miten päästä surusta kun oma äiti hylkää (aikuisena)?

Olen kasvanut erittäin dysfunktionaalisessa lapsuudenkodissa, jossa väkivaltainen ja sairas psykopaatti-isä terrorisoi aivan mielivaltaisella käytöksellään vaimoaan ja lapsiaan. Jatkuva pelossa eläminen ja isän raivonpuuskien pelkääminen kulutti kovasti, ja koko ajan oli stressi ja väkivallan pelko päällä - ja väkivalta realisoituikin todeksi useita kertoja viikossa. Äitini ei koskaan puuttunut väkivaltaan (pelkäsi itse joutuvansa uhriksi) joten aina kun isä pahoinpiteli lapsia, äiti poistui muualle (ulos, yläkertaan, mukamas pyykkiä silittämään tms). Ihan tasan tarkkaan kuuli lasten tuskanhuudot mutta teeskenteli että ei kuule.



Tästä huolimatta äiti oli ok äiti, siis antoi ruoan, vaatteet, jne perustarpeet, hellyyttä ei koskaan tullut tietenkään koska isäni ei siitä tykännyt. Äidin piti palvella isää ja antaa kaikki huomio isälle ja meidän lasten piti olla hiljaa ja näkymättömiä. Jo vauvasta lähtien meidät lapset vietiin joka ikinen viikonloppu mummolaan kun viikonloppuisin isä halusi levätä rauhassa ja pitää äidin palvelemassa itseään. Myöhemmin mummolassa oltiin sitten kaikki lomat koulusta/päiväkodista.



Aikuisiällä jouduin käymään oman lapsuuteni läpi omien lasten synnyttyä, ja terapeutin ohjeiden mukaan nätisti otin asian puheeksi vanhempieni kanssa, en siis syytellyt, vaan olisin halunnut vain kysellä syitä lapsuuden tapahtumiin.



Tässä tilanteessa isäni kävi kimppuuni fyysisesti ja huusi ja haukkui minut läpikotaisin, uhkasi minun ja puolisoni henkeä, raivosi tekevänsä perinnöttömäksi jne. Kielsi kaiken tapahtuneen, ja haukkui vain että olen kiittämätön kersa joka keksii kaiken omasta päästään.



Tämän jälkeen välit menivät poikki. Isääni en kaipaa, mutta järkytys oli se että vähän aikaa tapahtumasta äitini soitti ja ilmoitti että välit ovat nyt poikki sitten kokonaan hänenkin osaltaan, hän seisoo miehensä rinnalla.



Olen järkyttynyt asiasta tänäkin päivänä, en vaan voi ymmärtää äitini käytöstä. Olen välirikon jälkeen (josta on noin 4v) saanut kaksi lasta. Nämä ovat vanhempieni ainoat lapsenlapset, ja he eivät ole nähneet heitä ikinä. Eivät ole tulleet ristiäisiin, eivät noteeranneet mitenkään lasten syntymää tai synttäreitä tai jouluna, ei siis mitään. Ihan kuin minua ei olisi olemassa ja vielä vähemmän lapsenlapsia.



Terapeutti antoi ohjeen että minun ei pidä alkaa selvittelemään asiaa. Tämä onkin oikea ohje, koska en todellakaan ole tehnyt mitään väärää. Sisarukset ovat asiassa puolellani, mutta eivät itse uskalla isän pelossa tuoda kokemuksiaan esiin. Pelkäävät isää pissat housussa (aikuisenakin) ja teeskennellään siis koko perheen sisäisesti että mitään ei tapahtunut, koskaan.



Isäni on sairas ja hullu, häntä ei voi odottaa edes parantuvaksi ikinä, mutta miten äitini voi hylätä lapsensa ja lapsenlapsensa. En vaan ymmärrä. Tähän terapiassakaan ei tullut mitään selvyyttä, terapeutti vain sanoi että joskus vaimo rakastaa miestään enemmän kuin lapsiaan. Tätä se kai sitten on.



Meillä ei ole lapsille muita isovanhempia eli siis käytännössä ei ole mitään isovanhempia kun lapset eivät ole heitä nähneet koskaan. En ole siis neljään vuoteen nähnyt tai kuullut mitään, ei olla edes soiteltu.



Isäni kanssa en edes halua sopia, hän on vieläkin väkivaltainen ja saattaa milloin vaan käydä päälle (hänelle syyksi riittää ihan se että joku on eri mieltä jostain asiasta kuin hän, tai uskaltaa sanoa jostain vastaan). Hän on luonnevikainen eikä varmaan ikinä parane.



Haluaisin kovasti itselleni äidin ja lapsilleni mummon. Pitääkö luopua toivosta ja jotenkin vain turtua suruun. Surettaa kahden pienen lapseni puolesta tilanne kovasti. Sisaruksenikaan eivät paikkaa puuttuvaa mummolaa mitenkään, sillä tilanne on johtanut siihen että sisaruksetkaan eivät oikein ole keskenään väleissä. Jokainen kuitenkin oirehtii lapsuuden väkivaltaa jollain tavalla, erilaisin ilmentymin.



Itse en voisi hylätä lastani ikinä, en missään olosuhteissa. Aivan järkyttävä ajatuskin.