Onnellinen, oivaltanut ihminen

esim. millaista on rakastua epäonnisella tavalla.

Jos ihminen on masentunut, olivatpa syyt siihen mitkä tahansa hänen on vaikeaa olla onnellinen oivalluksista huolimatta.

kokenut ns. onnettoman rakkauden. Nyt tiedän liikkuvani heikoilla jäillä, mutta mielestäni useimmiten sellaisessa rakkaudessa ei ole kyse rakkaudesta, vaan ihan muusta. Omalla kohdalla se oli läheisriippuvuutta.

Masennus on myös liiankin tuttua, sitä kesti yli 15 vuotta, ja odotin vain, että lapset kasvaisivat isoksi, ettei enää koskaan tarvitsisi nousta ylös sängystä.

Muistan kyllä, ja niiden kokemusten takia osaankin arvostaa omaa oivallustani, jonka ansiosta minulla on ollut jo monia hyviä ja onnellisia vuosia.

8

tyytymisellä tyytyväisyyttä hetkeen, jota elää. Että löytää hetkestä hyvät puolet. Että ei jää harmittelemaan, jos ovi sulkeutuu, vaan huomaa ehkä toisen avoinna olevan oven.



Aina ei kannata hakata kiinni mennyttä ovea. Joskus taas on hyvä yrittää saada ovi auki tai joku avaamaan se ovi. Asioiden oikeisiin mittasuhteisiin asettamistakin takoitin.



Kaikkea ei aina tulekaan saada. On ihanaa, jos joku toinen nauttii. Kokea kuitenkin, että sinullakin on tarpeeksi, joko nyt tai joskus menneisyydessäsi tai tulevaisuudessasi. Toivoa toisille hyvää. Toinen käsi antaa ja toinen saa.



7.

Sillä ei ole mitään tekemistä tunne-elämän heittelemisen tai tympääntymisen tai huonojen päivien tai kuukausien kanssa. Monelta kantilta katsottuna minun elämäni on kaoottista ja epäonnistumisia täynnään - niin muiden kuin itseni mielestä. Silti minulla on tuo oivallus, jonka kautta olen onnellinen. Sen kun kerran saa sitä ei voi menettää. Se on jotakin suurempaa. Huono vertaus, mutta vähän sama kuin kerran saat tietää nimesi et sitä tietoa voi menettää (ellet menetä muistiasi). Oivallus on tavallaan tietoa. Alkuperäisen kanssa olen samaa mieltä, oivalluksen avaaminen muille voi olla vaikeaa eikä sitä pysty oikein opettamaan toiselle. Eikä ole homogeenistä oivaltaneiden joukkoa. On yksittäisiä ihmisiä oman oivalluksensa kanssa. Tunnen muutamia oivaltaneita eivätkä he ole päivittäin onnensa kukkuloilla vaikka se perusonnellisuus siellä alla on.

Totta kai ihminen voi olla onnellinen tasaisesti vain siten, ettei koko ajan keksi jotain valittamisen ja tyytymättömyyden aihetta. Ap kuitenkin jo itse kumosi väitteensä kertomalla, että tavoitteellinen toiminta ja muutosten haku on hänelläkin harrastuksena.



Täytyy yhtyä tuon yhden kertomukseen, joka oli lillunut elämän aallokoilla tekemättä mitään, että ei sellainen onnea tuo. Tietysti jos on joku zen-munkki, jonka elämäntehtävänä on kilvoitella. Olen itse ainakin pirskatin tyytymätön, ellen ponnistele joskus kovastikin ja tartu epämiellyttäviinkin tehtäviin ratkaistakseni jonkun isomman epäkohdan. Jos vain antaisin kaiken mennä omalla painollaan, elämä olisi polkenut minut jalkoihinsa.

ja ei-oivaltaneisiin. Onnellisuuskin on tilanne, joka muuttuu elämän aikana moneen kertaan. Esim. itse olin välillä vuosikausia niin onnellinen, että olisin itsekin saattanut alkaa kuvitella olevani joku oivaltanut tai suorastaan valaistunut ihminen. Monet myös ihailivat minun rauhallisuuttani ja hyväntuulisuuttani. Nyt kuitenkaan taas en ole kovin onnellinen, vaan pikemminkin tympääntynyt. Sellaista elämä on, että mielialat ja tilanteet muuttuu. Itse en ainakaan enää ikinä aio väittää olevani joku oivaltanut, jos olen onnellinen, koska tiedän että tunne on vain senhetkinen, enkä varsinkaan luokittele ketään toista joka ei ole onnellinen, jotenkin ei-oivaltaneeksi tai muuten vähemmän henkisesti kehittyneksi kuin minä.

mutta en oletakaan, että kaikki olisivat kanssani samaa mieltä. Siis eri mieltä olen tuosta, että onnellisuus olisi hetkellinen tunne. Onnellisuutta on toki erilaista. Minulle onnellisuus on elämänasenne. Eikä onnellisuus suinkaan tarkoita sitä, että ollaan joka päivä aamusta iltaan pelkkää hymnyä, ja että ei olisi vaikeuksia. Minulle onnellisuus on sitä, että olen sinut itseni, elämäni ja tekemieni ratkaisujen kanssa. Siinä mielessä kyllä jaan ihmisiä oivaltaneisiin ja ei oivaltaneisiin on, että tunnen aika monta sellaista ihmistä, jotka ovat pysähtyneet elettyään aikansa siinä oravanpyörässä, niin kuin muka kuuluu elää, ja miettineet prioriteetit uusiksi. Ne ovat sellaisia käännekohtia elämässä, että ansaitsevat minusta tulla kutsutuksi oivalluksiksi.

Minä olin lähes vuosikymmenen tuossa tilassa että olin sinut itseni, elämäni ja tekemieni ratkaisujen kanssa. Kuitenkin, nyt tilanne ei enää ole niin vaan muutoksen tuulet puhaltaa taas. Koen tämän neljänkympin kriisin hyvinkni kasvattavaksi ja hyödylliseksi, vaikka se onkin kerralla pyyhkäissyt rauhaisan tyytyväisyyteni ja oivallukseni huitsin nevadaan. Oikein jännittää mitä tästä ahdistuksesta ja tyytymättömyydestä vielä versoaa, joku iso muutos varmaan, kunhan saan selville mitä nyt oikeasti haluan sen sijaan mitä mulla on. Aika usein kasvaminen ja muutos vaatii pontimekseen tyytymättömyyttä ja tuskaa, että ihminen saa revittyä itsensä irti entisen sinänsä mukavan, mutta ei-kasvattavaksi käyneen elämän tutuista ympyröistä, vaikka muutos pelottaa. Toki tuollaisia oivalluksia tapahtuu kuin kuvaat, itsellenikin on käynyt. Olen myös perunut joitain näitä isoja muutoksia joita olen tehnyt vakuuttuneena siitä että nyt teen oikeasti sydämeni mukaan ja tämä on se mitä lopullisesti haluan. Oivalluksia on, mutta ne eivät useinkaan ole lopullisia. Ne ja niiden tuomat muutokset ovat kyllä hyödyllisiä sillä hetkellä sille ihmiselle, mutta voi olla että vuoden tai viiden tai kymmenen vuoden päästä sama ihminen tarvitseekin jotain ihan muuta.

Menetin mahdollisuuden elää kauemmin yhteisiä hetkiämme, mutta elämämme jatkuu. Olen onnellinen siitä mitä sain, eikä hänkään kadu kokemaansa. Aito rakkaus ei kaduta koskaan?



Joudumme elämään erossa, koska emme voineet yhteensovittaa elämiämme. Oli liikaa erimielisyyksiä, velvollisuuksia (vaikka olemmekin toisillemme ensirakkauksia). Kuinka elämä voi vaatia näin paljon?! Se vain voi ja olen silti onnellinen. Emme pidä yhteyttä tosiimme.



7.

esim. millaista on rakastua epäonnisella tavalla. Jos ihminen on masentunut, olivatpa syyt siihen mitkä tahansa hänen on vaikeaa olla onnellinen oivalluksista huolimatta.

Ap on tälläkin hetkellä rakastunut "epäonnisella tavalla" ainakin ympäristön mukaan mutta ei se haittaa kuten ei juurikaan mikään muukaan.

Sometimes I go about in pity for myself, and all the while, a great wind carries me across the sky.

Ojibwe Indians



Se kertoo mielestäni paljon elämänkatsomuksestani. Vaikeuksia on ja tulee olemaan, mutta selviän niistä, koska perusasenteeni on toiveikas, ja näen aina tunnelin päässä valonpilkahduksen.

Tämähän on suhteellisen haastava tasapainon kysymys ihmisen elämässä. On selvää, että jatkuva sisäinen marina nykyisiä olosuhteita vastaan, krooninen tyytymättömyys, ei tee kellekään hyvää. Toisaalta tyytymisessäkin voi mennä liikaa ääripäähän niin että siitä tulee ihmisen kasvun aj kehityksen rajoite. Olen itse vähän tähän syyllistynyt. Huomasin nimittäin masennukseni jälkeen aika nuorena, että pystyn omalla suhtautumisellani sopeutumaan lähes mihin vaan, kun vain luovun sisäisestä vastustuksesta ja otan vastaan nykyhetken sellaisena kuin se on. Se toi minulle vapautuksen masennuksesta ja sisäisen rauhan. Mutta mutta... Viime aikoina olen huomannut että olen päätynyt siihen että olen vain lillunut ja ajelehtinut elämässäni, tavoittelematta mitään ja siksi saavuttamatta mitään. Olen ollut ihan onnellinen joo, mutta olen alkanut kyseenalaistaa sen että onko elämä sittenkään tarkoitettu elettäväksi niin että pyörii omassa rajoittuneessa pikku elämässään "säätäen päätään" aina kun alkaa vähän ahdistaa. Vai olisiko sittenkin tarkoitus myös pyrkiä kohti tavoitteita, saada aikaan, muuttaa olosuhteita, vaikka näihin tavoittelemisiin liittyykin olennaisena osana jonkinlainen tyytymättömyys nykyistä kohtaan, se että haluaa jotain mitä nyt ei ole.

Minä en koe, että tavoitteisiin pyrkiminen tai muutoksen tavoittelun pitäisi tarkoittaa tyytymättömyyttä nykyistä kohtaan. Sellainen tyytyväisyys, että ei halua mitään muutosta, tuntuisi minusta pikemminkin taantumiselta. Ehkä sanoin liian pelkistetysti, että onnellisuuteen kuuluisi, ettei halua jotain muuta, kuin mitä nyt on. Ei onnellisuus todellakaan tarkoita paikalleen jämähtämistä ja lillumista. Ehkä sitä, mitä tarkoitan, kuvaisi paremmin se, että ajattelen että matka on tarkoitus, ei päämäärä. Siis että ei ole sellaista haluamista, että "sitten voin olla onnellinen, kun..." vaan vaikkapa niin, että olen tyytyväinen itseeni nyt, silti haluan oppia lisää, nautin siitä oppimisprosessista ja siitä, kun olen päässyt sinne päämäärääni. Minusta aika oleellinen osa onnellisuutta on, että siihen liittyvät tavoitteet eivät koskaan ole mitään materialistista, esim. lisää palkkaa tai isompi auto.

mutta edelleen mahdotonta selittää, kuten monet yrittäjät huomaavat. Tässä on olemassa vain tasan kaksi leiriä, onnelliset ja ei-onnelliset. Ihan onnelliset kyllä osaavat perustella argumenttinsa mutta eivät oikeasti tiedä mistä vastapuoli puhuu. t.ap

Olen myös perunut joitain näitä isoja muutoksia joita olen tehnyt vakuuttuneena siitä että nyt teen oikeasti sydämeni mukaan ja tämä on se mitä lopullisesti haluan. Oivalluksia on, mutta ne eivät useinkaan ole lopullisia. Ne ja niiden tuomat muutokset ovat kyllä hyödyllisiä sillä hetkellä sille ihmiselle, mutta voi olla että vuoden tai viiden tai kymmenen vuoden päästä sama ihminen tarvitseekin jotain ihan muuta.

mutta eikö tilannetta kuvaisi paremmin se, että teit uuden muutoksen, kuin se, että peruit muutoksen?

Niinhän se on, että mikään ei ole niin pysyvää, kuin jatkuva muutos. Elämä menee eteenpäin, ja ihmiset muuttuvat. En kyllä oikein ymmärtänyt, miksi tämä olisi ristiriidassa sen onnellisuuden oivalluksen kanssa? Sehän vaikuttaa ihan kaikkeen, esimerkiksi sen muutoksen kokemiseen.

Minun mielestäni siltikään kehitys ei edellytä tyytymättömyyttä ja sitä, ettei olisi onnellinen. Eihän onnellisuus tarkoita, että olisi elämää ilman huolia ja epäkohtia, tai että epäkohtiin pitäisi alistua. Sitäpaitsi, vaikka (jos ymmärsin oikein,) pidät jotenkin omaa oivallustasi menneen talven lumena, niin tämä lauseesi kuulostaa minusta erittäin oivaltaneen ihmisen lauseelta:

Oikein jännittää mitä tästä ahdistuksesta ja tyytymättömyydestä vielä versoaa

Varmaankin tämä todellakin on sellainen asia, että sitä ei voikaan selittää, koska tässä ei ole mitään konkreettisia totuuksia, ja jokainen ymmärtää tämän kaiken omien kokemustensa pohjalta. Ehkä selittäminen muutenkin on tarpeetonta. Minusta on kuitenkin kiva lukea, millä tavalla muut ovat tämän kokeneet.

8

esim. millaista on rakastua epäonnisella tavalla. Jos ihminen on masentunut, olivatpa syyt siihen mitkä tahansa hänen on vaikeaa olla onnellinen oivalluksista huolimatta.

Ap on tälläkin hetkellä rakastunut "epäonnisella tavalla" ainakin ympäristön mukaan mutta ei se haittaa kuten ei juurikaan mikään muukaan.

Taitaa olla kuitenkin niin, että saat olla edes jossain määrin yhdessä rakkaasi kanssa? Kyllähän sen onnellisuuden silloin ymmärtää. Rakastunut ihminen ei tunne edes fyysistä kipua niin kuin verrokki. Jos suhde häneen olisi yhtä ongelmaa, väärinymmärrystä ja näkeminen mahdotonta, tuskin voisit oivaltaa, että tilanne on hyvä.

se että nämä Oivaltaneet eivät saa millään tasolla ilmaistua mitä se oivaltaneisuus sitten on, ja puhuvat jopa ristiin asiasta. Jo ap sanoo: "ei pysty mitenkään selittämään asennettaan sellaiselle, joka ei sitä vielä ole oivaltanut." Se ei vaikuta kovin hedelmälliseltä keskustelun lähtökohdalta. Lähinnä jonkinlaiselta ylpeilyltä, että lällällää, minä olen oivaltanut, et ette.



Luonnollisesti keskustelijat kuitenkin haluavat Oivaltaneilta edes jonkin tason aukipurkua. Nyt nro 4 sanoo: "Voin vain sanoa mitä en ole.

En ole onneton, pelokas, ahdistunut, toivoton, uneton, kyyninen, ilkeä, kateellinen, epävarma. Minä olen vain ja elän vihellellen." Suhtaudun kyllä hieman skeptisesti että olisi ihmistä joka ei kokisi koskaan lueteltuja inhimilliseen elämään ajoittain kuuluvia tunteita. Mieleen tulee, että kyseessä voi olla nämä tunteet kuoren alle tunkenut ihminen, joka ei edes itse tajua elävänsä kuori-elämää, kun ei kestä kohdata syvyyksiään. Ja sitten tämä vaan sanoo olevansa ja elävänsä vihellellen, ja kuitenkin myöhemmin ketjussa Oivaltaneet sanovat että ei oivaltanut elämä tällaista olekaan vaan hyvinkin aktiivista ja tavoitteellista.



Sitten nro 12 kuvaa oivalluksen tavoittelemattomuutena: "minusta kyllä voi puhua tyytymisestä, että ei halua koko ajan jotakin muuta, kuin mitä nyt on." Kuitenkin nro 17 kertoo pyrkivänsä tavoitteisiin ja päämäärin eli haluaa välillä asioita joita hänellä ei nyt ole.



Viesti nro 24 sitten vielä sotkee kuviota sulauttamalla kaikki mahdollsiet reagointitavat oivaltaneeseen elämänasenteeseen: välillä on hyvä olla paukuttamatta kiinni mennyttä ovea, mutta välillä on hyvä paukuttaakin tai saada joku muu avaamaan se. Sitten nro 27 antaa aiemman hyvään kuvaukseensa omista elämänsä oivallustilanteista tylyn ja perustelemattoman vastauksen: "Ei, sinä puhut nyt jostain muusta, et oivaltamisesta". No määritelkää nyt Oivaltaneet edes jollain tasolla sitä oivaltamista! Ai niin mutta kun ei sitä voi, ja kuitenkin tämäkin ketju on täynnä yrityksiä, tosin ristiriitaisia.



Sorry mutta tästä jää vähän semmoinen kuva että se teidän oivaltamisenne haiskahtaa...

mutta eikö tilannetta kuvaisi paremmin se, että teit uuden muutoksen, kuin se, että peruit muutoksen?

Kyllä, mutta halusin korostaa sitä, että kun mainitsit oivalluksena tilanteen jossa ihminen hyppää pois oravanpyörästä ja miettii prioriteettinsa uudelleen, ja toisaalta tässä ketjussa on korostettu oivalluksen olevan jonkinlainen kertaluontoinen, pysyvä tila. Haluan vaan sanoa, että tuonkaltaiset oivallukset eivät välttämättä tuota minkäänlaista pysyvää ihmiselle, ovatpa vaan yksiä elämänmuutoksia elämänvaiheissa. Myöhemmin se sama ihminen voi haluta takaisin sinne oravanpyörään ja elää siellä ihan tyytyväisenä (olen tehnyt näin).

Ehkä tässä on kyse siitä, että vaikka otit esimerkiksi oivallustilanteesta oravanpyörästä pois hyppäämisen, niin et kuitenkaan oikeasti samaista tätä sellaiseen suureen, kertaluontoiseen oivallukseen joka toisi elään taustalle jonkun pysyvän onnellisuuden?

Minun mielestäni siltikään kehitys ei edellytä tyytymättömyyttä ja sitä, ettei olisi onnellinen. Eihän onnellisuus tarkoita, että olisi elämää ilman huolia ja epäkohtia, tai että epäkohtiin pitäisi alistua. Sitäpaitsi, vaikka (jos ymmärsin oikein,) pidät jotenkin omaa oivallustasi menneen talven lumena, niin tämä lauseesi kuulostaa minusta erittäin oivaltaneen ihmisen lauseelta:

Oikein jännittää mitä tästä ahdistuksesta ja tyytymättömyydestä vielä versoaa

Minä pidän omaa oivallustani enemmänkin kokemattomuuden aiheuttamana harhana. Sitä luuli, että kun oli selvinnyt masennuksesta ja yhtäkkiä koki sellaista rauhaa ja hyvinvointia, jota ei edes ennen masennusta voinut kuvitellakaan, että nyt on tapahtunut jokin suuri oivallus, että nyt elämä ei koskaan enää ole huonoa.

Ja kyllä se rauha kesti monet vastoinkäymisetkin. Kun täällä joku ihmettelee että miten voi olla onnellinen onnettomasti rakastuneena niin minä sanon, että voi hyvinkin. Minä olen ollut jopa onnellinen kun oma äitini on juuri kuollut aivoverenvuotoon silmieni alla. En ole ollut iloinen, vaan hyvin surullinen ja itkin, mutta sen taustalla on ollut syvä rauha, että nyt oli aika, että näin oli tarkoitus ja nyt minun täytyy vaan surra suruni läpi ja jatkaa elämää. Vaikken ole minkään lajin uskovainen, niin jotenkin siihen liittyi sellainen fiilis tarkoituksesta ja merkityksestä, joka on taustalla, vaikka tapahtuukin raskaita asioita.

Mutta nyt minusta näyttää, että ei sekään tila ole pysyvä, eikä sen kuulu olla, ainakaan minun elämässäni. Minusta tuntuu että on askel eteenpäin, että minun on nyt pakko selvitä elämässä kylmiltään, ilman oivalluksia, merkityksiä ja tarkoituksia, ilman selityksiä tai toivoa. Vain kylmä maailma ilman merkitystä ja minä. Täysi tieto ettei mikään johdata minua eikä mikään takaa että kaikki menisi kuten on tarkoitus tai hyvä. Tieto siitä että en tiedä edes omasta mielestäni, mitä huomenna haluan. Kyky elää ilman toivoa, optimismia, huomista. Sitä minä nyt opettelen.

se että nämä Oivaltaneet eivät saa millään tasolla ilmaistua mitä se oivaltaneisuus sitten on, ja puhuvat jopa ristiin asiasta. Jo ap sanoo: "ei pysty mitenkään selittämään asennettaan sellaiselle, joka ei sitä vielä ole oivaltanut." Se ei vaikuta kovin hedelmälliseltä keskustelun lähtökohdalta. Lähinnä jonkinlaiselta ylpeilyltä, että lällällää, minä olen oivaltanut, et ette.

Luonnollisesti keskustelijat kuitenkin haluavat Oivaltaneilta edes jonkin tason aukipurkua. Nyt nro 4 sanoo: "Voin vain sanoa mitä en ole.

En ole onneton, pelokas, ahdistunut, toivoton, uneton, kyyninen, ilkeä, kateellinen, epävarma. Minä olen vain ja elän vihellellen." Suhtaudun kyllä hieman skeptisesti että olisi ihmistä joka ei kokisi koskaan lueteltuja inhimilliseen elämään ajoittain kuuluvia tunteita. Mieleen tulee, että kyseessä voi olla nämä tunteet kuoren alle tunkenut ihminen, joka ei edes itse tajua elävänsä kuori-elämää, kun ei kestä kohdata syvyyksiään. Ja sitten tämä vaan sanoo olevansa ja elävänsä vihellellen, ja kuitenkin myöhemmin ketjussa Oivaltaneet sanovat että ei oivaltanut elämä tällaista olekaan vaan hyvinkin aktiivista ja tavoitteellista.

Sitten nro 12 kuvaa oivalluksen tavoittelemattomuutena: "minusta kyllä voi puhua tyytymisestä, että ei halua koko ajan jotakin muuta, kuin mitä nyt on." Kuitenkin nro 17 kertoo pyrkivänsä tavoitteisiin ja päämäärin eli haluaa välillä asioita joita hänellä ei nyt ole.

Viesti nro 24 sitten vielä sotkee kuviota sulauttamalla kaikki mahdollsiet reagointitavat oivaltaneeseen elämänasenteeseen: välillä on hyvä olla paukuttamatta kiinni mennyttä ovea, mutta välillä on hyvä paukuttaakin tai saada joku muu avaamaan se. Sitten nro 27 antaa aiemman hyvään kuvaukseensa omista elämänsä oivallustilanteista tylyn ja perustelemattoman vastauksen: "Ei, sinä puhut nyt jostain muusta, et oivaltamisesta". No määritelkää nyt Oivaltaneet edes jollain tasolla sitä oivaltamista! Ai niin mutta kun ei sitä voi, ja kuitenkin tämäkin ketju on täynnä yrityksiä, tosin ristiriitaisia.

Sorry mutta tästä jää vähän semmoinen kuva että se teidän oivaltamisenne haiskahtaa...

Kaiken lisäksi ap tuli paljastaneeksi, että hänen uskomattoman onnellinen oivaltanut olonsa tulee rakastumisen kaikkivoipaisuuden tilasta.

se että nämä Oivaltaneet eivät saa millään tasolla ilmaistua mitä se oivaltaneisuus sitten on, ja puhuvat jopa ristiin asiasta. Jo ap sanoo: "ei pysty mitenkään selittämään asennettaan sellaiselle, joka ei sitä vielä ole oivaltanut." Se ei vaikuta kovin hedelmälliseltä keskustelun lähtökohdalta. Lähinnä jonkinlaiselta ylpeilyltä, että lällällää, minä olen oivaltanut, et ette. Luonnollisesti keskustelijat kuitenkin haluavat Oivaltaneilta edes jonkin tason aukipurkua. Nyt nro 4 sanoo: "Voin vain sanoa mitä en ole. En ole onneton, pelokas, ahdistunut, toivoton, uneton, kyyninen, ilkeä, kateellinen, epävarma. Minä olen vain ja elän vihellellen." Suhtaudun kyllä hieman skeptisesti että olisi ihmistä joka ei kokisi koskaan lueteltuja inhimilliseen elämään ajoittain kuuluvia tunteita. Mieleen tulee, että kyseessä voi olla nämä tunteet kuoren alle tunkenut ihminen, joka ei edes itse tajua elävänsä kuori-elämää, kun ei kestä kohdata syvyyksiään. Ja sitten tämä vaan sanoo olevansa ja elävänsä vihellellen, ja kuitenkin myöhemmin ketjussa Oivaltaneet sanovat että ei oivaltanut elämä tällaista olekaan vaan hyvinkin aktiivista ja tavoitteellista. Sitten nro 12 kuvaa oivalluksen tavoittelemattomuutena: "minusta kyllä voi puhua tyytymisestä, että ei halua koko ajan jotakin muuta, kuin mitä nyt on." Kuitenkin nro 17 kertoo pyrkivänsä tavoitteisiin ja päämäärin eli haluaa välillä asioita joita hänellä ei nyt ole. Viesti nro 24 sitten vielä sotkee kuviota sulauttamalla kaikki mahdollsiet reagointitavat oivaltaneeseen elämänasenteeseen: välillä on hyvä olla paukuttamatta kiinni mennyttä ovea, mutta välillä on hyvä paukuttaakin tai saada joku muu avaamaan se. Sitten nro 27 antaa aiemman hyvään kuvaukseensa omista elämänsä oivallustilanteista tylyn ja perustelemattoman vastauksen: "Ei, sinä puhut nyt jostain muusta, et oivaltamisesta". No määritelkää nyt Oivaltaneet edes jollain tasolla sitä oivaltamista! Ai niin mutta kun ei sitä voi, ja kuitenkin tämäkin ketju on täynnä yrityksiä, tosin ristiriitaisia. Sorry mutta tästä jää vähän semmoinen kuva että se teidän oivaltamisenne haiskahtaa...

joka sinulta jää huomaamatta eli tyytyväisyys ja positiivinen, peloton elämänasenne. Ja myös elämän mutkattomuus on itsestäänselvyys. Kiirekin on loppunut vaikka teen nykyään enemmän kuin ennen.

nimenomaan kokenut elämässään paljon menetyksiä ja vastoinkäymisiä ja voittanut ne.



Miten niin moni luulee, että vastoinkäymiset vievät onnellisuuden, kun se on oikeastaan juuri tie niihin henkisen kasvun myötä, joka niistä seuraa...



...niin no toiset eivät ehkä kasva koskaan henkisesti, mistäköhän se sitten johtuu?

tiedän monta ihmistä, jotka ovat sellaisia "mikään ei haittaa"- tyyppisiä, mikä tarkoittaa, että he turruttavat kaikki negatiiviset tunteet ja myös välttelevät ihmisiä joilla tämmöisiäkin virheitä esiintyy. En väitä, että tän ketjun oivaltaneilla on tästä kyse, mutta luultavasti nuo edellämainitsemanikin ajattelevat oivaltaneensa jotakin. Itse luulisin, että sitten on saavuttanut melko hyvän mielenrauhan, kun ei ole omassa itsessä enää mitään selvittämättömiä traumoja ja jos joku asia herättää ahdistusta, niin pystyy tajuamaan että mistä se ahdistus tulee, ja jossain alla tietää, että pääsee siitä yli- eikä niin, että lakkaa kertakaikkiaan tuntemasta mitään ahdistusta, koska en usko että se on mitenkään normaalia tunne-elämää.

joka sinulta jää huomaamatta eli tyytyväisyys ja positiivinen, peloton elämänasenne. Ja myös elämän mutkattomuus on itsestäänselvyys. Kiirekin on loppunut vaikka teen nykyään enemmän kuin ennen.

Kuinka pysyviä nuo sitten on nuo tyytyväisyydet ja asenteet. Sitä voi ihminen ajatella olevansa kovinkin vahva ja oikealla asenteella, kunnes tulee se vastoinkäyminen joka iskee juuri omaan arkaan paikkaan liian lujaa. Tai iskee vaikka masennus, joka voi iskeä ihan millä tahansa elämänasenteella olevaan.

Jotenkin kuulostaa että tässä on siitä, että tällä hetkellä on löydetty tyytyväinen tasapainotila, tehty liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä että kyseessä on joku suuri, pysyvä oivallus joka takaa sen että samanlainen tyytyväisyyden ja optimismin tila jatkuu aina vaan.

se onnen kätkeköön. näin se on. muuten hulluna pitävät, tai kokemattomana nulikkana. eikä piä turhaan hymyillä. sekin on tyhymän merkki. :-)

Eihän oivaltaminen tarkoita sitä, että hyppää oravanpyörästä tai sinne takaisin, kehittyy tai lakkaa kehittymästä tms. Nämähän ovat yksilöllisiä asioita.



Kyse on mielestäni siitä, että "oivaltaneet" ovat löytäneet oikean perusvireen ja ymmärtäneet, että ollakseen onnellinen pitää iloita siitä mitä hänellä on eikä surra sitä mitä ei ole. Jos löytää joka päivä jotain ilon aihetta ja kiinnittää niihin huomionsa, on pääosin onnellinen kun taas jos koko ajan huomaa vain, että ei ole rahaa, tylsä työ, parisuhde on ikävä yms. niin on pääosin onneton.