Lue keskustelun säännöt.
Millä tavalla teillä "on ollut tosi rankkaa lasten kanssa"?
12.05.2011 |
Eli mitä tuossa toisessa ketjussa oikeastaan tarkoitetaan? Itse en ole kokenut, että meillä/minulla olisi ikinä "ollut tosi rankkaa lasten kanssa". Siis toki toisinaan olen väsynyt, jos joku kolmesta lapsesta valvottaa tai sairastaa. Olen joskus fyysisesti täydellisen poikki illalla koko päivän työssäkäynnin, kotitöiden ja lasten harrastusten jälkeen. Toisinaan olen takki tyhjänä siitä, kun esikoisen (8v.) kanssa otetaan todella rajusti yhteen ja riidellään.
MUTTA kaikki tämähän on sitä elämää. ELämää lasten kanssa. Väsymys korjaantuu nukkumalla, uupumus lepäämällä, henkinen ahdistus selvittämällä, puhumalla ja anteeksipyynnöllä. Ikinä ei ole tarvinut mennä nukkumaan ja ajatella, että onpa kamalaa tai rankkaa. Että mitenkähän sitä huomisen taas jaksaa. Ajattelen, että ihanaa, huomenna taas uusi päivä uusin voimin.
Tosin en ole koskaan joutunut kärsimään (kokonaan) unettomista öistä paria yötä enempää. Ehkä tuo nukkumattomuus on sitten se, mikä tekee siitä lasten kanssa elämisestä joillekin rankkaa?
Vai mitä "tosi rankkaa" tuossa aloituksessa tarkoitettiin?
(Vakavat sairaudet toki erikseen, siitä tuskin oli kyse)
Kommentit (66)
YKSINÄISYYS!
Se, ettei ole ollut aikuisia kontakteja. Yksin kotona vauvan kanssa neljän seinän sisällä.
Sillä tavoin!
Vaikka aamulla käytkin puistossa, niin siinä on vielä monen monta yksinäistä tuntia päivässä :(
Naapurissa kun ei asunut samassa elämäntilanteessa olevia :(
Nyt lapset onneks jo isompia ja olen palannut työelämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
(Vakavat sairaudet toki erikseen, siitä tuskin oli kyse)
Aika monella sen "tosi rankan" muodostaa juuri sairastelu ja siihen liittyvä unien katkonaisuus.
Ne kerrat kun meillä on ollut "tosi rankkaa" ovat liittyneet joko sairauksiin tai sitten todella hankalaan allergiaan.
Niin ja parisuhteellakin lienee osansa. Mun "tosi rankkuuttani" lisää ei-niin-loistava suhde puolisooni. Koska se ei-niin-loistavuus korostuu aina silloin kun on muuten rankkaa.
Sitten esikoinen muratnut kätensä,meinannut kuolla 2vuotiaana,viety teholle piipaa autolla,oli viikkoja hoidossa,olin raskaana niin esikoisen käsi murtui.Meitä epäiltiin pahoinpitelystä.Tytär on 6vuotiaan painoinen vaikka on pian 10v.Anoreksia epäilyjä.Esikoisella adhd.Liäski tyttäret korvatulehduskierre,kitarisat leikattu ym.Tässä nää vaikeudet.Nyt pojalla hammasraudat ja akne.on 13v.
Mut mulla oli sillä tavalla rankkaa, että lapsen ollessa alle vuoden ikäinen, Sairastuin vakavaan kliiniseen masennukseen, vahingoitin itseäni ja jouduin mielisairaalan päivystykseen. Tästä on nyt 2v ja toipuminen edelleen kesken. "Normaaleja" vaikeuksia en edes viitsi listata.
adhd-käytöshäiriöisen pojan ja sisarensa kanssa yksinhuoltajana. Aika ei riitä kaikkeen... ja sisarus toisinaan paitsiossa, pska!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
YKSINÄISYYS!on yksinäisiä!Mies jätti vauvan synnyttyä ja painui ulkomaille tuli takas kun lapsi vuoden ikäinen.Sinä aikana en ollut yksin mutta myöhemmin kyllä,miehet on ihania lohduttajia.
Se, ettei ole ollut aikuisia kontakteja. Yksin kotona vauvan kanssa neljän seinän sisällä.
Sillä tavoin!
Vaikka aamulla käytkin puistossa, niin siinä on vielä monen monta yksinäistä tuntia päivässä :(
Naapurissa kun ei asunut samassa elämäntilanteessa olevia :(
Nyt lapset onneks jo isompia ja olen palannut työelämään.
koska niin monen äiti olisi kommentoinut "no sellaista se on". En usko että noin monen oma äiti on niin tunnevammainen ja kylmä, että ei näe hätää edes lapsen vakavan sairauden edessä.
Siksi oletan, että tuon ketjun "rankkuus" on jotain mystistä lasten kanssa elämiseen liittyvää "oletusarvoista" rankkuutta. Vakavat sairaudet luultavasti todellisessa tilanteessa herättävät koko lähipiirin.
Miten niin "tuskin oli kyse"?
(Vakavat sairaudet toki erikseen, siitä tuskin oli kyse)
Aika monella sen "tosi rankan" muodostaa juuri sairastelu ja siihen liittyvä unien katkonaisuus. Ne kerrat kun meillä on ollut "tosi rankkaa" ovat liittyneet joko sairauksiin tai sitten todella hankalaan allergiaan. Niin ja parisuhteellakin lienee osansa. Mun "tosi rankkuuttani" lisää ei-niin-loistava suhde puolisooni. Koska se ei-niin-loistavuus korostuu aina silloin kun on muuten rankkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä käy kyllä vieraissa mutta muuttamassa uuteen kotiin.Lpaset äidin vanhemmilla usein hoidossa.
adhd-käytöshäiriöisen pojan ja sisarensa kanssa /i]
mm. parisuhdeongelmat, synnytyksen jälkeisen masennuksen. Hoidin lapset ihan itse ja mies huiteli menojaan. Ei ollut tukiverkkoja tai ne oli (on vieläkin) kaukana. Masennus pahensi asiaa. Esikoisella oli korvatulehdusta korvatulehduksen perään. Vauva itki vatsavaivojaan ensimmäiset 4 kuukautta. Nukuin 0,5-2h pätkissä nuo kuukaudet.
Oli joo rankkaa. Ainakin minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän kuopus veti kyllä perheen jaksamisen ihan äärirajoille.
Rankkaa se minusta on. Hoidan itse kyllä lapseni, mutta kyllä välillä rankalta tuntuu. Tavallista elämää, tietenkin, mutta väsyttää joskus tosi paljon.
Vauva valvottaa, isompi uhmaa, hirveästi hommia, koko päivä ohjelmoituna. Jokainen päivä on uusi, niinhän se on.
Mutta kyllä minä ainakin joskus mietin että "hohhoi, mitenhän tämän päivän jaksan iltaan saakka".
Kalasteletko ap Parhaan Äidin kruunua, kun et sano rankaksi väsyttävää, henkisesti ahdistavaa arkea jossa otat yhteen ja olet tosi poikki? :D Eihän tuossa toisessakaan ketjussa sanottu ettei selvitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
koska niin monen äiti olisi kommentoinut "no sellaista se on". En usko että noin monen oma äiti on niin tunnevammainen ja kylmä, että ei näe hätää edes lapsen vakavan sairauden edessä. Siksi oletan, että tuon ketjun "rankkuus" on jotain mystistä lasten kanssa elämiseen liittyvää "oletusarvoista" rankkuutta. Vakavat sairaudet luultavasti todellisessa tilanteessa herättävät koko lähipiirin. [
Siis eihän sairauden tarvitse olla luokkaa syöpä tai vakava sydänvika, että se lisää elämään rankkuutta.
Korvatulehduskierre vei ihan kiitettävästi voimat, samoin mikä tahansa sairastelukierre. Sairaalaan voi joutua tietyksi pätkäksi sisään, vaikka lapsi ei olisikaan ihan täysin kuolemansairas.
Eli siis eihän sairastelun tarvitse olla erityisen vakavalla tasolla, että se on perheelle rankkaa.
Meillä se rankkuus oli "vain" sitä, että lapsi ei nukkunut. 2,5 vuoden valvomisen/pätkäunien jälkeen olin siinä jamassa, etten muistanut enää mitään, en omaa nimeäni saati sitten arkipäivän asioita kuten luottokortin pin-koodia tai henkkaria.
koska niin monen äiti olisi kommentoinut "no sellaista se on". En usko että noin monen oma äiti on niin tunnevammainen ja kylmä, että ei näe hätää edes lapsen vakavan sairauden edessä.
Siksi oletan, että tuon ketjun "rankkuus" on jotain mystistä lasten kanssa elämiseen liittyvää "oletusarvoista" rankkuutta. Vakavat sairaudet luultavasti todellisessa tilanteessa herättävät koko lähipiirin.
Miten niin "tuskin oli kyse"?
(Vakavat sairaudet toki erikseen, siitä tuskin oli kyse)
Aika monella sen "tosi rankan" muodostaa juuri sairastelu ja siihen liittyvä unien katkonaisuus. Ne kerrat kun meillä on ollut "tosi rankkaa" ovat liittyneet joko sairauksiin tai sitten todella hankalaan allergiaan. Niin ja parisuhteellakin lienee osansa. Mun "tosi rankkuuttani" lisää ei-niin-loistava suhde puolisooni. Koska se ei-niin-loistavuus korostuu aina silloin kun on muuten rankkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä sinä tiedät kysymättä, miksi joku valittaa lapsiperhe-elämänsä raskautta.
Ainakin meillä raskainta on ollut toisen lapsen autismi. Ihan helvetin raskasta aluksi ainakin. Kauhea epätietoisuus siitä, mistä on kyse ja miten lapsi tulee pärjäämään. Vieläkin painaa tuo tulevaisuus ja se, että siinä missä muiden lapset kasvavat ja itsenäistyvät, meillä pelkästään kasvaa.
Siihen verrattuna lasten muut vaivat ovat pikkujuttu. Ainakin itse koin niin ja meillä sentään molemmat ovat allegisia ja huonoja nukkujiakin.
Minun elämäni ei ole minusta rankkaa. Erilaista se on kuin ennen lapsia, mutta ei rankkaa. Vaikeiden hetkien vastapainona koen päivittäin huikeita onnenhetkiä, jotka kompensoivat kaikki hankaluudet niin moninkertaisesti, että minulla ei todellakaan ole rankkaa. Vaikka joskus illalla suoranaisesti kaadun sohvalle, olen onnellinen ja kiitollinen.
Kalasteletko ap Parhaan Äidin kruunua, kun et sano rankaksi väsyttävää, henkisesti ahdistavaa arkea jossa otat yhteen ja olet tosi poikki? :D Eihän tuossa toisessakaan ketjussa sanottu ettei selvitä.
Lapsi nukkui 3 vuotiaaksi n.1h pätkissä. Huusi tunteja yössä. Allergiaa, astmaa, refluksia. Toisella lapsella korvakierre. Ei nukuttu sitäkään vähää enää. Sairastuin vakavaan masennukseen ja väsymys aiheutti minulle rytmihäiriöitä johon joudun syömään lääkettä.
Vaikka lapset ovat nukkuneet jo kaksi vuotta hyvin, olen edelleen masentunut ja toimintakyvytön. Koen että lapset veivät terveyteni.
Työssäkäyville vanhemmille voi olla ihan riittävästi sovittelemista vaikka kahden lapsen peräkkäisen vesirokon kanssa = reippaasti poissaoloa töistä, teoriassa oletus se max 4 päivää per lapsi "hoidon järjestämistä varten". Lisätään yhtälöön mummo, jota ei vaan sillä hetkellä kiinnosta lasten hoito :) niin siitä vaan etsimään luotettavaa hoitajaa sairaalle lapselle (ihan ei viitsi vieraalle MML:n hoitsulle jättää vielä sairasta lasta).
Meillä muuten mummo suhtautuu tosi nuivasti auttamiseen silloin kun on kyse juuri tällaisesta "normaaliarjesta selviämisestä" (lue: korvatulehduskierteen aiheuttama valvominen, nääntyminen koliikkivauvan kanssa, viikon sairaalareissu keuhkokuumeen vuoksi sillä välin kun kotona on useampi muu pieni sisarus), mutta oli ihan reippaasti avulias siinä kohtaan kun kuvaan astui mukaan leukemia. Joten joo: kukaan ei varmasti ole niin tunnekylmä, ettei auta vakavan sairauksen kohdalla. Mutta kun sitä apua tarvitaan välillä myös vähemmän vakavien sairauksen kohdalla.
Minun elämäni ei ole minusta rankkaa. Erilaista se on kuin ennen lapsia, mutta ei rankkaa. Vaikeiden hetkien vastapainona koen päivittäin huikeita onnenhetkiä, jotka kompensoivat kaikki hankaluudet niin moninkertaisesti, että minulla ei todellakaan ole rankkaa. Vaikka joskus illalla suoranaisesti kaadun sohvalle, olen onnellinen ja kiitollinen.
Kalasteletko ap Parhaan Äidin kruunua, kun et sano rankaksi väsyttävää, henkisesti ahdistavaa arkea jossa otat yhteen ja olet tosi poikki? :D Eihän tuossa toisessakaan ketjussa sanottu ettei selvitä.
Ei se tarkoita kuitenkaan sitä että muuten kokevat olisivat jotenkin huonompia ihmisiä.
koska esikoinen oli temperamenttinen lapsi ja minä aikuinen, joka ensi kertaa elämässään joutui luopumaan _kaikista_ omista jutuista toisen vuoksi. Toisen lapsen kohdalla oli jo "luopunut" kaikesta, joten se ei tuottanut enää samanlaista ongelmaa ja lapsikin oli helppo.
ei ollut kokemusta vauvoista/lapsista ennestään ja esikoinen vain karjui ensimmäiset 4kk. Kun toinen syntyi 1v3kk myöhemmin oli rankkaa kun ei ollut kavereita/tuttuja lähimaillakaan, tunsi olonsa yksinäiseksi ja väsyneeksi. Mutta en mä ole silti lapsien saamista katunut, päinvastoin. Vaikka on lapsistaan onnellinen niin ei se tarkoita että elämä olisi kukilla tanssahtelua tai että koko ajan jaksaa vakuuttaa itselleen olevansa niiiin iloinen ja ehtoisa äiti