Millä tavalla teillä "on ollut tosi rankkaa lasten kanssa"?

unen puute sekä tunne, ettei osaa MITÄÄN ja tekee kaiken väärin. Ensimmäiset 3kk esikoisten kanssa olivat selviytymistä tunnista toiseen.

vaan tavallisena elämänä. Pitäisikö minun nyt siis ottaa asennemuutos huonompaan ja alkaa ajatella, että onpa tämä nyt RANKKAA? Koska tunnun olevan muiden mielestä väärässä, kun en tajua elämäni olevan (ainakin hetkittäin) rankkaa.

komppi nrolle 50. Tämähän se rankkaa juuri on:

Siis toki toisinaan olen väsynyt, jos joku kolmesta lapsesta valvottaa tai sairastaa. Olen joskus fyysisesti täydellisen poikki illalla koko päivän työssäkäynnin, kotitöiden ja lasten harrastusten jälkeen. Toisinaan olen takki tyhjänä siitä, kun esikoisen (8v.) kanssa otetaan todella rajusti yhteen ja riidellään.

Eihän siinä toisessa ketjussa sen dramaattisemmasta asiasta puhuttu! "Minulla on tosi rankkaa lasten kanssa" ei siis ole sama asia kuin "vihaan lapsiani, kadun että heidät hankin ja kohta vedän itseni leukakiikkuun".

mitään dramaattisempaa kuin se, mitä itse myönsit tunteneesi!

että on tosi rankkaa ollut viime aikoina, että se olisi jotenkin sen kummempaa kuin pyyntö saada apua ja hiukan sympatiaa.



Siis sanotaan, että on rankkaa sen sijaan, että eriltäisiin, että olen nukkunut viikon aikana vain 15 tuntia yhteensä ja senkin tunnin pätkissä.



Ap, olet aika naiivi, anteeksi nyt vaan.

Kolmannen lapsen syntymän jälkeen (odotan neljättä), lapset ovat olleet tasan kerran yökylässä mummolla. Toisaalta emme ole halunneet emmekä pyytäneet enempää yökyläilyä. Jostain syystä. Esikoinen ja kakkonen olivat paljon enemmän mummolla (useamman kerran vuodessa).

Jotenkin koen meidän nykyisen arjen näiden kolmen lapsen kanssa ihanteelliseksi. Esim. minä otan AINA kaikki kolme mukaan lääkärikäynneille, vaikka mieskin/äitini voisi ihan hyvin heitä hoitaa. Lapset tykkäävät "junaseikkailusta" ja siitä, että käydään yhdessä jossain - oikeastaan missä vaan. Minä taas koen ylpeyttä saadessani kulkea katraani kanssa maailmalla.

Mutta varmaankin jo tuo tieto, että en ole yksin, auttaa henkisesti.

t. ap

Kiitos vaan huolehtimisesta. Äitini oli yksinhuoltaja minulle ja sisarelleni siitä lähtien, kun olin alle 1v. Ja todella auttaa meitä arjessa pyytämättä, haluaa lapsia yökylään jne.

Mun äitini ei ota lapsia yökylään eikä auta meitä arjessa pyytämättä. Ei tosin välttämättä myöskään pyydettäessä. Viidestä lapsestani kaksi vanhinta on ollut vuosien varrella yökylässä äidilläni yhden käden sormilla laskettavan määrän kertoja. Kolme nuorimmaista ei kertakaan, yksikään. Samoin äitini ei auta arjessa. Meillä ei siis ole ollut varsinaisesti yökyläpaikkaa, johon lapset saada tarvittaessa. Ennen kuin nyt, kun lapset ovat jo kaikki isompia ja esikoinen on omassa asunnossaan ja ottaa mielellään pikkusisaruksiaan yökylään :). Kaikki nämä aiemmat vuodet olemme käyneet max kerran vuodessa yön yli kotoa poissa, yhden yön kerrallaan, siten että lapset on "ripoteltu" kummeille jne. "Rankkuuden" sieto saattaa olla erilaista, jos on joku jolle esim. jättää isompi sisarus tarvittaessa vaikka vauvan lääkärissäkäynnin ajaksi. Sen sijaan, että rahtaa koko katraa lääkäriin mukaan. Tai joku paikka, mihin laittaa lapset siksi hetkeksi kun käy itse lääkärissä. Tai joku, joka tulee apuun kun on itse 40 asteen kuumeessa, eikä millään jaksaisi pyörittää normaaliarkea. Äitisi muuten varmaankin tietää omasta kokemuksestaan, mitä arjen pyöritys vaatii ja auttaa siksi arjessa pyytämättä. Mukava ihminen :). Minä olen huomaavinani nyt esikoisessani juuri samankaltaista huolehtimista, jota normaalisti kait äidiltä saadaan. Eli esim. ennen pienempien synttärikutsuja soittaa ja kysyy, haluanko että hän tulee avuksi kutsuja valmistelemaan jne. Tai tarjoutuu katsomaan pikkusisarusten perään sillä välin kun käymme miehen kanssa yhdessä ulkona. Mukava ihminen hänkin :-).

kun mies on yli puolet vuodesta työnsä puolesta pois joten yksin olen joutunut hoitamaan lapset niiden syntymästä asti. Heräilemään öisin vauvan kanssa ja silti nousemaan esim kuudelta esikoisen kanssa.

Ei yhtään omaa aikaa, aina kaikki joka paikkaan mukaan jopa vessaan.



Siihen lisäksi esikoisen syntymävamma.



Ja pahin kaikista on ollut yksinäisyys.

Kyllä meillä on ollut tosi rankkaa esim. kun lapsella on ollut korvakierre (10 lääkekuuria neljän kuukauden sisään), vaikka en todellakaan ajattele että se on "vakava" sairaus. Kyllä se lääkärissä ravaaminen, jatkuva yövalvominen, päivisinkin kätyistä lasta paapominen ym. oli todella rankkaa. Miten olisi selvittykään, jos olisi ollut siinä vielä muita pieniä lapsia - onneksi kyseessä oli esikoinen.



Rankkaa on ollut myös lapsen adhd, tai infektioastmasta johtuva sairastelu, joka vei muutaman kerran ambulanssilla sairaalaan kun lapsen hengitys veti täysin lukkoon. Herkempi lapsi voi oireilla myös erittäin vahvasti vaikkapa uuteen sisarukseen, muuttoon, hoidon aloittamiseen, työttömän vanhemman työllistymiseen, jonkun läheisen sairastumiseen jne.



Ole kiitollinen jos teillä ei ole ollut "todella rankkaa", mutta älä erehdy nostamaan itseäsi jalustalle sen vuoksi.