Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
miten päästä surusta kun oma äiti hylkää (aikuisena)?
30.05.2012 |
Olen kasvanut erittäin dysfunktionaalisessa lapsuudenkodissa, jossa väkivaltainen ja sairas psykopaatti-isä terrorisoi aivan mielivaltaisella käytöksellään vaimoaan ja lapsiaan. Jatkuva pelossa eläminen ja isän raivonpuuskien pelkääminen kulutti kovasti, ja koko ajan oli stressi ja väkivallan pelko päällä - ja väkivalta realisoituikin todeksi useita kertoja viikossa. Äitini ei koskaan puuttunut väkivaltaan (pelkäsi itse joutuvansa uhriksi) joten aina kun isä pahoinpiteli lapsia, äiti poistui muualle (ulos, yläkertaan, mukamas pyykkiä silittämään tms). Ihan tasan tarkkaan kuuli lasten tuskanhuudot mutta teeskenteli että ei kuule.
Tästä huolimatta äiti oli ok äiti, siis antoi ruoan, vaatteet, jne perustarpeet, hellyyttä ei koskaan tullut tietenkään koska isäni ei siitä tykännyt. Äidin piti palvella isää ja antaa kaikki huomio isälle ja meidän lasten piti olla hiljaa ja näkymättömiä. Jo vauvasta lähtien meidät lapset vietiin joka ikinen viikonloppu mummolaan kun viikonloppuisin isä halusi levätä rauhassa ja pitää äidin palvelemassa itseään. Myöhemmin mummolassa oltiin sitten kaikki lomat koulusta/päiväkodista.
Aikuisiällä jouduin käymään oman lapsuuteni läpi omien lasten synnyttyä, ja terapeutin ohjeiden mukaan nätisti otin asian puheeksi vanhempieni kanssa, en siis syytellyt, vaan olisin halunnut vain kysellä syitä lapsuuden tapahtumiin.
Tässä tilanteessa isäni kävi kimppuuni fyysisesti ja huusi ja haukkui minut läpikotaisin, uhkasi minun ja puolisoni henkeä, raivosi tekevänsä perinnöttömäksi jne. Kielsi kaiken tapahtuneen, ja haukkui vain että olen kiittämätön kersa joka keksii kaiken omasta päästään.
Tämän jälkeen välit menivät poikki. Isääni en kaipaa, mutta järkytys oli se että vähän aikaa tapahtumasta äitini soitti ja ilmoitti että välit ovat nyt poikki sitten kokonaan hänenkin osaltaan, hän seisoo miehensä rinnalla.
Olen järkyttynyt asiasta tänäkin päivänä, en vaan voi ymmärtää äitini käytöstä. Olen välirikon jälkeen (josta on noin 4v) saanut kaksi lasta. Nämä ovat vanhempieni ainoat lapsenlapset, ja he eivät ole nähneet heitä ikinä. Eivät ole tulleet ristiäisiin, eivät noteeranneet mitenkään lasten syntymää tai synttäreitä tai jouluna, ei siis mitään. Ihan kuin minua ei olisi olemassa ja vielä vähemmän lapsenlapsia.
Terapeutti antoi ohjeen että minun ei pidä alkaa selvittelemään asiaa. Tämä onkin oikea ohje, koska en todellakaan ole tehnyt mitään väärää. Sisarukset ovat asiassa puolellani, mutta eivät itse uskalla isän pelossa tuoda kokemuksiaan esiin. Pelkäävät isää pissat housussa (aikuisenakin) ja teeskennellään siis koko perheen sisäisesti että mitään ei tapahtunut, koskaan.
Isäni on sairas ja hullu, häntä ei voi odottaa edes parantuvaksi ikinä, mutta miten äitini voi hylätä lapsensa ja lapsenlapsensa. En vaan ymmärrä. Tähän terapiassakaan ei tullut mitään selvyyttä, terapeutti vain sanoi että joskus vaimo rakastaa miestään enemmän kuin lapsiaan. Tätä se kai sitten on.
Meillä ei ole lapsille muita isovanhempia eli siis käytännössä ei ole mitään isovanhempia kun lapset eivät ole heitä nähneet koskaan. En ole siis neljään vuoteen nähnyt tai kuullut mitään, ei olla edes soiteltu.
Isäni kanssa en edes halua sopia, hän on vieläkin väkivaltainen ja saattaa milloin vaan käydä päälle (hänelle syyksi riittää ihan se että joku on eri mieltä jostain asiasta kuin hän, tai uskaltaa sanoa jostain vastaan). Hän on luonnevikainen eikä varmaan ikinä parane.
Haluaisin kovasti itselleni äidin ja lapsilleni mummon. Pitääkö luopua toivosta ja jotenkin vain turtua suruun. Surettaa kahden pienen lapseni puolesta tilanne kovasti. Sisaruksenikaan eivät paikkaa puuttuvaa mummolaa mitenkään, sillä tilanne on johtanut siihen että sisaruksetkaan eivät oikein ole keskenään väleissä. Jokainen kuitenkin oirehtii lapsuuden väkivaltaa jollain tavalla, erilaisin ilmentymin.
Itse en voisi hylätä lastani ikinä, en missään olosuhteissa. Aivan järkyttävä ajatuskin.
Kommentit (81)
isäsi pakottaa äitisi toimimaan noin.
Jos isäsi on "hylännyt" sinut niin edellyttää vaimonsakin toimivan samoin.
Jos jo lapsena äitisi on antanut isäsi kohdella omia lapsiaan väkivaltaisesti, on aika loogista ajatella ettei hän siinä vaiheessa kun lapset ovat aikuisia, nouse miestään vastaan lapsiaan puolustamaan. Mutta miksi toimii toimii näin? Ehkä pelosta, ehkä on kyse jonkinlaisesta riippuvuudesta. Oikeaa rakkautta tuo ei voi olla, ainakin siihen pitää sisältyä juuri tuollaista alistumista/pelkoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kirjoituksesti kautta :(
Hyvä, että olet löytänyt itsellesi terapeutin ja vaikutatkin vaikeasta lapsuudesta huolimatta tasapainoiselta äidiltä :)
Mitä jos antaisit äidillesi vielä yhden mahdollisuuden? Ottaisit häneen jotenkin yhteyttä ja kertoisit juuri tuon, että tarvitsisit itsellesi äidin ja haluaisit lapsillesi mummon? Saattaahan olla, että hän on tuntenut samoin kaikki nämä vuodet ja välien katkaiseminen on ollut isäsi tahto. Jos hän ei tämänkään jälkeen halua olla tekemisissä, niin sitten ei auta kuin jatkaa elämässä eteenpäin ja toivoa, että asiat muuttuisivat vielä joskus :( Toivoa ei tarvitse koskaan heittää. Haleja ja tsemppiä
Ehkä sisaruksesi voisivat kertoa kuulumisiasi, lapsenlapsista ym äidillesi? Ehkä laitat sanomalehteen ilmoituksen, että perhe etsii mummoa, joka välittää ja josta välitetään aina hautaan asti. Mahdollisuus yksinäiselle ihmiselle olla mummo. Katsokaa silti, että mummo on teille sopiva. Löytyisikö naapurustostanne sopiva mummo tai pappa?
kiitos kommentista, saatat olla oikeassa, pelosta ei välttämättä ole kyse koska äitini osaa jo "etukäteen alistua", eli tietää mitä tekoja, sanoja tai puheita pitää välttää, milloin pitää hiipiä sukkasillaan ettei suututa isää jne, eli äiti on oppinut lukemaan isäni mielenliikkeitä ja rajoittamaan itseään (ja näin me lapsetkin toimittiin).
Mutta tuo riippuvuus voi olla totta. Äitini ei osaa esim. tankata autoa, nostaa pankista rahaa, täyttää veroilmoitusta, hoitaa mitään vakuutus- tms asioita, ja hän pyytää isältä viikkorahaa omiin tarpeisiinsa. Eli aivan avuton, kyvytön hoitamaan itse omia asioitaan. Ei hän ole koskaan mitään noista tehnyt kun ne on aina olleet isäni vastuulla. Onko läheisriippuvuus tällaista? Ja onko se sairaus?
Psykopatiasta/narsismista olen lukenut paljon joten isäni käytöstä "ymmärrän", mutta läheisriippuvuus on kyllä uusi asia. Pitänee perehtyä tarkemmin.
minun lapsuuteni. Jollain muullakin siis ollut tuollaista.. Minun äitini puolusti kiivaasti isääni, kun otin asiat joskus puheeksi ja yllätysyllätys: minusta tuli kiittämätön kakara, joka kuvittelee kaiken.
En enää ikinä ota asiaa puheeksi, mutta ymmärrän, että olen tullut väärin kohdelluksi, eikä vanhempieni mielipide muuta kokemusmaailmaani, joka oli minulle lapsena todellinen. Nyt aikuisena olen jollakin tavalla kasvanut yli asiasta, vain silloin tällöin mielessä häivähtää suru siitä, että välit vanhempiin ovat melko kylmät ja etäiset.
Minulle olisi merkinnyt paljon se, että olisi myönnetty, että virheitä on tehty ja pyydetty anteeksi. Mutta ei, minä olen syyllinen, kiittämätön, hankala ja vaikea..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos se isäsi vielä käy sinuun aikuisiälläkin kiinni.
voi kutonen, ymmärrän sinua koko sydämestäni. Myös minua riipii se, että vanhempani haukkuvat minua hulluksi ja pahaksi, joka keksii omasta päästään asioita, muistaa tahallaan väärin ja kiusaa vanhempiaan. Vanhempani olivat sisaruksillenikin kertoneet asian aivan päinvastoin, siten että minä olisin suunnilleen raivohulluna hyökännyt heidän kimppuunsa. Esiintyvät martyyreina tässä asiassa ja mustamaalaavat minua suvulle ym tutuille.
En sinällään odota anteeksipyyntöä mutta haluaisin että tapahtunut edes jollain yleistasolla myönnettäisiin, eikä niin, että väitetään minua hulluksi ja että keksin kaiken. Hullu en todellakaan ole, kaikilla sisaruksillani on ihan samat muistot. Äitini on todistanut kaikkien meidän lasten pahoinpitelyitä varmaan tuhatmäärin joten tasan tarkkaan äiti tietää mitä tapahtui.
En vaan voi ymmärtää miten kehtaavat kirkkain silmin väittää että mitään ei ole ikinä tapahtunut. Ei helvetti tuollaista voi unohtaa mitenkään.
Joten kiittämätön paska kersa täälläkin (vanhempieni mielestä).
Taitaa välien korjaantuminen jäädä haaveeksi, sillä kun äiti on ottanut noin voimakkaasti isän puolen ja kääntynyt omaa lastaan vastaan ja hylännyt tämän, niin on kai tuo aika selkeä viesti minullekin.
Pitänee jatkaa surutyötä, kai tämä joskus helpottaa. Joka kerta vain sydämeen sattuu kun näen jossain puistossa tai kaupungilla mummon, joka halaa tai suukottaa lapsenlastaan. Omat lapseni eivät saa koskaan kokea mitään tuollaista :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
luuletko että ainoa paikalla ollut todistaja (äitini) kääntyisi isääni vastaan?
sinällään olet kyllä oikeassa, tekisi mieli haastaa isä vastuuseen, mutta rikokset ovat ikävä kyllä vanhentuneet (vanhenemisaika 10v).
Isäni on päässyt kuin koira veräjästä tuhansista pahoinpitelyistä, jotka ovat kohdistuneet vaimoon ja lapsiin. Pahoinpitely alkoi jo vauvana.
Kyllä kyrsii että isä vaan mennä porskuttaa ja mistään tekemisistään ei tarvitse vastata millään tavalla.
t,ap
Mitä hemmettiä he saavat tuosta hirveitten vanhempien puolella olemisesta?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vanhemmat ovat samanlaisia, sillä erotuksella että isä ei enää uskalla käydä jo aikuisten lasten kimppuun sillä ovat häntä voimakkaampia.
Ystävieni äiti on alistettu kynnysmatto, tosin aivan ihana sellainen, mutta ei uskalla lähteä eikä koskaan ole uskaltanut sillä luultavasti isä on saanut äidin itsetunnon niin palasiksi, että kuvittelee ettei pärjää ilman isää. Ystävilläni on kestänyt pitkään yrittää ymmärtää, miksei äiti puolustanut heitä ja vain lähtenyt, miksi sitä hullua sikaa on pitänyt paapoa ja mahdollistaa tällainen käytös.
Mutta kuten monessa muussakin tapauksessa, ystävieni äiti oli kasvanut samankaltaisessa perheessä, hänenkin isä oli hullu väkivaltainen juoppo ja äitinsä samanlainen alistuja. Eli tässä on kyse opitusta mallista, tuollainen elämä on turvallista kun ei ole kokemusta mistään muustakaan.
Todella surullista ap. Mutta et voi auttaa äitiäsi, hän on aikuinen ihminen eikä häntä voi muuttaa jollei hän itse ymmärrä muutoksen tarvetta. Onneksi olet itse terapiassa, mutta olen eri mieltä terapeutin kanssa siitä, että vaimo rakastaisi miestä enemmän kuin lapsiaan, tässä on monesta muusta asiasta kysymys (opittu malli, rikkonainen itsetunto, pelko, alistuminen - vähän samoja juttuja kuin siinä, kun panttivanki alkaa symppaamaan sieppaajiaan?)
ainoa seikka ehkä tähän liittyen on se että äitini alkoi 16v seurustelemaan isäni kanssa ja muutti heti tämän kanssa yhteen täytettyään 18 (eli ei ole kokemusta muista miehistä, ei kai osaa verrata sitä että hänen parisuhteensa ei ole normaali).
Ainoa rakas sukulaiseni minulle on siis se edesmennyt ukkini, jolta sain sentään jonkinlaisen normaalin miehenmallin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
masokistista, hyvin kapeaa elämää, ja sulkevan silmänsä realiteeteilta. Ei hänellä taida olla minkäänlaisia eväitä avautua ulospäin.
Tärkeää on, että sinä pidät huolta omasta ja perheesi hyvinvoinnista,erityisesti itsestäsi, olethan joutunut kestämään kohtuuttoman kovan lapsuuden!
Nyt vain katse tulevaisuuteen ja voimia!
lisäksi isäni on edelleen vahva ja hyväkuntoinen ja "käy päälle" lähes ilman syytä. Eli isälle ei kukaan uskalla sanoa mitään vastaan / olla eri mieltä.
Lisäksi, vaikka siis itse olen vahva ja hyväkuntoinen myös, niin isän edessä sitä muuttuu taas nelivuotiaaksi joka pissaa kauhusta housuunsa kun tietää tulevansa pian hakatuksi. Tälle taantumiselle ei oikein voi mitään :(
Itse en siis enää isän kanssa ole tekemisissä mutta sisarukset ovat, ja meno on vaan vanhemmiten kiihtynyt.. isä on eläkeläinen ja vanhetessaan narsimis/psykopatia pahenee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että edes äitisi olisi yhteydessä sinuun.
Minuakin on pahoinpidelty kotona lapsena ja itse ainakin pidän äitiäni pahempana kun ei tullut väliin, monesti jopa kertoi isälle asioita kun me lapset oltiin oltu tuhmia ja siitä tuli selkäsauna.
Vaikka äiti ei ollut se joka löi niin pidän häntä yhtä syyllisenä.
Ihmetyttää teidän sisaruksien epälojaalius minuakin. Miksi niitä ei kiinnosta tuo mitä tapahtunut?
Luulisi että he lähtisivät tukemaan toista.
Paha sitten sanoa miten olet mennyt kyselemään asiasta. Jos sinulle on todella tärkeää että olet äitisi kanssa niin menet sinne takaisin ja sanot että unohdetaan vanhat. Jos kerran kaikki alkoi vaan siitä että kyselit, niin kyllä sen suhteen saa takaisin sillä että pyydät anteeksi jos he loukkaantuivat jostain ja lopetat lapsuudesta puhumisen.
Mutta minusta ei mitenkään yllättävää, että äitisi katkaisi yhteyden. Isäsi on saanut alistettua hänet samoin kuin sisaruksesi tahtonsa valtaan väkivaltaa käyttäen. Äitisi on alistunut jo niin kauan aikaa sitten, ettei hänellä yksinkertaisesti ole keinoja vastustaa isääsi.
Sinällään hyvin surullinen tilanne, mutta mielestäni et voi tehdä mitään, jotta saisit äitiisi paremman yhteyden. Sinuna yrittäisin vain rakentaa/elää omaa elämää välittävättä vanhemmista, mutta yrittäisin kuitenkin pitää hyvät yhteydet sisaruksiisi.
no en oikein voi pyytää anteeksi (kun en ole siis vanhempieni mitenkään loukannut), mutta siihenkin voisin silti olla valmis vaikkei aihetta olisikaan. Sen sijaan siihen en ole valmis että unohdetaan menneet - siis siinä mielessä että myöntäisin itse olevani "hullu ja keksiväni kaiken omasta päästä" kuten vanhempani väittävät.
Johan tässä nyt on useampi vuosi mennyt välirikossa, ja sinä aikana isä on siirtänyt perintöosani sisaruksilleni. Olen kuulemma "kiittämätön eikä hän enää tunnusta minua tyttärekseen".
En siis todellakaan halua edes välejä lämmittää isääni, nyt on paljon turvallisempi/parempi olotila itselläni. Mutta edelleen se äiti harmittaa.
Tuossa joku kysyi että miksi ihmeessä haluan äitini elämääni. Kai se on sitä että haluaisin lapsilleni mummon, ja ikäänkuin suvun juuret. Nyt meillä eletään siis täysin ilman isovanhempia, lapseni eivät edes tunne vanhempiani kun eivät ole koskaan nähneet.
Terapeuttini oli sitä mieltä että äitini ottaa yhteyttä kun kokee sen tarpeelliseksi - no on ne lapsenlapsetkin tässä välissä syntyneet ja ei ole mitään vastannut esim rististäiskutsuihin vaikka oli v.p, kutsu (ei siis vaan tullut kummallakaan kerralla paikalle). Hän siis elää ja teeskentelee että minua ja lapsiani ei ole olemassakaan.
En vaan YMMÄRRÄ!!! Siis tavallaan tiedostan että ei tämä tästä tule muuksi muuttumaan, mutta miten v**ussa joku nainen voi hylätä oman lapsensa, omat ainoat lapsenlapsensa, ja vain siksi että voi millyttää ja mielistellä jotain hullua psykopaattipuolisoa.
Vastaustahan en tähän tietenkään tule koskaan saamaan, joten tavallaan kai joudun nyt suremaan sen surun että vanhempani ovat kuolleita - vaikkeivat teknisesti sitä olekaan :(
Että joku jäisi ilman perintöä. Oikeesti, älkää jaksako.
Eikä se voi sua kieltää, miten se sen tekee? :)
Voit pyytää anteeksi VÄÄRINYMMÄRRYSTÄ, älä jatka aiheesta.
Sun isä on pahoittanut mielensä, niin siihen sä voit pyytää anteeksi ja sillä jo teidän välit voi korjaantua sille neurtaalille vanhalle radalle jolla olitte ennenkö kyselit lapsuudesta.
Jos sun vanhemmat ei lähde puhumaan lapsuudesta niin miksi sun tarttee myöskään? Pyydä anteeksi jos isukki loukkaantui, syytä vaikka ulosantia.. ;)
Ajattelen ettet voi "ymmärtää" äitiäsi. Isäsi on aivopessyt hänet jo vuosikymmenien ajan, ei hänestä enää ole aitoa ihmistä jäljellä.
Jos hän on jo lapsuudessasi voinut olla välittämättä isäsi pahoinpitelyä niin aivopesu on tapahtunut jo aikaisin heidän suhteessaan. Hän on täysin isäsi vallassa. Ei hänellä ole enää omaa tahtoa.
Onko terapeutillasi todella tietämystä narsismista ja sen vaikutuksesta lähimmäisiin? Ei siltä vaikuta kun kirjoitit että terapeutti oli sanonut että äitisi "rakastaa" isääsi enemmän kuin lapsia. Eihän se nyt niin mene! Isäsi on aivopessyt äitisi sellaiseen käyttäytymismalliin, äitisi tunteet ovat niin syvällä ettei hän varmaankaan tunne yhtään mitään. Toimii vain kuin robotti.
Todella surullista koko tilanne :/ Olen kuitenkin iloinen puolestasi että sinulla on oma perhe joka toimii paremmin.
kiitos neuvosta, mutta en v***ssa lähde pyytämään isältä anteeksi. Isäni ehkä pahoitti mielensä kun otin lapsuuteni kokemukset puheeksi. Mutta isäni ei ole miettinyt KERTAAKAAN pahoittiko hän minun mieleni silloin kun satoja kertoja hakkasi minua, kuristi minua, raahasi tukasta lattiaa pitkin, heitteli päin seiniä, alisti ja nujersi ja nöyryytti kaikin tavoin, uhkaili vaikka millä.
Eli siis kaiken tämän jälkeen olen sitä mieltä että minun ei pidä pyytää anteeksi. Isäni pitäisi.
Ja kai se nyt tuli jo selväksi että en kaipaa isääni elämääni, kaipaan vain äitäni, ja en häntäkään itseäni varten, vaan lapsiani.
Vain av-palstalla voi tulla tällainen neuvo että uhrin pitää lähteä anomaan anteeksipyyntöä pahoinpitelijältään!
Alue: Aihe vapaa
Uskon, että sinä olet lähinnä oikeilla jäljillä. Uhkailemalla äiti on saatu käyttäytymään niinkuin käyttäytyy.