Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
miten päästä surusta kun oma äiti hylkää (aikuisena)?
30.05.2012 |
Olen kasvanut erittäin dysfunktionaalisessa lapsuudenkodissa, jossa väkivaltainen ja sairas psykopaatti-isä terrorisoi aivan mielivaltaisella käytöksellään vaimoaan ja lapsiaan. Jatkuva pelossa eläminen ja isän raivonpuuskien pelkääminen kulutti kovasti, ja koko ajan oli stressi ja väkivallan pelko päällä - ja väkivalta realisoituikin todeksi useita kertoja viikossa. Äitini ei koskaan puuttunut väkivaltaan (pelkäsi itse joutuvansa uhriksi) joten aina kun isä pahoinpiteli lapsia, äiti poistui muualle (ulos, yläkertaan, mukamas pyykkiä silittämään tms). Ihan tasan tarkkaan kuuli lasten tuskanhuudot mutta teeskenteli että ei kuule.
Tästä huolimatta äiti oli ok äiti, siis antoi ruoan, vaatteet, jne perustarpeet, hellyyttä ei koskaan tullut tietenkään koska isäni ei siitä tykännyt. Äidin piti palvella isää ja antaa kaikki huomio isälle ja meidän lasten piti olla hiljaa ja näkymättömiä. Jo vauvasta lähtien meidät lapset vietiin joka ikinen viikonloppu mummolaan kun viikonloppuisin isä halusi levätä rauhassa ja pitää äidin palvelemassa itseään. Myöhemmin mummolassa oltiin sitten kaikki lomat koulusta/päiväkodista.
Aikuisiällä jouduin käymään oman lapsuuteni läpi omien lasten synnyttyä, ja terapeutin ohjeiden mukaan nätisti otin asian puheeksi vanhempieni kanssa, en siis syytellyt, vaan olisin halunnut vain kysellä syitä lapsuuden tapahtumiin.
Tässä tilanteessa isäni kävi kimppuuni fyysisesti ja huusi ja haukkui minut läpikotaisin, uhkasi minun ja puolisoni henkeä, raivosi tekevänsä perinnöttömäksi jne. Kielsi kaiken tapahtuneen, ja haukkui vain että olen kiittämätön kersa joka keksii kaiken omasta päästään.
Tämän jälkeen välit menivät poikki. Isääni en kaipaa, mutta järkytys oli se että vähän aikaa tapahtumasta äitini soitti ja ilmoitti että välit ovat nyt poikki sitten kokonaan hänenkin osaltaan, hän seisoo miehensä rinnalla.
Olen järkyttynyt asiasta tänäkin päivänä, en vaan voi ymmärtää äitini käytöstä. Olen välirikon jälkeen (josta on noin 4v) saanut kaksi lasta. Nämä ovat vanhempieni ainoat lapsenlapset, ja he eivät ole nähneet heitä ikinä. Eivät ole tulleet ristiäisiin, eivät noteeranneet mitenkään lasten syntymää tai synttäreitä tai jouluna, ei siis mitään. Ihan kuin minua ei olisi olemassa ja vielä vähemmän lapsenlapsia.
Terapeutti antoi ohjeen että minun ei pidä alkaa selvittelemään asiaa. Tämä onkin oikea ohje, koska en todellakaan ole tehnyt mitään väärää. Sisarukset ovat asiassa puolellani, mutta eivät itse uskalla isän pelossa tuoda kokemuksiaan esiin. Pelkäävät isää pissat housussa (aikuisenakin) ja teeskennellään siis koko perheen sisäisesti että mitään ei tapahtunut, koskaan.
Isäni on sairas ja hullu, häntä ei voi odottaa edes parantuvaksi ikinä, mutta miten äitini voi hylätä lapsensa ja lapsenlapsensa. En vaan ymmärrä. Tähän terapiassakaan ei tullut mitään selvyyttä, terapeutti vain sanoi että joskus vaimo rakastaa miestään enemmän kuin lapsiaan. Tätä se kai sitten on.
Meillä ei ole lapsille muita isovanhempia eli siis käytännössä ei ole mitään isovanhempia kun lapset eivät ole heitä nähneet koskaan. En ole siis neljään vuoteen nähnyt tai kuullut mitään, ei olla edes soiteltu.
Isäni kanssa en edes halua sopia, hän on vieläkin väkivaltainen ja saattaa milloin vaan käydä päälle (hänelle syyksi riittää ihan se että joku on eri mieltä jostain asiasta kuin hän, tai uskaltaa sanoa jostain vastaan). Hän on luonnevikainen eikä varmaan ikinä parane.
Haluaisin kovasti itselleni äidin ja lapsilleni mummon. Pitääkö luopua toivosta ja jotenkin vain turtua suruun. Surettaa kahden pienen lapseni puolesta tilanne kovasti. Sisaruksenikaan eivät paikkaa puuttuvaa mummolaa mitenkään, sillä tilanne on johtanut siihen että sisaruksetkaan eivät oikein ole keskenään väleissä. Jokainen kuitenkin oirehtii lapsuuden väkivaltaa jollain tavalla, erilaisin ilmentymin.
Itse en voisi hylätä lastani ikinä, en missään olosuhteissa. Aivan järkyttävä ajatuskin.
Kommentit (81)
minkälainen äidin tulisi olla: hoivaava, huolehtiva ja lapsiaan rakastava.
Sitten on naisia, joilla on biologinen mahdollisuus synnyttää lapsia, mutta joista ei ole äideiksi, eikä vanhemmuuteen. Mielestäni, jos ymmärtää tämän eron, pääsee eteenpäin. Kaikista synnyttäneistä ei ole (lukemattomista eri syistä) äideiksi.
Toisinaan on parempi, ettei ole tekemisessä tällaisen 'äidin' kanssa, etenkin jos se aiheuttaa suurta mielipahaa ja ahdistusta.
Käsittele ap surusi, ja yritä elää elämääsi eteenpäin. Olet varmasti itse paras äiti lapsillesi, eikä heitä tulisi mielestäni altistaa ahdistaville kokemuksille (esim. vierailut despootti-isoisän luona).
Voimia ja jaksamista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän siis toki itsekin äitini onnettoman kynnysmaton roolin, mutta edelleen se on ihmetyksen aihe että miksi hän ei edes mikrotasolla pienessä mittakaavassa repäise itseään irti? ymmärrän sen että äitini ei ikinä uskalla mistään sanoa isälle vastaan - ei ennen, ei nyt, eikä tulevaisuudessa - mutta voisihan äitini vaikka ilmoittaa että lähtee tapamaan lapsenlapsiaan päiväksi. Mutta tähän hänellä ei ole halua eikä tahtoa.
Jossain joskus luki, että tällaisessa perheessä lapsi aikuisenakin kantaa huolta ja vastuuta muiden käytöksestä. Se on kai totta, sillä kannan tilanteen vuoksi huolta ja murhetta, ja yritin aiemmin tukea äitiäni oman selkärangan kasvattamisessa - turhaan. Loppupeleissä se kai menee niin että vanhempani tekevät omat valintansa ja kantavat niistä seuraukset, ja minun ei kai pitäisi murehtia ja stressata niistä.
Äitini on nyt valinnut elämän ilman lastaan ja lapsenlapsiaan, joten kyllä siitä hänelle vääjäämättä seuraamukset tulevat, viimeistään kun isä kuolee. En kyllä ole silloin hyppäämässä äitini luona auttamassa häntä hoitamaan arkielämän asioita - eipä hänkään auttanut minua koskaan missään. Edes lapsena.
on hyvin todennäköistä, että hän pakottaa vaimonsa valitsemaan puolensa: "Jos olet missään yhteydessä siihen X:ään, niin...!"
Miten ihmeeessä hän enää kykenisi "repäisemään itsensä irti" tuosta sidoksesta? Hän on tavallaan kuin miehensä surkastunut siamilainen kaksonen...
En hyväksy sitä että äiti ei voi olla paha. Siitä on niin moni ihminen joutunut kärsimään.
Minullekin sanottiin aina että sehän on sinun äitisi, et kai sinä äidistä voi noin sanoa. Terapeuttini antoi minulle luvan sanoa äidistäni että hän on ilkeä ja paha ihminen, en minä niin kuin äiti aina hoki.
Äiti teki täysin vastemielisiä,rikollisia tekoja minulle lapsena ja nuorena aivan kuten ap:n äiti ja isä.Heitä ei voi puolustella millään että voimaton ja kipeää katsoa toisen onnea.
Jos äitisi on aktiivisesti ja systemaattisesti toiminut sinua vastaan, on selvä, että hän on ollut ilkeä ja paha ja tietenkin saat sen sanoa vaikka ääneen!
Mietin vaan tuossa ap:n äidin motiiveja. Ja olivatpa ne mitkä hyvänsä, ei passiivinenkaan toiminta tai toimimatta jättäminen pyyhi siitä aiheutuvaa pahaa pois.
Eikä tarkoita sitä että tuollaista selän kääntämistä voisi hyväksyä.
että äitisi on jo pitkään elänyt tietynlaista elämää isäsi kanssa ja näin ollen varmaan isäsi "aivopesemä". Äitisi on tavallaan sairastunut siinä samalla. Äitisi ei edes oikein muista muunlaista elämää. Vaatisi äidiltäsi todella paljon nousta isääsi vastaan, eikä siihen varmaan pysty, kun on vuosien saatossa nujerrettu täysin. Itse varmaan kirjottaisin äidilleni kirjeen ja kertoisin mitä ajattelen hänestä ja että toivoisin hänen olevan lastenlasten elämässä.
En usko etteivätkö lapsesi kiinnostaisi äitiäsi, mutta hänellä ei vain ole omaa tahtoa enää. Lähetä äidillesi kirje ja laita vaikka lasten kuva mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...niin ota selville onko terapeutti perehtynyt narsistiseen persoonallisuushäiriöihin ja psykopatiaan! Ei hän muuten osaa sinua auttaa.
Tai sitten selvität löytyisikö paikkakunnaltasi terapeuttia joka on näihin asioihin perehtynyt.
Onnea matkaan!
tämä on vain jatkumo siihen. Hyväksy asia ja välitä itse lapsistasi. Eivätpähän pääse tuomaan omia huonoja käytösmallejaan lapsillesi. Ei kaikilla muillakaan ole mummoja aktiivisesti lasten elämässä vaikka toisilla onkin. Oma äitini ehti nähdä 2 lasta neljästäni ennnen kuolemaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli äitini oli se pahoinpitelijä, välinpitämätön ja tunnekylmä. Myöhemmin (aikuisena) ymmärsin, että kyse on persoonallisuushäiriöstä ja kapea-alaisesta mielenterveyden häiriöstä. Isäni oli taas se, joka seurasi sivusta ja mahdollisti pahoinpitelyn. Myös hänen toiminnastaan olen ymmärtänyt, että hän on vaikeasti läheisriippuvainen ihminen, joka ei vain kykene muuhun, kuin palvomaan riippuvuuden kohdettaan, jopa lastensa hyvinvoinnin kustannuksella.
Äitini jätti isäni pari vuotta sitten, löysi uuden miehen ja elää elämäänsä. Hän on huijannut omia vanhempiaan taloudellisesti ja yrittää parhaillaan kyniä myös isäni.
Olen itse nelisen vuotta sitten katkaissut totaalisesti välini äitiini, vaikkemme ennen sitäkään pitäneet juurikaan yhteyttä. Syynä lapseemme kohdistunut henkinen väkivalta. Välien katkaisun seurauksena myös isäni poistui elämästämme, koska palvoi riippuvuuden kohdettaan, eikä siten halunnut pitää yhteyttä meihin. Isäni oli kohtalainen pappa lapsellemme, vielä kun on ainoa pappa hänelle.
Eron myötä riippuvaisesta isästäni on tullut meille todellinen riippa. Tietenkin haluan auttaa häntä pahimman yli ja tukea itsenäisen elämisen harjoittelemissa, mutta suomeksi sanottuna se on kauheaa! Melko tuoreessa muistissa kuitenkin on isän tekemät ratkaisut puolisonsa hyväksi, silmien sulkeminen väkivallalta ja kaiken hiljainen hyväksyminen.
Isäni inhottaa minua. Toisaalta pystyn tuntemaan myötätuntoa kumpaakin vanhempaani kohtaan, he ovat oman elämänsä reppanoita. Toisaalta heidän tekonsa ovat vääriä, enkä niitä tule koskaan hyväksymään, enkä oikein usko antavani anteeksikaan.
Surutyötä olen tehnyt vuosia, jo ennekuin laitoin välit kokonaan poikki. Tämänhetkinen tilanne on se, että olen hyväksynyt (kuten moni yläpuolellani kirjoitti)sen, ettei minulla oikeastaan ole vanhempia. Suhde isääni ei ole terve; olen ikäänkuin hänen vanhempansa.
Kaikki myötätuntoni sinulle ap. Oma suhteeni tähän "muka hyvään vanhempaan" voisi olla varoittava esimerkki siitä, mitä myös äitisi kohdalla voi käydä suhteessa sinuun. Itse käyn neljättä vuotta terapiassa ja uskon, että isäsuhteessani on vielä läpikäytävää. Älä epäröi jatkaa terapiaasi toisen terapeutin luona, jos koet tarvetta siihen.
kehotti ottamaan asian puheeksi. Eihän tuollaiset pysty noista asioista puhumaan.
Mietin, että siksikö kaipaat lapsillesi mummoa, kun itse vietit paljon aikaa mummolassa, mikä varmaan oli sinulle todella hyvä ajatellen kotioloja. Kuitenkin voit tarjota omille lapsillesi mummon sijasta turvallisen ja rakkautta täynnä olevan kodin, jossa lasten on hyvä olla. Se on mummoa tärkeämpää. Se on huonoa sukua tärkeämpää. Lastesi ei tartte kärsiä sukuasi.
Löytyisikö sitten varamummoja? Koeta etsiä esim. MLL:n kautta, jos koet tärkeäksi. vois tulla motivoituneempi ja parempikin mummo. Sukulaismummot saattavat olla kovin kiireisiä, esim. vierailulla vaan hösäävät ruokaa ja tiskejä eivätkä välttämättä juuri ole lapsen kanssa. Ideeaalimummoja eivät kaikki mummotkaan ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun te synnyitte, äitisi teki valinnan. Hän ei ollut silloin niin alistettu ja heikko kuin nyt. Hän teki valinnan ja valitsi miehensä. Valitsi sen, että teitä sai kohdella kauhealla tavalla. VAlitsi sen aina uudelleen, jotta häneen ei kajottaisi.
MIksi hän tunnustaisi nyt aikuiselle tyttärelleen tehneensä noin kamalia tekoja? Ei, hän suojelee taas itseään ja isääsi. Hinnalla millä hyvänsä. Heidän vääristellyssä maailmassaan mitään tuollaista ei ole tapahtunut ja sinä olet hullu ja mielipuoli. On väärin, että myös sisaruksesi ovat tavallaan "hylänneet" sinut ja pakottavat sinut yksin kärsimään seuraukset. Miksi he eivät puolusta sinua? Kerro totuutta? Miksi he osallistuvat samaan valehteluun? Perinnön takia? Jos aikuiset lapset ovat noin alistettuja, ei heistä ole sinulle mitään hyötyä ja voit aivan hyvin katkaista välit heihinkin. He osallistuvat isäsi ja äitisi valheisiin ja antavat vaikutelman siitä, että sinä olet hullu. Toisin sanoen tekevät valinnan, että katsovat sivusta aivan niin kuin äitisi teki valinnan aikoinaan.
On ihan ok vihata. Saat vihata äitiäsikin. Et ole hänelle mitään velkaa. Se, että hän on isäsi uhri, ei tee hänen omia syntejään tekemättömiksi. Hän on syyllinen, niin kuin on isäsikin (ja nyt sisaruksesikin).
Katkaise valheiden kierre ja kirjoita jäähyväiskirje perheellesi. Kerro lapsuudenmuistojasi, ihan yksityiskohtaisesti. Kerro, mistä syistä isä hakkasi sinua, mitä sanoi ja mitä äitisi teki. Yksilöi. Mainitse päivämääriä, vammoja, joita sait ja joita sisaruksesi saivat. Tee pahoinpitely todeksi. Pakota heidät muistamaan, vaikka se tekeekin sinulle aika tavalla kipeää. Laita useita esimerkkejä. Kerro omia tuntemuksiasi lapsena. Kerro myös omista lapsistasi ja siitä, minkälainen vanhempi olet heille. Kerro, mistä sait riittävästi tietoa hyvästä vanhemmuudesta (isovanhempasi?). Syytä vanhempiasi suoraan ja suorin sanoin ja kerro sen jälkeen, että säästät tämän kirjeen myös aikuisille lapsillesi. Se on todiste vanhempiesi ja myös sisarustesi valheista ja valheellisesta elämästä.
Ei tuo kirje muuta mitään (paitsi ehkä sisarustesi elämässä). Mutta se pakottaa isäsi ja äitisi todella kohtaamaan menneisyyden. He eivät ääneen tietenkään myönnä mitään, mutta tokihan he tietävät noiden asioiden tapahtuneen. Yleensä narsistille on suunnaton yllätys, kun joku muu syyttää ja vihaa, se rooli kun on aina ollut hänellä. Narsisti on aina muiden juonittelun uhri. Siksi hän syyttää nyt sinuakin valehtelusta. Mutta hän tajuaa, että uhri oletkin sinä, ja se varmasti laittaa miettimään.
Kirjeen myötä hyvästelet vanhempasi ja sisaruksesi ja olet vapaa elämään omaa elämääsi ilman jatkuvaa syyllisyyden tunnetta. Pelkäät kovasti, ettet ole yrittänyt tarpeeksi. Et vain tajua sitä, ettei sinun kuulukaan yrittää mitään. He ovat oman polkunsa valinneet.
Ap ja joku muukin kysyi täällä, miten oman äidin voi unohtaa ja haudata haaveet mummista.
Realismi auttaa.
Ensinnäkin sen ymmärtäminen, että oma äiti ei vastaa millään tavalla niitä haaveita ja odotuksia, mitä mummille omassa mielessä on rakentanut.
Muissa perheissä vanhemmat osallistuvat aikuisten lastensa ja lastenlastensa elämiin, koska he ovat ihmisinä aivan toisesta puusta. Oma vanhempi ei toivomalla tai odottamalla muuksi muutu.
Jos tämä tuntuu epäoikeudenmukaiselta, kannattaa muistaa että elämässä ei kaikkea jaeta tasan. Ehkä olet itse saattanut saada jotain muuta, mitä naapuriperheessä ei ole?
Toisekseen se helpottaa, jos pystyy ymmärtämään miten paljon ongelmia henkisesti vinoutuneesta isovanhammasta koituu lapselle. Osa tulee sitä kautta, että isovanhempi piinaa omaa lastansa ja aiheuttaa sillä pahoinvointia. Osa kohdistuu suoraan tympeänä käytöksenä lapsenlasta kohtaan.
Tietysti lapset ovat usein niin lojaaleja vanhemmillensa (myös aikuisina), että näkevät vanhempansa ruusunpunaisten lasien läpi eivätkä tohdi katsoa tylyä todellisuutta. Se kuitenkin kannattaisi.
Kannattaa myös muistaa, että vanhemmiten ihminen ei enää radikaalisti muutu. Olemassa olevat piirteet vain vahvistuvat. Jos äitisi ei ole ennenkään kyennyt empatiaan, ei sitä taitoa enää eläkeiässä löydy.
Minä olen katkaissut välini vanhempiini vuosikausia sitten ap:n tilanteeseen verrannollisesta tilanteesta. Toki tunteita oli tuon jälkeen paljon läpikäytävänä: epäuskoa siihen mitä faktat olivat, sitä seurannut voimakas suru, sitten sensuroimaton viha ja lopulta tyyneys.
Enää oman äitini ja isäni puute ei hetkauta, ainakaan negatiivisessa mielessä. Heitä ei ole, ja parempi niin koska jos he olisivat läsnä, olisi meidän kaikkien elämä kammottavampaa. Välien pitäminen omiin vanhempiini ei ole sen arvoinen, että niistä kannattaisi maksaa hintana minun, puolisoni ja lasteni hyvinvointi.
Olen myös onnellinen ja ylpeä siitä, että suvussamme jatkunut sairauden kierre on ratkaisun myötä katkennut. Me olemme aloittaneet aivan uuden suvun puhtaalta pöydältä, jota vanhat sukurasitteet eivät paina.
Saadakseen jotain täytyy tinkiä jostakin. Ovatko välit menneisiin sukupolviin arvokkaammat, kuin tämä päivä ja tulevaisuus?
Voin sanoa, että ei ole ollut ikävä. On tämä nykyinen elämä vaan sen verran parempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
otan osaa tosi paljon! Ruudun takaa minultakin siis halaus!
Olen myös sitä mieltä, että koita päästää irti äidistäsi. Miten kukaan äiti voi antaa lastaan pahoinpideltävän kerta toisensa jälkeen? Aivan kammottavaa!
Maailmassa on valtavasti ihania ihmisiä, sinun tilanteessasi yrittäisin löytää muita läheisiä, lämpimiä ihmisiä perheesi elämään, joiden kautta saisit kokea sitä, millaista todellinen lämpö, rakkaus ja välittäminen on! Uskon, että lapsillesikin joku ns. normaali, lämmin "varamummo" olisi parempi isovanhemman malli kuin oma äitisi - niin pahalta se kuin varmaan sinusta tuntuukin.
Ap, oletko paikalla? Miten on sujunut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Narsistien uhrien tukiryhmästä voi olla apua. Samoin sellaisesta terapeutista, joka on erikoistunut ihmissuhdeongelmiin ja tuntee narsismin hyvin. Itse olen saanut näistä apua, vaikkei mun tilanne onneksi ole noin kamala kuin sinulla.
AP:LLE kamalaa, meillä oli samantyyppistä kun olin pieni. sitten äitini tuli uskoon ja alkoi rukoilla isälleni muutosta, se oli todella tiukassa, isälle tuli syöpä jonka myötä hän sitten muuttui paremmaksi. lopun elämäänsä hän kärsi omista teioistaan ja oli niistä ahdistunut. annoin isälleni anteeksi. tapauksessasi kuitenkin en voi neuvoa muuta kuin pysymään erossa sairaista ihmisitä, rukoile heidän puolestaan jotta jeesus muuttaisi asenteensa.
Isäni kuoltua äitini kävi läpi syvän masennuksen ja sekoili miesten kanssa, häne ei tukenut surussani eikä ollut henkisesti missään läsnä. myös aikuisena tuntuu hirveältä tulla vanhemman hylkäämäksi. Äitini muuttui vasta kun sain lapsen. hän pitää niin paljon vauvastani vaikka en tiedä pitääkö hän minusta..
Voit olla ap itsestäsi ylpeä että olet uskaltanut sanoa asiallisesti vanhemmillesi mitä mieltä sinä olet lapsuudestasi.
Isällesi ja äidillesi siitä tosin ei ole mitään hyötyä mutta itsellesi on.
Isäsi ja äitisi elää omassa sairaassa ja valheellisessa elämässään eivätkä tule koskaan myöntämään että tekivät jotain väärin.
Isäsi tietää syvällä sisimmässään millainen hirviö hän on mutta hänen mielestään se on oikeutettua ja hän saa olla sellainen kuin on ja kaikesta pahasta hän syyttää muita...äitiäsi, teitä lapsia ja koko maailmaa ja vain HÄN on tärkeä.
Ainut virhe minkä teit on se ettet tehnyt rikosilmoitusta isästäsi kun hän kävi päällesi kun olit jo aikuinen. Ihan sama onko todistajia tai olisiko siitä tullut isällesi seuraamuksia mutta periaatteesta olisi pitänyt mennä poliisin puheille ja tehdä rikosilmoitus ja näin olisit todellakin näyttänyt ettei sinun päällesi enää käydä.
[quote author="Vierailija" time="30.05.2012 klo 11:08"]
isäsi pakottaa äitisi toimimaan noin.
Jos isäsi on "hylännyt" sinut niin edellyttää vaimonsakin toimivan samoin.
Jos jo lapsena äitisi on antanut isäsi kohdella omia lapsiaan väkivaltaisesti, on aika loogista ajatella ettei hän siinä vaiheessa kun lapset ovat aikuisia, nouse miestään vastaan lapsiaan puolustamaan. Mutta miksi toimii toimii näin? Ehkä pelosta, ehkä on kyse jonkinlaisesta riippuvuudesta. Oikeaa rakkautta tuo ei voi olla, ainakin siihen pitää sisältyä juuri tuollaista alistumista/pelkoa.
[/quote]
Todellakin, tuossa liitossa ei varmasti ole rakkautta nähtykään, joten ei voi sanoa, että äitisi rakastaisi miestään enemmän kuin lapsiaan, vaan pelkää miestään enemmän kuin riittää uskallusta vastustaa häntä. Naisparka, kukaties hänkin ajattelee joka ilta nukkumaan mennessään sinua ja lapsiasi.
Voisit kirjoittaa äidillesi kirjeen, mutta älä mainitse siinä isääsi sanallakaan. Toivottavasti tilanne muuttuisi joskus, kuulostaa niin pahalta.
[quote author="Vierailija" time="30.05.2012 klo 11:12"]
kiitos kommentista, saatat olla oikeassa, pelosta ei välttämättä ole kyse koska äitini osaa jo "etukäteen alistua", eli tietää mitä tekoja, sanoja tai puheita pitää välttää, milloin pitää hiipiä sukkasillaan ettei suututa isää jne, eli äiti on oppinut lukemaan isäni mielenliikkeitä ja rajoittamaan itseään (ja näin me lapsetkin toimittiin).
Mutta tuo riippuvuus voi olla totta. Äitini ei osaa esim. tankata autoa, nostaa pankista rahaa, täyttää veroilmoitusta, hoitaa mitään vakuutus- tms asioita, ja hän pyytää isältä viikkorahaa omiin tarpeisiinsa. Eli aivan avuton, kyvytön hoitamaan itse omia asioitaan. Ei hän ole koskaan mitään noista tehnyt kun ne on aina olleet isäni vastuulla. Onko läheisriippuvuus tällaista? Ja onko se sairaus?
Psykopatiasta/narsismista olen lukenut paljon joten isäni käytöstä "ymmärrän", mutta läheisriippuvuus on kyllä uusi asia. Pitänee perehtyä tarkemmin.
[/quote]
En tiedä onko läheisriippuvuus tuollaista, mutta saattaa ollakin. Äitisi olisi varmaan oppinut ottamaan vastuun omasta elämästään toisenlaisen miehen kanssa, mutta on ehkä alitajuisesti hakeutunut suhteeseen, jossa hän on lapsen asemassa ja päätökset hänen puolestaan tekee joku muu. Millainen lapsuus äidilläsi on ollut? Jos ei anneta lapsena ja nuorena lainkaan vastuuta, vaan kontrolloidaan ja määrätään pienimmätkin asiat, ei tällainen ihminen osaa myöhemminkään tehdä päätöksiä ilman muiden neuvoja. Täydellinen oma vapaus tällaiselle ihmiselle merkitsee sekasortoa.
Sun äiti on samaa saastaa koska sallii tuon kaiken. Normaali äiti lähtisi ja suojelija lapsiaan. Varmasti äitisi ei ole tekemisissä kanssasi koska isäsi kieltää. Edelleen hän voisi erota. Mua kuvottaa yhtä paljon äitisi kuin isäsi.
Sua on neuvottu aivan väärin että asiasta pitää keskustella vanhempien kanssa. Noin teki miehenikin ja hänen äitinsä kielsi asian ja sanoi ettei hänellä ole enää poikaa. Pahoinpitelijä oli äiti ja siitä on ihan paperit. Mieheni asui lastenkodissa. Omia lapsia pahoinpidellään ja äiti lähtee viikkaamaan pyykkiä. Todella kuvottavaa. Anna heidän olla ja jatka sinä elämääsi. Näin se menee kohdallasi ja et voi sille mitään.
Alue: Aihe vapaa
Minulla tarina sama, mutta roolit eripäin. Äiti kohteli todella julmasti ja isä seisoo viimeseen asti äidin takana. Minä olen hullu joka kuvittelee ja keksii tämmöisiä juttuja vaan loukatakseen äitiä. Jees..