Tuo päiväkoti ketju vahvisti tuntemuksiani.

Miksi minun täytyy olla 5 vuotta kotona ja isän vain isyyslomat? Miksi minä olen paska, kun lähden töihin, mutta isää ei syyllistetä? Miksi äidin on kannettava koko vastuu perheestään, lapsistaan?

Ihan oikeastiko kommentoitte aina viestejä lukematta edes aloitusta kunnolla?!?



Taas uusi huomautus siitä, kuinka minun tulisi ottaa erityistilanteet huomioon, vaikka nimenomaan hyvin selkeästi olen antanut ymmärtää, että tilanteita on erilaisia ja silloin tehdään kuten perheelle on parhaaksi.



T: Ap, joo vähän alan tuohtumaan tähän keskustelun tasoon.

usein näissä mainitaan vaan äiti. Korjataan sitten jälkikäteen se ' kakkoshoitajakin' sinne, mutta todellisuudessa asenteet ovat juuri näin. Valitetaan, ettei mies voi jäädä kotiin tulopuolen takia, mutta kyllä siellä ovat naisten asenteet yhtä lailla esteenä kuin tulot ja miesten asenteet.

Joku toinenkin kyseenalaisti saman kuin minä, tosin vähän eri näkökulmasta. En käsitä, millä perusteella juuri alle 3-vuotias olisi hoidettava kotona, sitten hänet voi " hyvällä omallatunnolla" laittaa päiväkotiin. Jos aidosti ajattelee, että koti on paras paikka lapselle nimenomaan tuon 24 h vuorokaudessa, miksi koskaan vie lastaan (päivä)hoitoon? Mikään tutkimus ei aukotta todista, että kotihoito olisi paras valinta. On jopa päinvastaisia tuloksia! Kokonaisuus ratkaisee paljon enemmän kuin nämä arjen järjestelyn valinnat.



Olen itse kotiäiti, nykyisin ehkä ennemminkin kotirouva (nuorinkin lapsistamme on kohta täysi-ikäinen). En edes osaa nähdä kotiäiteinä ihmisiä, jotka ovat kotona vain sen ajan kuin saavat yhteiskunnalta tukia. Mutta hyviä äitejä kyllä tunnen kosolti, vaikka he ovatkin olleet kotona itse lapsiaan hoitamassa 24/7 tosi sekalaisen ajan.



Olen onnellinen, että minulle tämä on ollut mahdollista. Kaikille se ei onnistu eikä edes sopisi. Ja kyllä toisaalta tämä on ollut myös aika suuri riski - olen mieheni " armoilla" ;P Silti en kadu, mutta ymmärrän hyvin muitankin ratkaisuja.

ole kotiäidiksi kykenevä? Eikä minun lapsuuteni vaikuta valintoihini?



Jos minuty olisi kasvatettu rakastavassa perheessä ja minusta olisi kasvanut täydellinen ihminen, olisin kotona vaikka iänkaiken. Olen todella todella sinnillä ollut kotona siihen, että lapsi on 2,5 v. Enempään en pysty. Se vaatisi mittavat terapia-istunnot. Tähän mennessä olen selvinnyt ilman lääkitystä ja suht ok. Ei mopolla mahottomia. Ja jossakin on se raja, ettei pelkästään itseään voi syyllistää. Minä olen jo omat rajani ylittänyt, enempään en pystynyt. Voin kuvitella, että joku, joka on saanut paremman kapasiteetin kestää elämää, pystyy, mutta voin myös kuvitella, ettei jokaisella ole asiat edes näin hyvin kuin minulla.

Miehen tulot ratkaisivat päätöksen.



T: Ap

Mutta olen samoilla linjoilla kanssasi. Jos jotain ajaisin, niin alle 2-vuotiaiden kotona hoitamista. Se on myös paljon realistisempi tavoite kuin jokaisen lapsen hoitaminen 3-vuotiaaksi kotona.



Monet 2-3-vuotiaat ovat jo ihan kypsiä aloittamaan hoidossa, tietysti yksilöllisiä eroja löytyy. Alle 2v on sen sijaan hyvin pieni, siitä ei pääse mihinkään.

Mielestäni on kuitenkin ihanteellinen tilanne, että lapsen mennessä hoitoon, hän osaa ilmaista itseään selkeästi, myös puheella jne.



64, en edes alennu jankkaamaan uudelleen tää samaa. Tilanteen mukaan eletään tietenkin, se on tullut esille jo ensimäisellä sivulla. Olen pahoillani lapsuudestasi ja toivon, että voit nyt paremmin.



T: Ap

Samat virret pyörii täällä. Keksikää jotain uutta.



t. lapsensa 3-vuotiaaksi kotona hoitava

Lapsen psyykkinen kehitys ja päivähoito

Tuula Tamminen,

Lastenpsykiatrian professori



Lapsen subjektiivinen oikeus päivähoitoon on sinällään hyvä asia, mutta

käytännössä siitä on tullut jopa lapsen edun vastainen. Yhä yleisemmin lapsi

tekee todella pitkää päivää päivähoitopaikassaan, aikaa äidin ja isän kanssa

jää aina vain vähemmän. Näin silloinkin, kun toinen tai jopa molemmat

vanhemmat ovat kotona.



Senkö vuoksi, että arvellaan ryhmän ja virikkeiden olevan lapselle hyödyksi?

Vai koska lapsen subjektiivinen oikeus päivähoitopaikkaan katsotaan

saavutetuksi eduksi, jonka käyttämättä jättäminen ei olisi järkevää? Syitä

lienee monia, osa vanhemmista ei enää uskalla arvostaa omaa vanhemmuuttaan

kylliksi; osa ei huomaa, miten lapsen edun nimissä haetaankin omaa

jaksamista tai mukavuutta.



Lapsen tärkein subjektiivinen oikeus ei ole kunnallinen päivähoito, vaikka

niin nykyisessä hyvinvointi-Suomessa voisikin luulla. Yhä edelleen lapsen

tärkein oikeus on oikeus äitiin ja isään. Oikeus kumpaankin vanhempaan.

Kaiken muun pitäisi vahvistaa tätä lapsen perustarvetta.



Maija Alvessalo,

Psykologi, nuorisopsykoterapeutti



Jo vuosikymmenten ajan on ollut kiistatonta näyttöä siitä, että lapsen

kaikkinaisen kehityksen perusta on jatkuva ja turvallinen ihmissuhde ainakin

yhteen rakastavaan aikuiseen. Pienen lapsen kannalta tämä vakaus järkkyy,

kun hän joutuu viikoittain eroon vanhemmistaan suureksi osaksi valveilla

olon aikaansa. Tämä on ohittamaton tosiasia riippumatta siitä, miten hyvin

se sopii yhteen elämäntapamme tai yhteiskunnallisten ihanteittemme kanssa.



Tulevaisuuden todellisia hyväosaisia eivät ole ylenpalttisia " virikkeitä" ja

kielikylpyjä saaneet lapset, vaan ne, joilla on ollut mahdollisuus

varhaisvuosinaan kehittyä pinnistelemättä rauhallisessa arjessa.



Mirja Luotonen/ OYS,

Puhe- ja äänihäiriöiden erikoislääkäri



Tutkimuksessa saatiin myös yllättäviä tuloksia päiväkotihoidon vaikutuksesta

lasten koulumenestykseen: Päiväkotihoidossa olleiden lasten koulumenestys ja

keskittymistaidot olivat merkitsevästi heikommat kuin kotona hoidettujen

silloinkin, kun äidin koulutus, lapsen asema sisarussarjassa ja sairastetut

korvatulehdukset oli otettu huomioon.



On selvää, että suuret päiväkotiryhmät lisäävät sairastavuutta hengitystie-

ja välikorvatulehduksiin. Kun pöpö on yhdellä on se kohta toisellakin.

Niinpä erityisesti alle 3-vuotiaiden lasten koti- ja perhehoitoa tulisi

yhteiskunnan tukea nykyistä ponnekkaammin.



Anna Tuliharju,

Lastenpsykiatrian erikoislääkäri



Nykykäytännön seurauksia ja pitkäaikaiskustannuksia ei haluta nähdä.

Hyvinvointipalveluista, joilla pitäisi turvata lasten terve kehitys

aikuisiksi, on tehty poliittinen kiistakapula, tasa-arvo- tai

työvoimakysymys. Päivähoitojärjestelmä toimii hyvin, mutta lapset voivat

huonosti.

Liisa Keltikangas-Järvinen,

Psykologian professori



On erikoista minkä takia psykologisia asioita käsiteltäessä lähdetään aina

" survival" -tasosta, tasosta jolle voidaan mennä ja lapset vielä pärjäävät.

Milloin te olette kuulleet puhuttavan kuinka minimaalista ravintoa lapselle

voidaan antaa, jotta lapsi vielä pysyy hengissä? Tai kuinka paljon myrkkyä

hänelle voi antaa että hän vielä sen kestää?



Kysymys ei saisi olla kuinka tiukalle lapsi voidaan vetää, vaan siitä millä

tavalla me voimme turvata parhaan mahdollisen kehityskohdan lapselle tässä

yhä kiihtyvässä kilpailussa ja yhä vaativammassa tilanteessa. Tämä

keskustelu meiltä puuttuu kokonaan.



Psykologia on osoittanut iänkaiken että alle 3-vuotiaalle kotihoito on paras

ja minkäänlaista soraääntä ei tässä tutkimuksessa tule eikä ole tullut.



Jos yleisönosastossa jotain soraääniä näette, niin ne eivät ole psykologisia

tutkimuksia vaan ne ovat asenteellisia kannanottoja.



Siis yhteenvetona: alle 1½ -vuotiailta tulisi kieltään päivähoito,

3-vuotiaaksi saakka suositellaan hoitoa kotona pienessä ryhmässä ja sitten

3-vuotiaasta ylöspäin laitetaan tämä oikeus päivähoitoon. 3-vuotiaana lapsen

voi laittaa esimerkiksi päiväkotiin ja tällöin aletaan puhua laadusta.

Laadun määrää hoidon määrä, päivän lyhyys, hoitajien määrä ja ryhmän koko.



Tuula Tamminen,

Lastenpsykiatrian professori



Lapsen näkökulmasta päivähoidon laatu riippuu ennen muuta siitä, kuinka

paljon aikuisilla on aikaa yksittäiselle lapselle. Toinen olennainen seikka

on päivähoitopaikan ja siellä olevien aikuisten pysyvyys. Eli ryhmäkoot ja

vakituiset työntekijät ovat tärkeitä, mutta jo nyt päivähoitokulut

lohkaisevat leijonan osan kunnan menoista. Lapsen subjektiivisen oikeuden

uudelleen arviointi toisi helpotusta tähänkin.



Onko enää mitään järkeä siinä, että yhteiskunta jatkuvasti lisää lasten

päivä- ja yöhoidon resursseja, kun pienten lasten vanhemmat tekevät pisimpiä

työpäiviä hankalimpina aikoina? Kaikki, lapset ja vanhemmat, voivat huonosti

ja yhteiskunta maksaa liian suuria seurannaiskuluja. Eikö olisi jo korkea

aika ryhtyä rakentamaan parempaa työ- ja perhe-elämän yhteensovittamista?

Saatamme ihmetellä, miten menneinä vuosisatoina pienet lapset annettiin

imettäjien hoiviin, mutta emme näe, etteivät milloinkaan aiemmin vanhemmat

ole yhtä kattavasti luovuttaneet pieniä lapsiaan muualle hoitoon kuin nyt.

Tästäkö me olemme ylpeitä?



Robert Furman, Lastenlääkäri

Erna Furman, Psykologi, lto



Vain perhepolitiikka, joka antaa mahdollisuuden lapsen ja vanhempien

elintärkeään tunnesidokseen sekä vanhemmuuden vastuun syntymiseen ja

säilymiseen, voi auttaa lasten tervettä kasvua sekä luoda hyvinvointia.



Koonnut Elina Jeskanen,

Espoon aluevastaava, Lapsiperheiden Etujärjestö ry

Miten muuten vaikuttaa lapseen ja lapsen tulevaisuuteen?

työssä ja mieleenikään ei ole tullut viedä alle vuoden ikäistä hoitoon. Kahta vuotta pidän rajana päiväkotihoidolle, sitä pienemmät perhepäivähoitoon.



Päiväkoti on laitos, yksilöllisyys menee laitoksen ehdoilla ei lapsen. Jatkuvasti vaihtuvat aikuiset, pienelle epäsopiva rytmi, meteli, kiire yms. kaikki asioita joita en soisi omienei koskaan kokevan liian pienenä. Onneksi eivät ole joutuneet kokemaan.

Vierailija:

...nyyh nyyh nyyh -kun jäi se kunnon ammatti itseltä opiskelematta. Järestään ootte mammoja, joilla huono koulutus.

1000 egee ja toi takaa varmaan sen että mullaa huono koulutus kriteerin ja mä siellä niitä teidän kullannuppujanne hoitelen. Kun muuta en halua tehdä.

Täällä tosiaan näistä asioista keskustellaan ikäänkuin ne olisivat mielipidekysymyksiä, vaikka ihan tutkittuun tietoon perustuu ajatus, ettei alle kolmevuotiasta (ainakaan alle 2-vuotiasta) päivähoitoon.

Ne eivät vastaa realiteetteja, ne eivät ole konkreettisia parannusehdotuksia.



Nyt tiedetän, että eniten pieniä lapsia viedään päivähoitoon pk-seudulla. Miksiköhän? Koska täällä on hemmetin kallista asua, vaikka asuisi ahtaasti vuokralla. Ja asunnot taas puolestaan haetaan sieltä, missä on töitä.



Tiedetään myös, että virikehoidossa olevia lapsia on prosentuaalisesti vähän (tätä tutkittu mm. Vantaalla).



Ja mikä tärkeintä, tiedetään varmasti, ettei tukea kotihoitoon ole tulossa enempää vaan EU:n tavotteiden mukaisesti pienten lasten vanhempia aletaan hätistelemään entistä suuremmalla vimmalla töihin. Näin ollen kauniit ihanteet eivät ole millään tapaa tulevaisuutta.



Siksipä ihmettelen, miksei kukaan näistäkään asiantuntijoista ota kantaa lasten päivähoidon laatuun kun tiedetään, että sinne tulee kuitenkin menemään yhä useampi yhä nuorempana? Ei peräänkuuluteta pieniä ryhmäkokokoja, kodinomaisia hoitomuotoja, pienempää infektioriskiä, työaikojen joustoa vanhemmille+ rahallista helpotusta, pysyviä työntekijöitä, ei ponnekkaasti mitään.



Hyvähän se on sieltä fääreistä kertoa miten maailma olisi vaaleanpunaisempi, yllä moni sen tietää ihan ilman ' asiantuntijoitakin' . Mutta se ei muuta todellisuutta miksikään. Monella suurin motiivi töihin paluuseen on raha. Kun sitä ei ole, sitä ei ole.



Hoidin lapset 2,5-vuotiaiksi kotona, mutta yhtään pidempään en olisi pystynyt olemaan. Ymmärrän siis molempia näkökulmia, mutta juupas-eipäs keskustelu ei johda yhtään mihinkään.

Nämä asiat ovat tiedossa, mutta jostain syystä ihmiset haluavat paeta faktaa ja inttää vaan, että hienosti lapset siellä tarhassa pärjäävät.



T: Mies töissä, itse opiskelen, lapsi kotona ja omakotitalo (lainaa 170 000) Helsingissä. Miehen tulot nettona 1900e/kk ja silti pärjätään hyvin näin.

Uutiset

15. tammikuuta:

Psykologi Keijo Tahkokallio: lapset tarvitsevat syliä ja rauhallista elämää





Liian monet suomalaiset lapset ja nuoret kärsivät masennuksesta ja stressistä. Psykologi Keijo Tahkokallion uusin teos Mitä tehdä levottomille lapsille antaa kasvattajille käytännön ohjeita auttaa lasta kasvamaan tasapainoiseksi aikuiseksi. Kansainvälisessä vertailussa suomalaiset lapset pärjäävät koulussa hyvin, mutta muitten asioitten suhteen huonosti. Äskettäin tehdyssä Pohjoismaita vertailevassa tutkimuksessa kysyttiin koululaisilta muun muassa sitä, mitä he ajattelevat elämästään ja pitävätkö he koulunkäynnistä. Vastausten perusteella lapsemme voivat selkeästi huonommin kuin muiden Pohjoismaiden lapset. Erilaisin fyysisin ja psyykkisin oirein mitattuna he ovat myös maailman tilastojen kärkipäässä.

- Erot eivät ole suuria, mutta ne ovat suuntaa antavia. Meillä on lastenpsykiatrisia häiriöitä enemmän kuin muualla maailmassa. Suomalaiset lapset valvovat enemmän kuin muut ja masennusreaktiot ovat yleisiä. Viimeisimmän Suomessa tehdyn kouluterveyskyselyn perusteella 13 prosenttia lapsistamme kokee vahvaa tai keskivahvaa masennusta, Keijo Tahkokallio kertoo.



Masennus voi olla seurausta stressistä



Tahkokallion mukaan masennus johtuu pääosin stressikuormasta, joka syntyy lapsen liian varhaisesta vierottamisesta vanhemmistaan sekä heikosti kehittyneestä itsesäätelystä.

- Stressi syntyy osittain siitä luulosta, että lapsille on edullista varhainen itsenäisyys. Aikuiset pyrkivät loitontamaan lapsia luotaan, koska uskovat, että lapset kykenevät itse tekemään valintoja ja toimimaan omaehtoisesti. Pyrkimys vierottaa lapsi, irrottaa hänet riippuvuussuhteesta, nostaa lapsen stressitasoa.

Stressireaktio on voimakas biologinen tapa reagoida. Se on tarkoitettu kuolemanvaarasta pelastautumiseen ja se toimii yhtä vanhanaikaisesti kuin kaksi miljoonaa vuotta sitten.

- Lapsen kannalta kuolemanvaara tarkoittaa emosta irtautumista. Sen vuoksi eroreaktio (separaatioreaktio), on stressireaktio, joka johtuu siitä, että etäälle joutumisen kokemuksesta seuraa stressi. Eron seurauksena lapset joutuvat omin avuin selviytymään esimerkiksi toisten lasten kanssa ryhmässä. Tällöin he joutuvat liian varhain tekemään valintoja, joita eivät hallitse, ja usein he tekevät huonoja valintoja ja saavat kärsiä seuraukset. Ja näin stressikuorma lisääntyy, Tahkokallio selvittää.

- Tällainen toimintamalli on ristiriidassa kiintymyssuhteen kanssa. Kaikkein tärkeintä on lapsen ja hänen vanhempiensa välinen kiintymyssuhde, syli. Kiintymyssuhde on väline, jonka suojassa opitaan elämän säännöt. Elämänsääntöjen opettaminen on perheen tärkein tehtävä, mutta sitä ei voi tehdä, jos lapset eivät ole ikään kuin sylissä.

Tahkokallio vertaa perhettä vesilintupoikueeseen, jossa poikaset ovat luonnostaan kiinni emossaan. Poikaset seuraavat emoa tiiviisti noin metrin etäisyydellä. Lyhyt välimatka on ehto, jonka suojissa linnunpoikaset harjoittelevat elämistä, oppivat pyydystämään ruokaa ja monia muita taitoja. Jos suhde hajoaa ja poikanen joutuu irralleen, niin se kuolee. Ilman kiintymystä ei ihminenkään voi menestyä, ja sen takia kiintymyksellä on välillinen arvo.



Lasta voi ohjata vain olemalla lähellä



Kiintymyksellä on suuri merkitys erityisesti varhaislapsuudessa, mutta myös koko lapsuuden ajan aikuisikään saakka.

Stressin vähentämisen lääkkeeksi Tahkokallio kehottaa palaamaan arkeen.

- Käytännössä se tarkoittaa sitä, että aikuisia pitäisi näkyä enemmän kontallaan pienten lasten kanssa lattialla ja puistojen hiekkalaatikolla. Silloin he ovat samassa tasossa lasten kanssa ja pystyvät ohjeistamaan näitä leikeissä. Silloin leikkien reunaehdot pysyvät kunnossa. Lapset oppivat jakamaan, pystytään estämään kiusaaminen ja väkivalta sekä opitaan yhteispelin säännöt. Neuvoja ei voi antaa pihalla keskenään leikkiville lapsille katsomalla keittiön ikkunasta, sillä lasta ei voi ohjeistaa kuin läheltä. Tähän pitäisi palata, mutta se on ristiriidassa työelämän vaatimusten kanssa. Näiden asioiden kesken ei kuitenkaan ole mahdollista tehdä kompromisseja. Ihmisten pitää pystyä, ainakin osittain, vastustamaan kodin ulkopuolelta tulevia vaatimuksia, pistää arvot järjestykseen ja valita se tärkein. Usein vedotaan siihen, että siitä seuraa suurempi köyhyys, aivan niin, mutta köyhänäkin voi elää hyvää elämää.

Tahkokallion mielestä yhteiskunnan koventuminen ja sitä kautta liian vähäinen aika lapsille on toisaalta myytti.

- Yhteiskunta koventuu juuri niin paljon, kun ihmiset siihen suostuvat. Selkeästi siinä on syy ja seuraussuhde. En usko, että kodin ja yhteiskunnan välisiä vaatimuksia voidaan ratkaista muutoin kuin laskemalla omaa elintasoa. Ostetaan halvempi auto ja pienempi asunto. Tehdään vähemmän velkaa, jolloin on varaa sanoa, että en voi olla näin paljon töissä, ja että ura ei ole minulle se kaikkein tärkein asia.

Yhteiskunnan keinot rajoittaa markkinatalouden yksityisiin ihmisiin kohdistamia vaatimuksia Tahkokallio näkee rajalliseksi.

- Tietenkin on hyvä säätää joitakin lakeja, jotka rajoittavat markkinataloutta riistämästä ihmisiä liikaa. Tärkeintä ovat kuitenkin ihmisten omat arvovalinnat.

Minäkin todella toivoisin, että tätä lasten hoitoasiaa alettaisiin ihan lainsäädännön taholta järkevöittämään - todella panostettaisiin siihen, että otettaisiin huomioon perheiden hyvinvointi ja mahdollistettaisiin se pienten kotihoito varteenotettavana mahdollisuutena!



Suosittelen kaikille; ottakaa sen verran aikaa ja lukekaa ajatuksella läpi tuo 69:n kopioima tiiviste eri asiantuntijoiden ajatuksista - se on sen arvoista, ja mielestäni ihan jokaisen vanhemman tulisi olla tietoinen näistä asioista.



Mielestäni sitäkin voisi miettiä sellaisena arvokysymyksenä (jokainen omalla kohdallansa), että jos ei pysty hoitamaan lasta kotona tämän synnyttyä x määrän aikaa, ja antaa lapselle sitä perusturvallista sekä rauhallista lapsuutta, voisi miettiä uudestaan sitä omaa motiiviansa lapsen hankintaan. Ei lapsi koskaan saisi olla vain jokin " mä haluun" juttu, vaan sen myötä niin moni asia todellakin muuttuu. Ainakin sen itsekkyyden pitäisi vaihtua ajatukseksi siitä " mitä voin tehdä auttaakseni lastani" .



Kiitos ap:lle, kun otit puheeksi tämän tärkeän aiheen *peukuttaa* =o)!

saada leivän pöytään. Ei, ei ole lastenpsykiatrin tehtävä vääntää lakia. Mutta jatkuva vetoaminen näihin samoihin asiantuntijapätkiin ei auta tärkeintä, lasta mitenkään. Ei todellakaan mitenkään.



Minusta kaikkein suurin epäkohta pienten lasten kohdalla ovat päivähoidon laatu ja se, että liian monet alle 2-vuotiaat viettävät hoidossa 8-10h päivässä. Virikelapset ovat pientä siihen verrattuna. Pikkulasten pitkät päivät hoidossa ovat yleisiä. Se on myös yksi asia, joka on muuttunut sitten omien lapsuusaikojemme. Moni meistäkin on viety hoitoon varhain, hyvinkin varhain, mutta harvempi siellä on ollut 9-10 tuntia päivässä.



Jokainen pienen lapsen vanhempi toivottavasti tietää, että se on liikaa. Sen sijaan, että jankataan jatkuvasti joko tai ja marmatetaan pienistä kotihoidontuista, olisi aika myöntää tosiasiat. Pienen lapsen on paras kotona, mutta se ei ole nykyisellään kaikille mahdollista. Se miten yksittäinen perhe pärjää milläkin summalla ei kerro yleisellä tasolla yhtään mitään. Meillä esimerkiksi alkuvuoden lääkemenoja ei yhden palkoilla maksettu.



Yhteiskunnan tukemat joustavat työaikajärjestelyt olisivat yksi todellinen mahdollisuus korjata tilannetta. Niiden avulla moni pieni lapsi voisi olla kokonaan kotihoidossa tai vain osittain päivähoidossa. Sillä sekin on fakta, että hoitopäivän pituudella on iso merkitys pikkulapselle. Nykyisellään joustavia työaikajärjestelyjä tuetaan osittaisen hoitovapaan muodossa: Kelalta saa mitättömän tuen verojen jälkeen ja osittaiseen hoitovapaaseen on useimmilla lain mukainen mahdollisuus, mikä monille tarkoittaa samaa työmäärää vähemmillä tunneilla ja palkalla. Ei ole minkäänlaisia verokevennyksiä, päivähoitomaksuissa vähennys on minimaalinen jos sitä edes tulee jne.



Yhteenvetona minusta näissä keskusteluissa ei pyritä todellisiin parannuksiin, ei nähdä omaa huushollia pidemmälle ja se lapsikin unohtuu sinne hienojen palopuheiden alle.

Asiantuntijoistakin Keltinkangas kieltäisi päivähoidon alle 1,5-vuotiailta, ei siis alle 3-vuotiailta, kuten täällä aina vauhkotaan. PäiväKODIN Keltinkangas kieltäisi alle 3-vuotiaalta, ei pienissä ryhmssä hoitamista 1,5-3 vuotiailta.



Muut asiantuntija noissa artikkeleissa puuttuisivat päivähoidon laatuun siis oikaistuna mm. päiväkodin laitosmaisuuteen (epäsopivuuteen ihan pienille lapsille) ja vanhempin työpäivien pituuteen. Hyvää päivähoitoa lyhyine työpäivineen eivät asiantuntijat teilaa alle 3-vuotiailta.