Millä tavalla teillä "on ollut tosi rankkaa lasten kanssa"?

asia on juurikin niin kuin aloituksessani uumoilin. Eli unettomuus = rankkuus. Kiitos. Olen siis entistä kiitollisempi siitä, että lapseni eivät ole valvottaneet minua hulluuden partaalle. Ja toisaalta tuohon toiseen ketjuun viitaten, meidän omat äitimme eivät pidä väsymystä "riittävänä rankkuutena", koska suhtautuvat siihen tuon otoksen perusteella hyvin välinpitämättömästi. t. ap

minullakaan ei ole fyysistä väsymistä, mutta henkistä ajoittain senkin edestä.

se yx yh, adhdn ja sisaruksen äiti

Kun työviikko on ollut matkoineen 54-tuntinen, ei lastaan ehdi ja jaksakaan kasvattaa eikä aina edes muistamaan, vaikka lepää ja nukkuukin.



Ja kun lapsi itkee illasta toiseen, ettei halua elää enää. Ei siinä paljoa äidin puheet, lepäilyt ja anteeksipyynnöt auta.

Tilapäisesti rankkaa on kaikilla, esim kun koko perhe sairastuu vaikka vatsatautiin, mutta silti on asioita joita pitäisi hoitaa.



Pidempään rankkaa voi olla esim lapsen pitkän sairastelun takia.



Todella rankkaa, jopa niin rankkaa että tarvitaan ulkopuolista apua, on esim niillä joiden perheessä on kuolemantapaus (jompikumpi vanhemmista tai lapsi) tai elinikäinen vamma tai sairaus (kehitysvamma, syöpä).



Meillä rankkuutta elämään tuo lapsen kehitysvamma, joka paljastuessaan teki minustakin pariksi kuukaudeksi toimintakyvyttömän (käsittämätöntä näin jälkikäteen ajatellen!). Nykyään vamma painaa mieltä tuolla taka-alalla, mutta ei ole henkisesti niin vaikea asia kuin aikaisemmin. Käytännössä taas rankkuutta tuo ylimääräiset lääkärikäynnit ja viikottaiset terapiat. Samaan aikaan kun on kuitenkin muiden lasten harrastukset ja menot.



Rankkuuskin on suhteellista; ulkopuolisen määrittelemänä kehitysvammaisuus tuo varmasti elämään rankkuutta, mutta itse näen elämämme vain haasteellisena. Rankkaan elämäänkin voi siis sopeutua.

Nimenomaan toi unettomuus on rankkaa. Meillä esikoinen nukkuin vuoden vanhaksi alle tunnin pätkissä, sen jälkeen parin tunnin pätkissä 2-vuotiaaksi. Kun esikoinen oli 1,5, niin kuopuksemme kuoli. Silloin multa meni loputkin unet.



Moni ei ota itsekään unettomuutta riittävän vakavasti. Ihan oikeasti, pitää vaan järjestää asiat niin, että saa nukutuksi.Muuten menee sekä henkinen että fyysinen terveys.

Ensimmäinen oli sitä, kun olin kahden pienellä ikäerolla syntyneen kanssa monta vuotta kotona. Tunsin hajoavani siihen, ettei minulla ole sekuntiakaan vapaa-aikaa, vaan elämä on jatkuvaa paimentamista, palvelua ja varuillaan oloa. Varuillaan olo tuli siitä, että nuorempi lapsista oli mahdoton rämäpää ja joutui usein vaaranpaikkoihin, vaikka parhaani tein estääkseni ne.



Pitkä kotona olo sai lisäksi aikaan tunteen, että seinät kaatuvat päälle. Tunsin kutistuvani passausautomaatiksi, jolla ei ole ollenkaan omaa elämää. Tähän on turha kommentoida että olisit mennyt töihin: työpaikkaa ei ollut odottamassa, ja uutta työtä en saanut, vaikka yritin.



Toisen kerran oli rankkaa kuopuksen vauva-aikana. Hän valvotti minua kuukausitolkulla. Olin lopulta niin väsynyt, että pelkäsin vakavasti sekoavani. Kun uniongelmiin saatiin lopulta apu, minulta meni vielä 2 kk, että toivuin. Lievää masennustakin todettiinl, tosin se luultavasti johtui vain univelasta.



Minulla on 10 vuoden kokemus äitiydestä, ja lapsia 3. Tiedän varsin hyvin, että on rankkuutta ja "rankkuutta". Ap ei selvästikin ole kokenut oikeaa rankkuutta, vaan kuvailee "rankkuutta", joka on arkipäivää kaikissa lapsiperheissä. "Rankkuuden" kanssa kuitenkin pystyy vielä hyvin elämään.

Juuri tätä kysyin aloituksessani.

Eli minä en miellä "rankkuutta" oikeaksi rankkuudeksi enkä sen vuoksi ole osannut edes ajatella, että elämäni olisi jotenkin rankkaa.

t. ap

Ensimmäinen oli sitä, kun olin kahden pienellä ikäerolla syntyneen kanssa monta vuotta kotona. Tunsin hajoavani siihen, ettei minulla ole sekuntiakaan vapaa-aikaa, vaan elämä on jatkuvaa paimentamista, palvelua ja varuillaan oloa. Varuillaan olo tuli siitä, että nuorempi lapsista oli mahdoton rämäpää ja joutui usein vaaranpaikkoihin, vaikka parhaani tein estääkseni ne. Pitkä kotona olo sai lisäksi aikaan tunteen, että seinät kaatuvat päälle. Tunsin kutistuvani passausautomaatiksi, jolla ei ole ollenkaan omaa elämää. Tähän on turha kommentoida että olisit mennyt töihin: työpaikkaa ei ollut odottamassa, ja uutta työtä en saanut, vaikka yritin. Toisen kerran oli rankkaa kuopuksen vauva-aikana. Hän valvotti minua kuukausitolkulla. Olin lopulta niin väsynyt, että pelkäsin vakavasti sekoavani. Kun uniongelmiin saatiin lopulta apu, minulta meni vielä 2 kk, että toivuin. Lievää masennustakin todettiinl, tosin se luultavasti johtui vain univelasta. Minulla on 10 vuoden kokemus äitiydestä, ja lapsia 3. Tiedän varsin hyvin, että on rankkuutta ja "rankkuutta". Ap ei selvästikin ole kokenut oikeaa rankkuutta, vaan kuvailee "rankkuutta", joka on arkipäivää kaikissa lapsiperheissä. "Rankkuuden" kanssa kuitenkin pystyy vielä hyvin elämään.

Juuri tätä kysyin aloituksessani. Eli minä en miellä "rankkuutta" oikeaksi rankkuudeksi enkä sen vuoksi ole osannut edes ajatella, että elämäni olisi jotenkin rankkaa. t. ap

Mutta olit sujuvasti sitä mieltä, että muidenkaan "rankkuus" ei voi olla "oikeaa rankkuutta" :-)

Jos jokin asia on josta kusta rankka, vaikka se olisi sinusta ihan piece of cake, on se sille toiselle siltikin rankkaa. Eikä sitä nyt ihan kannata suoralta kädeltä mitätöidä, toisen ihmisen tuntemusta siis.

Vähän empatiankykyä itsensä jalustalle nostamisen sijaan, eiks jeh?

Vaan kysyin asiaa. Ja samalla kerroin miksi itse en ole kokenut rankkuutta.

Vähän sisälukutaitoa turhan provosoitumisen sijaan, eiks jeh?

Juuri tätä kysyin aloituksessani. Eli minä en miellä "rankkuutta" oikeaksi rankkuudeksi enkä sen vuoksi ole osannut edes ajatella, että elämäni olisi jotenkin rankkaa. t. ap

Mutta olit sujuvasti sitä mieltä, että muidenkaan "rankkuus" ei voi olla "oikeaa rankkuutta" :-) Jos jokin asia on josta kusta rankka, vaikka se olisi sinusta ihan piece of cake, on se sille toiselle siltikin rankkaa. Eikä sitä nyt ihan kannata suoralta kädeltä mitätöidä, toisen ihmisen tuntemusta siis. Vähän empatiankykyä itsensä jalustalle nostamisen sijaan, eiks jeh?

Kiitos vaan huolehtimisesta. Äitini oli yksinhuoltaja minulle ja sisarelleni siitä lähtien, kun olin alle 1v. Ja todella auttaa meitä arjessa pyytämättä, haluaa lapsia yökylään jne. Mutta kyse ei ole väleistämme vaan siitä, että en koe elämää rankaksi, joten miksi valehtelisin sen olevan sellaista? Miksi yrität vääntää tästä eri asiaa?

Täytyy olla tosi hyvät ja läheiset välit ja äidin olla ihana ihminen, että viitsii. Ap:lla ehkä ei ole niin kovin lämmin suhde äitiinsä.

jonne työntää lapset kun haluaa levätä tai viettää parisuhdeaikaa.

Meillä ei ole mitään, siis mitään varahoitopaikkaa.

Sinä itse myönsit olleesi silti välillä tosi uupunut. No sittenhän sinä olet oikeasti ollut rankassa elämänvaiheessa! Sitä se on, sinä vain puhut "eri suomea" kuin muut.

Jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Se mikä on ap:lle rankkaa, ei välttämättä ole sitä minulle. Ja päin vastoin.



Minusta on äärimmäisen rankkaa, jos vauvan uniongelmien takia toivoo jo kuolevansa tai mielessä käy, että tekee lapsille jotain. Ulkopuolinen voi toki vähätellä, että totta kai vauvat valvottavat ja mitä siinä valitat, eihän tuo nyt ole mitään.



Ja sehän vasta "lohduttaa" väsynyttä äitiä.



46

kun varahoitopaikkaa ei ole ollut? Sitähän kysyin, et vastannut ollenkaan kysymykseeni.

Kiitos vaan huolehtimisesta. Äitini oli yksinhuoltaja minulle ja sisarelleni siitä lähtien, kun olin alle 1v. Ja todella auttaa meitä arjessa pyytämättä, haluaa lapsia yökylään jne. Mutta kyse ei ole väleistämme vaan siitä, että en koe elämää rankaksi, joten miksi valehtelisin sen olevan sellaista? Miksi yrität vääntää tästä eri asiaa?

Täytyy olla tosi hyvät ja läheiset välit ja äidin olla ihana ihminen, että viitsii. Ap:lla ehkä ei ole niin kovin lämmin suhde äitiinsä.

jonne työntää lapset kun haluaa levätä tai viettää parisuhdeaikaa. Meillä ei ole mitään, siis mitään varahoitopaikkaa. Sinä itse myönsit olleesi silti välillä tosi uupunut. No sittenhän sinä olet oikeasti ollut rankassa elämänvaiheessa! Sitä se on, sinä vain puhut "eri suomea" kuin muut.

Siis toki toisinaan olen väsynyt, jos joku kolmesta lapsesta valvottaa tai sairastaa. Olen joskus fyysisesti täydellisen poikki illalla koko päivän työssäkäynnin, kotitöiden ja lasten harrastusten jälkeen. Toisinaan olen takki tyhjänä siitä, kun esikoisen (8v.) kanssa otetaan todella rajusti yhteen ja riidellään.

Eihän siinä toisessa ketjussa sen dramaattisemmasta asiasta puhuttu!

"Minulla on tosi rankkaa lasten kanssa" ei siis ole sama asia kuin "vihaan lapsiani, kadun että heidät hankin ja kohta vedän itseni leukakiikkuun".

kun varahoitopaikkaa ei ole ollut? Sitähän kysyin, et vastannut ollenkaan kysymykseeni.

Kiitos vaan huolehtimisesta. Äitini oli yksinhuoltaja minulle ja sisarelleni siitä lähtien, kun olin alle 1v. Ja todella auttaa meitä arjessa pyytämättä, haluaa lapsia yökylään jne. Mutta kyse ei ole väleistämme vaan siitä, että en koe elämää rankaksi, joten miksi valehtelisin sen olevan sellaista? Miksi yrität vääntää tästä eri asiaa?

Täytyy olla tosi hyvät ja läheiset välit ja äidin olla ihana ihminen, että viitsii. Ap:lla ehkä ei ole niin kovin lämmin suhde äitiinsä.

jonne työntää lapset kun haluaa levätä tai viettää parisuhdeaikaa. Meillä ei ole mitään, siis mitään varahoitopaikkaa. Sinä itse myönsit olleesi silti välillä tosi uupunut. No sittenhän sinä olet oikeasti ollut rankassa elämänvaiheessa! Sitä se on, sinä vain puhut "eri suomea" kuin muut.

eikä nukkua. Onko ton kuvitteleminen sinulle oikeasti vaikeaa? Ihan tosi?

Siis toki toisinaan olen väsynyt, jos joku kolmesta lapsesta valvottaa tai sairastaa. Olen joskus fyysisesti täydellisen poikki illalla koko päivän työssäkäynnin, kotitöiden ja lasten harrastusten jälkeen. Toisinaan olen takki tyhjänä siitä, kun esikoisen (8v.) kanssa otetaan todella rajusti yhteen ja riidellään.

Eihän siinä toisessa ketjussa sen dramaattisemmasta asiasta puhuttu! "Minulla on tosi rankkaa lasten kanssa" ei siis ole sama asia kuin "vihaan lapsiani, kadun että heidät hankin ja kohta vedän itseni leukakiikkuun".

heräili 45min välein 8,5kk ikäiseksi saakka. En ikinä saanut nukkua tuota pidempään ja meinasin tulla hulluksi. Imetin eikä lapsi huolinut pulloa ja nukahti vain tissin kanssa uudelleen. Puolivuotiaasta eteenpäin, kun se oli sallittua, pidettiin kyllä unikouluja, mutta vasta tuossa 8,5kk iässä se toimi ja unipätkät piteni kahteen tuntiin.



Nyt toinen lapsi heräilee vain 4 kertaa yössä, vaikka on vielä vauva, ja tämä ei ole minusta kovin rankkaa, vaikka on tuo 2-vuotias esikoinenkin hoidettavana Nimenomaan tuo unen puute tekee minulle rankkaa elämästä.

Minäkin mietin tuossa, että mikä on "rankkaa". Lapset nyt ovat sitä mitä ovat, eikä vanhemmilla mielestäni ole mitään muuta kuin velvollisuuksia lapsiaan kohtaan (ei siis ole lupaa odottaa lapsen olevan "kiitollinen" tai "helppo" tms.)



Minusta "rankinta" kestää on oma syyllisyys. Esim. kun on useampi lapsi ja molemmat vanhemmat käy töissä, ei kertakaikkiaan ehdi joka paikkaan sataprosenttisesti vaikka kovasti haluaisi.



Meillä uuden vauvan syntymä sai esikoisen totaalisesti pois tolaltaan, tuli niiden normaalien uhmien ja kiukunpuuskien lisäksi yökastelua, änkytystä ja kaikenlaista muutakin taantumista, joiden arvelin helpottavan, jos vain olisin saanut viettää sitä kuuluisaa rauhallista laatuaikaa vain hänen kanssaan. Mut kun ei voinut huonosti ja lyhyitä pätkiä nukkuvan vauvan takia enempää kuin sen parikymmentä minuuttia kerrallaan, sekin kiireessä ja hoputtaen.



No eihän sekään mitään, lapset kyllä sopeutuu ja oppii kun järjellä ja asiallisesti heille asiat selittää, mutta silti omille tunteilleenkaan ei voi mitään.

vaan tavallisena elämänä. Pitäisikö minun nyt siis ottaa asennemuutos huonompaan ja alkaa ajatella, että onpa tämä nyt RANKKAA? Koska tunnun olevan muiden mielestä väärässä, kun en tajua elämäni olevan (ainakin hetkittäin) rankkaa.

komppi nrolle 50. Tämähän se rankkaa juuri on:

Siis toki toisinaan olen väsynyt, jos joku kolmesta lapsesta valvottaa tai sairastaa. Olen joskus fyysisesti täydellisen poikki illalla koko päivän työssäkäynnin, kotitöiden ja lasten harrastusten jälkeen. Toisinaan olen takki tyhjänä siitä, kun esikoisen (8v.) kanssa otetaan todella rajusti yhteen ja riidellään.

Eihän siinä toisessa ketjussa sen dramaattisemmasta asiasta puhuttu! "Minulla on tosi rankkaa lasten kanssa" ei siis ole sama asia kuin "vihaan lapsiani, kadun että heidät hankin ja kohta vedän itseni leukakiikkuun".

asia on juurikin niin kuin aloituksessani uumoilin. Eli unettomuus = rankkuus.

Kiitos. Olen siis entistä kiitollisempi siitä, että lapseni eivät ole valvottaneet minua hulluuden partaalle.

Ja toisaalta tuohon toiseen ketjuun viitaten, meidän omat äitimme eivät pidä väsymystä "riittävänä rankkuutena", koska suhtautuvat siihen tuon otoksen perusteella hyvin välinpitämättömästi.

t. ap

Omalla lapsella ei ole ollut koliikkia, on nukkunut hyvin jne. mutta oma henk. koht. elämäni on ollut sekaisin jo pitkään. Tai no synnyttyksen jälkeen aloin oireilemaan normaalia enemmän, taustatietoina sen verran että mulla on ADD johon liittyy vaikeaa masennusta sekä syömishäiriö.

Kun sitten paino ei alkanut pudota millään (oli raskausmyrkytys, kroppa keräsi nesteitä loppuajasta ja luonnollisesti vuodelevossa ei tullut hirveämmin liikuttua ja painoa tuli liikaa matkaan), aloin taas ruoskimaan itseäni syömättömyydellä ja muilla itsetuhoisilla jutuilla. Siinä vaiheessa en enää imettänyt ja lapsi sai omaa ruokaa, joten hänelle ei ole mitään haittaa tapahtunut tuosta.

AInoa vain että ne riittämättömyyden tunteet ylsi sitten niihin tunteisiin äitiydestä ja aloin pitämään itseäni todella huonona äitinä.

Itkin joka ikinen päivä sitä kuinka paska ihminen olen ja että kuinka paljon parempi lapselleni olisi jos hän olisi syntynyt toiselle ihmiselle tai että olisin antanut hänet adoptioon.

Olin loppujenlopuksi niin huonossa kunnossa henkisesti että en enää halunnut tavata ihmisiä, koska "kuulin" kuinka he vihaavat ja inhoavat minua, varsinkin ylipainoni takia. Olin aika vainoharhaisessa tilassa kunnes mies tajusi että missä mennään. Oli ilmeisesti nähnyt jotain otteita päiväkirjastani ja siitä sitten päätellyt mikä on tilanne.

Nyt alkaa olla pikkuhiljaa helpompaa.

Koko tuon ajan kuitenkin yritin hymyillä lapselleni kyyneleiden välistä ja osoittaa että hän on kaikkein arvokkain ja rakkain vaikka äiti onkin mitä on...

Kiitos vaan huolehtimisesta. Äitini oli yksinhuoltaja minulle ja sisarelleni siitä lähtien, kun olin alle 1v. Ja todella auttaa meitä arjessa pyytämättä, haluaa lapsia yökylään jne.

Mun äitini ei ota lapsia yökylään eikä auta meitä arjessa pyytämättä. Ei tosin välttämättä myöskään pyydettäessä.

Viidestä lapsestani kaksi vanhinta on ollut vuosien varrella yökylässä äidilläni yhden käden sormilla laskettavan määrän kertoja. Kolme nuorimmaista ei kertakaan, yksikään.

Samoin äitini ei auta arjessa.

Meillä ei siis ole ollut varsinaisesti yökyläpaikkaa, johon lapset saada tarvittaessa. Ennen kuin nyt, kun lapset ovat jo kaikki isompia ja esikoinen on omassa asunnossaan ja ottaa mielellään pikkusisaruksiaan yökylään :). Kaikki nämä aiemmat vuodet olemme käyneet max kerran vuodessa yön yli kotoa poissa, yhden yön kerrallaan, siten että lapset on "ripoteltu" kummeille jne.

"Rankkuuden" sieto saattaa olla erilaista, jos on joku jolle esim. jättää isompi sisarus tarvittaessa vaikka vauvan lääkärissäkäynnin ajaksi. Sen sijaan, että rahtaa koko katraa lääkäriin mukaan. Tai joku paikka, mihin laittaa lapset siksi hetkeksi kun käy itse lääkärissä. Tai joku, joka tulee apuun kun on itse 40 asteen kuumeessa, eikä millään jaksaisi pyörittää normaaliarkea.

Äitisi muuten varmaankin tietää omasta kokemuksestaan, mitä arjen pyöritys vaatii ja auttaa siksi arjessa pyytämättä. Mukava ihminen :).

Minä olen huomaavinani nyt esikoisessani juuri samankaltaista huolehtimista, jota normaalisti kait äidiltä saadaan. Eli esim. ennen pienempien synttärikutsuja soittaa ja kysyy, haluanko että hän tulee avuksi kutsuja valmistelemaan jne. Tai tarjoutuu katsomaan pikkusisarusten perään sillä välin kun käymme miehen kanssa yhdessä ulkona. Mukava ihminen hänkin :-).

oli silloin kun kuopus oli vauva. Hän heräsi joka yö puolen tunnin...tunnin välein. Joskus saattoi nukkua 2 tuntia yhtäjaksoisesti, mutta se oli jo luksusta. Ensimmäiset 14 kk oli tuommoista, sen jälkeen heräili vain 3-4 kertaa yössä 2-vuotiaaksi asti.



Kyllähän se tosi rankkaa oli kun ei saanut itse nukkua riittävästi ja päivällä piti jaksaa hoitaa isompiakin lapsia.