Lue keskustelun säännöt.
Tulen hulluksi tuon tyttäreni kanssa!!!!
22.08.2011 |
Tyttärelläni on ikää 6 vuotta, eli uunituore esikoululainen siis.
Tytön luonne saa mut menettämään mielenterveyteni. :(
(Meillä on myös 4- ja 2-vuotiaat pojat.)
Viimeiset 2 vuotta tyttö on ollut todella, siis todella ilkeä. En löydä hänestä lainkaan omaatuntoa, joka kolkuttaisi edes vähän kun on tehnyt pahojaan, en myötätuntoa, en lempeyttä, en hyvyyttä, en empatiakykyä, en mitään... Ainoastaan ilkeyttä, kokee mielihyvää kun on loukannut/satuttanut toista, nauraa vain ivallisesti päälle, kun vahingoittaa toista (niin henkisesti taikka fyysisesti, tai rikkoo toisen omaa), komentaessa ja jäähyllä ollessaan nauraa vain omahyväisesti ja ivallisesti, sekä yleensä hokaa hiljaa ”voi kuule ei haittaa, ei tunnu missään...”
Ei kunnioita tai noudata mitään perheemme ja kotimme sääntöjä, vaan rikkoo niitä aivan koko ajan, se sama omahyväinen ja ilkeä ilme kasvoillaan. Ja koska me emme hyväksy sääntöjen rikkomista, vaan pakotamme noudattamaan niitä (jo lopulta ihan kädestä pitäen), niin ”suorittaa” sen pakotettuna samalla ivallisesti nauraen.
Hänellä joudutaan pitämään aivan äärettömän tiukkaa kuria (itseä välillä ihan surettaa, miten tiukkaa sen kurin pitää olla), kaikki asiat pitää esittää hänelle kuin armeijassa alokkaalle. Ääni pitää olla aina korotettu, tyttö pitää pysäyttää fyysisesti (esim. illalla kun menemme hammaspesulle, niin jotta tyttö edes vähän rekisteröisi, mitä hänelle sanotaan, häntä pitää ottaa hartiosta kiinni, luoda lähikatsekontakti ja sanoa todella selkeällä ja kuuluvalla äänellä ”NYT MENEMME HAMMASPESULLE!” ja 99% kerroista hänet pitää taluttaa sinne hammaspesulle. Samalla vain hymyilee ivallisesti. Jos hänelle vain sanoo normaaliin äänen sävyyn ”Nyt hammaspesulle!”, niin hän ei kuuntele, vaan jatkaa leikkejään. Kun asiaa toistaa kymmenen kertaa ihan vieressä, tyttö alkaa vain nauramaa ivallisesti ja aloittaa esim. lelujensa heittelyn ympäri kotia täysin ilkeyttään, eikä tee elettäkään että tottelee. Tästä käytöksestä kun antaa ensin varoituksen, että joutuu jäähylle, jatkaa edelleen vain ivallista nauruaan ja alkaa heittelemään entistä enemmän tavaroita, ja kun sitten käsketään jäähylle, ei mene, vaan hänet kannetaan sinne, sillä vetää siinä vaiheessa itsensä veltoksi. Jäähyllä istuessa vain hymyilee ivallisesti, ja yleensä huutelee jotain törkeyksiä, ja mumisee itsekseen ”ei kuule haittaa yhtään...”, ja saattaa lopulta istua siellä 20min, jonka jälkeen talutetaan hammaspesulle, nauraa vain ivallisesti samalla). Ja tämä esimerkki oli nyt ihan lievimmästä päästä.
Tyttö saattaa (tai siis tekeekin hyvin usein) ihan vain ohimennen lyödä, tönäistä tai potkasta pikkuveljiään, ja hymyilee vain ivallisesti päälle. Ja vaikka asiaan puututaan joka ikinen kerta, eli meillä noudatetaan nollatoleranssia väkivallan suhteen, niin vaikka tytölle pitäisi miten rankan puhuttelun, lopulta jo karjuu itseltään kurku kipeäksi, laittaa jäähylle jopa tunniksi, ja tietenkin joka kerta asiaa pitää pyytää anteeksi, niin silti tyttö vain hymyilee ivallisesti ja saattaa toistaa tekonsa hetken päästä uudelleen. Pelkästään pikkuveljien satuttamisesta saattaa istua päivän aikana 15 kertaa jäähyllä, ja kaikki minun energiani menee siihen, eli tytön ”kurittamiseen”.
Kun tytön kanssa keskustelee asioista, niin hän on kyllä hyvin älykäs. Tietää ja osaa perustella hyvin, miksi toista ei saa satuttaa (ei fyysisesti eikä henkisesti), ja osaa kuvailla hyvin, mitä sellainen aihuttaa, ja itsekin kokee luonnollisesti mielipahaa, jos häntä satutetaan ja kaipaa asian käsittelyä, ja että tulee kuulluksi. Ja tietenkin myös hänellä on oikeus tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, silloin kun hän on kokenut vääryyttä, ja olemme auttaneet, kuunnelleet ja neuvoneet yms.
Pikkuveljet ovat taas aivan toista maata. Äärimmäisen empaattisia ja hyväsydämisia lapsia. Omatunto heillä kolkuttaa heti, kun huomaavat tehneensä jotain väärin, ja haluavat selvittää asian. Pyytävät aina aidosti ja oma-aloitteisesti anteeksi, ovat todella helliä ja ymmärtäväisiä. Onneksi poikamaiset luonteenpiirteet heillä ovat hyvin vahvat, eli vaikka en hyväksi väkivaltaa missään muodossa, niin kun sisko tulee ja tempaisee vain ohimennen, niin kyllä he saman tien puolensa pitävät, ja tönäisevät siskon pois. Ja kyllä he takaisin lyövät, ja lujaa (poikina kun ovat siskoaan niin paljon vahvempia vaikka ovatkin nuorempia). Ristiriitaiset tunteet vanhempana, sillä en voi hyväksyä toisen satuttamista, mutta toisaalta on myös omalla tavalla tyytyväinen että nuoremmat heti puolustavat itseään, eikä jää siskonsa jalkoihin... Mutta poikien kanssa siis jatkuvasti työstetään tätä asiaa, eli kyllä ihmisen täytyy osata puolensa pitää, mutta toista ei saa satuttaa. Mutta se siis asia erikseen (ja kyllä pojatkin laitetaan istumaan yhtä lailla jäähylle lyömisestä tms.).
Tytön käytös on muutenkin vain esim. puhekielessä pelkkää kiristytsä, uhkailua, tai sitten kiukuttelua ja vikisemistä. Mitään asiaa ei pysty puhumaan normaalisti, tai edes ruumiinkieli ei voi olla normaalia, rauhallista, rentoa, ystävällistä. Pieninkin asia, esim. huomatessaan että vessasta on loppunut vessapaperi, niin marssii kuuluvasti luokseni kädet puuskassa ja karjuu asian todella röyhkeään tyyliin ”kiva, kiva, no nyt mä en voi mennä pissalle kun ei ole edes vessapaperia!!!”
Ja mikä ihme siinä on, pojille riittää kun puhuu ja sanoo kaikki asiat lempeästi, niin he kuuntelevat heti, ja tottelevat heti. Koskaan eivät sano vastaan. Ja tytölle saa sanoa kauniisti tuhat kertaa, eikä silti ikinä kuuntele, saati sitten tottele, vaan lopulta asia pitää jo karjua ja ohjata samalla kädestä pitäen.
Eli ei meillä missään nimessä koko ajan karjuta, huudeta, komenneta, vaan ne keinot joudutaan ottamaan päivittäin ja moneen kertaan käyttöönn, kun ei kaunis sanomisen mene perille. Aina ensin siis puhutaan normaaliin, kauniiseen äänensävyyn.
Ehka kerran päivässä, max. 15Min ajan tyttö on oma ihana itsensä ilman tuota sairasta roolia. Tällöin hän puhuu kauniisti, ruumiinkieli on lempeä ja aito, kuuntelee, tottelee yms. Mutta sitä rauhaa kestää vain sen max.15min päivässä. :( Muuten hän on täynnä vain tyhjyyttä, ilkeyttä, julmuutta, ivaa yms.
Tämä kaikki aiheuttaa sen, että minulla on jäljellä enää vain vihaa tuota tyttöä kohtaan. :( Tunnen inhoa omaa lastani kohtaan, enkä enää jaksa häntä. Kolme vuotta olen nyt yrittänyt ja yrittänyt (mieheni kanssa siis yhdessä tietenkin).
Mutta täydellinen voimattomuus ja ristiriita syntyy siitä, kun päiväkodissa, kylässä, mummiloissa yms. vieraissa paikoissa tyttö on todella kiltti, hyväkäytöksinen, reilu, empaattinen, tottelevainen ja kuuliainen, reipas, oma-aloitteinen, ja sitä kaikkea hyvää, mitä vain hyväkäytöksiseltä lapselta voi odottaa. Päiväkodista saamme vain pelkkää positiivista palautetta, eikä siellä ole koskaan ilmennyt mitään sen kaltaista käytöstä, mitä se kotona on. Olemma nämä vuodet puhuneet asioista avoimesti päiväkodissa, erityislastentarhanopettajan kanssa, neuvolassa, lastenlääkärillä. Mutta kun mikään näistä kotona ilmenneistä luonteenpiirteistä ei ilmene missään muualla, kenenkään muun silmissä, niin apua on ollut äärimmäisen vaikea saada. Itse asiassa mahdotonta. He kaikki kun näkevät vain sen kiltin, reippaan, älykkään ja todella empaattisen tyttölapsen.
Olemme kokeilleet mieheni kanssa kaikki meille annetut kasvatusneuvot ja vinkit, mutta mikään ei auta, eikä tee tyttöön lainkaan muutosta.
Ainoat pelastukset tähän perhehelvettiin on ne hetket, kun tyttö on joko yksin tai veljiensä kanssa hetken mummiloissa hoidossa, jotta saamme vanhempina hetken huilata lapseltamme. Hänen ilkeytensä on niin käsittämätönsä, että alan jo kohta täysin ateistina uskomaan pahuuden olemassa oloon, ja että tyttäreni on paha. Onneksi heidät voi hyvillä mielin antaa hoitoon, sillä hoidossa tytärkin on äärimmäisen hyväkäytöksinen ja kiltti. Siellä ei siis tapahdu edes ns. silmänpalvontaa, vaan hän aidosti on kiltti, ei satuta toisia, ei tee kiusaa tms.
On siis kauheaa, että nautin suunnattomasti käydä töissä vain sen takia, että saan olla edes sen 8h päivässä erossa tyttärestäni.
Miksi, miksi hän on kotona nii julma ja ilkeä. Niin tunteeton ja suoraan sanottuna paha? Miksi hän ei millään asteella kykene kunnioittamaan vanhempiaan, eikä arvostamaan mitään, mitä hänellä on? Hänellä on hyvä koti, ihana perhe, hyvät vanhemmat, tasapainoinen ja rauhallinen elämä yms. Mutta mistään hän ei ole kiitollinen, vaan yrittää tuhota sen kaiken.
En enää keksi mitä tekisin hänen kanssaan.
Kun hän esim. kaatuu pyörällään ja satuttaa itsensä, ja alkaa itkemään, minun on äärimmäisen vaikea lohduttaa häntä, enkä tunne enää mitään myötätuntoa häntä kohtaan. :( Se on vain teennäistä lohdutusta.
Nyt on vasta puolipäivä, ja olen valmis viemään tytön lastenkotiin ja luovuttaa huoltajuuteni viranomaisille. Meillä on siis esikoinen ja keskimmäinen nyt kuumeessa, ja siksi olen lasten kanssa tässä kotona ainakin pari päivää. Siis kauhea sanoa, mutta joudun olemaan tyttäreni kanssa kotona, ilman toisen aikuisen tukea (viikonlopun vielä kesti joten kuten, kun pääsimme miehen kanssa vuorotellen edes pihalle hetkeksi rauhoittumaan ja eroon tyttären luota).
Itse olen käynyt jo 1,5 vuotta terapiassa asian tiimoilta, sillä aloin jo pelkäämään omaa käytöstäni, etten joku päivä pysty hillitsemään itseäni tyttäreni suhteen. Raivo sisälläni kun on vain kasvanut ja kasvanut, ja viha häntä kohtaan. Sairastuin jo kaskivaikeaan masennukseen tämän vaikean vanhemmuuden vuoksi. Lääkitys (välillä vahvakin) on tuonut helpotusta omaan olotilaan, masennukseen ja pahimpaan raivoon lastani kohtaan, mutta ei se helpota tätä itse tilannetta.
Kaikki asiantuntijat neuvovat vain ymmärtämään, asettumaan lapsen asemaan yms. yms. Ja vakuuttavat kaiken tämän olevan normaalia käytöstä.
Tänään tyttö on jo ehtinyt saada tämän huushollin aivan sekaisin; on kiusannut ja löynyt veljiään, rikkonut heidän leikit moneen kertaan, istunut jäähyllä 5 kertaa, haistatellut minulle, haukkanut mnut tyhmäksi, rumaksi, vihaavansa minua, heitellyt tavaroita ympäriinsä, ärsyttänyt meitä muita vain seuraamalla koko ajan perässä ja matkimalla kaikkia puheita perässä ivalliseen äänensävyyn, ja kaikki aamutoimet on tapahtunut kädestä pitäen (yöpuvun riisuminen, hammaspesu, aamupalalle tulo yms. ja esim. ruokapöydässä näyttää vain muille kieltä ja irvailee, ja kun on passitettu ruokapöydästä jäähylle, naureskellut vain ivallisesti perään...)
Huoh... edes vähän helpotti purkaa tätä asiaa edes tänne. :(
Kohta loppuu aamulla tallennetty Pikkukakkonen, ja paluu arkeen (helvettiin) on edessä.
Kommentit (141)
Luin puolet ketjusta ja jossain vaiheessa ajattelin, että ikäänkuin "hajotat" lapsen. "Oikea tyttö" on vain silloin, kun se on "ihana oma itsensä". Tässä vaiheessa tuli mieleen, että ihminen on kokonaisuus, hänessä on sekä hyvää, että pahaa. Ei toista puolta ole ilman toista. Suurin haaste on nähdä ihminen (aikuinen tai lapsi) kokonaisuutena, jossa on samaan aikaan sekä hyvää, että huonoa..
En osaa enempää auttaa. Voimia teidän perheelle! :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et ole terve ja tarvitset todella kiireesti terapiaa!!! En ollenkaan ihmettele tyttäresi käytöstä, miten itse reagoisit jos oma äitisi näyttäisi joka päivä käytöksellään kuinka sinua inhoaa!! Olet todella oksettava lehmä! Toivottavasti saat ansiosi mukaan!!!!! EI kai tytär ole vain tytärpuolesi?
siinähän oli pointtina se, että Adalmiina oli erittäin rakastettu ja hyvin hoidettu lapsi. Suorastaan vanhempiensa silmäterä. Häntä kehuttiin ja kannustettiin paljon. Jossain vaiheessa tuo pieni tyttö oli alkanut ajattelemaan, että hänen kuuluu aina olla hyvä, osaava, vahva ja ihana. Epäonnistuneena ja heikkona hän olisi huono, kelvoton lapsi, jota kukaan ei rakastaisi. Tuo pieni tyttö oli kaiken "pahuutensa" takana epätoivoinen ja eksyksissä; ei ollut ketään, kenen edessä hän olisi uskaltanut näyttää heikkoutensa ja pienuutensa, hän ei uskonut että kukaan rakastaisi ja hoivaisi häntä omana itsenään.
Siinä oli siis lyhyesti toi esimerkkitapaus. Kirjoitan sen vain tähän, en ota kantaa ap:n tapaukseen.
oletko itse aina naurussasuin menossa hammaspesulle? KEhutko pokia muttet tyttöä? Rakkauden voima on ihmeellinen, ihan ensimmäiseksi sinun on opeteltava rakastamaan tytärtäsi sellaisena kuin hän on. Kyseessä varmaan hieman uhmaikää? lapsen tulisi tietää, että äiti rakastaa vaikka hän olisi millainen. MENE ITSEESI AP! ET OLE TERVE!!!
päästävä psykiatriseen sairaalahoitoon, jossa voidaan arvioida onko hänellä esimerkiksi epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö. sinun ei missään tapauksessa tarvitse jaksaa tätä vain hampaat irvessä. Tyttärelläsi on selvästi vakavamman asteinen häiriö, johon hänen on itsensäkin vuoksi saatava hoitoa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse työskennellyt vuosia lasten parissa ja kohdalleni on joskus sattunut lapsi, jota vanhemmat ovat kuvailleet epäempaattiseksi ja kertoneet miten huono käytöksinen hän on kotona. Itse en koskaan niitä puolia lapsessa nähnyt, vaan hän oli kiltti kun mikä. Pystttkö tyttösi kanssa silloin keskustelemaan näistä asioista kun hän on rauhallinen? Olisiko esim. eskarin opettajalla mahdollisuus jutella tyttösi kanssa ja koittaa selvittää mistä hänen käytöksensä voisi johtua?
Samaa arvelen kun muutkin tässä ketjussa, että tyttösi hakee ja tarvitsee huomiota; hänen näkökulmastaan se vaan on ihan sama onko se saavutettu huomio positiivista vai negatiivista, kunhan sitä huomiota saa. Ehkä hän on jo oppinut huomaamaan mitkä temput saa vanhemmat suuttumaan ja menettämään malttinsa.
Yrittäkää löytää joka päivä vaikka yksi pienikin asia, josta voisitte sanoa jotain hyvää lapsellenne. Älkää vertailko häntä veljiinsä jne.
Joku tyttöä selvästi ahdistaa, mutta mikä?
Voimia kovasti ap! Ei asiat varmaan ihan hetkessä muutu, mutta toivottavasti vähitellen suunta on parempaanpäin.
Pikkuveljet ovat taas aivan toista maata. Äärimmäisen empaattisia ja hyväsydämisia lapsia. Omatunto heillä kolkuttaa heti, kun huomaavat tehneensä jotain väärin, ja haluavat selvittää asian. Pyytävät aina aidosti ja oma-aloitteisesti anteeksi, ovat todella helliä ja ymmärtäväisiä. Onneksi poikamaiset luonteenpiirteet heillä ovat hyvin vahvat, eli vaikka en hyväksi väkivaltaa missään muodossa, niin kun sisko tulee ja tempaisee vain ohimennen, niin kyllä he saman tien puolensa pitävät, ja tönäisevät siskon pois. Ja kyllä he takaisin lyövät, ja lujaa (poikina kun ovat siskoaan niin paljon vahvempia vaikka ovatkin nuorempia)aan yhtä lailla jäähylle lyömisestä tms.).
pojille riittää kun puhuu ja sanoo kaikki asiat lempeästi, niin he kuuntelevat heti, ja tottelevat heti. Koskaan eivät sano vastaan. Ja tytölle saa sanoa kauniisti tuhat kertaa, eikä silti ikinä kuuntele, saati sitten tottele, vaan lopulta asia pitää jo karjua ja ohjata samalla
Mutta täydellinen voimattomuus ja ristiriita syntyy siitä, kun päiväkodissa, kylässä, mummiloissa yms. vieraissa paikoissa tyttö on todella kiltti, hyväkäytöksinen, reilu, empaattinen, tottelevainen ja kuuliainen, reipas, oma-aloitteinen, ja sitä kaikkea hyvää, mitä vain hyväkäytöksiseltä lapselta voi odottaa. Päiväkodista saamme vain pelkkää positiivista palautetta, eikä siellä ole koskaan ilmennyt mitään sen kaltaista käytöstä, mitä se kotona on. Olemma nämä vuodet puhuneet asioista avoimesti päiväkodissa, erityislastentarhanopettajan kanssa, neuvolassa, lastenlääkärillä. Mutta kun mikään näistä kotona ilmenneistä luonteenpiirteistä ei ilmene missään muualla, kenenkään muun silmissä, niin apua on ollut äärimmäisen vaikea saada. ..
Kuuntele itseäsi jos tyttö on muualla kiltisti on VIKA teissä vanhemmissa. Olette julmia, ilkeitä ja vähättelette tyttöänne. OLISI minullakin paha olla jos vanhempani käyttäytyisivät noin..Pahaolo purkautuu sitten huonona käytöksenä :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä lapsen käytöksen muutos alkoi kun aloin pitämään tarrataulua, juuri tuossa esikouluiässä.
Jokaisesta hyvästä asiasta tuli ihan vaan A4:lle joku tarra, jonka sai itse valita ja liimata. Joskus niitä tuli useampi kpl päivässä. Siitä lapsi pystyi itse katsomaan, miten hyvin ja miten usein hän on ollut kiva jne.
Se konkretisoi.
Koska itse olen temperamenttinen, saatoin ruksata yli yhden tarran, jos lapsi oli varoituksista huolimatta ollut huonotapainen ja hankala..
kun oli joku epämääräinen tietty tarramäärä, käytiin ostamassa jotain kivaa ja mielestä tai tehtiin yhdessä jotain kivaa mieleistä.
Tarratauluun kirjoitetaan ne asiat, joista saa tarran. Ne oli ihan perujuttuja ja niitä mistä meillä kompastuttiin. Meillä yksi oli ruokailu; tulee syömään ja syö nätisti ja valittamatta.
Ja tämä tehtiin yhdessä lapsen kanssa.
Toimi.
Tuollaisen eskari-ikäisen kanssa toimii vielä. Se katkaisi tuon negaation kierteen, ja ennenkaikkea se oli konkreettinen. siihen pystyi yhdessä palaamaan, että miten hienosti on mennyt.
Hae apua nyt hyvissä ajoin. Hyvä kun olet huolissasi tilaneessa. Juttele neuvolassa ja pyydä aika neuvolapsykologille. Vietäekö aikaa kahdestaan tytön kanssa. Kaksi pikkuveljeä, joista oinen synynyt kun tyttö 2 vuotias. Voi olla mustasukkaaa tietämättäänkin.Kehu kovasti silloin kun käyttytyy hyvin. Koittakaa tehdä kahdestaankin asioita, jotta saisi välillä olla keskipisteenä. Ole tiukkana satuttamisissa ja kiusanteossa ja kehu hurjasti silloin kun oimii hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä leimaa lastasi pahaksi vaan yritä jaksaa ja tukea häntä vaikeinakin hetkinä kasvamaan oikeaan suunaan.Kukaan 6-vuotias ei ole paha vaikka käyttäytyisikin huonosti.
Minulla on 7-v. tyttö, joka on kolmilapsisen perheen kuopus. Ei ole noin hankalaa kuin teillä on, mutta tiedän millaista on, kun lapsi on älykäs ja käyttäytyy hyvin kodin ulkopuolella mutta kotona voi olla melkoinen raivotar.
Älykkään lapsen kanssa auttaa keskustelu. Silloin kun olette kahdestaan, niin puhu lapsellesi. Kerro miten väsynyt olet kaikkeen ikävään teidän välillänne. KERRO MITEN PAHALTA SINUSTA TUNTUU itsesi ja erityisesti lapsen puolesta pahalta. Kerro että tuntuu pahalta, koska sinä välität lapsesta. Sano että et jaksa enää pitkään, vaan joudut hakemaan apua sairaalasta, jos arki ei ala sujumaan helpommin.
Rukoilen puolestanne, vaikka olet ateisti, jos ei haittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
muistaa antaa tytön kertoa, mikä hänestä tuntuu pahalta, ja mikä tärkeintä, sitä kuulemaasi eli tytön tunteita, et saa väheksyä ta iignoorata, vaan otat ne tosissasi ja huomioon!! Siinä on hyvä ensiaskel teidän välisenne hyvän vuorovaikutussuhteen syntymiselle. ANNA MYÖS TYTÖLLE MAHDOLLISUUS KERTOA ETTÄ HÄNESTÄKIN TUNTUU PAHALTA! OLE AIKUINEN!
Sano että et jaksa enää pitkään, vaan joudut hakemaan apua sairaalasta, jos arki ei ala sujumaan helpommin.
Ei lasta saa kuormittaa vastuuttamalla häntä kaiken muun lisäksi vielä vanhempien terveydestä. Manipuloivaa ja epäreilua, lapsethan pelkäävät juuri tuossa iässä kaikkein eniten vanhempien menetystä. Tyttö vain oppii peittämään oireensa, ja se kostautuu myöhemmin katkerasti.
Lapsi ja venhempi eivät ole tasaveroisia keskustelukumppaneita. Ainoa vastuullinen on vanhempi, hän ja vain hän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen pahoillani, jos tämä mielipiteeni on aiheeton. Teksteistäsi huokuu (ainakin minulle) jollain tavalla mittaamaton oman itsesi korostaminen.
SINÄ olet tehnyt mielestäsi AINA kaikki oikein. Sinä olet tehnyt niin ja näin ja noin ja antanut ja uhrannut kaikkesi. Löydätkö omasta käytöksestäsi virheitä? Onko sinulla lapsuuden traumoja? Oletko SINÄ empaattinen? Oletko sinä aito? En halua millään lailla syyllistää!!! Haluan, että pohdiskelisit asiaa..
Jos kuitenkin vika löytyy vain ja ainoastaan tytöstä niin se tyttäresi, joka tarvitsee heti hoitoa.
Ihmetyttää vain miten hän jaksaa pitkän päivän hoidossa olla mallikelpoinen. Jos hänessä olisi vikaa luulisi sen näkyvän muuallakin.
Onko koti tytölle turvallinen paikka? Eihän häntä ole käytetty hyväksi kotona tai muualla tms? Jostain syvästi pahasta olosta tuollainen käytös kumpuaa.. Voisitko esim illalla nukuttaessa kysellä tytöltä onko jotain mitä sinun pitäisi tietää.
Kovasti voimia teille ja toivottavasti tilanteenne selviää. Toivotaan vain ettei ole narsismia. Se on ehkä ainut milloin pystyy käyttäytymään täysin erilain eri paikoissa.. Ja nuo piirteet mitä luettelit on hyvin narsistisia eli persoonallisuushäiriö voi olla kyseessä.
Tsemppiä koko perheelle!
Ei todellakaan tarkoitus loukata...
En tiedä miksi minulle tuli vain sellainen olo, että jompikumpi sairastaa narsistista persoonallisuushäiriötä... =(
On itselle kasvanut jotkut tuntosarvet päähän, kun on ikänsä kärsinyt narsistista lähipiirissä.
jo tämän kertoakin. Googleta "uhmakkuushäiriö", löytyy tarpeellista tietoa.
Samat kokemukset on tullut elettyä. Nyt tytär 14 ja ajoittain jo helpompaa.
Tsemppiä!
olen vakavasti sitä mieltä että kaikki keskustelu-puuhailu-väkerrys-kyläily on täysin turhaa!!! Sen sijaan pitää koko perheen hakea apua TUNNE-ELÄMÄN ongelmiin. Jos on paha olla ei siinä tarrataulu tai laatuaika auta hevonp**tä!! Ongelma on selvästi erittäin syvällä ja ja vanhemmilla tänä päivänä niin yleinen kontrollintarve. Uskokaa jo- tai edes ap että jos ei omat eväät riitä niin ei riitä. Vaikka kuinka lukisi ja puhuisi ja tarrailisi ja puuhailisi. Kukaan ei ole kaikkivoipa, ei edes äiti lastensa suhteen.
En jaksanut enää noita kaikkia juttuja lukea, mutta varmaa on se että ap on AIKUINEN, 6v on lapsi. Ja tämä kuvio on nyt pahasti pielessä, ap näkee tyttärensä vertaisenaan- ikävänä ihmisenä. Ap;n tulisi nähdä itsensä vajaavaisena aikuisena joka ei osaa auttaa PIENTÄ lastaan tämän hädässä. Ei ole helppoa myöntää et oma arvomaailma tai tunne-elämä tms onkin jotain ikävämpää kuin haluaisi, mutta tarpeellista se on. Itse ei tule mieleenkään syyttää omia lapsiani- ensin mietin liittyykö joku ikään, sitten onko tapahtunut jotain esim. koulussa ja sitten mietin onkohan se mitä minä elämästä ja heistä heille "heijastan" jotenkin vinksallaan, onko mulla itselläni jotain selvittämätöntä menossa mihin lapsen reagoi. Ja väitän että ainoa tapa kasvattaa lapsensa sydämellä ja hyvin on juuri kyky tajuta jotain itsestään.
Ei todellakaan tarkoitus loukata... En tiedä miksi minulle tuli vain sellainen olo, että jompikumpi sairastaa narsistista persoonallisuushäiriötä... =( On itselle kasvanut jotkut tuntosarvet päähän, kun on ikänsä kärsinyt narsistista lähipiirissä.
ja että se ei ole tuo tytär... =( Jotenkin aloittajan tekstistä huokuu kyvyttömyys nähdä omia virheita ja puutteellinen empatiakyky.
Ok. pystyt muuttamaan asiat. Samantyylistä menoa on ollut aikoinaan ja vähitellen kaikki muuttui todella hyväksi. Kesti noin vuoden verran.. Helppoa se ei ole. Lapsesi ei varmastikaan ole hullu tai sekoamassa vaikka niin varmasti joskus ajattelet synkimmillä hetkillä. Hän on luultavasti sairaalloisen (!!!!!!) mustasukkainen sisarusten pienten ikäerojen vuoksi, ehkäpä lievästi masentunut eikä osaa pukea tunteitaan vielä sanoiksi. Lisäksi hän on varmaankin omaksunut tämän tietyn käyttäytymismallin ainoaksi tavaksi saada huomiota, parhaaksi sellaiseksi ainakin ja on oppinut kivettämään tunteensa jos on saanut osakseen paljon vanhempien kovaäänistä komentamista, raivoamista ja tiuskimista. (Eikä todellakaan ole tarkoitus arvostella vaan voin todellakin kuvitella realistisen tilanteen)
Ota tavoite- yksi kuukausi. Joka päivä vaikka vihasi lasta kohtaan olisi kuinka suurta aloita aamu halaamalla lastasi (kaikkia kolmea, mutta kohdista aluksi erityisesti vanhimpaan ja mustasukkaisimpaan) ja kertomalla kuinka paljon rakastat häntä vaikka kaikken vaikeuksien jälkeen olisitkin oikeastaan tunteiltasi turta. Vastaa kaikkeen negatiiviseen turhuuteen jota lapsesi suoltaa tonneittain päivässä positiivisesti, mutta jämäkästi. Esim. vihaan sinua, olet ruma ja tyhmä- heittää lelulla päin. Vastaa-Minä olen ihana, viisas ja kaunis kuten sinäkin, rakastan sinua vaikka olet vihainen- menet lapsen luo ja kerrot uudelleen olet ihana ja rakastan sinua, mutta et saa heitellä tavaroita, en hyväksy sitä. Huomaan sinut muutenkin, tule syliin. Ja aluksi on varmasti kamalaa rimpuilua ja potkimista yms. Sano ettet hyväksy sitä mutta lapsesi on sinulle rakas ja tärkeä.Tavaroiden heittely yms kamala toiminta jatkuu luultavasti pitkään, kunnes sinusta tuntuu, että jäähyttömyys on todella huono ratkaisu. Kuitenkin tilanteessa, jossa lapsi käyttäytyy noin äärettömän rajusti paras tapa on unohtaa jäähy, ja siinä lapsen yksin jättäminen vaikeiden tunteiden kanssa. Toimivampaa mustasukkaisuuden vähentämiseksi on antaa mahdollisimman paljon rakkautta ja läheisyyttä sekä hyväksyntää persoonalle - ei huonoille toimintamalleille. Vaikka olisit kuinka raivoissasi älä huuda tiuski tai hauku lasta. EI EI EI.
Unohtakaa kokonaan jäähyt, kamalien tekojen jälkeen otat lapsen luoksesi ja sanot miten todella ei-oikein hän toimi mutta rakastat häntä silti ja halaat. Jos jaksat suurimman raivon hetkellä olla huutamatta- itke vaikka mielummin ja kerro miten surulliseksi tulit, mutta rakastat lapsiasi silti- kuukauden päästä tilanne voi olla jo edennyt ensimmäisen pienen etapin verran. Saatat jopa saada siivousapua sisarusten tuhoutuneiden leikkejen korjaamiseen, lapsesi saattaa jättää hokematta miten mikään ei tunnu miltään tai olla irvistämättä. Mutta niitä etappeja on edessä vielä kymmeniä. Jos jaksat kannustaa jokaisesta pienestä hyvästä teosta ja vastata lapsen kamalaan käyttäytymiseen positiivisella tavalla, mutta samalla tehden selväksi ettet hyväksy käytöstä, puolen vuoden päästä kaksi päivää viikosta saattaa sujua jo hyvin. Lapsesi haluaa tehdä kaikesta vaikempaa koska haluaa OMILTA vanhemmiltaan, tärkeimmiltä, niin paljon huomiota, antakaa kaikki mitä jaksat. Muille sukulaisille ym. vaikeampi kiukutella sillä eivät niin lähellä kuin te. Pystytte kyllä.
Hän ei ole esikoinen vaan keskimmäinen kolmesta. Meilläkin ongelmat alkoivat siinä neljän korvilla. Olenkin päätellyt muutoksen olevan summa persoonasta, kehityskaudesta ja roolista perheessä. Siihen johtopäätökseen hänen kohdallaan päädyin, että kyseessä on erityisen herkkä ihminen, joka on kasvavien paineiden (isoksi kasvaminen ja sen oman "vauvahuomion" luonnollinen väheneminen jne.) alla kehittänyt itselleen kovan kuoren. Hän on myöskin "kuuro" ja ivallinen, tuo nauru on tuttua. Mutta kun heitin pihalle kaikki kasvatusmetodit ja käsittelin tilanteet vain tunteella, löysin sieltä alta sen tutun, eksyneen pojan. Kun osasi lukea sen tuskan määrän ja syynkin ja tarttua siihen puhumalla asiasta, pojan muurit murtuivat ja itku tuli tilalle. En voi kuivailla, kuinka sydäntä särkevää. Edelleen ongelmia on, mutta tilanne ei ole ollenkaan paha, sillä omakin näkökantani on muuttunut. Näen aina siinä edessäni sen oman, ihanan poikani, vaikka kuinka ivallista esittäisikin.
Yritä katsoa tytärtäsi syvemmälle. Muuttaa reagointiasi tilanteisiin. Ole mieluummin surullinen kuin vihainen. Yritä löytää tytön ahdistuksen syy. Ja muista, että hänellä on myös oikeus purkaa negatiivisia tunteitaan. Se on luottamusta, että juuri kotona hän voi sen tehdä, vaikka muualla ei uskalla. Isoksi ksvaminen ei ole helppoa. Eikä siinä kasvattajana mukana olla. Älä etsi oppaista tekniikoita, etsi itsestäsi ja tytöstäsi aitoja tunteita.
Voi noita meidän pieniä :/