Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
miten päästä surusta kun oma äiti hylkää (aikuisena)?
30.05.2012 |
Olen kasvanut erittäin dysfunktionaalisessa lapsuudenkodissa, jossa väkivaltainen ja sairas psykopaatti-isä terrorisoi aivan mielivaltaisella käytöksellään vaimoaan ja lapsiaan. Jatkuva pelossa eläminen ja isän raivonpuuskien pelkääminen kulutti kovasti, ja koko ajan oli stressi ja väkivallan pelko päällä - ja väkivalta realisoituikin todeksi useita kertoja viikossa. Äitini ei koskaan puuttunut väkivaltaan (pelkäsi itse joutuvansa uhriksi) joten aina kun isä pahoinpiteli lapsia, äiti poistui muualle (ulos, yläkertaan, mukamas pyykkiä silittämään tms). Ihan tasan tarkkaan kuuli lasten tuskanhuudot mutta teeskenteli että ei kuule.
Tästä huolimatta äiti oli ok äiti, siis antoi ruoan, vaatteet, jne perustarpeet, hellyyttä ei koskaan tullut tietenkään koska isäni ei siitä tykännyt. Äidin piti palvella isää ja antaa kaikki huomio isälle ja meidän lasten piti olla hiljaa ja näkymättömiä. Jo vauvasta lähtien meidät lapset vietiin joka ikinen viikonloppu mummolaan kun viikonloppuisin isä halusi levätä rauhassa ja pitää äidin palvelemassa itseään. Myöhemmin mummolassa oltiin sitten kaikki lomat koulusta/päiväkodista.
Aikuisiällä jouduin käymään oman lapsuuteni läpi omien lasten synnyttyä, ja terapeutin ohjeiden mukaan nätisti otin asian puheeksi vanhempieni kanssa, en siis syytellyt, vaan olisin halunnut vain kysellä syitä lapsuuden tapahtumiin.
Tässä tilanteessa isäni kävi kimppuuni fyysisesti ja huusi ja haukkui minut läpikotaisin, uhkasi minun ja puolisoni henkeä, raivosi tekevänsä perinnöttömäksi jne. Kielsi kaiken tapahtuneen, ja haukkui vain että olen kiittämätön kersa joka keksii kaiken omasta päästään.
Tämän jälkeen välit menivät poikki. Isääni en kaipaa, mutta järkytys oli se että vähän aikaa tapahtumasta äitini soitti ja ilmoitti että välit ovat nyt poikki sitten kokonaan hänenkin osaltaan, hän seisoo miehensä rinnalla.
Olen järkyttynyt asiasta tänäkin päivänä, en vaan voi ymmärtää äitini käytöstä. Olen välirikon jälkeen (josta on noin 4v) saanut kaksi lasta. Nämä ovat vanhempieni ainoat lapsenlapset, ja he eivät ole nähneet heitä ikinä. Eivät ole tulleet ristiäisiin, eivät noteeranneet mitenkään lasten syntymää tai synttäreitä tai jouluna, ei siis mitään. Ihan kuin minua ei olisi olemassa ja vielä vähemmän lapsenlapsia.
Terapeutti antoi ohjeen että minun ei pidä alkaa selvittelemään asiaa. Tämä onkin oikea ohje, koska en todellakaan ole tehnyt mitään väärää. Sisarukset ovat asiassa puolellani, mutta eivät itse uskalla isän pelossa tuoda kokemuksiaan esiin. Pelkäävät isää pissat housussa (aikuisenakin) ja teeskennellään siis koko perheen sisäisesti että mitään ei tapahtunut, koskaan.
Isäni on sairas ja hullu, häntä ei voi odottaa edes parantuvaksi ikinä, mutta miten äitini voi hylätä lapsensa ja lapsenlapsensa. En vaan ymmärrä. Tähän terapiassakaan ei tullut mitään selvyyttä, terapeutti vain sanoi että joskus vaimo rakastaa miestään enemmän kuin lapsiaan. Tätä se kai sitten on.
Meillä ei ole lapsille muita isovanhempia eli siis käytännössä ei ole mitään isovanhempia kun lapset eivät ole heitä nähneet koskaan. En ole siis neljään vuoteen nähnyt tai kuullut mitään, ei olla edes soiteltu.
Isäni kanssa en edes halua sopia, hän on vieläkin väkivaltainen ja saattaa milloin vaan käydä päälle (hänelle syyksi riittää ihan se että joku on eri mieltä jostain asiasta kuin hän, tai uskaltaa sanoa jostain vastaan). Hän on luonnevikainen eikä varmaan ikinä parane.
Haluaisin kovasti itselleni äidin ja lapsilleni mummon. Pitääkö luopua toivosta ja jotenkin vain turtua suruun. Surettaa kahden pienen lapseni puolesta tilanne kovasti. Sisaruksenikaan eivät paikkaa puuttuvaa mummolaa mitenkään, sillä tilanne on johtanut siihen että sisaruksetkaan eivät oikein ole keskenään väleissä. Jokainen kuitenkin oirehtii lapsuuden väkivaltaa jollain tavalla, erilaisin ilmentymin.
Itse en voisi hylätä lastani ikinä, en missään olosuhteissa. Aivan järkyttävä ajatuskin.
Kommentit (81)
no en oikein voi pyytää anteeksi (kun en ole siis vanhempieni mitenkään loukannut), mutta siihenkin voisin silti olla valmis vaikkei aihetta olisikaan. Sen sijaan siihen en ole valmis että unohdetaan menneet - siis siinä mielessä että myöntäisin itse olevani "hullu ja keksiväni kaiken omasta päästä" kuten vanhempani väittävät.
Johan tässä nyt on useampi vuosi mennyt välirikossa, ja sinä aikana isä on siirtänyt perintöosani sisaruksilleni. Olen kuulemma "kiittämätön eikä hän enää tunnusta minua tyttärekseen".
En siis todellakaan halua edes välejä lämmittää isääni, nyt on paljon turvallisempi/parempi olotila itselläni. Mutta edelleen se äiti harmittaa.
Tuossa joku kysyi että miksi ihmeessä haluan äitini elämääni. Kai se on sitä että haluaisin lapsilleni mummon, ja ikäänkuin suvun juuret. Nyt meillä eletään siis täysin ilman isovanhempia, lapseni eivät edes tunne vanhempiani kun eivät ole koskaan nähneet.
Terapeuttini oli sitä mieltä että äitini ottaa yhteyttä kun kokee sen tarpeelliseksi - no on ne lapsenlapsetkin tässä välissä syntyneet ja ei ole mitään vastannut esim rististäiskutsuihin vaikka oli v.p, kutsu (ei siis vaan tullut kummallakaan kerralla paikalle). Hän siis elää ja teeskentelee että minua ja lapsiani ei ole olemassakaan.
En vaan YMMÄRRÄ!!! Siis tavallaan tiedostan että ei tämä tästä tule muuksi muuttumaan, mutta miten v**ussa joku nainen voi hylätä oman lapsensa, omat ainoat lapsenlapsensa, ja vain siksi että voi millyttää ja mielistellä jotain hullua psykopaattipuolisoa.
Vastaustahan en tähän tietenkään tule koskaan saamaan, joten tavallaan kai joudun nyt suremaan sen surun että vanhempani ovat kuolleita - vaikkeivat teknisesti sitä olekaan :(
äitisi ajattelee että kun on isäsi kanssa, hänellä on katto pään päällä ja ruokaa. ja ehkä hänet on kasvatettu nin että erota ei saa tai jos erooaa se on naisen häpeä.
koska jos hän on sinun puolellasi, hän siis joutuu hävetä ja ottaa syyt niskoilleen. ei hän - alistettu ihminen- sellaista voi kuvitella. häpeää ja eroa ja kaikkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluaisitko todella että sun lapsillasi olisi äitisi kaltainen mummo? Unohda koko ihminen. En antaisi anteeksi.
Kerron lyhyesti tarinani. Tutustuin 17 vuotiaana mieheen, jonka kanssa aloin seurustelemaan. Tämä osoittautui aikaa myöden täydeksi psykopaatiksi, joka eristi minut täysin muista ihmisistä ja oli erittäin väkivaltainen. Olin täydellisen alistettu, elin 24/7 tuossa sairaassa maailmassa ja pelkäsin hirvittävästi. Itsetuntoa ei ollut ollenkaan jäljellä, tunsin olevani täydellisen kelvoton kaikessa mahdollisessa.
Vuosia suhteen alkamisen jälkeen tulin raskaaksi. Mikään muu ei ollut muuttunut ja alkoi näkyä merkkejä, että mies on vaarallinen myös lapselle. Tiedätkö mitä tein? Hankkiuduin äijästä eroon. Ainoa ajatukseni oli, että se hirviö kiusaa lastani vain kuolleen ruumiini yli. Ja todella uskoin siihen, että henki lastani puolustaessa voi mennäkin.
Kuka tahansa psykopaatin puoliso voi tehdä saman päätöksen. Kyse on siitä, mitä rakastaa eniten: puolisoansa, lastansa, kulisseja, tavaraa, vai mitä.
Tuosta tapahtumasta on aikaa jo paljon. Siitä kertominen tuntuu vieraalta, koska elämäni nykyään on aivan erilaista.
Jos jotain psykopaattien kanssa elämisestä olen oppinut, on se että kaikista tärkeintä on että läheiset ihmiset ovat hyviä tyyppejä, muunlaisiin ei kannata suhteita pitää. Nykyään minulla onkin erittäin hyvä perhe ja upeita, luotettavia ihmisiä ystävinä. Muunlaiset ihmissuhteet olen katkaissut, esimerkiksi sukulaisteni kanssa en ole enää missään tekemisissä.
kiitos uusista vastauksista, onpa niitä tullut paljon. Ja kiitos kannustuksesta, tämä on ollut tosi kiva ketju, ei ole vielä kukaan tullut sättimään että "katso peiliin, itse olet syyllinen".
Yritän alkaa luopumaan toivosta (jonka JÄRJEN tasolla tiedän olevan turha, mutta TUNTEEN tasolla joku lapsellinen toivo äidin rakkaudesta yhä elää), sillä tiedän että tällainen äidissä roikkuminen on lapsellista ja turhaa.
Ehkäpä lapseni pärjäävät ilman mummoa, tai sitten yritän etsiä varamummoa heille. Mutta ihan oikeasti, te jotka neuvotte että unohda koko ihminen, ei se elävässä elämässä niin käy että "naps, unohdan nyt äitini". Miettikääpä itse omalla kohdallanne (tosin rakastavien äitien lasten on varmaan mahdotonta kuvitella itsensä tilanteeseeni) että voisitteko vain omalla päätöksellä tuosta noin vaan unohtaa äitinne? Siis haudata kaikki muistot, toiveet, unelmat tulevasta, luopua tukiverkostanne ja vanhepienne tuesta? Ei se todellakaan ole niin helppoa, että unohdanpa vaan tuon ihmisen nyt.
Uskoisin että tämä on pitkä prosessi, ja suru seuraa joka päivä sydämessäni mukana. Mutta se mikä asiassa on helpotus, on se, että kun nyt suren sen että äitiä ei ole, ja olen "orpo", niin aikanaan kun äitini kuolee, ei minulle ole enää yhtään mitään surtavaa. Se suru on surtu nyt, eli silloin kun olen itse ollut raskaana ilman äitini tukea, synnyttänyt lapset, hoitanut ne koliikissa uupumuksen partaalla, ollut kaikessa ilman äitini kiinnostusta, apua, huolenpitoa, henkistä tukea.
Kyllähän se niin on (niinkuin joku sanoi) että äitini on tehnyt selkeän valinnan. Jos ei ole edes neljän vuoden aikana viitsinyt yhtä puhelua soittaa tai käydä edes yhtä kertaa ainoita lapsenlapsiaan tapaamassa, niin onhan se kai selvääkin selvempi selän kääntäminen omalle lapselleen.
Loppukaneetti on siis kai se, että ymmärtää voin (niitä syitä ja olosuhteita) miksi äitini noin teki, mutta HYVÄKSYÄ en voi ikinä!! Siis koskaan!
Anteeksi antaminen ehkä vuosien saatossa onnistuu, enää neljän vuoden jälkeen en jaksa tuntea mitään vihaakaan, tunnen vain suunnatonta surua ja pettymystä.
Ehkä tosiaan nämä mummohaaveet juontavat siitä että oman elämäni pelastivat isovanhemmat, joiden luona elämä oli turvallista ja ennustettavaa. Siitä siis on jäänyt "lintukoto-mummola" ajatus, ja onhan se totta että vanhempieni luo en voi lapsia viedä sekunniksikaan ilman valvontaa ikinä, isähän kävisi heti lasten kimppuun jos uskaltaisivat jostain kitistä, kiukuta tai sanoa vastaan.
Kiitos kovasti vastauksista kaikille!
isäsi on pelotellut äitisi henkihieveriin ja uhkaillut, että jos äitisi ei hylkää sinua, hän tekee niin ja näin. Voi olla uhkaillutkin, että sinulle tulee äitisi yhteydenpidosta hankaluuksia.
Parempi lapsillesikin pysyä erossa tuosta kuviosta, mutta karmea tilanne sisarruksillasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelen ettet voi "ymmärtää" äitiäsi. Isäsi on aivopessyt hänet jo vuosikymmenien ajan, ei hänestä enää ole aitoa ihmistä jäljellä.
Jos hän on jo lapsuudessasi voinut olla välittämättä isäsi pahoinpitelyä niin aivopesu on tapahtunut jo aikaisin heidän suhteessaan. Hän on täysin isäsi vallassa. Ei hänellä ole enää omaa tahtoa.
Onko terapeutillasi todella tietämystä narsismista ja sen vaikutuksesta lähimmäisiin? Ei siltä vaikuta kun kirjoitit että terapeutti oli sanonut että äitisi "rakastaa" isääsi enemmän kuin lapsia. Eihän se nyt niin mene! Isäsi on aivopessyt äitisi sellaiseen käyttäytymismalliin, äitisi tunteet ovat niin syvällä ettei hän varmaankaan tunne yhtään mitään. Toimii vain kuin robotti.
Todella surullista koko tilanne :/ Olen kuitenkin iloinen puolestasi että sinulla on oma perhe joka toimii paremmin.
ihmettelen hieman terapeuttisi kommentteja, onko hän todella tilanteen tasalla? Kertomasi mukaan tuossa ei ole kyse mistään "rakastaa isääsi enemmän" kuviosta vaan puhtaasti siitä, miten narsisti on nujertanut puolisonsa vuosikymmenien aikana. Äitisi on luultavasti nujerrettu jo ennen teidän lapsien syntymää. Turhaan kyselet, millainen äiti antaa pahoinpitelyn tapahtua - äitisi on luonnehäiriöisen uhri itsekin.
Olisiko mahdollista vaihtaa terapeuttia?
Aloittajalle:
En jaksanut lukea kaikkia viestejä, mitä keskusteluun on tullut. Toivon kuitenkin, että olet saanut ainoastaan kannustavia viestejä.
Muista aina: et ole ainut jolle näin on käynyt, sinussa ei ole mitään vikaa!, vika on vanhemmissasi.
Meillä sama tilanne, tosin anopin ja appiukon taholta. Asia on erittäin surullista ja raskasta läpikäytävää. Itse olen vasta "alkutaipaleella" asian kanssa.
Yksi paikka mistä saa myös keskusteluapua tällaisiin asioihin on MLL:n vanhempainpuhelin.
Muista siis: älä vain syytä itseäsi missään! Ja moni lapsi elää ilman isovanhempia. Joskus tuntuu, että isovanhempia pidetään niin kovin tärkeinä. Itse olen sitä mieltä, että ilmankin voi elää - ihan hyvin. Kaikkialla toitotetaan miten tärkeätä se on lapselle. Lapselle tärkeintä on hyvä suhde vanhempiin, ei lisäkärsimys huonoista isovanhemmista.
Tsemppiä kovasti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jännä juttu ,että tuollanen tyyppi on saanut vaan läiskiä ihmisiä ilman minkäälaisia seuraamuksia ... pääsee kun koira veräjästä.
No eihän tuossa mitään toivoa edes ole enää. Ajatettele asia niin, että ovat kuolleet. Itsellä kolme lasta joilla ei ole elossa yhtään isovanhempaa, vanhin hämärästi muistaa yhden mummon. Surullistahan se on, mutta niin se vaan menee, elämää ei voi suunnitella. Ja mitä tulee tuohon hylkäämiseen, äitisi on hylännyt sinut silloin, kun isäsi löi sinua ensimmäisen kerran. Tsemppiä ja näytä että kotoa opittua käytösmallia ei tarvitse siirtää eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiinnostaisi tietää mitä aloittajalle nyt kuuluu. Avauksesta jos yli vuosi aikaa.
Mielestäni äitisi on yhtä syyllinen kuin isäskin koska on sallinut pahoinpitelyn. Aikuisena hän ei ole ottanut sitä vastuuta joka hänelle kuuluu. Äitisi on hellan ja nyrkin välissä ollut ikänsä ja vaikea tilannetta muuttaa. Kun isäsi kuolee voi tilanne muuttua paremmaksi. Karmea lapsuus teillä on ollut.
Yhdessä voisitte nelistään mennä ja tuskin yksi äijänkäppänä neljälle aikuiselle pärjäisi. Teidän lasten pitäisi vetää yhtä köyttä.
Olen sitä mieltä ettei tuollainen julmuri ansaitsisi elää.
Kurjaa luettavaa. En osaa sanoa mikä on oikea tie mutta kerron lyhyesti oman tarinani. Minulla oli hyvä koti ja hyvät vanhemmat, ihana lapsuus. No, olin jo aikuinen ja isäni kuoli..äitini rupesi järjestelemään ja on vuosien mittaan järjestellyt kaiken omaisuuden, osakkeet kesämökit, autot yms sisareni ja hänen lastensa nimiin, lakimiesten avustuksella tottakai. En ole ahne mutta jotenkin se loukkasi, meillä on aina ollut hyvät välit. Syytä tähän ei äitini ole osannut kertoa, nyt kyllä katuu mutta myöhäistä. En tule koskaan saamaan edes lakiosaa koska mitään ei enää ole ja aikaakin kulunut 20 vuotta. Todella kurjaa meni välit äitiin, puhumme vain puhelimessa pari kertaa vuodessa hän pyytelee aina vain anteeksi, sanon että anteeksi voin antaa mutten unohtaa. Ikävää on myös se että siskoon ja hänen lapsiinsa on enää muodolliset välit, ennen olimme paljon tekemisissä. Minulla ei tavallaan enää ole äitiä mikä on tosi surkeaa mutta jokainen päättää mitä tekee. En edes tiedä olenko antanut anteeksi, unohtaa kyllä yrittänyt. Mutta erään tuttava lääkärin sanoin, ei ole pakko antaa anteeksi jos on kohdannut pahoja asioita, voi yrittää unohtaa ja jatkaa elämäänsä. Ei se tuska katoa mutta helpottaa vähitellen, voimia sinulle aloittaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
helppo on kommentoida että unohda koko ihminen. Itselläni samanlainen tilanne ja välirikko kestänyt vielä pidempään, ja en todellakaan pysty unohtamaan, vanhempien puute kaihertaa ihan kaikessa (varsinkin kun näkee miten muiden perheissä vanhemmat osallistuvat aikuisten lastensa ja lastenlastensa elämään).
Venhempien menettäminen hylkäämisen takia kannattaa kohdata samalla lopullisuudella kuin vanhempien kuolema. Ensin suru, kaikki vihen ja katkeruuden tunteen ym esiin. Siis kunnollinen surutyö. Sen jälkeen alkaa toipumunen.
Minä veikkaan, että ne keillä asia kaihertaa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, elättelevät salaa toivetta välien lämpenemisestä. Ei siinä ole mitään pahaa, mutta kun se ei juuri koskaan, jos ikinä, toteudu. Eikä se paska vanhempi asiasta kärsi. Sinä lapsi kärsit vaan edelleen.
Siis: paska paskana, anna surun ja ikävän tulla, itke ja sure ja ala sitten toipua. Älä jätä käsittelemättömiä tunteita muhimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomen laki ei salli tuota potaskaa
Että joku jäisi ilman perintöä. Oikeesti, älkää jaksako.Eikä se voi sua kieltää, miten se sen tekee? :)
Joo. Lain mukaan jokaiselle lapselle kuuluu rintaperilliselle kuuluva osuus, mutta mitäs jos jaettavaa ei enää vanhemman kuoltua yllättäen olekaan? Ainakin meillä narsistinen isä on hallinnut aina lapsiaan rahalla, ihan lapsesta asti: suosii lempilapsiaan, antaa rahaa, ostelee tavaroita, siirtelee omaisuutta... Tekee sitä aktiivisesti sekä salaa että tarkoituksellisesti arvostustaan osoittaen ja ilmanjääviä lapsiaan loukaten.
Palkitsee parhaimman mielistelyn ja mielipiteettömyyden, antaa aina niille lapsista, jotka eivät puolustaudu hänen mielenhäiriöidensä aikana. Rankaisee niitä, jotka ovat esimerkiksi eri mieltä kuin hän, asiasta kuin asiasta.
Myötätunnot on täysin AP:n puolella. Tuo on varmasti ihan kauhea tilanne. Isää sulla ei ole koskaan ollutkaan (ja tuollaisen tyypin ollessa kyseessä, parempi niin), mutta nyt siis joudut tavallaan unohtamaan myös äitisi.
Oletko muiden sukulaisten kanssa tekemisissä? Tietävätkö he totuuden elämästänne vai onko vanhempiesi propaganda uponnut heihinkin täydestä? Levitteleekö isäsi sinusta ja perheestäsi esim. valheita ja mustamaalaako teitä? Millaista kuvaa vanhempasi perhe-elämästänne antavat ulospäin?
Te ansaitsette hyvän mummon ja nykypäivänä sen ei tarvitse olla biologinen isoäiti. Hyviä, rakastavia vanhuksia on pilvin pimein vailla nuorta seuraa ja heidän löytämiseksi on nykyään järjestöjäkin.
Sinun äitisi ei ansaitse teitä. Älä kiinnitä mitään huomiota vanhempiisi, edes, eikä varsinkaan silloin kun heistä tulee vanhoja ja sairaita. Ehkä silloin he kärvistellessään tajuavat mitä ovat tehneet kun ovat omat lapsensa karkoittaneet elämästään.
Tutustukaa uusiin ihmisiin, nuoriin ja vanhoihin ja luokaa turvaverkko välittävien ja empaattisten ihmisten kanssa ja tulevaisuutenne on taatusti hyvä ja onnellinen.
Onneksi sinä ap vaikutat empaattiselta ja rakastavalta ihmiseltä, se kyky taisi tulla sun edesmenneeltä ukiltasi : ) Aina ei pahan tarvitse periytyä, vaikka omat vanhemmat olisikin kusipäitä.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi ja valoisampia aikoja!
Oletteko Afganistanista, Kurdistanista ja jostain muusta Paskastanista muuttaneita? Kuulostaa tuo perheen dynamiikka ihan siltä.
Vierailija kirjoitti:
Oletteko Afganistanista, Kurdistanista ja jostain muusta Paskastanista muuttaneita? Kuulostaa tuo perheen dynamiikka ihan siltä.
H
Olen laittanut välit kokonaan poikki rikolliseen, juoppoon ja narsistiseen sisarukseen. Olen huomannut, että välirikko on ollut parhaita ratkaisuja elämässä ja se on helpottanut elämää hyvin paljon. Välien katkaisu olisi pitänyt tehdä jo vuosia aikaisemmin.
Muista, että Sinä et ole syypää äitisi ja isäsi kaytökseen. Sinä et ole voinut valita vanhempiasi ja sukulaisiasi. Muista, että ne pahimmat puukot ja solvaukset lentävät selkään yleensä suvusta. Ystäväsi saat itse valita.
Arvosta itseäsi. Älä soimaa itseäsi välirikosta äitisi kanssa, joka on äitisi tekemä päätös. Anna välien olla kokonaan poikki. Huomaat, että välirikko tulee helpottamaan Sinun ja lastesi ja koko perheesi elämää.
Karsi ikävät ja vaikeat ihmissuhteet ja luonnehäiriöiset ja narsistiset ihmiset elämästäsi. Tee samoin kuin karsisit kurjat, kiristävät ja rikkinäiset vaatteet vaatekaapistasi. Älä hyppää, kun muut puhaltavat pilliin. Ota oma elämäsi haltuun. Ala elää omaa elämääsi, Sinun elämääsi.
Alue: Aihe vapaa
Kuule 19, älä puhu vasten parempaa tietoasi. Kyllä suomen laki sallii monenlaista. Normaalisti jokainen lapsi saa perintöosuutensa, vähintään lakiosan mutta on kyllä keinoja jättää joku ilman jos niin haluaa. Yksi täysin lainmukainen on se että hävittää, myy tai siirtää kaiken omaisuutensa muiden ihmisten, yhden lapsen tms nimiin, tai myy talot ym sille kenelle haluaa niin halpaan hintaan kuin verottaja hyväksyy tai vaikka lahjoittaa kulkukissoille jos niin haluaa. Jos et usko kysy lakimieheltäsi. Täysin laillista, omat vanhempani tekivät näin, eikä minulla ollut mitään sanottavaa, ei jäänyt sitä niin paljon mainostettua lakiosaakaan kun kaikki omaisuus oli siirretty&myyty halvalla pois, eläessään hallitsee omaisuuttaan ja sille saa tehdä ihan mitä haluaa ja niinhän sen pitää mennäkkin.