säälittävää, kilpailen anopin suosiosta

Poista itsesi kuviosta. Olet yrittänyt kaikkesi, ja se ei toimi. Anoppi vieläpä toteaa suoraan, että ei sinusta eikä lapsistasi välitä. Miksi jaksat suorittaa, kun ei ole ketään, joka sitä arvostaisi? On jopa vähän naurettavaa olla niin "tyhmä", että antaa toisten kohdella huonosti ja silti vaan säälittävästi yrittää ja yrittää. Luovuta. Sinä et saa sen naisen mieltä muuttumaan eikä tilanne kuulukaan enää sinulle. Olet todistettavasti yrittänyt olla ihana miniä. Se siitä. Nyt keskityt etsimään lapsillesi muita ihania sukulaisia, ystäviä, kummeja ja varamummoja ympärille.

Miehesikin pitäisi ryhdistäytyä. Kyseessä on hänen äitinsä, joka puhuu todella inhottavaan sävyyn hänen omista lapsistaan ja vaimostaan ja hänestä itsestään. Miksi hän sietää sen kaiken? Miksi hän ei totea äidilleen, että tuollaisen ihmisen täytyy olla sairas? Miksi ei totea siskolleen, että tämänkin täytyy olla sairas nauttiakseen tuosta kaikesta? Miksi ette puhu muulle suvulle ja kerro, miten miehen äidin ja siskon käytös on käsittämättömän ilkeää teitä ja teidän perhettänne kohtaan. Olkaa avoimia. Ehkä joku tietää jotain taustaa. Ehkä taustalla on sairautta, jota ei teille kerrota. Ehkä äidin ja tyttären suhde on tietyllä tavalla sairas ja sairastuttava puolin ja toisin. Mene ja tiedä. Jos heillä ei ole ketään muuta elämässään, onhan se hyvä tietää, että pitävät huolen toisistaan ja te voitte huoletta jatkaa elämää ilman näitä myrkyttäviä ihmisiä.

En käsitä, minkälainen ihminen antaa toisen loukata omaa perhettään, lapsiaan ja puolisoaan uudestaan ja uudestaan, eikä edes laita välejä poikki, vaikka loukkaaja on sanonut, että se sopii hänelle. Miten voitte antaa anteeksi lapsiinnekin kohdistuneet loukkaukset? Miten miehesi voi antaa oman äitinsä kohdella itseään noin huonosti? Miehelläsi taitaa myös olla huono itsetunto. No, hänen on nyt mietittäv, miten hän aikoo toimia äitinsä suhteen, mutta on selvää, että sinä ja lapset ette ole enää osa kuviota ja että tuollaisia asioita suustaan laukova ihminen ei voi olla tervetullut teille - ei vaikka kuinka olisi ainoa mummo.

MItä tämä ainoa mummo on lapsillenne nyt antanut? Miksi on tärkeää pitää tämä henkilö lastenne elämässä? Muissa viesteissäsi kerroit, miten lapsetkin ovat huomanneet epäreiluuden ja miten se loukkaa heitä. Niinpä. MIksi annatte lastenne kärsiä ja pidätte tekosyynä sitä, että paha ja ilkeä mummo on parempi kuin ei mummoa lainkaan? Suojelkaa perhettänne, lapsianne ja itseänne. Irrottakaa nyt napanuora tuosta ainoa mummo -tekosyystä. Ei ole mitään syytä nöyristellä ilkeälle anopille eikä ilkeälle siskolle. Jos lapset menettävät serkkunsa, se voi olla heille helpotus, koska jo nyt ihmettelevät, miksi serkut ovat mummolle noin tärkeitä.

Minusta teidän on aika alkaa elää omaa elämäänne irrallisena yksikkönä miehen äidistä ja siskosta. Ei ole pakko tehdä mitään dramaattista. Ette vain kutsu heitä kylään, ette soittele ettekä pidä yhteyttä. Minusta olisi aina hyvä kertoa rehellisesti, miksi toimitte näin, mutta sitäkään ei ole pakko tehdä (se vain antaisi miehen äidille mahdollisuuden pyytää anteeksi tai harkita toimiaan mutta eipä taida noin ilkeän ihmisen kohdalla toimia). Voitte vain olla niin etäisiä kuin mahdollista. Älkää enää tuhlatko aikaa ja energiaa hänen motiiviensa pohtimiseen, koska ei hänkään tuhlaa energiaansa teihin. Alatte suunnata energiaanne siihen, että teidän perheestänne kasvaa vahva yksikkö, jolla on ihan uudenlaiset turvaverkostot. Kaikkia mummoja ei tarvitse "ostaa", vaan käytte vanhainkodissa katsomassa yksinäisiä vanhuksia ja löydätte sen omanhenkisen mummonne tai sitten autatte naapuruston vanhuksia jne. Sillä tavalla niitä varamummoja löytää, kun vain katsoo ympärilleen. Voi olla esim. työkavereita, naapureita, harrastuksesta tai lapsen kaverin sukulaisia.

JOssain vaiheessa on tajuttava, että tietyt ihmiset kohtelevat teitä tasan yhtä huonosti kuin vain suinkin annatte. Samalla osoitatte lapsillenne, kuinka huonosti teitä saa kohdella ja samalla tietysti myös heitä. Teidän on aika asettaa rajoja.

Olet laittanut äidittömänä ihmisenä odotuksia miehen äitiin ja siskoon, jotka eivät koskaan pysty odotuksiasi täyttämään syistä tai tosista. Ymmärrän, että kaipaat "äitihahmoa" elämääsi, vaikka siinä mummon muodossa, mutta yritä päästää näistä miehesi sukulaisnaisista irti - he eivät tule kaipuutasi tai tyhjiötäsi täyttämään. Tätä voisi olla hyvä käsitellä siellä terapiassasikin.

Edessäsi oleva surutyö on valtava, mutta sinulla on hyvä tilaisuus siihen kun terapeutti on tukenasi. Sen sijaan, että pohdit sitä, miten anoppisi tai kälysi teitä loukkaavat, voisit alkaa pohtia omia tarpeitasi ja mitä ne sinusta kertovat.

Itse olen äitini hylkäämä. Lapsellamme ei siis ole minun puoleltani kuin pappa,(lapsemme on vanhempieni ainoa lapsenlapsi) joka ei ole lapsestamme kiinnostunut. Anoppini on kiihkouskovainen, jolle 6:des lapsenlapsi on pelkkää massaa, ja jota muistetaan kerran vuodessa jouluna 20€:n setelillä. Appi on kuollut.

En ole näiltä kahdelta isovanhemmalta koskaan odottanut mitään. Toki suren sitä, mitä olisin itse kaivannut ja mitä ilman lapsi jää - mutta päästän irti myös surusta. Meidän elämämme on tällaista.

Meillä on ne pelimerkit, mitkä meillä tällähetkellä on ja niihin on tyytyminen. On itsestä kiinni, millaisen merkityksen pelimerkeilleen antaa: jääkö roikkumaan siihen ajatukseen, että niiden pitäisi olla toisenlaiset - mieluummin paremmat - vai onko tyytyväinen siihen, että näinkin hyvin voi tällaisilla pelimerkeillä pelailla?

Ja kuten 53 kirjoitti: oman itsekunnioituksen + lapsen itsekunnioituksen kasvattamiseksi on hyvä vetää rajat häpeämättömälle käytökselle. On anopin häpeä ja hänen menetyksensä, jos hän ylenkatsoo lähimpiä ihmisiään. Pidä sinä ap selkäsi suorassa tässä asiassa ja yritä itse olla vanhempi, turva ja äiti sille sisäiselle pienelle tytöllesi, jota nyt haet itsesi ulkopuolelta. Sieltä sitä et tule koskaan löytämään. Kun löydät oman vahvuutsei, huomaat ettet todella kaipaa häpeämätöntä anoppia elämäänne.

Halaus sinulle ap!

tytön koti on..niin se on oman tytön koti.

Mutta miniän koti on aina vieraan naisen koti. Ei sinne voi mennä kuin kotiinsa, kuten oman tytön.

Koti on aina naisen reviiri. Ei pojan äiti voi koskaan mennä pojan kotiin niin vapaasti kuin tyttönsä.

Ja itse en tule olemaan mummona mikään pullantuoksuinen mummo myöskään. Ja tuskin minusta ilmaista lapsenpiikaakaan saa. Ainon nimittäin matkustella kun eläkkeelle pääsen. Ja nauttia vapaasta elämästä. Sen verran tiukkaa on elämä ollut ja työteliästä.

Että miniöille tiedoksi vain, että lapset nyt joudutte hoitamaan itse tai äitinne hoitaa ne. Minusta ei tule lapsenpiikaa.

En siis ymmärrä että miten niin vieraan kotiin, onhan ae se sen pojan koti! Ja miniänä olen aina ollut vieraanvarainen ja ystävällinen anopille. Käi sydämelle, äidit, aiotteko itse aikanaan mummona kaveerata vain tyttären perheen kanssa ja pojan perhe pärjötköön omillaan?

SUKULAISET ovat niitä joita rakastetaan, vaikka olisivat sitten millaisia. Oma anoppi muistaa aina tehdä rajaviivan sukujen välille, jos sattuu itsellä unohtumaan...

Aika ankeaahan tuollainen on, mutta minkäs teet. Pussailkoon ja halailkoon sukuaan ihan rauhassa, muut ovat sitten niitä kamalia MUITA.

ei anoppi-ihminen sellaista tule oppimaan, vaikka se hieno opinläksy elämässä olisikin. Ei tuollaiset 60+ ihmiset järkähdä enää mihinkään.

Ok, kiitos tästä, tämä oli hyvä tietää että mummottomana eläminen on ihan toimivaa. Itselläni pakkomielle on ehkä sitä että pelkään lasten jäävän paljosta paitsi kun ei ole mummoa. Itselläni oli ihanat isovanhemmat, ja sitäkin kautta pelkään että lapset ovat onnettomia kun heillä ei ketään sukulaista joka rakastaisi tai välittäisi heistä. Mutta tosiaan, vähän lohduttaa se, että ehkäpä lapsi ei mummottomuudesta kärsi niin paljon kun olen ajatellut.

Sen tulee anoppi huomaamaan. Mitäs jos tyttärelle käy jotain ja on itse vierauttanut itsensä pojastaan ja hänen perheestään. Turha siinä sitten itkeä! Minua oikein ärsyttää tuollainen ihminen, joka voi olla noin inhottava eikä yritä itse yhtään, vaikka miten päin olisit. Joten anna olla, kuten moni on jo täällä neuvonut.

Sinä taidat rakastaa lapsiasi mummojen edestä, joten älä huoli, että he jäävät jostain paitsi. Tiedät miten ihania isovanhemmat voivat olla, mutta kyllä lapset vaistoavat tuollaisen vastahankaisen tapauksen ja sinun hieman vängällä haetun yrittämisen, joten säästä energiasi siihen että vietätte ihan oman perheenne kesken laatuaikaa ja jätätte mokoman mörön kutsumatta teille.

ma en edes HALUAISI tuollaista anoppia lasteni elamaan mummoksi. Kuvauksen perusteella anoppi kuulostaa persoonallisuushairioiselta henkilolta ja ap:n miehen perhe oikein klassiselta dysfunktionaaliselta perheelta (eli tassa tapauksessa yhta lasta - tytarta - suositaan kun taas toinen hylataan kokonaan). Tulette paljon paremmin toimeen ilman hanta.

Ok, kiitos tästä, tämä oli hyvä tietää että mummottomana eläminen on ihan toimivaa. Itselläni pakkomielle on ehkä sitä että pelkään lasten jäävän paljosta paitsi kun ei ole mummoa. Itselläni oli ihanat isovanhemmat, ja sitäkin kautta pelkään että lapset ovat onnettomia kun heillä ei ketään sukulaista joka rakastaisi tai välittäisi heistä. Mutta tosiaan, vähän lohduttaa se, että ehkäpä lapsi ei mummottomuudesta kärsi niin paljon kun olen ajatellut.

jotenkin pakkomielteiseltä, ap.

Ihan kun lapset nyt saisivat kamalan trauman siitä ettei heille ole mummoa joka päivä elämässään. Maailma on täynnä lapsia, joilta puuttuu vaikkapa toinen vanhemmista, saatika sitten isovanhemmat, ja ihan onnellisia ihmisiä suurimmasta osasta silti tulee. Ei isovanhemmattomuus ole mikäään superhyperjärkyttävä asia.

Mun omat vanhemmat ovat kuolleet aikapäiviä sitten, ja mieheni vanhemmat asuvat tosi kaukana. Hoitoapua heiltä ei saa koskaan. Lapset ovat silti ihan onnellisia ja hyvinvoivia. Viimeinen omista isovanhemmistani kuoli kun täytin 7 vuotta, joten itsekin olen elänyt melkien aina ilman isovanhempia. Enkä ole siitä traumatisoitunut.

Hyvä että olet terapiasssa ja voit purkaa tätä asiaa. Saat ehkä vähän suhteellisuudentajua tähän asiaan.

Ok, kiitos tästä, tämä oli hyvä tietää että mummottomana eläminen on ihan toimivaa. Itselläni pakkomielle on ehkä sitä että pelkään lasten jäävän paljosta paitsi kun ei ole mummoa. Itselläni oli ihanat isovanhemmat, ja sitäkin kautta pelkään että lapset ovat onnettomia kun heillä ei ketään sukulaista joka rakastaisi tai välittäisi heistä. Mutta tosiaan, vähän lohduttaa se, että ehkäpä lapsi ei mummottomuudesta kärsi niin paljon kun olen ajatellut.

Kiitos vastauksista, paljon hyviä näkökulmia ja jerättäviä ajatuksia. Anopista siis sen verran vielä "jauhan", että jos minulla olisi oma äiti joka olisi mummo lapsille, niin laittaisin samantien välit anoppiin poikki. Nyt vaan olen epätoivon vimmala yrittänyt luoda suhdetta siksi että lapsilla olisi edes yksi mummo. Itseni takia en siis elämääni anoppia haluaii vaan lasten. Sydäntä riipii kun lapseni kysyvät että miksei mummi tule meille vaan menee aina serkuille? Tai miksei mummi rakasta meitä mutta rakastaa serkkuja? Lasteni takia olen sitten yrittänyt saada anoppia elämäämme, turhaan.

Ehkä strategiani on tosiaan ollut väärä, ja on varmaan totta että anopin ja hänen tyttärensä "bestis"-kaveruussuhteen väliin on mahdotonta päästäkään.

Pitänee varmaan luovuttaa, mutta suru ja pettymys on silti ylitsepääsemättömän isoa ainakin tällä hetkellä.

Kyllä lapset voivat saada traumpja jos ei ole isovanhempia. Omilla lapsillani on piittaamattomat isovanhemmat ja lapset osaavat verrata naapuruston lapsia, eli ovat suruissaan kun kuulevat miten naapureiden uuäkit ja mummot ostavat lahjoja, vievät retkille, ottavat yökylään. On todella vaikeaa selittää lapsile miksi heidän mummot ja ukit eivät tee samaa. Lapset luulevat että vika on heissä. Surullista.

Poista itsesi kuviosta. Olet yrittänyt kaikkesi, ja se ei toimi. Anoppi vieläpä toteaa suoraan, että ei sinusta eikä lapsistasi välitä. Miksi jaksat suorittaa, kun ei ole ketään, joka sitä arvostaisi? On jopa vähän naurettavaa olla niin "tyhmä", että antaa toisten kohdella huonosti ja silti vaan säälittävästi yrittää ja yrittää. Luovuta. Sinä et saa sen naisen mieltä muuttumaan eikä tilanne kuulukaan enää sinulle. Olet todistettavasti yrittänyt olla ihana miniä. Se siitä. Nyt keskityt etsimään lapsillesi muita ihania sukulaisia, ystäviä, kummeja ja varamummoja ympärille. Miehesikin pitäisi ryhdistäytyä. Kyseessä on hänen äitinsä, joka puhuu todella inhottavaan sävyyn hänen omista lapsistaan ja vaimostaan ja hänestä itsestään. Miksi hän sietää sen kaiken? Miksi hän ei totea äidilleen, että tuollaisen ihmisen täytyy olla sairas? Miksi ei totea siskolleen, että tämänkin täytyy olla sairas nauttiakseen tuosta kaikesta? Miksi ette puhu muulle suvulle ja kerro, miten miehen äidin ja siskon käytös on käsittämättömän ilkeää teitä ja teidän perhettänne kohtaan. Olkaa avoimia. Ehkä joku tietää jotain taustaa. Ehkä taustalla on sairautta, jota ei teille kerrota. Ehkä äidin ja tyttären suhde on tietyllä tavalla sairas ja sairastuttava puolin ja toisin. Mene ja tiedä. Jos heillä ei ole ketään muuta elämässään, onhan se hyvä tietää, että pitävät huolen toisistaan ja te voitte huoletta jatkaa elämää ilman näitä myrkyttäviä ihmisiä. En käsitä, minkälainen ihminen antaa toisen loukata omaa perhettään, lapsiaan ja puolisoaan uudestaan ja uudestaan, eikä edes laita välejä poikki, vaikka loukkaaja on sanonut, että se sopii hänelle. Miten voitte antaa anteeksi lapsiinnekin kohdistuneet loukkaukset? Miten miehesi voi antaa oman äitinsä kohdella itseään noin huonosti? Miehelläsi taitaa myös olla huono itsetunto. No, hänen on nyt mietittäv, miten hän aikoo toimia äitinsä suhteen, mutta on selvää, että sinä ja lapset ette ole enää osa kuviota ja että tuollaisia asioita suustaan laukova ihminen ei voi olla tervetullut teille - ei vaikka kuinka olisi ainoa mummo. MItä tämä ainoa mummo on lapsillenne nyt antanut? Miksi on tärkeää pitää tämä henkilö lastenne elämässä? Muissa viesteissäsi kerroit, miten lapsetkin ovat huomanneet epäreiluuden ja miten se loukkaa heitä. Niinpä. MIksi annatte lastenne kärsiä ja pidätte tekosyynä sitä, että paha ja ilkeä mummo on parempi kuin ei mummoa lainkaan? Suojelkaa perhettänne, lapsianne ja itseänne. Irrottakaa nyt napanuora tuosta ainoa mummo -tekosyystä. Ei ole mitään syytä nöyristellä ilkeälle anopille eikä ilkeälle siskolle. Jos lapset menettävät serkkunsa, se voi olla heille helpotus, koska jo nyt ihmettelevät, miksi serkut ovat mummolle noin tärkeitä. Minusta teidän on aika alkaa elää omaa elämäänne irrallisena yksikkönä miehen äidistä ja siskosta. Ei ole pakko tehdä mitään dramaattista. Ette vain kutsu heitä kylään, ette soittele ettekä pidä yhteyttä. Minusta olisi aina hyvä kertoa rehellisesti, miksi toimitte näin, mutta sitäkään ei ole pakko tehdä (se vain antaisi miehen äidille mahdollisuuden pyytää anteeksi tai harkita toimiaan mutta eipä taida noin ilkeän ihmisen kohdalla toimia). Voitte vain olla niin etäisiä kuin mahdollista. Älkää enää tuhlatko aikaa ja energiaa hänen motiiviensa pohtimiseen, koska ei hänkään tuhlaa energiaansa teihin. Alatte suunnata energiaanne siihen, että teidän perheestänne kasvaa vahva yksikkö, jolla on ihan uudenlaiset turvaverkostot. Kaikkia mummoja ei tarvitse "ostaa", vaan käytte vanhainkodissa katsomassa yksinäisiä vanhuksia ja löydätte sen omanhenkisen mummonne tai sitten autatte naapuruston vanhuksia jne. Sillä tavalla niitä varamummoja löytää, kun vain katsoo ympärilleen. Voi olla esim. työkavereita, naapureita, harrastuksesta tai lapsen kaverin sukulaisia. JOssain vaiheessa on tajuttava, että tietyt ihmiset kohtelevat teitä tasan yhtä huonosti kuin vain suinkin annatte. Samalla osoitatte lapsillenne, kuinka huonosti teitä saa kohdella ja samalla tietysti myös heitä. Teidän on aika asettaa rajoja.

Ei jotenkin kestä ollenkaan torjutuksi tulemista ja sitä, ettei joku tykkääkään.



Älä opeta lapsillesi samaa alemmuudentuntoa!

Korostan vielä kerran että en itseni takia halua anoppia elämääni vaan lasten, jotka haluaisivat mummon elämäänsä. Kuten sanottu, niin jos olisi toinen mummo olemassa niin samalla sekunnilla laittaiin anoppiin välit poikki. Luuletteko että on jotenkin kivaa sietää tuollaista törkeää eriarvoistamista. Mitäpä jos teillä olisi vain yksi ainoa mummo, anoppini kaltainen, olisitte sitten vaan ilmeisesti tyytyväisiä tilanteeseen ettekä yrittäisi muuttaa sitä mitenkään? Tosiaan, ihanat mummot omaavat perheet eivät ymmärrä mitä on elämäilman mummoa.

jos voisit?



Meillä anoppi suosii tyttäriään. Kuvio oli ihan selvä jo ennen lapsia, eikä meidän lapsia ole siksi koskaan opetettu norkumaan sitä huomiota.



En tajua lainkaan mitä ihmettä sinä oikein vingut. Ei meillä ole yhtään ihanaa mummoa, eikä minulla ollut yhtään isovanhempaa elossa, kun itse olin lapsi. En ymmärrä mitä sinä kouhkaat. Olet jotenkin sairaan pakkomielteinen nyt tuon asian kanssa - valitat täällä nyt 4. viikkoa putkeen.

Kysymys äskeiselle; eivätkö lapsesi ikävöi tai kaipaa mummoa ä? Vertaavatko serkkujen saamaan huomioon? Eli siis koetko etä eivät tarvitse mummoa lainkaan? Jos näin on niin ehkä yritän rauhoittua itsekin. Minulla on oikeasti hätä siitä etä lapset jäävät paljosta paitsi ja kärsivät.

vierasta ihmistä? Ei se pelkkä sukulaisuus kenestäkään automaattisesti tee rakastettavaa. Eikähän ne tuon puolen serkutkaan läheisiä ole. Miksi olisivat, kun kerran jutut on noin vinksallaan?



Mihin ne sitä mummoa kaipaisivat? Tai ylipäätään jotakuta mummoa? Meidän perhe elää omaa elämäänsä!



Sinä olet oikeasti ihan vinksahtanut.

mummoa kun oma äitini kuoli kun lapseni olivat tosi pieniä (nuorin muutaman kuukauden). Toinen eli anoppi ei ole ollut läsnä eikä auttanut pyydettäessäkään (mutta ei sitten enää pyydettykään) ja tosiaan sanonut että on tyttärensä perheen kanssa ja auttaa heitä. Unohdin koko anopin tai suhtaudun kerran vuodessa kohteliaasti käydessämme siellä. Ja lapset eivät kaipaa... eivät jotenkin kadehdi serkkujakaan..enää eivät tietysti iän takia mutta eivät nuorempanakaan. Sanottiin että ovat enemmän tekemisissä kun ovat lähempänä.

Lohduttavaa kuulla että lapsesi eivät kärsi tilanteesta, ehkä vaan stressaan turhasta. Mutta se mitä moni ei tunnu tajuavan on se, että lapsia todella surettaa tilanne. Asumme kaikki samassa kaupungissa, joten kyllä lapset tajuaa wen että jotaincoutoa on siinä että meillä mummo käy kaksi kertaa vuodessa ja miehen siskon perheessä 350 kertaa vuodessa. Lapsi kysyi juuri pari päivää sitten että eikö mummo rakasta minua, olenko ollut jotenkin tuhma? Kyllä tällainen eriarvoisuus jälkensä jättää. Ja serkkujen kannssa on ikävä olla tekemisissä kun kertovat lapsilleni mitä kaikea mummon kanssa on tehty, mitä mummo on heille ostanut ja miten ollaan mummolla yökylässä.

Ei hitto miten sairas tilanne ja hullu anoppi. Edelleen en ymmärrä miten kukaan voi laittaa aikuiset lapsensa noin eri asemaan.

Tarkemmin ajatellen joudin viilentämään välit mihen siskoon koska sieltä se eriarvoisuus räikeimmin lävähtää lasteni silmille: (

Lakkaa märehtimästä sen anoppisi tekemisiä ja keskity omaan elämään!

Vai oliko anoppi ennen lapsia sitten tasapuolinen lastensa kohtelussa?



Meillä appivanhemmat ovat aina suosineet miehen siskoja, enkä kuvitellutkaan ikinä, että hän olisi tasapuolinen lastenlastenkaan suhteen.



Toisen kälyn kanssa olemme nippa nappa joulukorttiväleissä, toisen kanssa emme sitäkään. Mitään emme ole tässä 30 vuoden aikana menettäneet.



Eikö teillä ole ystäviä, lapsilla kavereita?

Muita sukulaisia ei oikein ole, minulla eoi ole sisaruksia eikä vanhempia. Anoppi oli ennen lapsien syntymistä tasapuolinen mutta meni ihan sekaisin kun tyttärensä sai lapset, suorastaan oli kuin rakastunut teini. Ja samalla siis dumppasi poikansa ulos kuviosta kokonaan. Tukiverkkoa ei ole, lapsilla toki kavereita. Olemme alkaneet suunnitella muuttoa toiseen kaupunkiin, samassa kaupungissa anopin kanssa olo (ja serkkujen läheisyys) selkeästi pahentaa ongelmaa. Ehkä maantieteellinen etäisyys auttaa myös etääntymisessä anoppiin. Ja tosiaan miehen sisko, joka siis tekee kaikkensa ettei tarvitsisi jakaa anopin huomiota, pitää poistaa pikkuhiljaa myös perheemme elämästä.

Kiitos vastanneille, ehkä tämä tästä. Ymmärrän että olen muiden silmissä hullu, mutta ymmärtäkää myös että vuosia jatkunut sairas sukukuvio ei kytkeydy pois vain nappia painamalla.