempien kehu ja palvonta. Terveisiä vaan medialle (perhelehdet), lopetin tilauksen kaikista vauvalehdistä kun asiaa käsiteltiin aina kliseisellä kiiltokuvatasolla.
lähellä, mutta ei yhtä saatanan tuntia kuukaudessa voi viettää edes yhden lapsenlapsensa kanssa. Onneksi hoitoapua saadaan muualta, mutta olen ajatellut, että voisi olla kiva, että lapselle tulisi jotain kokemuksia mumminsa kanssa. Vanhin tyttöni on jo 10-vuotias, joten mistään vaippapyllyn pesemisestä tässä ei ole kyse. Ei kiinnosta niin ei kiinnosta.
Olen kyllä sanonut äidilleni, että lienee turha sitten odotella vanhainkotiin sankoin joukoin vierailijoita.
Onneks appivanhemmat ja isäni osallistuvat. Saa olla kiitollinen, mutta kyllä ihmettelen äitiäni silti. Aina haluaa lasten valokuvat, joita sitten esittelee ylpeänä tuttavilleen. Pah.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma äitini hoiti aika paljon lapsiani kunnes muutti kauas meistä, synnyinseudulleen. Toki hänellä on oikeus elää elämänsä kuten tahtoo, mutta olen yhä jotenkin järkyttynyt siitä, että ihminen haluaa muuttaa kauas lähimmistään. En todellakaan voi siellä reissata lasten kanssa yhtenään ja tottakai lapset oireilevat, kun ennen mummoa näki monta kertaa viikossa, nyt muutaman kerran vuodessa. Hänellä oli siis oikeus päätökseensä, mutta en varmaan kovin heppoisin perustein tekisi omille lapsenlapsilleni aikanaan samaa. Mummo kyselee nyt kaipaavatko lapset häntä, mutta ei IKINÄ pysty sanomaan, että hänkin rakastaa ja ikävöi.
Ei sinne heppoisin perustein muuteta eli äitisi saa siellä paljon paremman ja täydemmän elämän kuin piikomalla sinulle lastenhoitajana. Siellä kotiseudulla ovat ystävät, läheiset, sukulaiset, kaikki ne tutut, jotka eivät ole pelkästään vaatimassa avuksi vaan hyväksyvät äitisi ihmisenä eikä kotitalouskoneena.
Arvasin, että tällaisia vastauksia tulee ainakin yksi. Olen kotiäiti, enkä ole tarvinnut lastenhoitoapua paljonkaan, vaan äitini ITSE halusi olla lapsenlastensa kanssa, mikä on minusta enemmän kuin ymmärrettävää. Huolehdin kyllä hänen jaksamisestaan ja äitini sanoi, että hän kyllä sanoo, jos ei joskus jaksa olla lasten kanssa. Olen siksi aika järkyttynyt, että olen oikeasti luullut minun ja lasteni olevan hänelle juuri noita läheisiä, joiden perässä mielestäsi äitini pois muutti. On hänellä siellä joitain sukulaisia ja ymmärrän kyllä kotiseututunteen päälle, mutta SILTI minun olisi vaikea kuvitella jättäväni joskus lapsenlapseni siksi, että haluan käydä samassa kaupassa kuin vuosia sitten ja katsella samoja maisemia. Kyse EI siis ole siitä, että tarvitsisin mitään kodinkonetta, vaan minua ihan oikeasti surettaa lasteni puolesta, joiden sydän on enemmän tai vähemmän särkynyt. Toki puhelin on keksitty ja onhan nyt sitten ihan eri tavalla juhlaa käydä mummolassa, mutta olen silti surullinen.
Että tulevaisuudessa olisin jotenkin sitoutunut lapsenlapsiini. Minulla ainakin on unelmia, joita haluan lasteni kasvettua ja muutettua pois kotoa, toteuttaa. Haluan ehkä muuttaa ulkomaille ja tehdä kenties jonkinlaista kehitysyhteistyötä. Ymmärrän jos lapsenlapseni surisivat minua, mutta en voi enkä halua heidän vuoksensa luopua unelmistani ja haluistani. Se ei ole mummuna osa vaan äidin. Minusta siis ajattelet hyvin itsekkäästi.
Meillä isovanhemmista ei ole apua ja se on kyllä raskasta. He asuvat 200 km päässä molemmat, mutta olisi kiva jos joskus ottaisivat lapsia luokseen yökylään. Helpottaisi kyllä paljon jos edes kerran vuoteen saisimme vkl:n vapaaksi miehen kanssa. Missään nimessä en halua, että isovanhemmat jättäisivät meidän takia tekemättä heille jotain tärkeää tai venyisivät äärirajoille, mutta kun he kerta kuitenkin asuvat tässä samassa maassa, niin olisihan se ihanaa saada vähän apua.
Huuli pyöreänä olen kuunnellut ystäviäni, jotka vievät lapsiaan isovanhemmile hoitoon, että saavat siivottua. Mielessäni mietin miten onnellisessa asemassa he ovat ja toivottavasti sen oikeasti myös käsittävät.
Arvasin, että tällaisia vastauksia tulee ainakin yksi. Olen kotiäiti, enkä ole tarvinnut lastenhoitoapua paljonkaan, vaan äitini ITSE halusi olla lapsenlastensa kanssa, mikä on minusta enemmän kuin ymmärrettävää. Huolehdin kyllä hänen jaksamisestaan ja äitini sanoi, että hän kyllä sanoo, jos ei joskus jaksa olla lasten kanssa. Olen siksi aika järkyttynyt, että olen oikeasti luullut minun ja lasteni olevan hänelle juuri noita läheisiä, joiden perässä mielestäsi äitini pois muutti. On hänellä siellä joitain sukulaisia ja ymmärrän kyllä kotiseututunteen päälle, mutta SILTI minun olisi vaikea kuvitella jättäväni joskus lapsenlapseni siksi, että haluan käydä samassa kaupassa kuin vuosia sitten ja katsella samoja maisemia. Kyse EI siis ole siitä, että tarvitsisin mitään kodinkonetta, vaan minua ihan oikeasti surettaa lasteni puolesta, joiden sydän on enemmän tai vähemmän särkynyt. Toki puhelin on keksitty ja onhan nyt sitten ihan eri tavalla juhlaa käydä mummolassa, mutta olen silti surullinen.
Sinun äidilläsi on elämässään paljon muutakin kuin lastenlapset. Ei hän voi jäädä roikkumaan perheeseesi, hänen aikansa on jatkaa eteenpäin eli palata sinne, missä on hyvä olla. Siellä kotiseudulla on niitä aikuisia kavereita, joita lapsenlapset eivät voi koskaan korvata.
MInusta sinä olet kauhistuttavan itsekäs kuvitellessasi, että äitisi pitää kaventaa elämänsä koskemaan vain sinua ja perhettäsi. Kyllä yli 60v naisilla on muitakin ihmmissuhteita, toteutettavia unelmia ja oikeus elää muutenkin kuin odotellen, koska lastenlapset tulevat käymään.
Entä jos äitisi olisi jäänyt, olisivatko lapsesi 10 vuoden kuluttua kukin vuorollaan ottaneet hänet luokseen asumaan. Hänellähän ei silloin olisi muuta kuin teidät ja teillä vastuu siitä, että hän voi hyvin. Tuskin 19v opiskelija ilahtuu, kun mummo muuttaa mukana opiskelijakämppään.
Aika harva meistä suostuisi siihen, että äiti tai anoppi asuisi samassa talossa, määräisi keittiössä ja motkottaisi siivottomuudesta.
vuoksi, joita täällä on harva se päivä ei monikaan tuohon suostuisi.
Kyllähän se on sillä viisiin, että jos ei mitään anna, ei myöskään mitään saa.
Arvasin, että tällaisia vastauksia tulee ainakin yksi. Olen kotiäiti, enkä ole tarvinnut lastenhoitoapua paljonkaan, vaan äitini ITSE halusi olla lapsenlastensa kanssa, mikä on minusta enemmän kuin ymmärrettävää. Huolehdin kyllä hänen jaksamisestaan ja äitini sanoi, että hän kyllä sanoo, jos ei joskus jaksa olla lasten kanssa. Olen siksi aika järkyttynyt, että olen oikeasti luullut minun ja lasteni olevan hänelle juuri noita läheisiä, joiden perässä mielestäsi äitini pois muutti. On hänellä siellä joitain sukulaisia ja ymmärrän kyllä kotiseututunteen päälle, mutta SILTI minun olisi vaikea kuvitella jättäväni joskus lapsenlapseni siksi, että haluan käydä samassa kaupassa kuin vuosia sitten ja katsella samoja maisemia. Kyse EI siis ole siitä, että tarvitsisin mitään kodinkonetta, vaan minua ihan oikeasti surettaa lasteni puolesta, joiden sydän on enemmän tai vähemmän särkynyt. Toki puhelin on keksitty ja onhan nyt sitten ihan eri tavalla juhlaa käydä mummolassa, mutta olen silti surullinen.
Sinun äidilläsi on elämässään paljon muutakin kuin lastenlapset. Ei hän voi jäädä roikkumaan perheeseesi, hänen aikansa on jatkaa eteenpäin eli palata sinne, missä on hyvä olla. Siellä kotiseudulla on niitä aikuisia kavereita, joita lapsenlapset eivät voi koskaan korvata.MInusta sinä olet kauhistuttavan itsekäs kuvitellessasi, että äitisi pitää kaventaa elämänsä koskemaan vain sinua ja perhettäsi. Kyllä yli 60v naisilla on muitakin ihmmissuhteita, toteutettavia unelmia ja oikeus elää muutenkin kuin odotellen, koska lastenlapset tulevat käymään.
Entä jos äitisi olisi jäänyt, olisivatko lapsesi 10 vuoden kuluttua kukin vuorollaan ottaneet hänet luokseen asumaan. Hänellähän ei silloin olisi muuta kuin teidät ja teillä vastuu siitä, että hän voi hyvin. Tuskin 19v opiskelija ilahtuu, kun mummo muuttaa mukana opiskelijakämppään.
Ehkä ajattelemme vain eri tavalla. En ole missään tapauksessa toivonut, että lapseni olisivat äidilleni koko elämä, ja olen esim. toivonut, että hän voisi joskus löytää uuden rakkaan, kun isäni on kuollut jo vuosia sitten, olen suhtautunut innostuneesti hänen harrastuksiinsa jne. En ihan oikeasti koe sitoneeni häntä. Ja nytkin toivon, että hän on onnellinen uudessa kodissaan, pidämme tiiviisti yhteyttä puhelimitse. Karsastan tätä ajattelutapaa, että jos isovanhemmat ovat paljon lastenlasten kanssa, heidän on pakko hoitaa lapsia, he eivät saa elää omaa elämäänsä, heitä käytetään hyväksi, he ovat vain kodinkoneita. Olen itse ajatellut isovanhempien ja lastenlasten välistä suhdetta ennen kaikkea ihmissuhteena, en minään kulujen ja hyötyjen laskelmana. Itse asiassa olen aikuisena yllättynyt siitä, miten iloisesti mieheni sukulaiset hoitavat lapsia (niin, pienten lasten kanssa siihen yhdessäoloon kuuluu tietysti niitä hoitotoimenpiteitä, ei sitä välttääkään voi), he pystyvät lasten läsnäollessa tekemään kaikenlaista ja silti huomioivat lapset sydämellisesti. Heistä ihan oikeasti huokuu se, että lasten kanssa oleminen ei ole heiltä pois.
Kuten nyt siis olen monesti sanonut, äidilläni oli oikeus tehdä päätöksensä ja toivon hänelle kaikkea hyvää, mutta lasten puolesta olen surullinen. Omat isovanhempani olivat minulle etäisiä, koska asuivat kaukana, mutta tilanne oli aina sama, läheisyys ei kadonnut yhtäkkiä. On jotenkin niin vaikea selittää tätä asiaa lapsille, kun eihän mummolla siellä ole mitään läheisten ihmisten laumaa ollut odottamassa, satunnaisia tuttuja vuosien takaa, yhtä lailla tuttuja oli täälläkin. Ei mitään "suurta unelmaa" tai muuta sellaista. Mutta minkäpä tälle nyt voi. Ehkä olen vain itsekäs, kun suren lasteni puolesta ja itsenikin, eivät ne puh.keskustelut näkemistä korvaa. Meillä on kaikilla ikävä.
Ja olisi ihanaa,jos haastateltaisiin myös sitä isoäitiä,joka saisi kertoa, miten tytär tai miniä on häntä kohdellut, miten monin eri tavoin loukannut ja millaisia pahoja puheita puhunut.
Silloin saataisiin koko kuva esille eli välttämättä se ilma apua elävä ei ole ollenkaan ilman apua vaan haluaa ainoastaan kokea niin.
70-luvulla syntynyt pieni ikäluokka tulee olemaan. Periaatteessa juuri se kaiken saanut sukupolvi (peruskoulut ja lukiot yms.), joka nyt 40 vuotiana on muka niin uuppunutta, että harrastaa burnoutlomia ja haikailee mielenterveyssyista sairaseläkkeelle kun ei jaksa edes töissä kulkea.
Jotenkin hävettäisi ruinata ja valittaa. Suuret ikäluokat kuitenkin kävivät vain kansakoulun ja osa pääsi oppikouluun. Itse maksoivat koulut. Töitä tekivät 6 päivää viikossa. Päivähoitopaikkoja hakivat sillä tavalla, että pylväistä lukivat ilmoituksia, kuka ottaa hoitoon.
Minulla on 2 sisarusta syntynyt suuriin ikäluokkiin ja kyllä he ovat paljon tiukemmalla olleet kuin minä, heidän iltatähtensä. Minä sentään pääsin peruskouluun ja 5 päiväistä viikkoa ja omille lapsille on olleet päiväkotipaikat ja iltapäivähoitopaikat yms.
Hiukan ymmärrystä vanhempaa sukupolvea kohtaan. Parinkymmenen vuoden päästä olette itse niitä mummoja ja pappoja, joita arvostellaan pullamössösukupolveksi, joka sai kaiken, eikä ole mitään antanut.