Onnellisesti lapseton

Olen kohta viisikymppinen, enkä ole koskaan kaivannut lasten seuraa. En tajua miten mulle yhtäkkiä "vanhuksena" iskisi joku lapsirakkaus, kun sellaista ei ole tähään ikään mennessä koskaan ollut. Tai yleensä alkaisin kaivata seuranpitoa, kun olen suurimman osan elämääni elänyt ihan onnellisena yksin. Mua ahdistaa jos seurassani on koko ajan ihmisiä, en kaipaa seuraa kuin harvoin. Miten tämä muuttuisi ikääntyessä? Muutunko muutenkin täysin erilaiseksi ihmiseksi? Minkä ikäisenä, 57 vai 65?

[quote author="Vierailija" time="06.04.2013 klo 23:50"]Entä vanhuus? Oletteko miettineet vanhuuttanne? Kukaan ei käy kylässä luonanne, ystävännekin viettävät luultavasti siinä vaiheessa aikaansa omien lapsien ja lapsenlapsien kanssa. Sillä totuus on, että aika harvoin kenellekään on aikaa käydä vanhainkodissa tädin tai sedän luona, pääasiassa siellä käydään omia vanhempia hoitamassa ja moikkaamassa. [/quote]Sinun kannattaisi jutella palvelutalossa työskentelevän siskoni kanssa. Siellä on lukemattomia asukkeja, joilla on kyllä lapsia, mutta joita kukaan ei käy katsomassa. Lasten hankkiminen oli ehkä vanhuudenturva joskus 1940-luvulla, mutta nykyisin se ei takaa yhtään mitään. Myös tutkimukset vahvistavat, että lapsettomat vanhukset eivät kärsi yksinäisyydestä sen enempää kuin lapsellisetkaan.

Vanhuksina olemme joka tapauksessa lähiympäristömme hoivan ja ystävällisyyden varassa, kuuluipa tuohon ympäristöön sitten sukulaisia tai hoiva-alan ammattilaisia. En oikein pidä mielekkäänä hankkia lapsia vastoin kaikkia elämänarvojani vain siksi, että en ehkä kuolisikaan yksin. Moraalini ei antaisi periksi käyttää lasta tälla lailla välineenä. Se jos mikä olisi minusta tavattoman itsekästä. Mutta kun ei tarvitse jättää perintöä, voin myydä asuntoni ja rahoittaa sillä viimeiset vuoteni toivottavasti arvokkaalla tavalla. Toivottavasti käy sairauksien kanssa tuuri, sillä siitä se vanhusajan elämänlaatu lähinnä on kiinni.

Miehenä minulla on toki hyvä mahdollisuus kuolla ennen vaimoani ja välttyä näin tältä dilemmalta. Jälleen yksi epätasa-arvon ilmentymä? ;) --M31

Olen 28-vuotias lapseton sinkku. En halua miestä enkä lapsia. Saattaa tietysti olla että joskus kymmenen vuoden kuluttua iskee vauvakuume, mutta pidän sitä äärimmäisen epätodennäköisenä.

Minulla on kaksi ihanaa kummilasta, joita hoidan mielelläni. Kummankin kanssa on mukava leikkiä ja puuhailla kaikenlaista, olen seurannut ilolla ja mielenkiinnolla tähänastista kasvua ja kehitystä. Silti huokaisen aina syvään helpotuksesta kun pääsen kotiin omaan rauhaani. Jaksan viihdyttää lapsia ja olla vastuussa muutamia tunteja, jokapäiväinen ehkä koko elämän mittainen vastuu on kauhistuttava ajatus.

Toivon, että suhteet sukulaisiin, ystäviin ja tietysti kummilapsiin säilyvät niin hyvinä, että vanhuusaikaankin riittää sosiaalisia kontakteja ilman omia lapsia. Ehkäpä voin olla vanhana jollekin samanlainen varamummo kuin esimerkiksi oma, myös lapseton isotätini, jota sivumennen sanoen tapaan aika usein, ihan omasta halustani.

Laps(i)en tekeminen oman vanhuuden turvaksi on aika kamala ajatus. Entä jos lapsi onkin jo syntyessään vammainen tai lapselle sattuu jokin onnettomuus? Mitäs sitten tehdään, jos huoltajasta tuleekin huollettava?

Mielestäni tuo 200 000 on ihan realistinen hinta lapselle. Jos lasketaan perhevapaista johtuvat ansionmenetykset, isomman asunnon kustannukset jne.. Tosin av:llahan omakotitalossa asuminen on ilmaista ja koko perhe ruokitaan luomugourmetilla 150 eurolla kuussa mutta puhun nyt ihan tosielämästä.

Miksi elämäni pitäisi muuttua radikaalisti, kun olen vanha? Minulla ei siis olisi enää harrastuksia, ystäviä eikä omaa elämää? En kaipaa lapsia nyt, enkä kaipaa niitä silloinkaan. Minulla on muita ihmisiä elämässäni ja muita ilon ja merkityksellisyyden lähteitä. Usein lapselliset ihmiset elävät lastensa kautta ja panostavat näihin niin paljon, etteivät ehdi ajatella itseään ollenkaan. Minulla on kaikki se raha ja aika panostettavana itseeni ja ystäviini :)

Ihmiset, jotka haluavat koko suvun ympärilleen vanhana, hankkivat lapsia. Ihmiset, jotka viihtyvät yksin, eivät hanki lapsia. Eikö tämä ole aika itsestään selvää? Jos viihtyy yksin keski-ikäisenä, löytää itselleen viihdykettä myös vanhana.

Minä, lapseton, olen muuten erään sairaan vanhuksen tärkein ihminen. Hänen omat lapsensa ovat hänet käytännössä hylänneet. Lasten ja vanhempien suhteet ovat usein jännitteiset. Minun on paljon vanhuksen omia lapsia helpompaa kohdata hänen tarpeensa ja avuttomuutensa, kun hän ei ole koskaan tehnyt minulle mitään, mistä voisin olla katkera.

Mielenkiintoinen avaus. Miksi puhutaan aina vapaaehtoisesti lapsettomista naisista ja syyllistetään heitä ihmiskunnan sukupuutosta? Miksei koskaan vapaaehtoisesti lapsettomista miehistä? Heitäkin nimittäin on.

Minusta saa valita lapsettomuuden, ellei lapset ole oma juttu ja se on hyvä. Useimmat tuntemani velat ovat kuitenkin jollain tavalla hyvin onnettomia. He näkevät tulevaisuuden hyvin negatiivisena, toivottamana ja synkkänä, he ovat masentuneita ja kyynistyneitä. Arjessa ei ole ilon ja rakkauden tunteita kovinkaan paljon. On näitä ongelmia perheellisissäkin yhtälailla, mutta eipä se velaus ainakaan näille ole onnea ja onnellisuutta tuonut elämään.

Minun mielestäni on hienoa, että jotkut tiedostavat sen, että heistä ei ole äidiksi ja jättävät lapset tekemättä, kunpa kaikki epäkelvot vanhemmat olisivat ajatelleet näin. Silloin ei nimittäin monet lapset joutuisi kärsimään turhaan.

Mutta ihmettelen aina tätä joidenkin lapsettomien hirveän hyökkäävää asennetta. Jos olette oikeasti tyytyväisiä, miksi pitää aina tuode esille kiljuva kakaralauma, oman ajan täydellinen menetys ja muut ääritilanteet.

Itselläni on yksi lapsi. Hän on varmaan kaksi kertaa elämässään kiljunut täyttä kurkkua ja hän on nyt 6. Minulla on suuri tukiverkosto, saisin omaa aikaa koska haluan. Mutta totta puhuen, en halua viettää juuri yhtään aikaa erossa lapsestani. Hän on hauskin, ihanin ja hyväsydämmisin ihminen jonka tunnen, ja hänen seuransa on parasta mitä tiedän. Lapset eivät ole pikkuvauvoja ikuisesti, ne kasvavat ja niistä tulee ihmisiä, ihania lapsia ja aikuisia, jotka rakastavat äitiään enemmän kuin sanat pystyvät kertomaan. Ja se tunne, minkä tunnen kun ajattelen, etä minä olen luonut tämän aivan ihanan mahtavan tyypin, on sanoinkuvailematon.

Mä uskon, että minusta tulisi ihan hyvä äiti. En silti halua vanhemmaksi. En usko, että kaikki lapsettomat jäävät sen takia lapsettomiksi, että pitävät kykyjään toimia vanhempana huonoina. 

Hyökkäävä asenne molemminpäin on ikävää. On ikävää, että lapsettomat vetävät täysin suoraviivaisia päätelmiä lapsiperheiden elämästä. On myös ikävää, kun vanhemmat haukkuvat lapsettoman elämän tyhjäksi ja sisällöttömäksi ja tekevät yksisilmäisiä päätelmiä lapsettoman empatiantasosta.

Juuri näin. Euroopassa on onneksi tajuttu muutenkin, että syntyvyys on laskenut. Ihmisiä on maapallolle aivan liikaa. Afrikka tuottaa ihan tarpeeksi lapsia ja voitaisiin siis keskittyä heidän hyvään hoitoon ja sijoittamiseen tänne väljemmille alueille. Jokaisen on turha täällä euroopassa tehdä omaa lasta, koska köyhissä maissa perheissä saattaa olla toistakymmentä lasta ja jokainen voisi saada oman lapsen ihan sitä kautta.

Oma lapsi  on itsekkyyttä.

[quote author="Vierailija" time="03.10.2012 klo 12:00"]

Minkälainen ihminen on onnellisesti lapseton, käykö näilä sivuilla edes selaiset?
Minkälainen nainen ei oikeasti koskaan, edes aikuisiällä kun keski-ikä häämöttää, halua lapsia?
Entä jos kaikki olisi tällaisia naisia, mites sitten ihmiskunnalle kävisi, ja lopuksi; onko parempi että nämä naiset eivät oikeasti koskaan sitten lisäänny.

Ihmisiä on liikaa.

up

Olen itse yksi "näistä naisista", onnellisesti lapseton. En ole koskaan halunnut lapsia, koska asia ei vaan kiinnosta. Maailmassa on tuhansia kiinnostavampia asioita kuin lasten hankkiminen, ja koska elämä on niin lyhyt, pitää tarttua niihin omasta mielestään kiinnostavimpiin asioihin! Olen 34-vuotias ja sterilisaatio on tehtynä, joten päätös on lopullinen. Voin sanoa "harrastavani" vapaaehtoista lapsettomuutta, sen verran kiinnostava aihe se on, että etsin siitä kaiken mahdollisen tiedon käsiini.

Olen hyvin koulutettu, mielenkiintoisessa työssä oleva onnellinen ihminen, jolla on muutama hyvä ystävä. Tajusin jo 14-vuotiaana, etten halua lapsia. Olen onnellinen eläessäni kauniissa kodissani, käydessäni konserteissa ja taidenäyttelyissä ja viettäessäni aikaana ystävieni kanssa.

En todellakaan ole hetkeäkään tuntenut, että minun olisi pitänyt hankkia lapsia.

Nyt ikää 35 ja päätös pitänyt. On myös kaikenlaista fyysistä kremppaa ja ongelmaa. Jaksan kyllä käyä töissä, mutta penskaa en jaksaisi hoitaa. En halua viedä geenejäni eteenpäin. Enkä ole koskaan lapsista juuri perustanut.



Tällä palstalla käyn, koska haki Goolella mitä tahansa maan ja taivaan päällä, tänne aina kuitenkin päätyy.

Hirveää itsekkyyttä tehdä lapsi jottei olisi vanhana yksin. Entä jos lapsi on vammainen? Tai muuttaa ulkomaille? Tai on narkkari? Silti olet yksin.

Olen pienituloinen, en tosiaan ole luonut uraa, en ole kunnianhimoinen, tiesin jo 12-vuotiaana etten halua lasta. Nyt ikää 46 eikä kaduta.

Ihmetyttää nämä ns lapsirakkaat että hassataan tuhansia euroja omia ja yhteiskunnan varoja että väen väkisin saadaan tuupattua maailmaan se oma kakara vaikka tälläkin hetkellä kuolee tuhansia lapsia nälkään. Mutta mitäs niistä, oma pitää olla. Lapsirakkautta, just joo...

Minäkin olen 13-vuotiaasta asti tiennyt, etten halua lapsia. Saattaa monen mielestä kuulostaa hölmöltä, mutta näin on. Ei ole mieli muuttunut yhtään 15 vuodessa.

Realisti kirjoitti:

Hirveää itsekkyyttä tehdä lapsi jottei olisi vanhana yksin. Entä jos lapsi on vammainen? Tai muuttaa ulkomaille? Tai on narkkari? Silti olet yksin.

Olen pienituloinen, en tosiaan ole luonut uraa, en ole kunnianhimoinen, tiesin jo 12-vuotiaana etten halua lasta. Nyt ikää 46 eikä kaduta.

Ihmetyttää nämä ns lapsirakkaat että hassataan tuhansia euroja omia ja yhteiskunnan varoja että väen väkisin saadaan tuupattua maailmaan se oma kakara vaikka tälläkin hetkellä kuolee tuhansia lapsia nälkään. Mutta mitäs niistä, oma pitää olla. Lapsirakkautta, just joo...

"Kuolee tuhansia lapsia nälkään". Ihan totta, mutta kun niitä nälkäänäkeviä lapsia ei ole kovinkaan helppo adoptoida, jos siihen viittasit. Adoptioon kuluu vuosikausia ja myös niitä tuhansia euroja, kyse ei todellakaan välttämättä ole siitä, että "oma pitää olla". Jopa hedelmöityshoidot tulee yleensä halvemmaksi kuin adoptointi, valitettavasti.

Up

Tunnen monta vannoutuneesti lapsetonta "vanhempaa" ihmistä. Lue 40v täyttänyttä. Ja hyvää onnellusta elämää he elävät. Vaikkakin jo kin sortin hlivavietistä hekin "kärsivät" kun kohteena on oma eläin. No, ei se minua henk.koht haittaa. Pääasia että ovat onnellisia. Mutta nyppii niin saakelisti aina kuunnella sitä lapsivihaa.. en minäkään hauku eläimiä tai arvostele heidän elämäntyyliä.. on meidänkin perheessä kahden lapsen lisäksi hevonen, 2 koiraa ja 2 kissaa, joten ymmärrän kyllä todella hyvin eläinrakkauden. Mutta sitä silti saa kuulla lapsihaukkuja ja kuinka elämäni hukkaan... ja paskat!! Ei pidä paikkansa, elän just sellasta elämää kuin olen haaveillutkin.. hyvä mies, okt pk seudulta, hyvä ammatti, eläimiä ja ihanat lapset + kesämöksä. Enempää en keksi mitä voisin haluta. Näin on hyvä! Miksi vannoutuneet velat kuvittelee että elämä loppuu tai jostain joutuu luopumaan kun on lapsia??