Tunnetko ihmisiä, jotka ovat heikkolahjaisia, mutta eivät kuitenkaan kehitysvammaisia?

Mutta tällä hetkellä en pysty lopettamaan tätä

Tää on kiinni minun aivoista eikä itsestäni jos tää oisi minun hallinnassa niin tää olis helppo lopettaa mutta kun ihminen ei voi hallita omiaa aivojaan

2741 kommenttia mahtaa olla puolet mun lässytyksiä ellei ylikin

Kyrpäjooseppi kirjoitti:

Taas on hävitä mun kirjotu😂

Ihan syystäkin. Onko oikeasti vaikeaa mennä sinne omaan keskusteluun kirjoittamaan kommenttejasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta vähän tuntuu, että täällä itseään heikkolahjaisiksi luulevat eivät oikeasti ole niitä. Oikeasti heikkolahjainen tuskin edes huomaa sellaista. Ei sellainen ihminen funtsaile, että olenkohan minä nyt heikkolahjainen, kun pärjäsin yliopistossa paria kaveriani vähän huonommin. Ennemminkin huonosti käyttäytyvä keskioluen suurkuluttaja, joka pitää itseään hyvinkin älykkäänä, voisi olla heikkolahjainen.

Kuten olen kirjoittanut aiemminkin, niin minä saati psykologitkaan ei ole mutuillut näiden laaja-alaisten oppimisvaikeuksien kanssa, vaikkei kukaan muu sitä tahdo uskoa, eikä kukaan ole edes kysynyt, että olenko ihan heikkolahjainen tai tyhmä. Aiemmin minut oli diagnosoitu lievästi kehitysvammaiseksi kunnes kyseinen diagnoosi kumottiin yläkoulussa kehitysvammapsykologin huomatessaan epätasaisen kykyprofiilini. Koulupsykologikin oli täysin samaa mieltä kehitysvammapsykologin lausuntojen kanssa ja oli itsekin ihmeissään viidennen luokan lausunnoista, joissa mainittiin diagnoosina "lievä älyllinen kehitysvamma". Tuoreempien testitulosten mukaan kykyprofiilini on epätasainen. Pienenä sain diagnoosin vaikea-asteisesta semanttis-pragmaattisesta dyafasiasta sekä autismin piirteistä. Tosin tässäkin on kyse veteen piirretystä viivasta, sillä olen lukenut, että tuo dysfasian muoto voi muiden silmissä vaikuttaa autismilta.

Oli miten oli, niin tunnistan itsessäni aspergerinkin sosiaalisten vaikeuksien takia, joista esimerkkeinä on isoissa ryhmissä toimiminen. Eihän sellaisena minusta olisi vaikkapa ohjaamaan ryhmiä, on nimittäin kokeiltu nuorisonohjaajana harjoittelussa. Eipä ainakaan nyt kaduta, että sekin tuli koettua, kun niin pitkään harkitsin ko. ammattia kiinnostuessani erityisnuorisotyöstä sekä erilaisista tuen tarpeista. Tuli opettajalta toki kehuja hyvästä kirjallisesta näyttösuunnitelmastani. Silloin kun yritin koko ammattia opiskella, niin käytin oman aikani tunneilla käytyjen asioiden kertaamiseen, joissa meni max. pari tuntia kirjoittaessa ydinasioita lastensuojelulaista ja nuorisotyössä toimivista sektoreista (julkinen, yksityinen, kolmas). Tehtäviä palauttaessakin liittyen esim. nuorten psykooseihin tai sosiaalihuoltolakiin sain kiitosta selkeästä tekstistä sekä kiitettävästä tiedon hakemisesta. Käytännön kanssa piti sitten oikeasti olla realisti ja todeta, että annetaan olla.

Vaikka sain diagnoosin vaikea-asteisesta dysfasiasta, niin silti on ollut hauskaa kuulla, kuinka joidenkin mielestä puhun selkeästi. Tämä näkyy erioten esitelmiä lukiessa. Ennenhän sain kuulla yläkoulussa, ettei puheestani saanut selvää. Onko mikään ihmekään, miksi olisin toivonut olevani näkymätön ja äänetön. Kirjaimia taas olen osannut käsitellä paremmin ajatellessani, ettei ne auo päätä kuten oikeat ihmiset. Vaikka olenkin saanut myös noin positiivista kuulla puheestani, niin silti vain olen naimisissa diagnoosieni kanssa, sillä olen saanut äidiltäni kuulla, miten minä sekä sisarpuoleni ollaan yhtä tyhmiä. Halusin yläkoulussa oppia japania, mutta äiti sen tyrmäsi. Eipä se koulu saati minkään oppiminen ole ollut mieleistä, kun on saanut kuulla kuinka siinä ja tässä tarvitaan matematiikkaa, eikä tietysti japanin opettelukaan tullut kuuloon.

Hyvin kirjoitat kuitenkin. 90% paremmin kuin tällä palstalla yleensä kirjoitetaan.

Olen ihan hämilläni tuosta kirjoittajasta. Rohkenen epäillä vaikeuksien olevan ihan muualla kuin älyllisellä puolella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta vähän tuntuu, että täällä itseään heikkolahjaisiksi luulevat eivät oikeasti ole niitä. Oikeasti heikkolahjainen tuskin edes huomaa sellaista. Ei sellainen ihminen funtsaile, että olenkohan minä nyt heikkolahjainen, kun pärjäsin yliopistossa paria kaveriani vähän huonommin. Ennemminkin huonosti käyttäytyvä keskioluen suurkuluttaja, joka pitää itseään hyvinkin älykkäänä, voisi olla heikkolahjainen.

Kuten olen kirjoittanut aiemminkin, niin minä saati psykologitkaan ei ole mutuillut näiden laaja-alaisten oppimisvaikeuksien kanssa, vaikkei kukaan muu sitä tahdo uskoa, eikä kukaan ole edes kysynyt, että olenko ihan heikkolahjainen tai tyhmä. Aiemmin minut oli diagnosoitu lievästi kehitysvammaiseksi kunnes kyseinen diagnoosi kumottiin yläkoulussa kehitysvammapsykologin huomatessaan epätasaisen kykyprofiilini. Koulupsykologikin oli täysin samaa mieltä kehitysvammapsykologin lausuntojen kanssa ja oli itsekin ihmeissään viidennen luokan lausunnoista, joissa mainittiin diagnoosina "lievä älyllinen kehitysvamma". Tuoreempien testitulosten mukaan kykyprofiilini on epätasainen. Pienenä sain diagnoosin vaikea-asteisesta semanttis-pragmaattisesta dyafasiasta sekä autismin piirteistä. Tosin tässäkin on kyse veteen piirretystä viivasta, sillä olen lukenut, että tuo dysfasian muoto voi muiden silmissä vaikuttaa autismilta.

Oli miten oli, niin tunnistan itsessäni aspergerinkin sosiaalisten vaikeuksien takia, joista esimerkkeinä on isoissa ryhmissä toimiminen. Eihän sellaisena minusta olisi vaikkapa ohjaamaan ryhmiä, on nimittäin kokeiltu nuorisonohjaajana harjoittelussa. Eipä ainakaan nyt kaduta, että sekin tuli koettua, kun niin pitkään harkitsin ko. ammattia kiinnostuessani erityisnuorisotyöstä sekä erilaisista tuen tarpeista. Tuli opettajalta toki kehuja hyvästä kirjallisesta näyttösuunnitelmastani. Silloin kun yritin koko ammattia opiskella, niin käytin oman aikani tunneilla käytyjen asioiden kertaamiseen, joissa meni max. pari tuntia kirjoittaessa ydinasioita lastensuojelulaista ja nuorisotyössä toimivista sektoreista (julkinen, yksityinen, kolmas). Tehtäviä palauttaessakin liittyen esim. nuorten psykooseihin tai sosiaalihuoltolakiin sain kiitosta selkeästä tekstistä sekä kiitettävästä tiedon hakemisesta. Käytännön kanssa piti sitten oikeasti olla realisti ja todeta, että annetaan olla.

Vaikka sain diagnoosin vaikea-asteisesta dysfasiasta, niin silti on ollut hauskaa kuulla, kuinka joidenkin mielestä puhun selkeästi. Tämä näkyy erioten esitelmiä lukiessa. Ennenhän sain kuulla yläkoulussa, ettei puheestani saanut selvää. Onko mikään ihmekään, miksi olisin toivonut olevani näkymätön ja äänetön. Kirjaimia taas olen osannut käsitellä paremmin ajatellessani, ettei ne auo päätä kuten oikeat ihmiset. Vaikka olenkin saanut myös noin positiivista kuulla puheestani, niin silti vain olen naimisissa diagnoosieni kanssa, sillä olen saanut äidiltäni kuulla, miten minä sekä sisarpuoleni ollaan yhtä tyhmiä. Halusin yläkoulussa oppia japania, mutta äiti sen tyrmäsi. Eipä se koulu saati minkään oppiminen ole ollut mieleistä, kun on saanut kuulla kuinka siinä ja tässä tarvitaan matematiikkaa, eikä tietysti japanin opettelukaan tullut kuuloon.

Autismikirjon häiriön omaaville keva diagnoosi voi olla väärä, ja näinhän on sinun kyseessäsi ehdottomasti ollut. Autismikirjon häiriön omaavaa (varsinkin kun on viivästynyt kielen kehitys) testatessa ei oteta riittävästi huomioon kommunikaation vaikeuksia. Eli sitä, tuleeko lapsi suoriutumaan erilaisista testeistä enemmän ikätasoisesti, kun kielen ymmärtäminen kohenee. Tästä on siis ihan tieteellistä kritiikkiä olemassa. Autismipiirteiselle lapselle ei saisi antaa kovin herkästi kevadiagnoosia. Kuntoutuskin saattaa olla huonompaa, sillä edelleen on ammattilaisia, jotka luulevat, ettei kehitysvammaiselle tule opettaa mitään.

En pidä itseäni minään älykkönä, enkä edes keskinkertaisenakaan. Voin kyllä rehellisesti kertoa kielellistä taidoistani, etten ole ennen kuullut sellaisia sanoja kuin "suurpiirteinen" (tiedän sen tarkoittavan yksityiskohtiin huomiota kiinnittämätöntä ihmistä) tai "tainnuttaa" (tehdä tajuttomaksi eläin ennen teurastusta) kunnes sanakirjaan tartuin, minkä ihan suoraan myönsin psykologeille.

Yläkoulussahan kaiken aikani kulutin netissä koulun jälkeen, joten ei ole ihme, että olen tyhmentynyt. Kokeisiin lukeminen oli vastenmielistä johtuen pienestä, mustasta tekstistä valkoisella paperilla ja itse suoraan sanoen hengästyn lukiessa. Sen takia katson mieluummin vaikkapa dokumentin, koska siinähän tehdään jo minun puolesta asiat eli kerrotaan asioista. Valitettavasti olin peruskoulussa sellainen, joka halusi kotonaan nauttia palveluksista ja vasta ammattikoulussa aloin oppia ja kiinnostua edes hieman ruuanlaitosta ja siivoamisesta. Muutin silloin jo omaan kotiinkin, joten pakostakin sitä alkoi oppimaan.

Kyllä tuossa nuoruuden kuvailusi liittyy enemmän lievään masennukseen kuin älylliseen heikkolahjaisuuteen. Eipä tätäkään seikkaa ota kaikki tutkijat huomioon. Olet kuitenkin sen oloinen että osaat itse valita aatteesi. Kaikkein heikkolahjaisempien kanssa en ole kyennyt keskustelemaan politiikasta ja jopa Suomen presidentistäkin ollaan ihan pihalla!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta vähän tuntuu, että täällä itseään heikkolahjaisiksi luulevat eivät oikeasti ole niitä. Oikeasti heikkolahjainen tuskin edes huomaa sellaista. Ei sellainen ihminen funtsaile, että olenkohan minä nyt heikkolahjainen, kun pärjäsin yliopistossa paria kaveriani vähän huonommin. Ennemminkin huonosti käyttäytyvä keskioluen suurkuluttaja, joka pitää itseään hyvinkin älykkäänä, voisi olla heikkolahjainen.

Kuten olen kirjoittanut aiemminkin, niin minä saati psykologitkaan ei ole mutuillut näiden laaja-alaisten oppimisvaikeuksien kanssa, vaikkei kukaan muu sitä tahdo uskoa, eikä kukaan ole edes kysynyt, että olenko ihan heikkolahjainen tai tyhmä. Aiemmin minut oli diagnosoitu lievästi kehitysvammaiseksi kunnes kyseinen diagnoosi kumottiin yläkoulussa kehitysvammapsykologin huomatessaan epätasaisen kykyprofiilini. Koulupsykologikin oli täysin samaa mieltä kehitysvammapsykologin lausuntojen kanssa ja oli itsekin ihmeissään viidennen luokan lausunnoista, joissa mainittiin diagnoosina "lievä älyllinen kehitysvamma". Tuoreempien testitulosten mukaan kykyprofiilini on epätasainen. Pienenä sain diagnoosin vaikea-asteisesta semanttis-pragmaattisesta dyafasiasta sekä autismin piirteistä. Tosin tässäkin on kyse veteen piirretystä viivasta, sillä olen lukenut, että tuo dysfasian muoto voi muiden silmissä vaikuttaa autismilta.

Oli miten oli, niin tunnistan itsessäni aspergerinkin sosiaalisten vaikeuksien takia, joista esimerkkeinä on isoissa ryhmissä toimiminen. Eihän sellaisena minusta olisi vaikkapa ohjaamaan ryhmiä, on nimittäin kokeiltu nuorisonohjaajana harjoittelussa. Eipä ainakaan nyt kaduta, että sekin tuli koettua, kun niin pitkään harkitsin ko. ammattia kiinnostuessani erityisnuorisotyöstä sekä erilaisista tuen tarpeista. Tuli opettajalta toki kehuja hyvästä kirjallisesta näyttösuunnitelmastani. Silloin kun yritin koko ammattia opiskella, niin käytin oman aikani tunneilla käytyjen asioiden kertaamiseen, joissa meni max. pari tuntia kirjoittaessa ydinasioita lastensuojelulaista ja nuorisotyössä toimivista sektoreista (julkinen, yksityinen, kolmas). Tehtäviä palauttaessakin liittyen esim. nuorten psykooseihin tai sosiaalihuoltolakiin sain kiitosta selkeästä tekstistä sekä kiitettävästä tiedon hakemisesta. Käytännön kanssa piti sitten oikeasti olla realisti ja todeta, että annetaan olla.

Vaikka sain diagnoosin vaikea-asteisesta dysfasiasta, niin silti on ollut hauskaa kuulla, kuinka joidenkin mielestä puhun selkeästi. Tämä näkyy erioten esitelmiä lukiessa. Ennenhän sain kuulla yläkoulussa, ettei puheestani saanut selvää. Onko mikään ihmekään, miksi olisin toivonut olevani näkymätön ja äänetön. Kirjaimia taas olen osannut käsitellä paremmin ajatellessani, ettei ne auo päätä kuten oikeat ihmiset. Vaikka olenkin saanut myös noin positiivista kuulla puheestani, niin silti vain olen naimisissa diagnoosieni kanssa, sillä olen saanut äidiltäni kuulla, miten minä sekä sisarpuoleni ollaan yhtä tyhmiä. Halusin yläkoulussa oppia japania, mutta äiti sen tyrmäsi. Eipä se koulu saati minkään oppiminen ole ollut mieleistä, kun on saanut kuulla kuinka siinä ja tässä tarvitaan matematiikkaa, eikä tietysti japanin opettelukaan tullut kuuloon.

Hyvin kirjoitat kuitenkin. 90% paremmin kuin tällä palstalla yleensä kirjoitetaan.

Toki on totta, että kirjoitan paremmin kuin puhun. Ihan jo pienellä paikkakunnalla väkisinkin eristäydyin muista, koska en kestänyt päänaukomisia yhdestä asiasta, johon olin syytön. En uskaltanut syystäkään tutustua uusiin ihmisiin. Toki isossa ryhmässä oli yksi, jonka kanssa käytiin samaa ylä- ja alakoulua ja tultiin jopa toimeenkin. Edes jotain kokemuksia olen saanut sosiaalisista tilanteista. Silti vain kirjoittelen ja kirjoittelen edelleen nettiin, vaikken nyt ihan täysin näkymätön ole ollessani työkokeilussa ja työpaikkakin saa jo viettämään aikaa perheenjäsenten kesken.

Jos minä menettäisin puhekykyni, niin minulla olisi mahdollisuus kompensoida se kirjoittamalla. Kirjoittamisessa on sekin parasta, että voin miettiä rauhassa sanomisia, eikä tarvitse pelätä ruudun toiselta puolen negatiivisilta kuulostavia reaktioita, joita pelkäsin peruskoululaisena.

Minua on kutsuttu analyyttiseksi. Otin tämän analysoivan kirjoitustaitoni puheeksi psykologilla ja koululääkärillä, mutta silti vain minulla pysyy heikkolahjaisen paperit. Olen jo sen faktan hyväksynytkin, että tyhmä mikä tyhmä, vaikka joidenkin silmissä annan itsestäni fiksun kuvan. Kuitenkaan en ala näyttäytymään muiden edessä tyhmältä. Helpompaa olisi oikeasti olla kehitysvammainen, koska silloin matalaa älykkyyttä ymmärretään parhaiten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta vähän tuntuu, että täällä itseään heikkolahjaisiksi luulevat eivät oikeasti ole niitä. Oikeasti heikkolahjainen tuskin edes huomaa sellaista. Ei sellainen ihminen funtsaile, että olenkohan minä nyt heikkolahjainen, kun pärjäsin yliopistossa paria kaveriani vähän huonommin. Ennemminkin huonosti käyttäytyvä keskioluen suurkuluttaja, joka pitää itseään hyvinkin älykkäänä, voisi olla heikkolahjainen.

Kuten olen kirjoittanut aiemminkin, niin minä saati psykologitkaan ei ole mutuillut näiden laaja-alaisten oppimisvaikeuksien kanssa, vaikkei kukaan muu sitä tahdo uskoa, eikä kukaan ole edes kysynyt, että olenko ihan heikkolahjainen tai tyhmä. Aiemmin minut oli diagnosoitu lievästi kehitysvammaiseksi kunnes kyseinen diagnoosi kumottiin yläkoulussa kehitysvammapsykologin huomatessaan epätasaisen kykyprofiilini. Koulupsykologikin oli täysin samaa mieltä kehitysvammapsykologin lausuntojen kanssa ja oli itsekin ihmeissään viidennen luokan lausunnoista, joissa mainittiin diagnoosina "lievä älyllinen kehitysvamma". Tuoreempien testitulosten mukaan kykyprofiilini on epätasainen. Pienenä sain diagnoosin vaikea-asteisesta semanttis-pragmaattisesta dyafasiasta sekä autismin piirteistä. Tosin tässäkin on kyse veteen piirretystä viivasta, sillä olen lukenut, että tuo dysfasian muoto voi muiden silmissä vaikuttaa autismilta.

Oli miten oli, niin tunnistan itsessäni aspergerinkin sosiaalisten vaikeuksien takia, joista esimerkkeinä on isoissa ryhmissä toimiminen. Eihän sellaisena minusta olisi vaikkapa ohjaamaan ryhmiä, on nimittäin kokeiltu nuorisonohjaajana harjoittelussa. Eipä ainakaan nyt kaduta, että sekin tuli koettua, kun niin pitkään harkitsin ko. ammattia kiinnostuessani erityisnuorisotyöstä sekä erilaisista tuen tarpeista. Tuli opettajalta toki kehuja hyvästä kirjallisesta näyttösuunnitelmastani. Silloin kun yritin koko ammattia opiskella, niin käytin oman aikani tunneilla käytyjen asioiden kertaamiseen, joissa meni max. pari tuntia kirjoittaessa ydinasioita lastensuojelulaista ja nuorisotyössä toimivista sektoreista (julkinen, yksityinen, kolmas). Tehtäviä palauttaessakin liittyen esim. nuorten psykooseihin tai sosiaalihuoltolakiin sain kiitosta selkeästä tekstistä sekä kiitettävästä tiedon hakemisesta. Käytännön kanssa piti sitten oikeasti olla realisti ja todeta, että annetaan olla.

Vaikka sain diagnoosin vaikea-asteisesta dysfasiasta, niin silti on ollut hauskaa kuulla, kuinka joidenkin mielestä puhun selkeästi. Tämä näkyy erioten esitelmiä lukiessa. Ennenhän sain kuulla yläkoulussa, ettei puheestani saanut selvää. Onko mikään ihmekään, miksi olisin toivonut olevani näkymätön ja äänetön. Kirjaimia taas olen osannut käsitellä paremmin ajatellessani, ettei ne auo päätä kuten oikeat ihmiset. Vaikka olenkin saanut myös noin positiivista kuulla puheestani, niin silti vain olen naimisissa diagnoosieni kanssa, sillä olen saanut äidiltäni kuulla, miten minä sekä sisarpuoleni ollaan yhtä tyhmiä. Halusin yläkoulussa oppia japania, mutta äiti sen tyrmäsi. Eipä se koulu saati minkään oppiminen ole ollut mieleistä, kun on saanut kuulla kuinka siinä ja tässä tarvitaan matematiikkaa, eikä tietysti japanin opettelukaan tullut kuuloon.

Hyvin kirjoitat kuitenkin. 90% paremmin kuin tällä palstalla yleensä kirjoitetaan.

Olen ihan hämilläni tuosta kirjoittajasta. Rohkenen epäillä vaikeuksien olevan ihan muualla kuin älyllisellä puolella.

Minun ajatukseni tästä kirjoittajasta ovat ristiriitaiset; toisaalta näkisin, että autistiset piirteet on voitu diagnosoida väärin heikkolahjaisuudeksi eikä kirjoittaja minustakaan ulosantinsa perusteella vaikuta heikkolahjaiselta, mutta toisaaltahan pidän itseäni heikkolahjaisena ja yksinkertaisuuttani on kummasteltukin, ja silti minustakin on täällä sanottu, että analysoin tilannettani liian hyvin ollakseni heikkolahjainen.

Minullakin on aspergerpiirteitä, mutta ne eivät ole niin vahvoja, että pelkästään ne voisivat selittää pärjäämättömyyttäni. Eivät myöskään tarkkaavuuden ja hahmottamisen vaikeudet voi sitä selittää, hahmotushäiriöni kyllä on iso, mutta sekään ei riitä selitykseksi, ei tällaiselle pärjäämättömyydelle. Kyllä minulla on ongelmaa myös älyssä, ihan puhtaasti älyssä. Minulla ei ole diagnoosia heikkolahjaisuudesta, mutta en oikeastaan koe sellaista tarvitsevani. Eihän se muuttaisi elämässäni mitään. Mitään tukea en sen perusteella saisi, ja suurin ongelmani eli taloudellinen ahdinko pysyisi ennallaan. Myöskään häpeäntunne kyvyttömyydestäni ei siitä mihinkään muuttuisi, sillä eihän älyn puutetta voi parantaa (tällä hetkellä tosin aivan konkreettiset taloudelliset vaikeudet vievät niin suuren osan energiastani, että tällaisten häpeäntunteiden miettiminen on tavallaan vähentynyt, se ei tunnu enää niin merkittävältä ongelmalta siihen verrattuna, että pelkää pystyykö tulevaisuudessa edes pitämään asuntonsa vai joutuuko kadulle).

Esim. Minä, koska kirjoittelen tänne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta vähän tuntuu, että täällä itseään heikkolahjaisiksi luulevat eivät oikeasti ole niitä. Oikeasti heikkolahjainen tuskin edes huomaa sellaista. Ei sellainen ihminen funtsaile, että olenkohan minä nyt heikkolahjainen, kun pärjäsin yliopistossa paria kaveriani vähän huonommin. Ennemminkin huonosti käyttäytyvä keskioluen suurkuluttaja, joka pitää itseään hyvinkin älykkäänä, voisi olla heikkolahjainen.

Kuten olen kirjoittanut aiemminkin, niin minä saati psykologitkaan ei ole mutuillut näiden laaja-alaisten oppimisvaikeuksien kanssa, vaikkei kukaan muu sitä tahdo uskoa, eikä kukaan ole edes kysynyt, että olenko ihan heikkolahjainen tai tyhmä. Aiemmin minut oli diagnosoitu lievästi kehitysvammaiseksi kunnes kyseinen diagnoosi kumottiin yläkoulussa kehitysvammapsykologin huomatessaan epätasaisen kykyprofiilini. Koulupsykologikin oli täysin samaa mieltä kehitysvammapsykologin lausuntojen kanssa ja oli itsekin ihmeissään viidennen luokan lausunnoista, joissa mainittiin diagnoosina "lievä älyllinen kehitysvamma". Tuoreempien testitulosten mukaan kykyprofiilini on epätasainen. Pienenä sain diagnoosin vaikea-asteisesta semanttis-pragmaattisesta dyafasiasta sekä autismin piirteistä. Tosin tässäkin on kyse veteen piirretystä viivasta, sillä olen lukenut, että tuo dysfasian muoto voi muiden silmissä vaikuttaa autismilta.

Oli miten oli, niin tunnistan itsessäni aspergerinkin sosiaalisten vaikeuksien takia, joista esimerkkeinä on isoissa ryhmissä toimiminen. Eihän sellaisena minusta olisi vaikkapa ohjaamaan ryhmiä, on nimittäin kokeiltu nuorisonohjaajana harjoittelussa. Eipä ainakaan nyt kaduta, että sekin tuli koettua, kun niin pitkään harkitsin ko. ammattia kiinnostuessani erityisnuorisotyöstä sekä erilaisista tuen tarpeista. Tuli opettajalta toki kehuja hyvästä kirjallisesta näyttösuunnitelmastani. Silloin kun yritin koko ammattia opiskella, niin käytin oman aikani tunneilla käytyjen asioiden kertaamiseen, joissa meni max. pari tuntia kirjoittaessa ydinasioita lastensuojelulaista ja nuorisotyössä toimivista sektoreista (julkinen, yksityinen, kolmas). Tehtäviä palauttaessakin liittyen esim. nuorten psykooseihin tai sosiaalihuoltolakiin sain kiitosta selkeästä tekstistä sekä kiitettävästä tiedon hakemisesta. Käytännön kanssa piti sitten oikeasti olla realisti ja todeta, että annetaan olla.

Vaikka sain diagnoosin vaikea-asteisesta dysfasiasta, niin silti on ollut hauskaa kuulla, kuinka joidenkin mielestä puhun selkeästi. Tämä näkyy erioten esitelmiä lukiessa. Ennenhän sain kuulla yläkoulussa, ettei puheestani saanut selvää. Onko mikään ihmekään, miksi olisin toivonut olevani näkymätön ja äänetön. Kirjaimia taas olen osannut käsitellä paremmin ajatellessani, ettei ne auo päätä kuten oikeat ihmiset. Vaikka olenkin saanut myös noin positiivista kuulla puheestani, niin silti vain olen naimisissa diagnoosieni kanssa, sillä olen saanut äidiltäni kuulla, miten minä sekä sisarpuoleni ollaan yhtä tyhmiä. Halusin yläkoulussa oppia japania, mutta äiti sen tyrmäsi. Eipä se koulu saati minkään oppiminen ole ollut mieleistä, kun on saanut kuulla kuinka siinä ja tässä tarvitaan matematiikkaa, eikä tietysti japanin opettelukaan tullut kuuloon.

Hyvin kirjoitat kuitenkin. 90% paremmin kuin tällä palstalla yleensä kirjoitetaan.

Toki on totta, että kirjoitan paremmin kuin puhun. Ihan jo pienellä paikkakunnalla väkisinkin eristäydyin muista, koska en kestänyt päänaukomisia yhdestä asiasta, johon olin syytön. En uskaltanut syystäkään tutustua uusiin ihmisiin. Toki isossa ryhmässä oli yksi, jonka kanssa käytiin samaa ylä- ja alakoulua ja tultiin jopa toimeenkin. Edes jotain kokemuksia olen saanut sosiaalisista tilanteista. Silti vain kirjoittelen ja kirjoittelen edelleen nettiin, vaikken nyt ihan täysin näkymätön ole ollessani työkokeilussa ja työpaikkakin saa jo viettämään aikaa perheenjäsenten kesken.

Jos minä menettäisin puhekykyni, niin minulla olisi mahdollisuus kompensoida se kirjoittamalla. Kirjoittamisessa on sekin parasta, että voin miettiä rauhassa sanomisia, eikä tarvitse pelätä ruudun toiselta puolen negatiivisilta kuulostavia reaktioita, joita pelkäsin peruskoululaisena.

Minua on kutsuttu analyyttiseksi. Otin tämän analysoivan kirjoitustaitoni puheeksi psykologilla ja koululääkärillä, mutta silti vain minulla pysyy heikkolahjaisen paperit. Olen jo sen faktan hyväksynytkin, että tyhmä mikä tyhmä, vaikka joidenkin silmissä annan itsestäni fiksun kuvan. Kuitenkaan en ala näyttäytymään muiden edessä tyhmältä. Helpompaa olisi oikeasti olla kehitysvammainen, koska silloin matalaa älykkyyttä ymmärretään parhaiten.

Minäkin olen miettinyt, että jossakin mielessä kehitysvammadiagnoosin saaneena olisi helpompaa. On nimittäin niin, että ellei ihminen ole selvästi kehitysvammainen, pidetään yksinkertaisista työtehtävistä suoriutumattomuutta usein laiskuutena ja piittaamattomuutena. Monet ihmiset uskovat, että ihan varmasti pärjää kunhan vain oikeasti yrittää, ja jos ei pärjää, ei ole yrittänyt tosissaan. "Tyhmä" haluaakin vain päästä helpolla.

Osittain tähän vaikuttaa varmasti se, että matalasta älykkyydestä puhumisesta on tullut jonkinlainen tabu. En tietenkään tarkoita sitä, että ihmisille pitäisi vain pamauttaa päin naamaa, että "olet tyhmä". Mutta asioista pitäisi kyetä puhumaan niiden oikeilla nimillä. Nykyäänhän ei oikein voida enää sanoa, että tietynlaiset oppimisvaikeudet tarkoittavat itse asiassa matalaa älykkyyttä.

-se toinen heikkolahjainen

ex-anoppi.

Kaksi lasta. Tyhmä kuin saapas, myös ilkeä. Äly siinä 7-vuotiaan tasolla, mutta luonnollisesti saa enemmän vahinkoa aikaan kuin lapsi. Ilkeys ja typeryys, mikä valloittava yhdistelmä.

Oli joskus ollut myyjänä miesten vaatekaupassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta vähän tuntuu, että täällä itseään heikkolahjaisiksi luulevat eivät oikeasti ole niitä. Oikeasti heikkolahjainen tuskin edes huomaa sellaista. Ei sellainen ihminen funtsaile, että olenkohan minä nyt heikkolahjainen, kun pärjäsin yliopistossa paria kaveriani vähän huonommin. Ennemminkin huonosti käyttäytyvä keskioluen suurkuluttaja, joka pitää itseään hyvinkin älykkäänä, voisi olla heikkolahjainen.

Kuten olen kirjoittanut aiemminkin, niin minä saati psykologitkaan ei ole mutuillut näiden laaja-alaisten oppimisvaikeuksien kanssa, vaikkei kukaan muu sitä tahdo uskoa, eikä kukaan ole edes kysynyt, että olenko ihan heikkolahjainen tai tyhmä. Aiemmin minut oli diagnosoitu lievästi kehitysvammaiseksi kunnes kyseinen diagnoosi kumottiin yläkoulussa kehitysvammapsykologin huomatessaan epätasaisen kykyprofiilini. Koulupsykologikin oli täysin samaa mieltä kehitysvammapsykologin lausuntojen kanssa ja oli itsekin ihmeissään viidennen luokan lausunnoista, joissa mainittiin diagnoosina "lievä älyllinen kehitysvamma". Tuoreempien testitulosten mukaan kykyprofiilini on epätasainen. Pienenä sain diagnoosin vaikea-asteisesta semanttis-pragmaattisesta dyafasiasta sekä autismin piirteistä. Tosin tässäkin on kyse veteen piirretystä viivasta, sillä olen lukenut, että tuo dysfasian muoto voi muiden silmissä vaikuttaa autismilta.

Oli miten oli, niin tunnistan itsessäni aspergerinkin sosiaalisten vaikeuksien takia, joista esimerkkeinä on isoissa ryhmissä toimiminen. Eihän sellaisena minusta olisi vaikkapa ohjaamaan ryhmiä, on nimittäin kokeiltu nuorisonohjaajana harjoittelussa. Eipä ainakaan nyt kaduta, että sekin tuli koettua, kun niin pitkään harkitsin ko. ammattia kiinnostuessani erityisnuorisotyöstä sekä erilaisista tuen tarpeista. Tuli opettajalta toki kehuja hyvästä kirjallisesta näyttösuunnitelmastani. Silloin kun yritin koko ammattia opiskella, niin käytin oman aikani tunneilla käytyjen asioiden kertaamiseen, joissa meni max. pari tuntia kirjoittaessa ydinasioita lastensuojelulaista ja nuorisotyössä toimivista sektoreista (julkinen, yksityinen, kolmas). Tehtäviä palauttaessakin liittyen esim. nuorten psykooseihin tai sosiaalihuoltolakiin sain kiitosta selkeästä tekstistä sekä kiitettävästä tiedon hakemisesta. Käytännön kanssa piti sitten oikeasti olla realisti ja todeta, että annetaan olla.

Vaikka sain diagnoosin vaikea-asteisesta dysfasiasta, niin silti on ollut hauskaa kuulla, kuinka joidenkin mielestä puhun selkeästi. Tämä näkyy erioten esitelmiä lukiessa. Ennenhän sain kuulla yläkoulussa, ettei puheestani saanut selvää. Onko mikään ihmekään, miksi olisin toivonut olevani näkymätön ja äänetön. Kirjaimia taas olen osannut käsitellä paremmin ajatellessani, ettei ne auo päätä kuten oikeat ihmiset. Vaikka olenkin saanut myös noin positiivista kuulla puheestani, niin silti vain olen naimisissa diagnoosieni kanssa, sillä olen saanut äidiltäni kuulla, miten minä sekä sisarpuoleni ollaan yhtä tyhmiä. Halusin yläkoulussa oppia japania, mutta äiti sen tyrmäsi. Eipä se koulu saati minkään oppiminen ole ollut mieleistä, kun on saanut kuulla kuinka siinä ja tässä tarvitaan matematiikkaa, eikä tietysti japanin opettelukaan tullut kuuloon.

Hyvin kirjoitat kuitenkin. 90% paremmin kuin tällä palstalla yleensä kirjoitetaan.

Toki on totta, että kirjoitan paremmin kuin puhun. Ihan jo pienellä paikkakunnalla väkisinkin eristäydyin muista, koska en kestänyt päänaukomisia yhdestä asiasta, johon olin syytön. En uskaltanut syystäkään tutustua uusiin ihmisiin. Toki isossa ryhmässä oli yksi, jonka kanssa käytiin samaa ylä- ja alakoulua ja tultiin jopa toimeenkin. Edes jotain kokemuksia olen saanut sosiaalisista tilanteista. Silti vain kirjoittelen ja kirjoittelen edelleen nettiin, vaikken nyt ihan täysin näkymätön ole ollessani työkokeilussa ja työpaikkakin saa jo viettämään aikaa perheenjäsenten kesken.

Jos minä menettäisin puhekykyni, niin minulla olisi mahdollisuus kompensoida se kirjoittamalla. Kirjoittamisessa on sekin parasta, että voin miettiä rauhassa sanomisia, eikä tarvitse pelätä ruudun toiselta puolen negatiivisilta kuulostavia reaktioita, joita pelkäsin peruskoululaisena.

Minua on kutsuttu analyyttiseksi. Otin tämän analysoivan kirjoitustaitoni puheeksi psykologilla ja koululääkärillä, mutta silti vain minulla pysyy heikkolahjaisen paperit. Olen jo sen faktan hyväksynytkin, että tyhmä mikä tyhmä, vaikka joidenkin silmissä annan itsestäni fiksun kuvan. Kuitenkaan en ala näyttäytymään muiden edessä tyhmältä. Helpompaa olisi oikeasti olla kehitysvammainen, koska silloin matalaa älykkyyttä ymmärretään parhaiten.

Minäkin olen miettinyt, että jossakin mielessä kehitysvammadiagnoosin saaneena olisi helpompaa. On nimittäin niin, että ellei ihminen ole selvästi kehitysvammainen, pidetään yksinkertaisista työtehtävistä suoriutumattomuutta usein laiskuutena ja piittaamattomuutena. Monet ihmiset uskovat, että ihan varmasti pärjää kunhan vain oikeasti yrittää, ja jos ei pärjää, ei ole yrittänyt tosissaan. "Tyhmä" haluaakin vain päästä helpolla.

Osittain tähän vaikuttaa varmasti se, että matalasta älykkyydestä puhumisesta on tullut jonkinlainen tabu. En tietenkään tarkoita sitä, että ihmisille pitäisi vain pamauttaa päin naamaa, että "olet tyhmä". Mutta asioista pitäisi kyetä puhumaan niiden oikeilla nimillä. Nykyäänhän ei oikein voida enää sanoa, että tietynlaiset oppimisvaikeudet tarkoittavat itse asiassa matalaa älykkyyttä.

-se toinen heikkolahjainen

Se kaikki johtunee poliittisesta korrektiudesta ja koitetaan olla niin hienotunteisia, mutta samalla kielletään eroavaisuudet. Senhän takia heikkolahjaisuudesta puhutaan laaja-alaisina oppimisvaikeuksina. Ihan kuten ei saa sanoa sukupuolten välilläkään olevan älykkyydessä ja hui, aivoissa eroa! Mistään laaja-alaisista kävelyvaikeuksista ei puhuta amputoitujen jalkojen sijaan. Älykkyysasiat ovat tabu ja kuvitellaan kaikkien olevan yhtä älykkäitä.

Ehkä olen heikkolahjaisena (anteeksi, etten ole korrekti) liiankin rakastanut näihin diagnooseihin ja ottanut sen diagnoosi-kortin herkästi esiin lukuun ottamatta tilanteita, joissa rikon sääntöjä tai lakia, jolloin minusta ei tule mikään pakeneva hiirulainen. Menenkin ammatinvalintapsykologille omasta halusta, jonka luona varmaan sitten voivottelen, että olen heikkolahjainen ja matematiikka oli mukautettu, enkä jaksa lukea mitään kirjoja. Kuitenkin pidän itsenäisestä työnteosta, joka juontaa kiusaamiskokemuksista johtuen siitä, etten ole hirveämmin uskaltanut luottaa muihin ja naurunalaiseksi joutuminen on pelottanut. Ihan kuin kukaan ei saisi nähdä tekemisiäni, ettei vain naurettaisi. Ehkä olen vainoharhainen.

Vierailija kirjoitti:

Minusta vähän tuntuu, että täällä itseään heikkolahjaisiksi luulevat eivät oikeasti ole niitä. Oikeasti heikkolahjainen tuskin edes huomaa sellaista. Ei sellainen ihminen funtsaile, että olenkohan minä nyt heikkolahjainen, kun pärjäsin yliopistossa paria kaveriani vähän huonommin. Ennemminkin huonosti käyttäytyvä keskioluen suurkuluttaja, joka pitää itseään hyvinkin älykkäänä, voisi olla heikkolahjainen.

Minä olen tuosta heikkolahjaisen prototyypistä kaukana, vaikka minulla on diagnoosina laaja-alaiset oppimisvaikauedet, joka on siis sama asia kuin vanhempieni nuoruudessa käytetty termi "heikkolahjainen". Tämä heikkolahjainen näkee kuitenkin ruuan terveellisyyteen vaivaa, mutten stressaakaan joka paikassa, että söinkö nyt terveellisesti. Vhh-ruokavalion noudattaminen on saanut minut innostumaan ruuanlaitosta ja oppimaan siitä enemmän. Voipi olla, kun syömiseen lisätään sääntöjä, niin se helpottaa jotenkin omaa laiskaa elämää, mutten koita elää askeettisesti, vaan nautin myös herkuista ja viineistä, kunhan jälkimmäisessä muistan, että viikkoannos alle 7 naisena jo fyysisen koon takia, eikä kerralla juoda neljä lasia päivässä eikä jokaisen ruokailun yhteydessä.

Ainoa vika minussa on liikkumattomuus. Yläkoulussa keksin astmankin tekosyyksi, vaikkei sellaista edes epäilty, välttääkseni sitä kamalaa liikuntaa. Pidin sitä niin rankkana hommana toisin kuin tietokoneen ääressä istumista. Varmaan se onkin kostautunut minulle reumaperäisenä Sjögrenin oireyhtymänä ja itseäni olen syyttänyt tästä, en muita, enkä yhteiskuntaa. No, yritetään sitä joogaa syksyllä ja kotona 2 krt/vko kahvakuulalla tai vetokuminauhalla treeniä. Uinnista olen tietysti nauttinut aina liikunnan muotona. Jotkut pallopelitkin oli ok, vaikka muuten välttelin ryhmäjuttuja.

Ainoa kova saavutus elämässäni on painon tippuminen 70:stä kilosta 55:een kiloon, vaikkei sekään helppoa ollut ottaen huomioon taustani. Edes jotain vaivaa näin terveyteni eteen, mutten opiskelujen tai sivistyksen, mutten kuitenkaan käyttäydy juntisti julkisella paikalla tai muiden ihmisten seurassa, vaan minulla on herrasnaistavat ja erioten vanhempien kunnioitus on minulle tärkeintä.

Suurin osa ihmisistä on, valitettavasti.

Vierailija kirjoitti:

Miten heikkolahjaisia romanit mahtavat olla, kun lisääntyvät vain omien kanssa. Luku- ja kirjoitustaito on erityisen yleistä heillä. Toki voi jotkut näistä tapauksista olla motivaation puutetta, ettei edes peruskoulua ole käyty.

Olisi hienoa olla heikkolahjainen ja romani kuin heikkolahjainen ja valkolainen. Yhteiskunta kustantaisi asumisen, eikä tarvitsi huolehtia velvollisuuksista. Tosin rikoksia en haluaisi tehtailla kiitokseksi yhteiskunnan tuista, olin sitten miten köyhä vaan. Pääsisi eläkkeelle heti 18-vuotiaana, mikä ei onnistu valkolaisena. Oppivelvollisuushan ulottuu nykyään ammattikouluun tai lukioon, niin siinähän onkin sitten vaikea pala, että pitääkö heidänkin sitten sinne hakea. Aiemminhan jo peruskoulun käyminenkin tuotti vaikeuksia, mistä oltiin jopa poissa. Näin siis vielä 90-luvulla.

Tällaisena valkolaisena vaan saa pähkäillä, että mitä ammattia voisin oikeasti opiskella, kun ei ole älyä, eikä fyysistä voimaakaan. Koko opetussuunnitelmaa ei tarvinnut helpottaa peruskoulussa, ainoastaan matematiikka. Aineet meni läpi ilman helpotuksia 6-8 kuten olen kirjoittanutkin. Käsitöistäkään en ole niin innostunut, ja varmaan käsillä tekeminenkin olisi jossain määrin rankkaa. Totta kai se realismi on tullut vastaan viisi vuotta ravintola-alan töitä tehdessä, että jossain vaiheessa fyysinen kunto ei enää riitä, vaikka olen 30-vuotias. Jopa yksin kahvilayrittäjänä toimiminen on myös kysymysmerkki, varsinkin yksin työskennellessä. Kuitenkaan en halua olla mitenkään fyysisenä taakkana muille. Työttömyystuella elelen ja koitan parhaani mukaan saada sen kuntoutustuen, sillä fyysiset seikat vaivanee vielä eniten kuin lievät autismin kirjon oireet.

Tiedetään monia lahjakkaita lapsia jotka ei köyhyyden takia ole päässyt harrastuksiin saanut soittimia eikä päässyt tunneille kuten viulu piano ratsastus tai baletti jne taide ei vaan päässyt ei taitoluistelu kouluun voi päästä jos vanhemmat ei vie ja maksa sitä . Viulutunnit maksaa monella ei ole ollut lapsena rahaa uimahallin ei uimapukuja . Köyhyys on tätä kun työnantajat ei halua maksaa palkkaa työntekijöille .

Sekin on niin että kun nuorena menee johonkin ammattikouluun mikä ei ollut se oma haave niin sitä vaan tekee sitten työkseen sen takia että vuokra pitää maksaa tai asuntoa . Siihen vaan jää jumiin sen kk palkan takia . Eläminen maksaa ei siinä mitään voi miettiä jäikö unelmat ja taidot lahjat käyttämättä kun on kyse jokapäiväisestä leivästä.

Ei kuulkaa älkää vaan menkö ikinä psykiatrille tai terapeutille . Eihän ne tunne teitä yhtään. Jopa työkaverit voi olla ilkeitä kiusaajia vaan sen takia että olet muuta uskontoa kuin he .

Syntien seuraukset niinkö ??? Toisten ja omat pahat teot vaikuttaa kaikkeen . Sitten itsekkyys myös . Uskonnoissa on henkistä väkivaltaa lapset kärsii .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta vähän tuntuu, että täällä itseään heikkolahjaisiksi luulevat eivät oikeasti ole niitä. Oikeasti heikkolahjainen tuskin edes huomaa sellaista. Ei sellainen ihminen funtsaile, että olenkohan minä nyt heikkolahjainen, kun pärjäsin yliopistossa paria kaveriani vähän huonommin. Ennemminkin huonosti käyttäytyvä keskioluen suurkuluttaja, joka pitää itseään hyvinkin älykkäänä, voisi olla heikkolahjainen.

Kuten olen kirjoittanut aiemminkin, niin minä saati psykologitkaan ei ole mutuillut näiden laaja-alaisten oppimisvaikeuksien kanssa, vaikkei kukaan muu sitä tahdo uskoa, eikä kukaan ole edes kysynyt, että olenko ihan heikkolahjainen tai tyhmä. Aiemmin minut oli diagnosoitu lievästi kehitysvammaiseksi kunnes kyseinen diagnoosi kumottiin yläkoulussa kehitysvammapsykologin huomatessaan epätasaisen kykyprofiilini. Koulupsykologikin oli täysin samaa mieltä kehitysvammapsykologin lausuntojen kanssa ja oli itsekin ihmeissään viidennen luokan lausunnoista, joissa mainittiin diagnoosina "lievä älyllinen kehitysvamma". Tuoreempien testitulosten mukaan kykyprofiilini on epätasainen. Pienenä sain diagnoosin vaikea-asteisesta semanttis-pragmaattisesta dyafasiasta sekä autismin piirteistä. Tosin tässäkin on kyse veteen piirretystä viivasta, sillä olen lukenut, että tuo dysfasian muoto voi muiden silmissä vaikuttaa autismilta.

Oli miten oli, niin tunnistan itsessäni aspergerinkin sosiaalisten vaikeuksien takia, joista esimerkkeinä on isoissa ryhmissä toimiminen. Eihän sellaisena minusta olisi vaikkapa ohjaamaan ryhmiä, on nimittäin kokeiltu nuorisonohjaajana harjoittelussa. Eipä ainakaan nyt kaduta, että sekin tuli koettua, kun niin pitkään harkitsin ko. ammattia kiinnostuessani erityisnuorisotyöstä sekä erilaisista tuen tarpeista. Tuli opettajalta toki kehuja hyvästä kirjallisesta näyttösuunnitelmastani. Silloin kun yritin koko ammattia opiskella, niin käytin oman aikani tunneilla käytyjen asioiden kertaamiseen, joissa meni max. pari tuntia kirjoittaessa ydinasioita lastensuojelulaista ja nuorisotyössä toimivista sektoreista (julkinen, yksityinen, kolmas). Tehtäviä palauttaessakin liittyen esim. nuorten psykooseihin tai sosiaalihuoltolakiin sain kiitosta selkeästä tekstistä sekä kiitettävästä tiedon hakemisesta. Käytännön kanssa piti sitten oikeasti olla realisti ja todeta, että annetaan olla.

Vaikka sain diagnoosin vaikea-asteisesta dysfasiasta, niin silti on ollut hauskaa kuulla, kuinka joidenkin mielestä puhun selkeästi. Tämä näkyy erioten esitelmiä lukiessa. Ennenhän sain kuulla yläkoulussa, ettei puheestani saanut selvää. Onko mikään ihmekään, miksi olisin toivonut olevani näkymätön ja äänetön. Kirjaimia taas olen osannut käsitellä paremmin ajatellessani, ettei ne auo päätä kuten oikeat ihmiset. Vaikka olenkin saanut myös noin positiivista kuulla puheestani, niin silti vain olen naimisissa diagnoosieni kanssa, sillä olen saanut äidiltäni kuulla, miten minä sekä sisarpuoleni ollaan yhtä tyhmiä. Halusin yläkoulussa oppia japania, mutta äiti sen tyrmäsi. Eipä se koulu saati minkään oppiminen ole ollut mieleistä, kun on saanut kuulla kuinka siinä ja tässä tarvitaan matematiikkaa, eikä tietysti japanin opettelukaan tullut kuuloon.

Hyvin kirjoitat kuitenkin. 90% paremmin kuin tällä palstalla yleensä kirjoitetaan.

Toki on totta, että kirjoitan paremmin kuin puhun. Ihan jo pienellä paikkakunnalla väkisinkin eristäydyin muista, koska en kestänyt päänaukomisia yhdestä asiasta, johon olin syytön. En uskaltanut syystäkään tutustua uusiin ihmisiin. Toki isossa ryhmässä oli yksi, jonka kanssa käytiin samaa ylä- ja alakoulua ja tultiin jopa toimeenkin. Edes jotain kokemuksia olen saanut sosiaalisista tilanteista. Silti vain kirjoittelen ja kirjoittelen edelleen nettiin, vaikken nyt ihan täysin näkymätön ole ollessani työkokeilussa ja työpaikkakin saa jo viettämään aikaa perheenjäsenten kesken.

Jos minä menettäisin puhekykyni, niin minulla olisi mahdollisuus kompensoida se kirjoittamalla. Kirjoittamisessa on sekin parasta, että voin miettiä rauhassa sanomisia, eikä tarvitse pelätä ruudun toiselta puolen negatiivisilta kuulostavia reaktioita, joita pelkäsin peruskoululaisena.

Minua on kutsuttu analyyttiseksi. Otin tämän analysoivan kirjoitustaitoni puheeksi psykologilla ja koululääkärillä, mutta silti vain minulla pysyy heikkolahjaisen paperit. Olen jo sen faktan hyväksynytkin, että tyhmä mikä tyhmä, vaikka joidenkin silmissä annan itsestäni fiksun kuvan. Kuitenkaan en ala näyttäytymään muiden edessä tyhmältä. Helpompaa olisi oikeasti olla kehitysvammainen, koska silloin matalaa älykkyyttä ymmärretään parhaiten.

Minäkin olen miettinyt, että jossakin mielessä kehitysvammadiagnoosin saaneena olisi helpompaa. On nimittäin niin, että ellei ihminen ole selvästi kehitysvammainen, pidetään yksinkertaisista työtehtävistä suoriutumattomuutta usein laiskuutena ja piittaamattomuutena. Monet ihmiset uskovat, että ihan varmasti pärjää kunhan vain oikeasti yrittää, ja jos ei pärjää, ei ole yrittänyt tosissaan. "Tyhmä" haluaakin vain päästä helpolla.

Osittain tähän vaikuttaa varmasti se, että matalasta älykkyydestä puhumisesta on tullut jonkinlainen tabu. En tietenkään tarkoita sitä, että ihmisille pitäisi vain pamauttaa päin naamaa, että "olet tyhmä". Mutta asioista pitäisi kyetä puhumaan niiden oikeilla nimillä. Nykyäänhän ei oikein voida enää sanoa, että tietynlaiset oppimisvaikeudet tarkoittavat itse asiassa matalaa älykkyyttä.

-se toinen heikkolahjainen

Heikkolahjaisuus on yhtä kuin matala älykkyys. Te kaksi ette vaikuta heikkolahjaisilta, jos on jotain hajua yhteiskunnallisista asioista ja hyvä kirjallinen ilmaisu. Nykypäivänä heikkolahjaisen on mahdotonta selvitä työelämän vaatimuksista ja muista velvollisuuksia. Ovat teoriassa terveitä, mutta käytännössä vammaisia.

Yhteiskunta todellakin auttaa jos äo keikahtaa alle 70:een. Lievästi kehitysvammaiset ja heikkolahjaiset tunnistavat sekä yleensä kärsivät erilaisuudestaan. Jos itse pitäisi valita, niin olisin lievästi kehitysvammainen, koska silloin mukaan tulee yhteiskunnan tuet asumisesta alkaen ja tietä koitetaan tasoittaa.