Onnellinen, oivaltanut ihminen

Terveisin, toinen onnellinen, mutta purkaisitko silti auki omaa onnellisuuttasi?

ei pysty mitenkään selittämään asennettaan sellaiselle, joka ei sitä vielä ole oivaltanut.

Onnellisille sanotaan että et vaan ole kokenut tarpeeksi pahoja ym. vastaavaa ja väittäjä jää myös tähän käsitykseen koska onnellisen ei tarvitse selitellä mitään tai todistella. Ei vaan tarvitse. Se kuului aikaan ennen oivaltamista.

Ja tyypillisesti väittäjä ei halua uskoa, koska se vaatii itseltä jotain, eikä olosuhteilta.

Voin vain sanoa mitä en ole.

En ole onneton, pelokas, ahdistunut, toivoton, uneton, kyyninen, ilkeä, kateellinen, epävarma. Minä olen vain ja elän vihellellen.

ei pysty mitenkään selittämään asennettaan sellaiselle, joka ei sitä vielä ole oivaltanut.

Onnellisille sanotaan että et vaan ole kokenut tarpeeksi pahoja ym. vastaavaa ja väittäjä jää myös tähän käsitykseen koska onnellisen ei tarvitse selitellä mitään tai todistella. Ei vaan tarvitse. Se kuului aikaan ennen oivaltamista.

mutta ketään ei hyödytä sen oman oivalluksen tuputtaminen muille. Valitettavan moni meistä valaistuneista ei vain tajua sitä, en minäkään ensin.

Oivallus tapahtuu, jos on tapahtuakseen,kun ihminen on siihen valmis.

ja ei-oivaltaneisiin. Onnellisuuskin on tilanne, joka muuttuu elämän aikana moneen kertaan. Esim. itse olin välillä vuosikausia niin onnellinen, että olisin itsekin saattanut alkaa kuvitella olevani joku oivaltanut tai suorastaan valaistunut ihminen. Monet myös ihailivat minun rauhallisuuttani ja hyväntuulisuuttani. Nyt kuitenkaan taas en ole kovin onnellinen, vaan pikemminkin tympääntynyt. Sellaista elämä on, että mielialat ja tilanteet muuttuu.



Itse en ainakaan enää ikinä aio väittää olevani joku oivaltanut, jos olen onnellinen, koska tiedän että tunne on vain senhetkinen, enkä varsinkaan luokittele ketään toista joka ei ole onnellinen, jotenkin ei-oivaltaneeksi tai muuten vähemmän henkisesti kehittyneksi kuin minä.

Vaikeiden asioiden suremista pois olemasta päällimmäisinä arkipäivässä. Välillä hymyä kyyneltenkin läpi.

ja ei-oivaltaneisiin. Onnellisuuskin on tilanne, joka muuttuu elämän aikana moneen kertaan. Esim. itse olin välillä vuosikausia niin onnellinen, että olisin itsekin saattanut alkaa kuvitella olevani joku oivaltanut tai suorastaan valaistunut ihminen. Monet myös ihailivat minun rauhallisuuttani ja hyväntuulisuuttani. Nyt kuitenkaan taas en ole kovin onnellinen, vaan pikemminkin tympääntynyt. Sellaista elämä on, että mielialat ja tilanteet muuttuu.

Itse en ainakaan enää ikinä aio väittää olevani joku oivaltanut, jos olen onnellinen, koska tiedän että tunne on vain senhetkinen, enkä varsinkaan luokittele ketään toista joka ei ole onnellinen, jotenkin ei-oivaltaneeksi tai muuten vähemmän henkisesti kehittyneksi kuin minä.

mutta en oletakaan, että kaikki olisivat kanssani samaa mieltä. Siis eri mieltä olen tuosta, että onnellisuus olisi hetkellinen tunne. Onnellisuutta on toki erilaista. Minulle onnellisuus on elämänasenne. Eikä onnellisuus suinkaan tarkoita sitä, että ollaan joka päivä aamusta iltaan pelkkää hymnyä, ja että ei olisi vaikeuksia. Minulle onnellisuus on sitä, että olen sinut itseni, elämäni ja tekemieni ratkaisujen kanssa.

Siinä mielessä kyllä jaan ihmisiä oivaltaneisiin ja ei oivaltaneisiin on, että tunnen aika monta sellaista ihmistä, jotka ovat pysähtyneet elettyään aikansa siinä oravanpyörässä, niin kuin muka kuuluu elää, ja miettineet prioriteetit uusiksi. Ne ovat sellaisia käännekohtia elämässä, että ansaitsevat minusta tulla kutsutuksi oivalluksiksi.

Sillä ei ole mitään tekemistä tunne-elämän heittelemisen tai tympääntymisen tai huonojen päivien tai kuukausien kanssa. Monelta kantilta katsottuna minun elämäni on kaoottista ja epäonnistumisia täynnään - niin muiden kuin itseni mielestä. Silti minulla on tuo oivallus, jonka kautta olen onnellinen. Sen kun kerran saa sitä ei voi menettää. Se on jotakin suurempaa. Huono vertaus, mutta vähän sama kuin kerran saat tietää nimesi et sitä tietoa voi menettää (ellet menetä muistiasi). Oivallus on tavallaan tietoa.



Alkuperäisen kanssa olen samaa mieltä, oivalluksen avaaminen muille voi olla vaikeaa eikä sitä pysty oikein opettamaan toiselle. Eikä ole homogeenistä oivaltaneiden joukkoa. On yksittäisiä ihmisiä oman oivalluksensa kanssa.



Tunnen muutamia oivaltaneita eivätkä he ole päivittäin onnensa kukkuloilla vaikka se perusonnellisuus siellä alla on.

ja ei-oivaltaneisiin. Onnellisuuskin on tilanne, joka muuttuu elämän aikana moneen kertaan. Esim. itse olin välillä vuosikausia niin onnellinen, että olisin itsekin saattanut alkaa kuvitella olevani joku oivaltanut tai suorastaan valaistunut ihminen. Monet myös ihailivat minun rauhallisuuttani ja hyväntuulisuuttani. Nyt kuitenkaan taas en ole kovin onnellinen, vaan pikemminkin tympääntynyt. Sellaista elämä on, että mielialat ja tilanteet muuttuu. Itse en ainakaan enää ikinä aio väittää olevani joku oivaltanut, jos olen onnellinen, koska tiedän että tunne on vain senhetkinen, enkä varsinkaan luokittele ketään toista joka ei ole onnellinen, jotenkin ei-oivaltaneeksi tai muuten vähemmän henkisesti kehittyneksi kuin minä.

Sanoin vain että sitä on mahdoton selittää.

oivallus tarkoita. Oivallus on jotakin muuta kuin tyytymistä. Ei tarvitse tyytyä mihinkään. Ei tarvitse pyrkiä mitään kohti. Eikä luopua toiveistaan tai edes toivoa. Kaikki on tässä ja nyt. Se on se oivallus. Kaiken mitä haluat annetaan sinulle jokainen hetki jos vain osaat katsoa. 9

oivallus tarkoita. Oivallus on jotakin muuta kuin tyytymistä. Ei tarvitse tyytyä mihinkään. Ei tarvitse pyrkiä mitään kohti. Eikä luopua toiveistaan tai edes toivoa. Kaikki on tässä ja nyt. Se on se oivallus. Kaiken mitä haluat annetaan sinulle jokainen hetki jos vain osaat katsoa. 9

minusta kyllä voi puhua tyytymisestä, että ei halua koko ajan jotakin muuta, kuin mitä nyt on. Tyytyminen on tietysti sanana vähän negatiivinen, mutta ymmärsin kyllä tuonkin kirjoittajan pointin.

8

kanssa. Jos elämäni menettäisi merkityksensä varmasti kuolisin siihen paikkaa. Oivallus on minulle tällainen tunne. Kykyä niin elää kuin kuolla.

ja ei-oivaltaneisiin. Onnellisuuskin on tilanne, joka muuttuu elämän aikana moneen kertaan. Esim. itse olin välillä vuosikausia niin onnellinen, että olisin itsekin saattanut alkaa kuvitella olevani joku oivaltanut tai suorastaan valaistunut ihminen. Monet myös ihailivat minun rauhallisuuttani ja hyväntuulisuuttani. Nyt kuitenkaan taas en ole kovin onnellinen, vaan pikemminkin tympääntynyt. Sellaista elämä on, että mielialat ja tilanteet muuttuu.

Itse en ainakaan enää ikinä aio väittää olevani joku oivaltanut, jos olen onnellinen, koska tiedän että tunne on vain senhetkinen, enkä varsinkaan luokittele ketään toista joka ei ole onnellinen, jotenkin ei-oivaltaneeksi tai muuten vähemmän henkisesti kehittyneksi kuin minä.

mutta en oletakaan, että kaikki olisivat kanssani samaa mieltä. Siis eri mieltä olen tuosta, että onnellisuus olisi hetkellinen tunne. Onnellisuutta on toki erilaista. Minulle onnellisuus on elämänasenne. Eikä onnellisuus suinkaan tarkoita sitä, että ollaan joka päivä aamusta iltaan pelkkää hymnyä, ja että ei olisi vaikeuksia. Minulle onnellisuus on sitä, että olen sinut itseni, elämäni ja tekemieni ratkaisujen kanssa.

Siinä mielessä kyllä jaan ihmisiä oivaltaneisiin ja ei oivaltaneisiin on, että tunnen aika monta sellaista ihmistä, jotka ovat pysähtyneet elettyään aikansa siinä oravanpyörässä, niin kuin muka kuuluu elää, ja miettineet prioriteetit uusiksi. Ne ovat sellaisia käännekohtia elämässä, että ansaitsevat minusta tulla kutsutuksi oivalluksiksi.

Minä olin lähes vuosikymmenen tuossa tilassa että olin sinut itseni, elämäni ja tekemieni ratkaisujen kanssa. Kuitenkin, nyt tilanne ei enää ole niin vaan muutoksen tuulet puhaltaa taas. Koen tämän neljänkympin kriisin hyvinkni kasvattavaksi ja hyödylliseksi, vaikka se onkin kerralla pyyhkäissyt rauhaisan tyytyväisyyteni ja oivallukseni huitsin nevadaan. Oikein jännittää mitä tästä ahdistuksesta ja tyytymättömyydestä vielä versoaa, joku iso muutos varmaan, kunhan saan selville mitä nyt oikeasti haluan sen sijaan mitä mulla on. Aika usein kasvaminen ja muutos vaatii pontimekseen tyytymättömyyttä ja tuskaa, että ihminen saa revittyä itsensä irti entisen sinänsä mukavan, mutta ei-kasvattavaksi käyneen elämän tutuista ympyröistä, vaikka muutos pelottaa.

Toki tuollaisia oivalluksia tapahtuu kuin kuvaat, itsellenikin on käynyt. Olen myös perunut joitain näitä isoja muutoksia joita olen tehnyt vakuuttuneena siitä että nyt teen oikeasti sydämeni mukaan ja tämä on se mitä lopullisesti haluan. Oivalluksia on, mutta ne eivät useinkaan ole lopullisia. Ne ja niiden tuomat muutokset ovat kyllä hyödyllisiä sillä hetkellä sille ihmiselle, mutta voi olla että vuoden tai viiden tai kymmenen vuoden päästä sama ihminen tarvitseekin jotain ihan muuta.

mutta tavallaan sana "tyytyä" on täysin päinvastainen kuin oivalluksen perusidea ainakin minun mielestäni. Onnellisuuden perusolemuksen oivaltamisessa ei nimenomaan tyydytä mihinkään. Ero on hiuksenhieno, mutta oleellinen. 9

oivallus tarkoita. Oivallus on jotakin muuta kuin tyytymistä. Ei tarvitse tyytyä mihinkään. Ei tarvitse pyrkiä mitään kohti. Eikä luopua toiveistaan tai edes toivoa. Kaikki on tässä ja nyt. Se on se oivallus. Kaiken mitä haluat annetaan sinulle jokainen hetki jos vain osaat katsoa. 9

minusta kyllä voi puhua tyytymisestä, että ei halua koko ajan jotakin muuta, kuin mitä nyt on. Tyytyminen on tietysti sanana vähän negatiivinen, mutta ymmärsin kyllä tuonkin kirjoittajan pointin.

8

Tämähän on suhteellisen haastava tasapainon kysymys ihmisen elämässä. On selvää, että jatkuva sisäinen marina nykyisiä olosuhteita vastaan, krooninen tyytymättömyys, ei tee kellekään hyvää.

Toisaalta tyytymisessäkin voi mennä liikaa ääripäähän niin että siitä tulee ihmisen kasvun aj kehityksen rajoite. Olen itse vähän tähän syyllistynyt. Huomasin nimittäin masennukseni jälkeen aika nuorena, että pystyn omalla suhtautumisellani sopeutumaan lähes mihin vaan, kun vain luovun sisäisestä vastustuksesta ja otan vastaan nykyhetken sellaisena kuin se on. Se toi minulle vapautuksen masennuksesta ja sisäisen rauhan.

Mutta mutta... Viime aikoina olen huomannut että olen päätynyt siihen että olen vain lillunut ja ajelehtinut elämässäni, tavoittelematta mitään ja siksi saavuttamatta mitään. Olen ollut ihan onnellinen joo, mutta olen alkanut kyseenalaistaa sen että onko elämä sittenkään tarkoitettu elettäväksi niin että pyörii omassa rajoittuneessa pikku elämässään "säätäen päätään" aina kun alkaa vähän ahdistaa. Vai olisiko sittenkin tarkoitus myös pyrkiä kohti tavoitteita, saada aikaan, muuttaa olosuhteita, vaikka näihin tavoittelemisiin liittyykin olennaisena osana jonkinlainen tyytymättömyys nykyistä kohtaan, se että haluaa jotain mitä nyt ei ole.

päämäärien tavoittelua tai halua kehittää itseään. Onnellisuus ei johda minun kohdallani paikallaan lillumiseen. Onnellisuus on enemmänkin pohja jolle rakentaa. Silti minulle on tavoitteita ja päämääriä joihin pyrin. Onnellisuuteni vaan ei ole riippuvainen siitä saavutanko nuo päämäärät. Onnellisuus oikeastaan tukee minua suuntaamaan kohti sitä, mikä on minulle hyväksi. -> Oikeaan suuntaan mennessäni saavutan päämääräni.



Moni aiheuttaa itselleen tuskaa pyrkimällä väkisin, läpi harmaan kiven, väärään suuntaan. Tässä kohtaa käyttäisin sanaa hyväksyä. Hyväksyy sen, ettei tämä ole oikea tie minulle. 9

mutta tavallaan sana "tyytyä" on täysin päinvastainen kuin oivalluksen perusidea ainakin minun mielestäni. Onnellisuuden perusolemuksen oivaltamisessa ei nimenomaan tyydytä mihinkään. Ero on hiuksenhieno, mutta oleellinen. 9

Minä kuitenkin haluan käyttää tässä yhtä oivalluksistani: nähdä asiat myönteisesti. :) Niinpä uskon, että kirjoittaja tarkoitti sen sillä tavalla, minkä sinäkin onnellisuutena ymmärrät.

Tyytyminen sanana tarkoittaa minullekin vähän samaa kuin alistuminen olosuhteisiin, mutta en usko, että kukaan määrittelisi onnellisuutta tai oivaltamista niin.

En tietysti voi kirjoittajan puolesta tietää varmasti, joten ehkä hän itse jossain vaiheessa vastaa.

päämäärien tavoittelua tai halua kehittää itseään. Onnellisuus ei johda minun kohdallani paikallaan lillumiseen. Onnellisuus on enemmänkin pohja jolle rakentaa. Silti minulle on tavoitteita ja päämääriä joihin pyrin. Onnellisuuteni vaan ei ole riippuvainen siitä saavutanko nuo päämäärät. Onnellisuus oikeastaan tukee minua suuntaamaan kohti sitä, mikä on minulle hyväksi. -> Oikeaan suuntaan mennessäni saavutan päämääräni.

Moni aiheuttaa itselleen tuskaa pyrkimällä väkisin, läpi harmaan kiven, väärään suuntaan. Tässä kohtaa käyttäisin sanaa hyväksyä. Hyväksyy sen, ettei tämä ole oikea tie minulle. 9

ei ole sisäistä halua pyrkiä kohti mitään päämääriä, jos olen onnellinen. Vain tyytymättömyys ja onnettomuus ajavat minua tavoittelemaan jotain, ne pakottavat vastahakoisesti luopumaan laiskasta mukavuudesta ja käymään kohti tuntematonta.

Tiedän tälläkin hetkellä että voisin kyllä taas valita vaihtoehdon "säädä päätäsi" eli vain sopeutua, lopettaa "kiukuttelun" ja olla ihan onnellinen. Mutta silloin en taas tekisi mitään ja ulkoisesti elämäni olisi rajoittunutta. Taidanpa kokeilla välillä antautua tyytymättömyydelle ja antaa sen rikkoa vanhat kuviot.

t. 16

esim. millaista on rakastua epäonnisella tavalla.



Jos ihminen on masentunut, olivatpa syyt siihen mitkä tahansa hänen on vaikeaa olla onnellinen oivalluksista huolimatta.

Tämähän on suhteellisen haastava tasapainon kysymys ihmisen elämässä. On selvää, että jatkuva sisäinen marina nykyisiä olosuhteita vastaan, krooninen tyytymättömyys, ei tee kellekään hyvää.

Toisaalta tyytymisessäkin voi mennä liikaa ääripäähän niin että siitä tulee ihmisen kasvun aj kehityksen rajoite. Olen itse vähän tähän syyllistynyt. Huomasin nimittäin masennukseni jälkeen aika nuorena, että pystyn omalla suhtautumisellani sopeutumaan lähes mihin vaan, kun vain luovun sisäisestä vastustuksesta ja otan vastaan nykyhetken sellaisena kuin se on. Se toi minulle vapautuksen masennuksesta ja sisäisen rauhan.

Mutta mutta... Viime aikoina olen huomannut että olen päätynyt siihen että olen vain lillunut ja ajelehtinut elämässäni, tavoittelematta mitään ja siksi saavuttamatta mitään. Olen ollut ihan onnellinen joo, mutta olen alkanut kyseenalaistaa sen että onko elämä sittenkään tarkoitettu elettäväksi niin että pyörii omassa rajoittuneessa pikku elämässään "säätäen päätään" aina kun alkaa vähän ahdistaa. Vai olisiko sittenkin tarkoitus myös pyrkiä kohti tavoitteita, saada aikaan, muuttaa olosuhteita, vaikka näihin tavoittelemisiin liittyykin olennaisena osana jonkinlainen tyytymättömyys nykyistä kohtaan, se että haluaa jotain mitä nyt ei ole.

Minä en koe, että tavoitteisiin pyrkiminen tai muutoksen tavoittelun pitäisi tarkoittaa tyytymättömyyttä nykyistä kohtaan. Sellainen tyytyväisyys, että ei halua mitään muutosta, tuntuisi minusta pikemminkin taantumiselta. Ehkä sanoin liian pelkistetysti, että onnellisuuteen kuuluisi, ettei halua jotain muuta, kuin mitä nyt on. Ei onnellisuus todellakaan tarkoita paikalleen jämähtämistä ja lillumista. Ehkä sitä, mitä tarkoitan, kuvaisi paremmin se, että ajattelen että matka on tarkoitus, ei päämäärä. Siis että ei ole sellaista haluamista, että "sitten voin olla onnellinen, kun..." vaan vaikkapa niin, että olen tyytyväinen itseeni nyt, silti haluan oppia lisää, nautin siitä oppimisprosessista ja siitä, kun olen päässyt sinne päämäärääni.

Minusta aika oleellinen osa onnellisuutta on, että siihen liittyvät tavoitteet eivät koskaan ole mitään materialistista, esim. lisää palkkaa tai isompi auto.