Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
miten päästä surusta kun oma äiti hylkää (aikuisena)?
30.05.2012 |
Olen kasvanut erittäin dysfunktionaalisessa lapsuudenkodissa, jossa väkivaltainen ja sairas psykopaatti-isä terrorisoi aivan mielivaltaisella käytöksellään vaimoaan ja lapsiaan. Jatkuva pelossa eläminen ja isän raivonpuuskien pelkääminen kulutti kovasti, ja koko ajan oli stressi ja väkivallan pelko päällä - ja väkivalta realisoituikin todeksi useita kertoja viikossa. Äitini ei koskaan puuttunut väkivaltaan (pelkäsi itse joutuvansa uhriksi) joten aina kun isä pahoinpiteli lapsia, äiti poistui muualle (ulos, yläkertaan, mukamas pyykkiä silittämään tms). Ihan tasan tarkkaan kuuli lasten tuskanhuudot mutta teeskenteli että ei kuule.
Tästä huolimatta äiti oli ok äiti, siis antoi ruoan, vaatteet, jne perustarpeet, hellyyttä ei koskaan tullut tietenkään koska isäni ei siitä tykännyt. Äidin piti palvella isää ja antaa kaikki huomio isälle ja meidän lasten piti olla hiljaa ja näkymättömiä. Jo vauvasta lähtien meidät lapset vietiin joka ikinen viikonloppu mummolaan kun viikonloppuisin isä halusi levätä rauhassa ja pitää äidin palvelemassa itseään. Myöhemmin mummolassa oltiin sitten kaikki lomat koulusta/päiväkodista.
Aikuisiällä jouduin käymään oman lapsuuteni läpi omien lasten synnyttyä, ja terapeutin ohjeiden mukaan nätisti otin asian puheeksi vanhempieni kanssa, en siis syytellyt, vaan olisin halunnut vain kysellä syitä lapsuuden tapahtumiin.
Tässä tilanteessa isäni kävi kimppuuni fyysisesti ja huusi ja haukkui minut läpikotaisin, uhkasi minun ja puolisoni henkeä, raivosi tekevänsä perinnöttömäksi jne. Kielsi kaiken tapahtuneen, ja haukkui vain että olen kiittämätön kersa joka keksii kaiken omasta päästään.
Tämän jälkeen välit menivät poikki. Isääni en kaipaa, mutta järkytys oli se että vähän aikaa tapahtumasta äitini soitti ja ilmoitti että välit ovat nyt poikki sitten kokonaan hänenkin osaltaan, hän seisoo miehensä rinnalla.
Olen järkyttynyt asiasta tänäkin päivänä, en vaan voi ymmärtää äitini käytöstä. Olen välirikon jälkeen (josta on noin 4v) saanut kaksi lasta. Nämä ovat vanhempieni ainoat lapsenlapset, ja he eivät ole nähneet heitä ikinä. Eivät ole tulleet ristiäisiin, eivät noteeranneet mitenkään lasten syntymää tai synttäreitä tai jouluna, ei siis mitään. Ihan kuin minua ei olisi olemassa ja vielä vähemmän lapsenlapsia.
Terapeutti antoi ohjeen että minun ei pidä alkaa selvittelemään asiaa. Tämä onkin oikea ohje, koska en todellakaan ole tehnyt mitään väärää. Sisarukset ovat asiassa puolellani, mutta eivät itse uskalla isän pelossa tuoda kokemuksiaan esiin. Pelkäävät isää pissat housussa (aikuisenakin) ja teeskennellään siis koko perheen sisäisesti että mitään ei tapahtunut, koskaan.
Isäni on sairas ja hullu, häntä ei voi odottaa edes parantuvaksi ikinä, mutta miten äitini voi hylätä lapsensa ja lapsenlapsensa. En vaan ymmärrä. Tähän terapiassakaan ei tullut mitään selvyyttä, terapeutti vain sanoi että joskus vaimo rakastaa miestään enemmän kuin lapsiaan. Tätä se kai sitten on.
Meillä ei ole lapsille muita isovanhempia eli siis käytännössä ei ole mitään isovanhempia kun lapset eivät ole heitä nähneet koskaan. En ole siis neljään vuoteen nähnyt tai kuullut mitään, ei olla edes soiteltu.
Isäni kanssa en edes halua sopia, hän on vieläkin väkivaltainen ja saattaa milloin vaan käydä päälle (hänelle syyksi riittää ihan se että joku on eri mieltä jostain asiasta kuin hän, tai uskaltaa sanoa jostain vastaan). Hän on luonnevikainen eikä varmaan ikinä parane.
Haluaisin kovasti itselleni äidin ja lapsilleni mummon. Pitääkö luopua toivosta ja jotenkin vain turtua suruun. Surettaa kahden pienen lapseni puolesta tilanne kovasti. Sisaruksenikaan eivät paikkaa puuttuvaa mummolaa mitenkään, sillä tilanne on johtanut siihen että sisaruksetkaan eivät oikein ole keskenään väleissä. Jokainen kuitenkin oirehtii lapsuuden väkivaltaa jollain tavalla, erilaisin ilmentymin.
Itse en voisi hylätä lastani ikinä, en missään olosuhteissa. Aivan järkyttävä ajatuskin.
Kommentit (81)
En vaan YMMÄRRÄ!!! Siis tavallaan tiedostan että ei tämä tästä tule muuksi muuttumaan, mutta miten v**ussa joku nainen voi hylätä oman lapsensa, omat ainoat lapsenlapsensa, ja vain siksi että voi millyttää ja mielistellä jotain hullua psykopaattipuolisoa.
äiti putoaisi täysin tyhjän päälle ilman tuota avioliittoa, sekä henkisesti ja luultavasti taloudellisestikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäsi ei ole terve eikä myöskään äitisi. Haluaisitko oikeasti tuollaiset epäterveet vanhemmat lastesi isovanhemmiksi? Kuvitteletko, että he kohtelisivat heitä yhtään sen paremmin?
Tiedän miltä sinusta tuntuu. Isäni on luonnevikainen ja äitini on peesari. Aikani säälin ja surin uhriäitiäni, mutta lopulta silmät avautuivat että samanlainen sika se äiti on ollut kuin isäkin. Valehtelija, silmien ummistaja, väkivallan mahdollistaja - siitä huolimatta että perushoidon hän hoiti ihan ok. Ilman äidin tukea isän sikailut olisivat jääneet sikailematta.
Sama juttu noiden sukulaisten kohdalla. Ovatko ihmiset jotka kunnioittavat ja pelkäävät isääsi (=ovat hänen vaikutusvaltansa alla) todellakin tarpeellisia ja haluttuja ihmisiä sinun ja perheesi elämään?
Ei ole koskaan ollutkaan. Mitä kummaa oikein luulet saavasi suhteesta tuollaiseen äitiin? Hän oli nuori aikanaan, mutta hänellä on ollut kyllä tuhat ja sata mahdollisuutta puolustaa sinua ja sisaruksiasi lähtemällä suhteesta. Ymmärrän, että isäsi on väkivaltainen, mutta kuitenkin suht harvassa on niin sairaat tyypit, että vaimonsa tappaisi.
Kyllä se äitis on jo pitkään ollut aikuinen. Ihan on hänen oma valintansa, ettei ole opetellut autoa tankkaamaan tai muita perusjuttuja. Hänelle sopii hyvin lapsen asemassa eläminen. Jollain tasollahan se on helppoa, kun ei ole itse vastuussa mistään. Kaikki "ilkeydetkin" on se toinen tehnyt. Itse vaan on aina ja ikuisesti viaton.
Mitä turhaa pilaat eläämäsi yhä edelleen roikkumalla haaveissa jostain ihanasta mummosta? Itselläni on sama juttu, että valitettavasti vanhemmistani ei ollut vanhemmiksi. Se on tietysti surku ja menetys, mutta jossain vaiheessa pitää päästää irti siitä lapsen toiveesta, että olisi rakastavat vanhemmat. Kaikilla ei ole ja turha haaskata elämäänsä roikkumalla jossain haavekuvissa.
puolestasi, ap. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan tuollaista.
Tuo yksi vastaaja, joka ehdotti, että pyytäisit isältäsi anteeksi, on ilmeisesti jonkinlainen sadisti, yritä olla välittämättä.
Mutta itse asiaan, minusta pidät äitiäsi hiukan liian suuressa "arvossa". Vaikuttaa siltä, että hänkin on monella tavalla sairas eikä ollenkaan niin "hyvä äiti" kuin ehkä ajattelet. Ymmärrän, että haluat pitää kiinni siitä että sinulla on edes yksi jossain määrin kunnollinen vanhempi, mutta tuo ajatus saattaa olla virheellinen ja vahingollinen. Terve, hyvä äiti ei olisi antanut lapsiaan kohdella noin.
Mutta oli äitisi millainen tahansa, minusta vaikuttaa siltä että sinulle olisi parasta ja tervehdyttävintä katkaista kokonaan välisi vanhempiin, molempiin.
Joilla ei itselle ole valitettavasti omialapsenlapsia tai jotka asuvat ulkomailla tms.
On paljon vanhojammummoja ja pappoja, joilla olisi syli tarjolla pienelle ja sydän paikallaan!
Rohkeutta ja voimia!
Ja olen todella pahoillani mitä olet joutunut kokemaan, huh!
Et ole tosiaan se jonka pitäisi pyytää anteeksi.
Hatunnosto että olet aelvinnyt elämässä eteenpäin noin hienosti! Varmaan vasta joskus vanhempienne kuoleman jälkeen sinä ja sisaruksesi pystytte jotenkin erilailla käsittelemään asioita, suremaan viimeiset surunne siitä mitä ei koskaan ollutkaan (eli rakastavia vanhempia) ilman PELKOA.
Toivottavasti kaikki te sisarukset olette onnistuneet katkaisemaan väkivaltaisen malllin. Ja toivottavasti puolisosi tukee sinua. Ei hänellä sitten ole vanhempia joista olisi isovanhemmiksi...?
Hyvää kesää!
I
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parhaiten surusta toipuu kun hankkii uuden "äidin" elämäänsä. Sanomattakin selvää että alistetun vaimon erottaa miehestään vain kuolema, äiti ei käytöstään tule muuttamaan.
Äitisi selvästi jo luopui sinusta jollain tasolla teidän ollessanne lapsia asettumalla välinpitämättömäksi isänne ollessa väkivaltainen.
Satuttaa varmasti luopua ajatuksesta ettei sinulla ole sellaista äitiä, joksi äiti yleensä mielletään. Hän on biologinen äitisi, mutta lämmin, suojeleva ja kaikkensa lastensa eteen tekevä äiti hän ei ole. On sanoinkuvaamattoman kipeää tunnustaa itselleen ettei ole saanut koskaan kokea sellaisen äidin rakkautta.
Äitiin ja äitiyteen on niin vahva tunnelataus, ne edustavat suojaa ja rakkautta tavalla, jota jokainen, niin lapsi kuin aikuinenkin janoaa. Sanotaanhan sodassa kuolevienkin viimeisin sana olevan usein äiti.
Mutta äitiä ja elämää ei pysty valitsemaan. Tämä on fakta, jonka kanssa täytyy opetella elämään. Sinun kannattaa ehkä kokonaan luopua ajatuksesta, että sinulla olisi varsinaisesti äiti. On olemassa ihminen, joka synnytti sinut, mutta ei muuta. Kun kasvat tähän ajatukseen ja opit hyväksymään sen, äitisi ei pysty sinua tulevaisuudessakaan niin paljon teiollaan tai sanoillaan satuttamaan ja toisaalta ei ole niin suurta tarvetta saada juuri häntä sinun ja lasten elämään.
Voisitko yrittää paikata tätä ihmissuhdetta luomalla kiinteitä suhteita joko sisaruksiisi, miehen sukulaisiin, serkkuihin, lasten kummeihin ja ystäviisi? Toki ne ei korvaa äitiä, mutta ehkä jonkun vanhemman naisen syvä ystävyys voisi paikata mummon ja äidin puuttumisen.
Kovasti tsemppiä elämääsi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eli ehkä sinun on parasta päästää äidistäsi irti. Hän ei selvästikään ole terve vaan läheisriippuvainen pahemmasta päästä.
Jos isäsi sattuisi menehtymään ennen äitiäsi, äitisi luultavasti yrittäisi ottaa sen jälkeen yhteyttä, hänhän ei selviäisi normaalirutiineista yksinään.
Voimia,!
kiitos paljon vastauksista, erityisesti noista "äitisi ei ole niin rakastava kuin luulet" -viesteistä. Ne taitavat olla täyttä totta, ja olen ollut ehkä jotenkin sokea tälle todellisuudelle.
Lähinnä ajattelen asiaa niin, että miten ITSE äitinä toimisin jos mieheni olisi "psyko" ja hakkaisi lapsia: en IKINÄ voisi vain kääntää katsettani ja teeskennellä että mitään ei tapahdu. On aivan järkyttävää että äitini lähti pahoinpitelytilanteissa ulos, kun ei kestänyt lasten tuskanhuutoja. Äiti ajatteli vain itseään, omaa kestokykyään, eipä käynyt mielessä miltä lapsesta tuntuu, miten lapsi on kauhuissaan ja sydän meinaa revetä rinnasta ulos, kun pelkää ja toivoo ettei kuolisi tähän pahoinpitelyyn.
Äitini on siis sairas myös. Minulla on ehkä ollut sitten huono terapeutti, hän ei ole nimittän ehdottanut sitä että äiti pitäisi unohtaa. On siis toki puhunut siitä että ei pidä odottaa äidiltään mitään jne ettei pety, mutta ehkä olisi ollut alusta asti rakentavampaa vaan todeta että "äiditön olet, äläkä muuta unelmoi". (ei noin tylyin sanankääntein tietenkään :)
Ja kyllä, se todella riipaisee syvältä ettei ole koskaan saanut kokea ehdotonta, varauksetonta äidinrakkautta. Äitini niinsanottu "rakkaus" oli aina ehdollista, ja sitä sai vain silloin kuin käyttäytyi isän määrittelemällä tavalla, ja silloinkin vain jos isä antoi äidin koskea meihin lapsiin. Lapsuudessamme äiti oli varattu vain ja ainoastaan isän tarpeiden tyydyttämistä varten eli äiti palveli 24/7 isää, eikä todellakaan omia lapsiaan.
Edelleenkään siis en YMMÄRRÄ - en varmaan koskaan voi käsittää miten kukaan äiti voi hylätä lapsensa ja olla täysin piittaamaton lapsenlapsiaan kohtaan - mutta nyt ainakin TIEDOSTAN sen että tilanne ei tästä tule muuksi muuttumaan ja viimeisistäkin turhista toivonrippeistä on aika luopua.
Kiitokset vastanneille hyvistä näkökulmista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hän antoi pahoinpidellä sinua ja salli kiellettävän hellyyden ja läheisyyden välillänne. Hän salli teidän olevan jossain muualla kuin luonaan kaikki lomat ja viikonloput.
Tuo soitto ja välienkatkaisu on vain sen saman hylkäämisen jatkumoa. Pääset ehkä helpommalla, kun lähdet ajattelemaan asiaa siltä pohjalta, ettei sulla oikeastaan ole ollut koskaan isää eikä äitiä. Orpohan sinä olet, naisparka. Onneksi kuitenkin osaat olla äiti omille lapsillesi.
Halaus täältä ruudun takaa.
Oma äitini hylkäsi minut aikuisena ja sisarukseni olivat siinä mukana. Isäni menetin jo pienenä.
Nyt minulla ei ole sukua.Lapsillani ei ole isovanhempia.
Terapeuttini sanoi että en saisi pitää heihin yhteyttä sillä he eivät tule muuttumaan vaan haavoittavat minua lisää.Lapsuuteni oli kauhea ja olin todella kaltoin kohdeltu. En lähde sitä tässä nyt vatvomaan sen kummemmin sillä sinähän pyysit neuvoja.
Olen päässyt teraeuttini avulla tasapainoon. Olen oppinut hiljalleen arvostamaan itseäni. Suru menetyksestä ei ole häipynyt mutta sen kanssa voi elää.Kukaan toinen ei voi tajuta kuinka tällainen kohtalo satuttaa ihmisttä. Varsinkin sana suru on minusta tuttu. Tunnen nimenomaan surua.ihan kuin äitini olisi kuollut.
Toivon että pääset puhumaan tästä vielä jonkun hyvän terapeutin kanssa. Muut eivät voi auttaa sillä kokemuksesi on todella rankka eivätkä he osaa käsitellä asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
äitisi hylkäsi teidät ilkeyttään. Luultavasti hän vain oli jostain syystä täysin surkea, avuton ja voimaton. Ehkä hän häpeää teidän yhteistä menneisyyttä? Toisaalta voi olla liian kipeää katsoa, kuinka toinen on onnistunut siinä missä itse ei. Ehkä lapsesi muistuttavat kirvelevästi siitä totaalisesta epäonnistumisesta?
Ap, tarinassasi on paljon tuttuja piirteitä. Oma isäni oli narsistinen tyranni. Fyysistä väkivaltaa ei ollut mutta henkistä senkin edestä. Äiti ei ikinä noussut isääni vastaan tai puolustanut meitä lapsia. Äiti oli hyvin etäinen. Kotona piti aina varoa, ettei vaan ärsytä isää, olla näkymätön ja hyvin kiltti. Myös me vietimme lomat ja viikonloput mummolassa, mikä oli hyvä juttu, siellä elämä oli tasaista ja normaalia. Olen sisarusteni kanssa hyvissä väleissä. Isäni on nyttemmin pahasti alkoholisoitunut, mikä on vain pahentanut hänen suhtautumistaan muihin ihmisiin. Tein noin 10 vuotta sitten päätöksen, etten pidä isääni enää mitään yhteyttä. Tämä oli kaikesta huolimatta vaikea päätös. Mutta jotenkin se vapautti minut elämään omaa elämääni. En ole katunut päätöstäni päivääkään. Vanhempani ovat eronneet pari vuotta sitten. Välit äitiini ovat etäiset. En usko että saamme niitä ikinä kuntoon. Äitini ei ole kiinnostunut minusta tai lapsistani vaan haluaa elää omaa elämäänsä. Mutta olen ollut onnekas, minulla on ihanat appivanhemmat. Omasta taustastani johtuen on ollut vaikea tajuta että tuommoisia ihmisiä on olemassa. Että toisista välitetään, pidetään huolta ja tehdään asioita yhdessä. Välillä tulee suru ja katkeruus siitä ettei ole omia vanhempia. Olen tehnyt paljon töitä hyväksyäkseni asian. Minulla on kuitenkin nyt oma perhe ja appivanhempien ja sisarusten kautta läheisiä ihmisiä elämässäni. Olen heistä kiitollinen. Ap, toivottavasti saat voimia siitä ajatuksesta että voit tarjota omille lapsillesi ihan erilaisen kodin kuin mitä itselläsi oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
se on totta että äitini on surkea ja avuton, mutta en usko että mitään kontrastia minun äitiyteeni tulee, koska äitini ei ole ikinä lapsenlapsiaan nähnyt, siis ei koskaan. Eikä siis tiedä tai näe millainen olen äitinä.
Olin siitäkin tosi loukkaantunut että äitini ei tullut kummankaan lapsen ristiäisiin, ei onnitellut lapsen saamisesta, ei noteerannut sitä mitenkään. Ihan kuin koko asiaa ei olisi olemassakaan. Luulisi edes että lapsenlapsi sulattaisi isovanhemmista jotain rippeitä rakkaudesta/empatiasta, mutta tässä tapauksessa ei kyllä niin ole käynyt.
Sinällään - jos äiti ei ole minustakaan ollut koskaan tuon taivaallisen vertaa kiinnostunut - niin eipä mikään lastenlasten syntymä tilannetta muuta. Tai vaikea kuvitella, että jos ei rakasta sitä omaa (aikuista) lastaan, niin miten sitten rakastaisi niitä lapsenlapsiakaan. Äidilleni lapsenlapset ovat varmaan siis kuin ihan kenen tahansa ventovieraan "räkänokkakakaroita" siis tunteen tasolla.
Terapiani on nyt loppunut tänä keväänä (kesti vuoden), enkä tiedä enää jatkanko - tai ainakaan samalla terapeutilla. Jotenkin vaan tuntuu siltä että ei tähän auta enää mikään, siis mikään muu kuin se surutyö ja sen hyväksyminen että olen orpo. Jostain luin että surutyö voi kestää kymmeniä vuosi pahimmillaan. Minulla on nyt kestänyt nelisen vuotta ja vieläkin on pettymys, suru, epätoivo ja ahdistus päivittäin mielessä. Sitä ei ole terapiakaan saanut pois pyyhittyä.
Se on muuten totta että rakastavan äidin lapsen on vaikea asettua asemaani. Itse olen tuttavltani saanut kauhistuneita katseita ja syyllistäviä kommentteja kun olen sanonut että en ole äitini kanssa väleissä. Ovat jotenkin ilmeisesti laittaneet sen minun syykseni tai peilanneet omaan tilanteeseen (jossa tietenkään rakastavaan ja ihanaan äitiin välejä ei ikinä pantaisi poikki). Vaikea siinä alkaa sitten selittämään, että mitä kaikkea on tapahtuneen taustalla :(
Ehkä tähän auttaa tavallaan vertaistuki, että tälläkin palstalla useammalla on ollut samanlaista, eli tieto siitä että en ole ihan yksin kohtaloni kanssa kuitenkaan. Voimia ja paljon rakkautta kaikkien muidenkin vanhepiensa hylkäämien elämään!
En hyväksy sitä että äiti ei voi olla paha. Siitä on niin moni ihminen joutunut kärsimään.
Minullekin sanottiin aina että sehän on sinun äitisi, et kai sinä äidistä voi noin sanoa. Terapeuttini antoi minulle luvan sanoa äidistäni että hän on ilkeä ja paha ihminen, en minä niin kuin äiti aina hoki.
Äiti teki täysin vastemielisiä,rikollisia tekoja minulle lapsena ja nuorena aivan kuten ap:n äiti ja isä.Heitä ei voi puolustella millään että voimaton ja kipeää katsoa toisen onnea.
mutta minulla on nyt menoa ja olisi ollut mukava kommentoida ap:n kokemuksia.Kaivan tämän ketjun vielä huomenna esille ja kommentoin jotain.
Ap, pää pystyyn ja hyvää jatkoa.
Vanhempana ja pikkasen samaa kokeneena sanoisin, että äitisi on koulutettu rooliinsa. Hänen on ollut pakko oppia tottelemaan panematta vastaan. Mies on liian voimakas luonne ja äkkipikainen. Jos äitisi isä oli lempeä niin ei äitisi ole mitenkään osannut käsitellä miestään. Isoisä ei ole ollut tarpeeksi voimakas auttaakseen. Suomikin oli aivan toinen maa 30-40v sitten.
Omalle äidillenikin kävi samoin vaikka isäni ei noin paha ollutkaan. Äiti uskalsi vasta sitten sanoa vastaan kun me lapset kasvoimme -yhden kerran! Kun isä kuoli ei äidistä ollut elämään antoisaa elämää, koska oli niin nujerrettu. me lapset kyllä kannustimme mutta mutta....
Ehdotukseni on, että annat anteeksi äidillesi. Hän varmasti sydämessään rakastaa sinua mutta ei pysty muuhun. Isästäsi en viitsi sanoa mitään, kumpa voisit karkottaa koko ukon aivoistasi. Keskity omaan perheeseesi ja hanki ystäviä, jotka ovat 60-70v. Kyllä heitä on ja kaipaavat lapsiperheitä ympärilleen. Muista, että hiljaa hyvä tulee!
Juuri kuin minun tarinani! :((
Ainoastaan sillä erotuksella, ettei äiti ole minua ihan kokonaan hylännyt. Isän hulluuden vuoksi joudumme olemaan paljon vähemmän tekemisissä kuin normaalisti varmaan olisimme. Äiti on alistettu kynnysmatto, syntynyt ilmeisesti narsistisen k*sipää-isäni mielestä palvelemaan häntä ja tekemään vain niitä asioita, joita hän kulloinkin määrää.
Lapsuus oli ihan kauheaa aikaa. Meidän perheessä oli käytännössä vain yksi lapsi: isäni. Meidän lasten tuli olla hajuttomia, näkymättömiä, äänettömiä, ettei isä vain hermostuisi. Raivokohtaus saattoi laueta ilman mitään konkreettista syytäkään. Elimme jatkuvassa pelkotilassa, kuin kusi sukassa, jännityksessä, kananmunankuorien päällä. Isä oli äärimmäisen mustasukkainen kaikesta hyvästä ja hellyydestä, jota äiti meille lapsille silloin tällöin antoi. Se oli ilmeisesti häneltä itseltään jotenkin pois.
Voimia sinulle AP elämääsi! Sinä et ole tehnyt mitään väärää, muista se! Hyvä että otit asiat rohkeasti esille vanhempiesi kanssa, sinun omatuntosi on nyt puhdas. Jos he eivät voi katsoa totuutta silmiin, se on heidän ongelmansa, ei sinun.
Luulen, että isäsi pakottaa äitisi käyttäytymään kuten hän käyttäytyy. Tuo kuvaamasi puhelinsoitto kuulostaa minusta ihan sellaiselta, johon isänikin voisi omaa äitiäni painostaa. Luulen että isäsi on laittanut sanat äitisi suuhun. Kytännyt varmaan vieressä kun äitisi on soittanut että kaikki menee varmasti siten kuten hän tahtoo ja on suunnitellut. Äitisi on vain äärimmäisen heikko ja tahdoton ihminen, ilman persoonallisuutta. Vuosikaudet narsistisen mielipuolen orjana ja uhrina ovat tehneet hänestä sellaisen.
Harmillista ettei lapsillasi ole isovanhempia eikä sulla vanhempia. Eikö teillä olisi suvussasi vaikka tätejä tai setiä, jotka voisivat toimia jonkinlaisina isovanhempien korvikkeina? Entäpä jonkinlainen lähimummo/pappa-toiminta? Tai mitäs jos ilmoittautuisit vaikkapa punaisen ristin tms järjestön ystävätoimintaan?
voi hurja, tarinasi on siis kyllä ihan täysin toisinto omastani, isäsi taitaa olla klooni omastani. Ja tosiaan tuo stressaava jatkuvassa pelossa ja odotuksessa eläminen, että milloin isä taas (ilman mitään syytä) kilahtaa. Lapsi ei saa olla oikea lapsi tuollaisessa kodissa.
Ymmärrän siis toki itsekin äitini onnettoman kynnysmaton roolin, mutta edelleen se on ihmetyksen aihe että miksi hän ei edes mikrotasolla pienessä mittakaavassa repäise itseään irti? ymmärrän sen että äitini ei ikinä uskalla mistään sanoa isälle vastaan - ei ennen, ei nyt, eikä tulevaisuudessa - mutta voisihan äitini vaikka ilmoittaa että lähtee tapamaan lapsenlapsiaan päiväksi. Mutta tähän hänellä ei ole halua eikä tahtoa.
Jossain joskus luki, että tällaisessa perheessä lapsi aikuisenakin kantaa huolta ja vastuuta muiden käytöksestä. Se on kai totta, sillä kannan tilanteen vuoksi huolta ja murhetta, ja yritin aiemmin tukea äitiäni oman selkärangan kasvattamisessa - turhaan. Loppupeleissä se kai menee niin että vanhempani tekevät omat valintansa ja kantavat niistä seuraukset, ja minun ei kai pitäisi murehtia ja stressata niistä.
Äitini on nyt valinnut elämän ilman lastaan ja lapsenlapsiaan, joten kyllä siitä hänelle vääjäämättä seuraamukset tulevat, viimeistään kun isä kuolee. En kyllä ole silloin hyppäämässä äitini luona auttamassa häntä hoitamaan arkielämän asioita - eipä hänkään auttanut minua koskaan missään. Edes lapsena.
Alue: Aihe vapaa
mutta äitisi on varmasti vuosien varrella alistunut tuohon kuvioon, hänellä ei ole mitään itsearvostusta enää. Toisekseen, jos hän ilmoittaisi jättävänsä isäsi, joka olisi ainoa keino siihen, että hän voisi pitää välejä sinuun - koska isäsi kuitenkin kontrolloi mitä äitisi tekee -
isäsi todennäköisesti uhkaisi tappaa sekä äitisi että itsensä ja tuolla luonteenlaadulla voisi toteuttaakin sen. Niin äitisi lähinnä voi valita kahden pahan välillä, hänellä tuskin on ollut enää vuosiin omaa tahtoa.:(