kahden uran perhe, voiko se toimia?

lasta, jos aikaa perheelle on noin vähän? Kysymys siis kahden uran perheille?



Mitä tarvetta ne lapset teille palvelee?

valitettavasti yleensä nainen. Meillä minä kotona, tienasin 25 000 euroa vuodessa, mies tienaa 300 000 vuodessa. Ei ole vaikea arvata, kumman tuloilla tätä taloutta pyöritetään..

Puhu miehesi kanssa ja pyydä häntä miettimään hänelle tärkeitä arvoja elämässä.

Jos siellä jossain on perhe, lapset, niin sitten hän voisi miettiä, ovatko ne vain sanahelinää, vaiko pitäisikö hänen käytännössä tehdä asian eteen jotakin. Siis muuta kuin työtä.

Ja kyllä kannustaisin sinua siihen hyvään työhön - varmasti virkistäisi sinua, ja jos palkkakin on hyvä, niin toimeentulokin olisi hyvä.

Ja kannattaa sun miettiä myös sitä, että jos teille joskus tulisi ero, niin on hyvä, että pärjäisit omillasi, ja eläkettäkin kertyy hyvästä palkasta paremmin (olet varmaan ollut lapsia hoitamassa kotona, mies tehnyt töitä silloinkin?)

Mieheni on yksityisyrittäjä ja jos hän vuorostaan keskittyisi lapsiin kun minä teen uraa, hänen yrityksensä menisi konkurssiin.



Minulla on korkeakoulutus ja omasta mielestäni potentiaalia paljon enempään kuin mitä tähän asti olen tehnyt. Nyt sain todella erittäin houkuttelevan tarjouksen asiantuntijatehtävästä, johon liittyy toisinaan pitkiäkin työpäiviä.



Jos en nyt ota tarjousta vastaan, ei ole lainkaan varmaa tuleeko vastaavaa tilaisuutta eteen enää toiste. Minusta on väärin, että nimenomaan minä joudun uhraamaan oman urakehitykseni ja jättämään potentiaalini käyttämättä. Mies on voinut tehdä omat uravalintasa ilman rajoituksia, eikä hän ole niitä tehdessään lainkaan ajatellut lapsiperheen arjen sujumista.



Toisaalta en kuitenkaan haluaisi jättää lapsia liiaksi oman onnensa nojaan. On ollut mukava lukea, että ainakin jotkut ovat saaneet homman onnistumaan.

se joka hyppäsi uraputkesta oli nainen?

toki voi toimia mutta vaatii rautaista organisointia ja molemminpuolista joustoa.

Meille molemmat ovat johtotehtävissä ja ymmärräämme että se ura on tehtävä nyt jos meinaa. mitä se merkitsee on että palkkasimme kotiin apulaisen vaikka se syö ison osan tuloja nyt. Toivomme kuitenkin että lapset saavat herätä myöhään jos siltä tuntuu ja lähteä rauhassa tarhaan/esikouluun ja heidän haetaan ajoissa.

Minä olen luonut yksikkööni kulttuurin että minulle ei soiteta 16.30-20.30 välisenä aikana ellei ole aivan pakko, se aika on kokonaan perheelle. Lasten mentyä nukkumaan avaan koneen ja teen taas töitä.

Turvaverkko on pakko rakentaa ja hyvin. Joskus se maksaa ja tuntuu järjettetömältä kun saman nettotulon saisi vähemmällä työllä ja maksamatta ulkopuolisille mutta jos en nyt tee niin ei minua kukaan palkkaa kymmenen kotivuoden jälkeen johtajaksi.

Meille ei ole omia harrastuksia, joskus lenkkeilen illalla lasten nukkuessa. Kaikki lomat vietetään yhdessä ja se kumpi paremmin jaksaa juuri nyt hoitaa lapsia ja arkea enemmän myös tekee sen ja kun toisella töissä kiirempää vaihdamme "vastuuvanhempaa".

Rimaa pitää alentaa monissa jutuissa ettei pala loppuun. Meillä ei syödä kotikeittoista äidin luomuruokaa muuta kuin viikonloppuisin (jos jaksan ja viitsin), muuten mennään eineksillä ja aivan perusruualla, siivoja siivoaa, mä en ikinä silitä miehen paitoja enkä mä ole käynyt hammaslääkärissä kolmeen vuoteen ;)

Lapsemme ovat ainakain toistaiseksi olleet aivan tasapainoisia, iloisia lapsia ja vanhemmat viihtyvät töissä.

että uskon sen voivan onnistua.

Itse olen eronnut, lapset ovat vuoroviikoin isällään. Minullakin on jonkinlainen ura, teen pidempää päivää silloin kun lapset eivät ole mun luonani. Exään on onneksi ihan asialliset välit ja tarvittaessa matkojen yms. takia noista vuoroviikoista joustetaan.

Ehdin olla kuitenkin paljon lasteni kanssa ja meillä arki sujuu ihan mukavasti.

Ensinnäkin työpäivien pituus ja matkustaminen, tarvitsette kotiapua jollain tavalla ja se maksaa, ja voi olla vaikeaa löytää sopivaa henkilöä esim. iltapäivätyösuhteeseen klo14-19. Ja kesäloma-ajat on entistä haastavampia kun koululaisille pitää löytää hoitopaikka päiväksi ja illaksi.



Sitten vieraannutte lasten elämästä hyvin nopeasti; näette lapsia lähinnä heidän nukkuessaan. Ei puhettakaan mistään perheen yhteisestä ajasta tai arjesta; perheen kanssa käydään ehkä kaksi kertaa vuodessa lounaalla ja siinä se yhteinen aika. Väistämättä lapset kärsivät poissaolevista vanhemmista



Ja sitten vieraannutte toisistanne kun ette enää näe kuin ovella toisen tullessa ja toisen mennessä. Elämä menee kalenterien yhteensovittamiseksi, varsinkin jos lapset vielä harrastaa jotain.



Itse kyseenalaistaisin myös vanhempien oman jaksamisen vaikka työ olisi kuinka mielenkiintoista jos se vaatii yli50h/vko töitä, öiden valvomista rästitöiden parissa, jatkuvaa matkustamista eikä mihinkään omaan harrastukseen tai ystävyyssyhteiden vaalimiseen jää aikaa.



Kyllä sitä varmaan viisi-kymmenkin vuotta jaksaa, mutta mitä jää elämästä muistoihin? Kiire, kiire, kiire ja riittämättömyys.

jos elän koko elämäni miehen uran varjossa. Ja toisaalta pelkään, että uhraan lasten hyvinvoinnin jos lähden kehittämään omaa uraani. Tämä ei ole mikään helppo eikä yksioikoinen valinta.



Iso kysymys nyt onkin, miten löytää oikea tasapaino. Tukiverkkoja meillä jo on, sekä eläkkeellä olevat isovanhemmat että maksettuakin kotiapua. Tarkempi aikataulutus varmaan tarvitaan ja nykyistä enemmän joustoa myös miehen puolelta. Lisäksi selkeät pelisäännöt työnantajan kanssa siitä, että arki-illat koitetaan rauhoittaa perheelle. Joku edellä mainitsi soittokiellosta arki-iltaisin, se kuulosti toimivalta ja käytännölliseltä. Omia harrastuksia minulla ei nytkään ole, joten niistä ei ttarvitse luopua eikä se ole minulle mikään uhraus.

nr 20 tietää ollenkaan mistä puhuu eli jätä ihan omaan arvoonsa.

Meillä minä olen enemmän urasuuntautunut ja työhön liittyy reissaamista ajoittain. Mies on myös esimiestehtävissä plus "harrastaa" start-up firmaa, johon on siirtymässä siinä vaiheessa kun kassaan alkaa tulla rahaa.



Meillä on isovanhemmat tukiverkkoina ja välillä töissä rauhallisempaakin; mutta pääsääntöisesti olen toimistolla klo9-16:40 ja sitten kotona kone on auki koko ajan ja vastailen työmaileihin/hoidan puheluita iltakymmeneen asti. Mies tulee palkkatyöstä klo18 maissa ja aloittaa sitten firmahommat. Illat ollaan siis kotona....mutta ei läsnä :(



Meidän elämä ei ole kahden uran elämää, sillä mies ei ole urasuuntautunut ja itsellänikään ei tällä hetkellä ole draivia tehdä mitään 18 tuntista päivää. Eikä käytännössä edes etenemismahdollisuuksia nykyisessä firmassa Suomessa. Sen lisäksi olen raivannut omalle liikunnalle aikaa ja menen töihin hiukan myöhemmin sen takia että voin olla koululaisen kanssa aamut kotona. (no, mailit lataan jo ennen aamupalaa)



Kun tämäkin on jo hankalaa, niin kahden uran elämä olisi vielä hankalampaa ellei ole niitä tukiverkkoja / halua investoida jatkuvaan kotiapuun.

Tai onko se nyt sitten niin ikävä, ja kannattaisi muistaa, että asia menee niin, että lasten kanssa SAA olla. Ei ole sanottua, että ihmiset saavat lapsia.



Kurjaa on, että ihmiset eivät osaa antaa lapsille heidän tarvitsemaansa arvostusta. Sääliksi käyvät lapset, jotka on vain pykätty, mutta aikuisia kiinnostaa kaikki muu paitsi heidän kanssaan oleminen. Enkä tarkoita nyt ap:tä, vaan näitä perheitä, joissa vanhemmat käyvät kotona lähinnä vierailevina tähtinä.

jos elän koko elämäni miehen uran varjossa. Ja toisaalta pelkään, että uhraan lasten hyvinvoinnin jos lähden kehittämään omaa uraani. Tämä ei ole mikään helppo eikä yksioikoinen valinta.

Iso kysymys nyt onkin, miten löytää oikea tasapaino. Tukiverkkoja meillä jo on, sekä eläkkeellä olevat isovanhemmat että maksettuakin kotiapua. Tarkempi aikataulutus varmaan tarvitaan ja nykyistä enemmän joustoa myös miehen puolelta. Lisäksi selkeät pelisäännöt työnantajan kanssa siitä, että arki-illat koitetaan rauhoittaa perheelle. Joku edellä mainitsi soittokiellosta arki-iltaisin, se kuulosti toimivalta ja käytännölliseltä. Omia harrastuksia minulla ei nytkään ole, joten niistä ei ttarvitse luopua eikä se ole minulle mikään uhraus.

jos et ota niin et voi mitenkään tietää kuinka käy.

Ole itsellesi armollinen ja keskity ollennaiseen (lasten kanssa olemiseen heti kun on aikaa ja hoida työsi), kaikki muu vasta sitten (siivoaminen, ruuanlaitto, puutarha jne jne). Naisen ei tarvitse suorittaa joka asiaa :) Ota vastaan kaikki tarjottu apua ja myös pyydä siitä äläkä jää marttyyrinä kotiin. Moni nainen jää kotiin "lasten takia" koska eivät uskalla töissä eivätkä oikeasti siedä työpaineita ollenkaan, on vaan helpompi sanoa että jää kotiin lasten takia. Sä pärjäät kyllä ap!

Onnea matkaan ap, näytä niille mistä sut on tehty!

t. se jonka alaisilla on soittokielto ja itse esimiehenä ei soita alaisille kun pakosta eikä koskaan viikonloppuna

Meillä siis kaksi uraihmistä. Emme halunneet lapsia pitkään aikaan, koska todellakin tuntui ettei niille ole tilaa. Meidän työt vaativat matkustelua ja työpäivät venyivät usein pitkiksi.Olemme siis molemmet ylemmissä johtotehtävissä.



Halusimme kuitenkin lapsia ja voin kertoa, että yhtälö ei toimi jos on rehellinen itselleen ja haluaa olla lapsilleen läsnä, tuntea heidät ja hotiaa perheen asioita. Ihan laskennallisena tuntimääränä vurokaudessa lapsille jää pieni hetki ja milloin kukakin laittaa heitä nukkumaan yms.



Meillä olisi varaa palkata vaikka kodinhoitaja hoitamaan lapsemme ympäri vuorokauden, mutta miksi sitten tehdä niitä lapsia,jos ei niitä halua itse hoitaa ja heidän elämässään olla läsnä.



Meillä varmaan molemmat olisivat olleet halukkaita muuttamaan asioita, mutta minä en kertakaikkiaan suostunut jatkamaan omaa elämääni samoin tavoin. Minusta tein valinnan, josta olen todella onnellinen ja nyt minulla on aikaa lapsilleni ja elämä on koko perheellä tasapainoista eikä ryntäilyä paikasta toiseen, yrittämistä olla vanhempi vaikkei pysty yms. Minusta ratkaisuni ei ole urani heittämistä hukkaan, koska voin tehdä jotakin muuta ja monesti suunnan vaihdokset vain tekevät hyvää. Nyt on tämän aika. Koska olen työskennellyt johtotehtävissä, olen nähnyt näitä kahden uran perheitäja yrityksiä yhdistää kaikki. Kertaakaan ei ole onnistunut hyvin. Elämässä ei voi saada kaikkea kerralla, vaan täytyy valita. Valitse niin, että olet onnellinen valinnastasi kun katsot elämääsi taaksepäin.

Meillä siis kaksi uraihmistä. Emme halunneet lapsia pitkään aikaan, koska todellakin tuntui ettei niille ole tilaa. Meidän työt vaativat matkustelua ja työpäivät venyivät usein pitkiksi.Olemme siis molemmet ylemmissä johtotehtävissä.

Halusimme kuitenkin lapsia ja voin kertoa, että yhtälö ei toimi jos on rehellinen itselleen ja haluaa olla lapsilleen läsnä, tuntea heidät ja hotiaa perheen asioita. Ihan laskennallisena tuntimääränä vurokaudessa lapsille jää pieni hetki ja milloin kukakin laittaa heitä nukkumaan yms.

Meillä olisi varaa palkata vaikka kodinhoitaja hoitamaan lapsemme ympäri vuorokauden, mutta miksi sitten tehdä niitä lapsia,jos ei niitä halua itse hoitaa ja heidän elämässään olla läsnä.

Meillä varmaan molemmat olisivat olleet halukkaita muuttamaan asioita, mutta minä en kertakaikkiaan suostunut jatkamaan omaa elämääni samoin tavoin. Minusta tein valinnan, josta olen todella onnellinen ja nyt minulla on aikaa lapsilleni ja elämä on koko perheellä tasapainoista eikä ryntäilyä paikasta toiseen, yrittämistä olla vanhempi vaikkei pysty yms. Minusta ratkaisuni ei ole urani heittämistä hukkaan, koska voin tehdä jotakin muuta ja monesti suunnan vaihdokset vain tekevät hyvää. Nyt on tämän aika. Koska olen työskennellyt johtotehtävissä, olen nähnyt näitä kahden uran perheitäja yrityksiä yhdistää kaikki. Kertaakaan ei ole onnistunut hyvin. Elämässä ei voi saada kaikkea kerralla, vaan täytyy valita. Valitse niin, että olet onnellinen valinnastasi kun katsot elämääsi taaksepäin.

Naisilla on usein täydellisyyspyrkimys myös työasioissa ja siksi se elämä tuntuu nin kaaoottiselta.

Mä delegoin ja priorisoin surutta töissä, en vastaa maileihin heti kun ne tulee vaan katson lähettäjän mukaan koska vastaan. Pääkonttorista tulee tulva kysymyksiä/pyyntöjä/käskyjä jatkuvasti ja mä saisin olla kieli vyön alla niihin kaikkiin vastaamassa jos haluaisin.

Mä annan myös alasilleni vapaat kädet mutta myös vastuun. Eli jos heiltä jää tekemättä, mä en todella yöllä sitä heidän puolesta tee vaan annan heidän kompastua ja ottaa vastuun tekemättömistä töistä mikäli asiasta ei ajoissa sovittu. Monen naiskollegan olen nähnyt palavan loppuun kun he suorittavat myös alaisten ja kollegoiden tekemättömiä töitä.

Mä kieltäydyin BlackBerrystä koska mä en todella ole jatkuvasti sähköpostin vanki. ja tietoisesti laitan kaiken muun mielestä pois kun koti-ovi sulkeutuu ja annan töiden palata vasta kun lapset nukkuvat.Se vaatii kovaa päätöstä.

Mutta näihin ei ole patenttiratkaisua. Pääasia on että perheet ja äidit voivat hyvin ja ennenkaikkea ovat tyytyväisiä ratkaisuihinsa oli ne kuinka erilaisia vaan.

Riippuu varmaan mitä uralla tarkoitetaan ja mikä on työtehtäväsi.Joissakin tapauksissa sinun tapasi voi onnistua, mutta ei ainakaan korkean tason johtoryhmän tasoisissa paikoissa isommissa kansainvälisissä firmoissa. Yksinkertaisesti saat mennä, jos homma ei toimi siellä. Se on kovaa ja esim.ymmärrän hyvin taanoisen ministeri Sarkomaan valinnan. Toisaalta kuten sanoit, täytyy tehdä omia valintoja ja on tosiaankin kiinni siitä mitä kukin uralla tarkoittaa ja mikä on tehtävä.

olen markkinointijohtajana yhdessä Fortune500 yrityksen Suomen tytäryhtiössä ja johtoryhmän jäsen.

Meillä se on tulos tai ulos, sähköposteihin vastaamisella/power pointtien fonttihinkkaamisella/excelin täyttämisellä ei ole sen kanssa tekemistä ja kun sen ymmärsin ja sisäistin niin homma on toiminut :) Mutta sain kyllä aikoinaan ennen lapsia managerina ollessani ihan tarpeeksi noita besserwisser hinkkaajia katsoa esimiehinä ja kaikki illat vääntää muille presentaatioita. Onneksi silloin ei ollut lapsia ja siksi kannustan tekemään ensin kunnon pohjan uralle ennen lapsia jos uran haluaa tai sitten katsomaan tarkasti yrityksen työkulttuuria ennen aloittamista. Nykyään minä saan päättää aika pitkälle kuinka orkesteria johdan ja olen siitä ääreistyytyväinen :)

Eiköhän se ole niin, että totuuden saamme tietää seuraavien kymmenien vuosien aikajänteellä. Siis totuuden siitä, miten tämä kaikki oravanpyörä ja vanhempien poissaolo vaikutti lapsiin.

Ja senkin osittain vain siinä tapauksessa että he sen itse tiedostavat ja asiasta puhuvat.

Vanhemmat voivat jäädä etäisiksi, pinnallisiksi hahmoiksi, esimerkiksi.

Mikä sen merkitys sitten on. Eihän siihen kuole. Mutta masentuu herkemmin? Tai empatiakykyä ei kehity, ominisuuksista vain julmuus ja kovuus? Krooniset riittämättömyyden tunteet, kun edes oma vanhempi ei ollut riittävän kiinnostunut?

Elävää, realistista mallia perhe-elämästä ei ihminen saa koskaan? Elää omaa elämäänsäkin kuin kiiltokuvaa, kun luulee että niin on elettävä, ja pettyy ihmisiin ja todellisuuteen kun eivät ne vastaakaan sitä kiiltokuvamallia vaan ovatkin läsnä olevia ihmisiä?

Tässä muutama mahdollinen vaikutus mitkä tulivat mieleeni.

minun mieheni äiti oli 10 vuotta kotona lasten kanssa ja sitten teki 9-16 töitä matkustamatta koskaan tai olematta palavereissa. Minun isä teki todella paljon matkatyötä ja äiti oli vaativissa asiantuntija tehtävissä ja minä olin tarhassa 2v alkaen.

Aikuisina mies vieläkin muistaa epämiellyttävänä äidin kyttäämisen ja ainaisen huutamisen ja siivoussuorittamisen kotona. Nukkumaan oli mentävä 19.30 koska mamma hermot eivät enää kestäneet.

Miehellä eikä tämän sisaruksilla ole erityisen hyviä välejä toisiinsa tai vanhempiinsa vaikka kaikki elivät sitä kultaista "kotirouva" arkea.

Minulla taas aina ollut erittäin hyvät ja lämpimät välit vanhempiin jotka aina ollessaan kotona olivat siellä minua varten, myös henkisesti. Koskaan ei tarvinnut tuntea olevansa ulkopuolinen vaikkei aina ollut joku fyysisesti siinä vieressä-

Joten ei se työ vs. kotona-olo ole mitään vastakkaisia malleja vaan se oletko lapsellesi läsnä ja positiivinen esimerkki ja onko vanhempien keskinäinen suhde onnellinen vai oletko elämääsi kypsä, samoja rutiineja karjuva henkisesti etäinen vanhempi jonka parisuhde vetää tekohengityksellä. Ei työnteko tai uranluominen ole mitään kiiltokuvassa elämistä vaan ihan arkea johon ei ole mitään "oikeaa" patenttiratkaisua kaikille.

ota se paikka, pääset siitä eroon, muuten kadut myöshemmin!



Mulle tuli itselleni tosiaan yllätyksenä kun sain ekan lapsen että työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen voi olla vaikeaa. Olin nuori 26 v kun sain esikoisen ja ensimmäisessä koulutustani vastaavassa työpaikassa. Mies eteni myös tuolloin ekaan ns. parempaan hommaansa. Muutaman vuoden päästä mulle tarjottiin parempaa hommaa ja palkkaa muualta, työ olisi vaatinut matkustamista. En voinut sitä ottaa koska meillä ei turvaverkkoa ja mieheni matkusti ja matkustaa paljon. Eli kahden matkustavan työt eivät onnistuneet yhteensovittaa. Onneksi etenin työpaikallani.



Mutta siis ota se työ, jos teillä on turvaverkko!

Uskon kyllä että monet näistä uravanhempien lapsista voivat oikeasti olla onnellisia ja tasapainoisia! Eli että vanhempien työlle omistautuneisuus ei ole vaikuttanut negatiivisesti.



Mutta. Jos tämä osuus on 10-20% uraperheistä, niin siihen jää loppu 80-90%, miten heillä? Oma mielipiteeni nimittäin on, että tämä valtaosa perheistä ei onnistu yhdistämään tervettä kasvuilmapiiriä ja uravanhemmuutta.



Kuten sanottu, on poikkeuksia, mutta he ovat aivan varmasti vähemmistössä. Ihmiset eivät keskimäärin ole niin eteviä, että pystyisivät yhdistämään elämän eri puolet hyvin ja tasapainoisesti. Uraperheissä vanhemmat ovat jo määritelmällisesti tehneet valinnan uran hyväksi. Eli jos joku kärsii, se on lapsi, ei vanhemman ura.







t. nro 53

palkkaa palvelijoita