Lastnepsykiatrin näkemys lomailusta ilman vauvaa

ei ole psykologin eikä kasvatustieteen koulutusta...

meillä on poika kohta 6kk ja ollaan oltu kolmesti 1vrk poissa lepäämässä ja nauttimassa parisuhteesta ja neuvolantätikin vaan kannusti siihen! ja ei - ei ole mitää ongelmia tms. Ja hyvin tuo poika on syönyt ja nukkunut kylässä ellei jopa paremmin. Minun äidillä siis hoidossa, mutta tosin näkee kys. mummia muutenkin usein.... voihan sitä kaikesta vaikeeta/ traumaattista tehä, jos haluu.

ja esim ihmettelen Martina Aitolehden tapaista tyyppiä, joka sanoo ansainneensa viikon loman miehensä kanssa kaksin. Missä vaiheessa ko vanhemmat miettivät, mitä lapsi on ansainnut tai vailla...?



Kyllä meilläkin reilun vuoden ikäinen on ollut isovanhemmillaan yökylässä pari kertaa yhden yön, eikä ole tuottanut mitään ongelmaa. Yksi tai kaksi yötä pikkuisella onkin ihan eri juttu kuin kokonainen viikko.

lapset, jotka ovat olleet pienestä saakka paljon hoidossa, käyttäytyvät usein juuri noin. Kun taas lapset, jotka eivät ole olleet paljon hoidossa, protestoivat joko jäädessään hoitoon tai lähtiessään sieltä. Itselleni on ollut tärkeää, että lapsi ei ole ollut paljoa hoidossa, mutta minulla ei ole mitään selkeää todistusaineistoa, että se olisi välttämätöntä. Varmasti kummallakin kasvatustavalla tulee ihan terveitä aikuisia.

onko tää normaalia? Kun mun kaksivuotias jää/lähtee jollekin hoitoon, se sanoo "hei hei" ihan neutraalisti. Palatessaan ei myöskään kovin suuria tunteita, ei itke, eikä yleensä hyppää syliin helpottuneena, vaan on vähän ehkä kiukuttelevainen, "vaikealla" tuulella pari tuntia. Lapsi oli ekan kerran mummillaan hoidossa kuukauden ikäisenä yötä, tästä lähtien n. kerran kuukaudessa. N. puolentoista vuoden ikäisestä asti on ollut 2-3 kertaa kuussa yleensä juuri mummilla yötä. Olen yksinhuoltaja, isä ei ole osallistunut lapsen hoitoon.

Onko toi erokäyttäytyminen tervettä? Onko lapsi ollut liian pienestä/liian usein hoidossa? Yleisesti ottaen näkisin, että meillä on ihan hyvä ja luottamuksellinen suhde.

lapset, jotka ovat olleet pienestä saakka paljon hoidossa, käyttäytyvät usein juuri noin. Kun taas lapset, jotka eivät ole olleet paljon hoidossa, protestoivat joko jäädessään hoitoon tai lähtiessään sieltä. Itselleni on ollut tärkeää, että lapsi ei ole ollut paljoa hoidossa, mutta minulla ei ole mitään selkeää todistusaineistoa, että se olisi välttämätöntä. Varmasti kummallakin kasvatustavalla tulee ihan terveitä aikuisia.

onko tää normaalia? Kun mun kaksivuotias jää/lähtee jollekin hoitoon, se sanoo "hei hei" ihan neutraalisti. Palatessaan ei myöskään kovin suuria tunteita, ei itke, eikä yleensä hyppää syliin helpottuneena, vaan on vähän ehkä kiukuttelevainen, "vaikealla" tuulella pari tuntia. Lapsi oli ekan kerran mummillaan hoidossa kuukauden ikäisenä yötä, tästä lähtien n. kerran kuukaudessa. N. puolentoista vuoden ikäisestä asti on ollut 2-3 kertaa kuussa yleensä juuri mummilla yötä. Olen yksinhuoltaja, isä ei ole osallistunut lapsen hoitoon.

Onko toi erokäyttäytyminen tervettä? Onko lapsi ollut liian pienestä/liian usein hoidossa? Yleisesti ottaen näkisin, että meillä on ihan hyvä ja luottamuksellinen suhde.

että kyllä äiti ja isi tulee takaisin. Että ei ole mitään pelättävää siinä, että vanhemmat eivät ole koko ajan hollilla.

Siinä mielessä olen samaa mieltä, että jos ei ole mitään pakottavaa syytä, niin viikon lomailut eivä ole tarpeen, varsinkin mitä pienemmästä lapsesta on kyse. Mutta joku viikonloppuloma silloin tällöin ei varmasti ole pahaksi jos lapsi on tutulla ja luotettavalla hoitajalla ja perusturvallisuus on muuten mallillaan.

eikös se lasten saaminen ole ihan oma valinta? Ja tällöin on itsestään selvää, että jostain joutuu tinkimään?

se tosiseikka, että lapset eivät ole pieniä ikuisesti. Se 5-10 vuoden pätkä, jonka lapsi tarvitsee vanhempiaan erityisen paljon, on todella lyhyt aika aikuisen elämässä.

Minä laskin tänään juuri muista syistä, että meillä on ollut tässä kodissamma 21 vuoden ajan alle kouluikäinen lapsi :-). Laskin siksi, että ensi syksynä kuopuskin lähtee kouluun ja tämä ajanjakso elämässä päättyy.

Lapsia meillä on "vain" viisi, mutta heillä on vähän isommat ikäerot, esikoinen oli 14 kuopuksen syntyesssä. Joten tosiaan meidän perheessämme oli esim. alle viisivuotias lapsi yhteensä 19 vuoden ajan.

Tosin me vanhemmat emme ole lomailleet ilman lapsia, mutta se johtuu lähinnä siitä, ettei meillä ole mummoloita, jonne lapsia saisimme loman ajaksi. Eikä myöskään rahaa etelän matkoihin.

:-)

Vielä 60- ja 70-luvuilla äidit olivat muutaman viikon äitiyslomilla ja palasivat sitten töihin. Missä tämän ajan traumoja potevat lapset nyt ovat?

Läheskään kaikki äidit eivät silloin nimittäin käyneet töissä lasten ollessa pieniä - yksinkertaisesti siitä syystä, ettei päiväkoteja juuri ollut ja lastenhoitajia oli varaa palkata vain hyvätuloisilla (joita tietysti kaikkien palsta mamojen loisteliasta uraa tekevät vanhemmat olivat ja tekivät töitä 36 tuntia päivässä viikon jokaisena 9 päivänä eikä palsta mama saanut siitä ikinä mitään traumoja vaan voitti Nobelin palkinnon ydinfysiikasta jo 15-vuotiaana ja seuraavana vuonna Miss Universum -skabat)

Mä aloitin koulun 70-luvun alussa

Ja olin 30-päisessä luokassa ainoa, jonka äiti oli kotona.

Epäilen vahvasti tuota sun väitettä.

Mutta onkohan kouluikäinen vähän eri asia kuin vuoden tai kahden ikäinen?

Jos äiti ei ole saatavilla.

no voi toki, mutta sitten se pitäisi olla niin siitä alusta eli syntymästä alkaen eli sen symbioosin voi luoda vain yhteen ihmiseen. Minulla äiti oli viikot poissa kotoa kun olin 8 kk ikäinen ja minua hoiti silloin viikolla mummo ja isä. Ja sen itsestäni huomasin aikuistuttuani, että parisuhteessa iski aina ahdistus kun toinen ei ollut näkyvillä...tunne siitä, että häntä ei enää ole olemassa koska häntä ei näy.m Tätä ahdistusta olen sitten joutunut käsittelemään ja ymmärrän, että se on syntynyt lapsuudessa juuri siinä vaiheessa kun minulla ei ole ollut kapasiteettia ymmärtää, että äiti on edelleen olemassa vaikka häviääkin viikoksi maisemista. Ja minusta tuli ylikiltti lapsi, varmasti juuri sen vuoksi, että pahaa oloaan ei voinut osoittaa kun pelkäsi äidi taas häviävän.

niin ei varmaan kannata hankkia niitä lapsia. Sitten on vaihtoehtona EHKÄISY.

Rakas isä on matkatöissä, eli joka kuu 1-8yötä pois kotoa. Tulee varmaan kamalat traumat. Pitäis varmaan ottaa ero ja etsiä päivätyössä oleva mies. Ja ai hitsi, omassa ammatissanikn joudun olemaan yön viikossa töissä siitä lähtien kun vauva vuosikkaana palaa hoitoon. Pystyn tähän julmuuteen kai vain siksi, että olen jonkun kirjoittajan lasten tavoin ollut "hylättynä" rakkaan mummini luokse 1-2vko/vuosi päivähoidon lomakauden aikana. Siksi, että näköjään psykologiaa ymmärtämätön äitini piti mummon hoitoa sijaishoitoa parempana. Voi minua poloista.

Jolla ei ole varaa minkäänlaiseen matkusteluun... Tiedätkö, että hyvin voiva äiti, hyvin voiva lapsi. Jos vanhemmat tarvitsevat joskus lomaa arjesta voidakseen paremmin on se ihan kaikkien etu, myös lapsen. T. Lääkäri

Ja koulutuksesi/ammattisi ei näköjään ole antanut sinulle sen enempää järkeä kuin muillekaan lastensa hylkääjille.

Mutta näkyyhän sejo kiintymyssuhteessa jos ylipäänsä pystyy jättämään pienen lapsen hoitoon viikoksi ja häipymään ulkomaille, "unohtamaa" lapsensa viikoksi.

Jos sitä lasta ei pysty unohtamaan, ei kyllä lomastaan nauti.

Kaikki ihmiset joutuvat kokemaan monenlaisia haastavia tilanteita, toiset nuorempina, toiset vanhempina, toiset valitettavasti enemmän kuin toiset. Sekä synnynnäiset mielen rakenteet että mielen rakentuminen ensimmäisien elinvuosien aikana vuorovaikutuksesta ympäristön kanssa vaikuttaa siihen, kuinka ihminen selviää vastoinkäymisistä.



Viikon ero ENSISIJAISISTA hoitajista vaikuttaa vauvaan varmasti jotenkin, koska vauva ei pysty pitämään mielikuvaa hoitajistaan yllä tuota aikaa. Mutta sekä vauvan synnynnäinen temparimentti että kokemukset ennen, jälkeen ja eron aikana (esim. miten hoidetaan, kuka hoitaa) vaikuttavat siihen, minkälaisena vauva tilanteen kokee ja minkä verran se vaikuttaa hänen myöhempään kehitykseensä.



Jos äiti vaikkapa joutuu sairaalaan, on luonnollisesti vauvalle parempi olla äidistä erosta jokunen viikko kuin se että äiti esimerkiksi kuolisi. Asiat eivät ole yksinkertaisia.



Itse en esimerkiksi haluaisi antaa puolen vuoden ikäistä lasta viikoksi eroon minusta vain siksi, että lapsi todennäköisesti selviää sen suuremmin traumatisoitumatta. Kyse on kuitenkin stressaavasta tilanteesta vauvalle, vaikka hän siitä selviäisikin. Sen sijaan n. 2-3-vuoden kohdalla lapsi pystyy jo ymmärtämään ja pitämään mielessä, että vanhemmat tulevat kyllä takaisin. Lapsen luonteesta riippuisi, kuinka pitkään esim. 2-3-vuotiaan jättäisin.

Rakas isä on matkatöissä, eli joka kuu 1-8yötä pois kotoa. Tulee varmaan kamalat traumat. Pitäis varmaan ottaa ero ja etsiä päivätyössä oleva mies. Ja ai hitsi, omassa ammatissanikn joudun olemaan yön viikossa töissä siitä lähtien kun vauva vuosikkaana palaa hoitoon. Pystyn tähän julmuuteen kai vain siksi, että olen jonkun kirjoittajan lasten tavoin ollut "hylättynä" rakkaan mummini luokse 1-2vko/vuosi päivähoidon lomakauden aikana. Siksi, että näköjään psykologiaa ymmärtämätön äitini piti mummon hoitoa sijaishoitoa parempana. Voi minua poloista.

Isän ollessa työmatkalla lapsihan saa olla toisen läheisen ihmisen eli äidin kanssa. Toisekseen 1-vuotias pystyy jo säilyttämään vuorokauden ajan mielikuvan äidistä ja siitä, että äiti tulee takaisin. Pientä sisälukutaitoa kiitos.

Ja miksi jokapuolella toitotetaan että ÄITI ei voi olla lapsesta erossa? Millä oikeudella omitte lapsen ja vanhemman läheisen suhteen vain lapsen ja äidin väliseksi. Miksi isät pitää tuolla tavalla sysätä kuviosta irti? Herätkää tähän päivään jossa lapsella on 2 vanhempaa, isä ja äiti. Jos tajuaisitte irrottaa lapsenne sylistänne välillä edes isänsä huomaan, voisitte ehkä havaita että lapsi ei kuolekkaan jos lähtee joskus kauppaan ilman lasta. Tai vaikka - iik - lomalle! Tuo symbioosivillitys on aivan järjetöntä, naista sitovaa ja syrjivää puhetta. Oksettaa.

just tuo että aina muka äiti on se lähivanhempi, yhtälailla isä on! Voihan äiti olla vaikka niin huonossa kunnossa synhnytyksestä että isä hoitaa lapsen kokonaan. Tai isälle on luontevampaa olla pienen lapsen kanssa.

Kaikki kynnelle kykenevät olivat töissä savupiipputeollisuuspaikkakunnalla. Meilläkin oli naapurin vauva hoidossa pari vuotta.

Mä aloitin koulun 70-luvun alussa

Ja olin 30-päisessä luokassa ainoa, jonka äiti oli kotona.

Epäilen vahvasti tuota sun väitettä.

Mutta onkohan kouluikäinen vähän eri asia kuin vuoden tai kahden ikäinen?

palveluhommissa olevat äidit ainakin kävivät. Konttoristeista opettajiin, puotipuksuihin ja hoitajiin. Lastenhoitajia eli "piikoja" oli helppo saada, maalaistyttöjen usein ensimmäinen työ oli lastenhoito, eikä tarvinnut olla kauhean hyvätuloinen maksaakseen piian palkan - miehen lapsuuskodissakin oli hoitajia useampia ja vanhemmat ope/terkkari. Kaikki tätini, naapurin tädit ja kavereiden äidit olivat töissä. Mun äiti oli poikkeuksellisesti kotona ja meillä oli naapurin lapsi hoidossa. Ja näin todellakin 60-luvulla.

Vielä 60- ja 70-luvuilla äidit olivat muutaman viikon äitiyslomilla ja palasivat sitten töihin. Missä tämän ajan traumoja potevat lapset nyt ovat?

Läheskään kaikki äidit eivät silloin nimittäin käyneet töissä lasten ollessa pieniä - yksinkertaisesti siitä syystä, ettei päiväkoteja juuri ollut ja lastenhoitajia oli varaa palkata vain hyvätuloisilla (joita tietysti kaikkien palsta mamojen loisteliasta uraa tekevät vanhemmat olivat ja tekivät töitä 36 tuntia päivässä viikon jokaisena 9 päivänä eikä palsta mama saanut siitä ikinä mitään traumoja vaan voitti Nobelin palkinnon ydinfysiikasta jo 15-vuotiaana ja seuraavana vuonna Miss Universum -skabat)

Poikasen symbioosivaihe liittyy nimenomaan emoon. Tämä symbioosi kestää lajityypistä riippuen muutamasta päivästä muutamaan vuoteen. Ihmisellä se kestää pitkään, koska aivojen kehitys on monimutkaisempi prosessi kuin esim. ankoilla. Symbioosivaiheen voi suhteuttaa myös odotettavissa olevaan elinikään, joka ankalla on huomattavasti lyhyempi kuin ihmisellä.

Biologisesti emo on se, joka kantaa lapsen, synnyttää, imettää. Poikanen leimaantuu emoonsa, jos kehitys sujuu oikein. Emon hormonit varmistavat, että hänet on biologisesti ohjelmoitu vastaamaan poikasen tarpeisiin.

Tätä biologiaa vastaan moni nykynainen kapinoi, kun ei kestä sitä tunnetta, että joku on riippuvainen hänestä. Vauvan riippuvuus ahdistaa. Tällainen kestämättömyys ja kaipuu riippumattomuuteen on jonkinlainen psyykkinen häiriötila.

Ja miksi jokapuolella toitotetaan että ÄITI ei voi olla lapsesta erossa? Millä oikeudella omitte lapsen ja vanhemman läheisen suhteen vain lapsen ja äidin väliseksi. Miksi isät pitää tuolla tavalla sysätä kuviosta irti? Herätkää tähän päivään jossa lapsella on 2 vanhempaa, isä ja äiti. Jos tajuaisitte irrottaa lapsenne sylistänne välillä edes isänsä huomaan, voisitte ehkä havaita että lapsi ei kuolekkaan jos lähtee joskus kauppaan ilman lasta. Tai vaikka - iik - lomalle! Tuo symbioosivillitys on aivan järjetöntä, naista sitovaa ja syrjivää puhetta. Oksettaa.

just tuo että aina muka äiti on se lähivanhempi, yhtälailla isä on! Voihan äiti olla vaikka niin huonossa kunnossa synhnytyksestä että isä hoitaa lapsen kokonaan. Tai isälle on luontevampaa olla pienen lapsen kanssa.

Ja miksi jokapuolella toitotetaan että ÄITI ei voi olla lapsesta erossa? Millä oikeudella omitte lapsen ja vanhemman läheisen suhteen vain lapsen ja äidin väliseksi. Miksi isät pitää tuolla tavalla sysätä kuviosta irti? Herätkää tähän päivään jossa lapsella on 2 vanhempaa, isä ja äiti. Jos tajuaisitte irrottaa lapsenne sylistänne välillä edes isänsä huomaan, voisitte ehkä havaita että lapsi ei kuolekkaan jos lähtee joskus kauppaan ilman lasta. Tai vaikka - iik - lomalle! Tuo symbioosivillitys on aivan järjetöntä, naista sitovaa ja syrjivää puhetta. Oksettaa.

just tuo että aina muka äiti on se lähivanhempi, yhtälailla isä on! Voihan äiti olla vaikka niin huonossa kunnossa synhnytyksestä että isä hoitaa lapsen kokonaan. Tai isälle on luontevampaa olla pienen lapsen kanssa.

Tässäkin ketjussa on useampaan kertaan kerrattu se biologinen tosiasia, että äiti ja isä eivät ole samanlaisia eikä kuulu ollakaan. Äiti on se, joka kantaa lapsen kohdussaan, synnyttä ja usein imettää. Äidillä on varaslähtö vauvaan tutustumisessa ja jos ajatellaan ihan puhtaasti biologiselta kannalta: äidistä eli ruoan ja hoivan lähteestä eroon joutuminen on pienelle vauvalle eloonjäämistä uhkaava tilanne. Biologiselta kannalta nainen ja mies ovat erilaisia, vaikka se miten tasa-arvoa uhkaavaa ja oksettavaa onkin. Isä luo vauvaan omanlaisensa suhteen, joka voi myös olla läheinen ja hoivaava (vaikka hoivaajaisä onkin historialliselta kantilta katsottuna aika tuore asia). Mielestäni vauvan ja isän suhde on aivan yhtä tärkeä kuin vauvan ja äidin suhde, mutta se on erilainen. Tässä ketjussa ei ollut kyse kauppaan lähtemisestä ja lapsen jättämisestä isän hoiviin vaan siitä miten pieni vauva kokee eron vanhemmistaan.

Poikasen symbioosivaihe liittyy nimenomaan emoon. Tämä symbioosi kestää lajityypistä riippuen muutamasta päivästä muutamaan vuoteen. Ihmisellä se kestää pitkään, koska aivojen kehitys on monimutkaisempi prosessi kuin esim. ankoilla. Symbioosivaiheen voi suhteuttaa myös odotettavissa olevaan elinikään, joka ankalla on huomattavasti lyhyempi kuin ihmisellä. Biologisesti emo on se, joka kantaa lapsen, synnyttää, imettää. Poikanen leimaantuu emoonsa, jos kehitys sujuu oikein. Emon hormonit varmistavat, että hänet on biologisesti ohjelmoitu vastaamaan poikasen tarpeisiin. Tätä biologiaa vastaan moni nykynainen kapinoi, kun ei kestä sitä tunnetta, että joku on riippuvainen hänestä. Vauvan riippuvuus ahdistaa. Tällainen kestämättömyys ja kaipuu riippumattomuuteen on jonkinlainen psyykkinen häiriötila.

Ja miksi jokapuolella toitotetaan että ÄITI ei voi olla lapsesta erossa? Millä oikeudella omitte lapsen ja vanhemman läheisen suhteen vain lapsen ja äidin väliseksi. Miksi isät pitää tuolla tavalla sysätä kuviosta irti? Herätkää tähän päivään jossa lapsella on 2 vanhempaa, isä ja äiti. Jos tajuaisitte irrottaa lapsenne sylistänne välillä edes isänsä huomaan, voisitte ehkä havaita että lapsi ei kuolekkaan jos lähtee joskus kauppaan ilman lasta. Tai vaikka - iik - lomalle! Tuo symbioosivillitys on aivan järjetöntä, naista sitovaa ja syrjivää puhetta. Oksettaa.

just tuo että aina muka äiti on se lähivanhempi, yhtälailla isä on! Voihan äiti olla vaikka niin huonossa kunnossa synhnytyksestä että isä hoitaa lapsen kokonaan. Tai isälle on luontevampaa olla pienen lapsen kanssa.

Tämä aikaisempi kommentti kyllä naurattaa! Naiset ei tosiaankaan siedä sitä symbioosia, selvästi se ahdistaa!

NO menkää sitten lomalle!!!!! Ja väittäkää että "ihan normaali tuosta lapsestamme tuli".

Ei voi juntimpaa kommenttia olla. Ihan kuin ihminen aikuisenakaan voi sanoa onko jäänyt traumoja vai ei.

ainakin oma nyt 2,5v kotihoidettu poikani, joka on ollut vain 3 kertaa yöhoidossa ja muutenkin erittäin vähän hoidossa selvästi reagoi hoidossa olemiseen osittain ihan vaan siksi, että ei ole tottunut siihen.

t. 85

lapset, jotka ovat olleet pienestä saakka paljon hoidossa, käyttäytyvät usein juuri noin. Kun taas lapset, jotka eivät ole olleet paljon hoidossa, protestoivat joko jäädessään hoitoon tai lähtiessään sieltä. Itselleni on ollut tärkeää, että lapsi ei ole ollut paljoa hoidossa, mutta minulla ei ole mitään selkeää todistusaineistoa, että se olisi välttämätöntä. Varmasti kummallakin kasvatustavalla tulee ihan terveitä aikuisia.

onko tää normaalia? Kun mun kaksivuotias jää/lähtee jollekin hoitoon, se sanoo "hei hei" ihan neutraalisti. Palatessaan ei myöskään kovin suuria tunteita, ei itke, eikä yleensä hyppää syliin helpottuneena, vaan on vähän ehkä kiukuttelevainen, "vaikealla" tuulella pari tuntia. Lapsi oli ekan kerran mummillaan hoidossa kuukauden ikäisenä yötä, tästä lähtien n. kerran kuukaudessa. N. puolentoista vuoden ikäisestä asti on ollut 2-3 kertaa kuussa yleensä juuri mummilla yötä. Olen yksinhuoltaja, isä ei ole osallistunut lapsen hoitoon.

Onko toi erokäyttäytyminen tervettä? Onko lapsi ollut liian pienestä/liian usein hoidossa? Yleisesti ottaen näkisin, että meillä on ihan hyvä ja luottamuksellinen suhde.

että kyllä äiti ja isi tulee takaisin. Että ei ole mitään pelättävää siinä, että vanhemmat eivät ole koko ajan hollilla.