kahden uran perhe, voiko se toimia?

Voithan kokeilla hommaa ja yrittää järjestää työt,että lapsille jäisi riittävästi aikaa.Jos se ei onnistu,niin vaihdat työpaikkaa tai jäät kotiin.

Mikään työ ei ole sellainen, etteikö työsopimusta voisi purkaa, jos työntekijä itse ei koe siihen pystyvänsä. Tai jos työnantaja tulee siihen lopputulokseen, ettei tämä nyt onnistukaan.



Mä olen aivan varma, että lapsille on hyvä nähdä sekin, ettei automaattisesti ainoa oikea kuvio ole se, että iskä on töissä yötä päivää ja äiti on aina kotona. Heidänkin on hyvä nähdä, että naisetkin ovat yhtä päteviä työelämässä kuin miehetkin. Tottakai tällainen kuvio vaatii paljon - pitää tietää, mitä haluaa lapsilleen opettaa, minkälaisia arvoja välittää. Haluanko, että lapseni uskovat minun pitävän työtä tärkeämpänä kuin heitä? Tahdonko heidän luulevan, että rakkauden voi ostaa rahalla? Jos en, mutta haluan silti tehdä töitä, mun täytyy kiinnittää erityisesti huomiota siihen aikaan, kun olen lasten kanssa kotona. Ei sen ajan tarvitse olla sen suurempaa spesiaalia kuin muunkaan arjen, se voi olla ruuanlaittoja ja kotitöiden tekoa, mutta samalla lasten kanssa olemista. Vaikka pitkä työpäivä kiukuttaa ja rasittaa, ja ne rästihommat painaa mieltä ja huomisen kokous stressaa, voin päättää olla läsnä nyt tässä hetkessä ja tehdä tämän jauhelihakastikkeen juuri nyt lapseni kanssa. Sitten, kun työt antaa myöten ja voi ottaa vapaata, voi tehdä jotain erikoista. Ja tämä pätee molempiin vanhempiin, ei ole ainoastaan äidin tehtävä viettää laatuaikaa lastensa kanssa.



Meillä molemmat vanhemmat tekevät uraa parhaillaan. Olemme vielä alle 30-vuotiaita ja meillä on kaksi alle kouluikäistä lasta, eikä kummankaan työ ole ihan perus 8-16 duunia, vaan sisältää iltakokouksia sun muita. Tässä on pitänyt olla vähän tiukkana itsekin - sanoa töissä kollegoille, että sori vaan, te tarvitsette mut paikalle tuohon kokoukseen, mutta minä en pääse tiistaina, keskiviikkona kyllä onnistuu. Tottakai pitää itsekin joskus joustaa, kuten muutkin joutuvat joustamaan, eli pyydän miestä siirtämään jotakin juttua siksi, että voisin itse sinä iltana hoitaa jonkun työasian. Mutta ei mun tarvitse olla se, joka aina ja kaikkialla joustaa.



Meillä molemmat viettävät aikaa lasten kanssa, sitä arkiaikaa ja laatuaikaa. Eilen mun ollessa iltaan asti töissä mies oli käynyt lasten kanssa kirjastossa, ja tänään hän töistä tullessaan alkoi tekemään lasten kanssa kasviswokkia - ja nimenomaan lasten kanssa, lapset saivat oikeasti auttaa ruuan laitossa. Huomenna, kun mä tulen töistä, on mun ja lasten ruuanlaittovuoro, lisäksi viikko-ohjelmassa näkyy lukevan pyykkivuoro. Eli lapset lajittelevat pyykit värin mukaan ja nakkaavat koneeseen, minä laitan pyykkipulverit ja valitsen ohjelman. Suunnittelua ja organisointia tarvitsee kyllä, mutta heitteille ei kenenkään tarvitse jäädä.

Isovanhemmat auttaa meitä jonkin verran mutta tärkeimpänä on se, että arjen työt ja tarhaan viemiset ja hakemiset on jaettu täsmälleen tasan isän ja äidin kesken. Yksi asia on myös se, että jos on kiireinen aika ja kumpikaan ei vaikka jaksa siivota kotona, niin sitten ei siivota. Pari päivää voi olla sotkuistakin ja sitten taas jompikumpi jaksaa.



Kaikkea ei kuitenkaan voi saada ja minulla ainakin omat harrastukset on vähissä sekä ystävyyssuhteet aika kuihtuneita. Mutta haluan nyt käyttää aikani perheeseen ja uraan ja muuhun sitä ei sitten riitäkään.

Meillä on isovanhemmat tukiverkkoina ja välillä töissä rauhallisempaakin; mutta pääsääntöisesti olen toimistolla klo9-16:40 ja sitten kotona kone on auki koko ajan ja vastailen työmaileihin/hoidan puheluita iltakymmeneen asti. Mies tulee palkkatyöstä klo18 maissa ja aloittaa sitten firmahommat. Illat ollaan siis kotona....mutta ei läsnä :(

Siis ihan konkreettisesti siihen, että toinen menee aamuvuoroon (kuudeksi tai seitsemäksi) töihin ja lähtee ajoissa hakemaan lapsia päiväkodista. Toinen hoitaa lapset aamulla päiväkotiin ja saa tehdä illalla töitä niin pitkään kuin on tarve. Aamuvuorolainen hoitaa ruuan ja lasten harrastuskuviot ja useimmiten iltavuorolainen ehtii kotiin lukemaan iltasadun lapsille. Kalenterit on tiukasti käytössä, kokoukset pyritään sopimaan klo 10-15 väliselle ajalle ja jos se ei onnistu, sovitaan puolin ja toisin siitä, ettei päällekkäisiä iltamenoja miehen kanssa tule. Tarvittaessa pyydetään isovanhemmat apuun.



Meillä on kolme lasta, joista enää nuorin on päiväkodissa ja tällä systeemillä on hoidettu lapset ja työt koko ajan. Lapset eivät ole heitteillä, saavat harrastaa ja meillä eletään ihan normaalia arkea. Siivoojaa tai kodinhoitajaa emme tarvitse ja kotiruokaakin tehdään melkein joka päivä.



Organisointikykyä ja joustavuutta puolin ja toisin, ja homma onnistuu kyllä.

Siis jos samaan aikaan halutaan, että lapsillekin on aikaa eikä koko elämä mene työn ehdoilla. Sitä en kuitenkaan väitä, etteikö molemmat vanhemmat voisi olla haastavissa tehtävissä, ilman että lapset siitä kärsisivät.



Mieheni on johtavassa asemassa ja erittäin työorientoitunut. Hän matkustaa jonkin verran sekä tekee suhteellisen pitkää päivää. Olen itse vaativassa asiantuntijatehtävässä, mutta työni on kuitenkin soviteltavissa suht säännölliseen 7-15 työaikaan. Ja jos välillä on kiireisempää, teen sitten töitä iltaisin lasten mentyä nukkumaan. Mutta työni ei vaadi matkustelua, eikä yletöntä joustamista, joten minä voin olla läsnä lapsille, kun mieheni on poissa.



Ystäväpiirissäni on parikin esimerkkiä kadesta uraohjuksesta, jossa molemmat matkustaa ja lapsia hoitaa välillä mummi, välillä naapuri, välillä au pair... Ja nämä ystäväni kaikki ovat sanoneet, että tässä kuviossa ei ole mitään järkeä.

Todellisia uraihmisiä on onneksi aika vähän, siis niitä jotka ovat valmiit paiskomaan töitä ennen lapsia ja lasten kanssa, niin että sitten 40-50-vuotiaana heillä on riittävästi krediittejä johtotehtäviin.



Tuttavapiirissäni on muutama näitä kahden uran tekijöitä ja kyllä he ovat aika äärirajoilla, vaikka työ on palkitsevaa ja kun siihen on ryhdytty, niin siitä irtautuminen on aika vaikeaa.



Mä olen valinnut sen toisen tien, ja välillä mietin, oliko se hyvä veto.



Mutta nyt on elämässä tämä hetki. Kymmenen vuoden kuluttua lapset ovat jo isoja, ehkä mä sitten kadun sitä, etten tehnyt hulluna uraa lasten ollessa pieniä. Tai sitten en. Uskon ja toivon, että löydän silloinkin itselleni sopivaa työtä. Ja jos en, niin sitten en.



Mutta sitä en halua ikinä katua, että en viettänyt aikaa lasten kanssa silloin kun he olivat pieniä ja tarvitsivat minua. Ja mieheni kanssa käymme tätä keskustelua säännöllisesti.



Kannattaa myös miettiä motiivia siihen uran tekemiseen. Jos yhtenä motivaattorina ei ole raha, voi surutta käyttää lähes kaiken ylimääräisen palkkarahan siihen, että lapsilla on esim. kodinhoitaja tai au pair ja tinkiä omasta ostosterapiasta, pitkistä ja kalliista lomista ja muista.

lasta, jos aikaa perheelle on noin vähän? Kysymys siis kahden uran perheille? Mitä tarvetta ne lapset teille palvelee?

Varmaan ihan niita kaikkia samoja tarpeita kuin kotiaitiperheidenkin vanhemmille.

Suomessa on viime vuosina tullut jotenkin jarkyttavan absoluuttinen ajatustapa tahan asiaan, eli lapsia ei siis saisi hankkia ollenkaan jos ei yksi vanhemmista ole kotona? Ennen kuin lakia muutettiin, ja aitien kotonaolo ainakin lapsen ekat 3 vuotta mahdollistettiin, tuskin kukaan ajatteli noin. Onko koko tuo tuona aikana kasvanut sukupolvi siis elinkelvottomia mielenterveysongelmaisia (ja jos on, niin johtuuko se vain kotiaitien puutteesta)? Itsellani on tullut sellainen mielikuva, etta monien kotiaitien on mahdotonta hyvaksya omaa valintaansa (eli siis kotiaitiyttaan) jos se ei olekaan ainoa mahdollinen ja oikea valinta kaikille...

Omakohtaista kokemusta kahden aikuisen urakeskeisyydestä ei ole, joten en ota kantaa voiko sellainen onnistua. Mutu-tuntumalla sanoisin, että voi onnistua, MUTTA jostain on luovuttava ts. tehtävä valintoja. Jos työ vie 10-12 tuntia päivässä, sisältää yllättäviä menoja ja ennakoimattomia venymisiä työpäivän mitassa, paljon työmatkoja jne. pakkohan sen on näkyä perheen arjessa. Äiti/isä ei ole ehkä joka ilta kotona edes peittelemässä lapsia nukkumaan saatika osallistumassa lapsen arkeen. Lapset kyllä sopeutuvat kaikkeen, mutta kannattaa miettiä millaisen lapsuuden ja nuoruuden omille lapsilleen haluaa tarjota. Moni lapsi/nuori kun toivoo enemmän yhdessä oloa vanhempiensa kanssa.



Itse en edes työskentele korkeassa asemassa, mutta "työn joustot" ovat tulleet tutuiksi. Välillä on pitkiä työputkia, jolloin kotielämä jää kakkoseksi. Työpäivän pituutta ei silloin lasketa. Joskus töitä tehdään kotona iltaisin ja viikonloppuisin. Kyllä pitkät päivät ja kotona tehtävä työ on pois perheeltämme! Minusta ei olisi erittäin vaativiin asiantuntijatehtäviin tai johtajaksi, koska poden jo nyt huonoa omatuntoa jos ja kun tulee työntäyteisiä aikoja, jolloin äiti on "pikkuisen kiireinen".

Kiitos kaikille jotka ovat jakaneet omia kokemuksiaan! Uskon, että tämä mun homma voi toimia, kun vaan saan miehen siihen mukaan joustamaan omalta osaltaan.



Ja en siis ole lähdössä mihinkään rakettiuralle vaativiin johtotehtäviin, vaan nykyisestä perusduunista aiempaa vaativampaan ja palkitsevampaan (sekä henkisesti että rahallisesti) asiantuntijatehtävään. Se on minun mittapuullani kuitenkin jo jonkinlainen ura.

On mielenkiintoinen olettamus, että työ aina syrjäyttää täydellisesti lapset ja että uraperheissä lapset voivat järjestelmällisesti huonosti.

Omassa perheessämme tukiverkkojen puuttuessa olemme lasten kanssa saman ajan kuin muissakin perheissä, eli aamuisin 6.30-7.30 ja iltaisin 16.30-nukkumaanmenoon saakka. Ei lapset tätä aikaa rieku keskenään.

Paikalla on aina toinen vanhemmista. En tiedä varmistaako jotenkin heikko urakehitys paremman läsnäolotaidon, ainakaan tutkimustietoa en ole nähnyt, joten mielestäni olemme läsnä ihan saman verran kuin muissakin perheissä, vaikka uraihmisiä olemmekin.

Koska työ vie paljon aikaa, ei meidän lapset vietä aikaa jumppasalin lapsiparkissa tai muualla hoidossa, harrastukset (ne vähäiset) hoidetaan kotona lasten kanssa. Ja yhteisestä ajasta nautitaan yhdessä, vapaat on pyhitetty perheelle.

miksi sitten teitte lapset:D lapset voi tulla vahingossakin ja yleensä täällä huudetaan siitä että kyllä se lapsi on aina oltava tervetullut. Eihän ihmiset koskaan etukäteen tiedä mitä se on kun on lapsia. Ja toisekseen- senkin tekopyhät hurskastelijat-IHmisten on tultava toimeen- työelämä on armoton. Kaikilla ei ole mahdollisuutta pyöriä kotiäitinä vuodesta toiseen- olen saanut sen käsityksen että jos oot ihan persaukinen- eikä tavoitteita ole- on ihan ok heilua tuilla. Tai sitten jos ei ole pikkurahan puutetta. Mut suurin osa ihmisistä pitää kynsin hampain kiinni työstään- rakentaa elämäänsä ja perheen hyvinvointia pikkuhiljaa- ja kyllä- toimeentulosta on tänä päivänä usein taisteltava oli lapsia tai ei. Mutta täällä kirjottaakin varmaan aika hormonihuuruiset mammeliinit, joiden todellisuuden realiteetit on kaukana hiekkalaatikon tuolla puolen.

Meillä on myös kahden uran perhe- ja olemme pystyneet isovanhempien ja vuorottelujen kautta hoitamaan lapset melko hyvin. Joskus on haastavampia jaksoja, mutta useimmiten perustilanne on rauhallinen, lapset eivät koskaan joudu olemaan yksin kotona jne. Että urasta riippuen on mahdollista. Ensiarvoisen tärkeää on osata vetää itselleen jaksamisensa rajat eikä suostua suorittamaan burnoutin partaalla. Voimia on jäätävä myös lapsille ja kotiin- ja tätähän työelämä ei halua ymmärtää. Elämää ei saa ruveta suorittamaan!!! Olen muuten huomannut ihan hyötyäkin siitä että vanhemmilla on tavoitteelinen työ-elämä. Lapset ovat ahkeria ja hyviä oppimaan, kun näkevät työn iloa ja siihen panostamista. Ja näkevät myös sen ettei työn tarvitse olla ulkokultaista suorittamista vaan siinä voi olla sisältöä ja merkitystä. Ei tarvita kaikenmaailman virtuaaliviihdykkeitä kun on peruspalikat kohdallaan.

asioita, joista olemme luopuneet/ joissa säästämme aikaa: - tv:n katselu on hyvin valikoivaa (suomalaiset katsovat keskimäärin 3h päivässä!) - meillä ei juurikaan siivota itse - ei vaihdeta jouluverhoja, pääsiäiskukkia tai kesämattoja - en tee käsitöitä (enkä siis haluaisikaan!), eikä mieheni vetäydy autotalliin nikkaroimaan tai autoa rassaamaan - tilaan paljon postimyynnistä, eli lapsella paljon henkkamaukkaa, omia vaatteita tilaan ulkomailta - en harrasta leipomista (tätäkään en haluaisi tehdä!) tms. aikaa vievää Tässä nyt vain muutamia esimerkkejä...

Tosiaan TV:tä emme liiemmin katso. Siivous hoidetaan tosin itse, mutta siihen ei ihan poskettomasti kulu aikaa :) ja lapset osallistuvat reippaahkosti (lapsia 4 eri ikäistä). Mitään ylimääräisiä kotitöitä ei harrasteta - juuri nämä luettelemasi jouluverhot tai eri matot kesällä tms on jätetty totaalisesti pois. Minä en shoppaile, vaateostokset hoituvat erittäin pikaisilla täsmäostoksilla ja minäkin tilaan lapsille paljon netistä.

Samoin kuin jollain toisella vastaajalla tässä meillä jompikumpi vanhemmista on kotona aamusta noin klo 8 asti ja toinen tulee noin klo 17 aikaan kotiin. Silloin kun perheessä on kaksi aikuista, on tämä kohtuullisen helposti järjestettävissä. Työmatkojen tms. aikana käytetään hyväksi tukiverkostoa (itse luotua, ei siis mummoista koostuvaa) ja maksetaan lasten hoidosta avuksi tulijalle.

ja naista syyllistetään lasten heitteillejätöstä jne. Miehet tekee uraa.

Eli ap: ota se työ. Muuten katkeroidut, ja lapsillekin on minusta hyvä antaa sellainen malli, että myös naisen työ on tärkeää - ja että kotityöt ja lapset kuuluvat myös miehelle.



Vaatii organisointia, mutta voi onnistua.

Olen lapseton nuori aikuinen nainen, lapset vasta suunnitteilla. Suoraan sanottuna käy lapsianne sääliksi.



Olen yksinhuoltaja-perheestä, äitini oli tavallinen duunari, teki arkisin kahdeksan tunnin työpäivää ja that's it.



Minulla on rakkaita muistoja lapsuudestani, kesälomareissuista, ja muusta ajanvietosta perheeni kanssa. Koskaan ei tarvinnut tuntea, ettei äidillä riittäisi tarpeeksi aikaa perheelleen. Hän oli meidän lasten kanssa kotona siihen asti, että menimme kouluun. Samoin aion toimia omien lapsieni kanssa, jos se vain suinkin on mahdollista.



Meillä ei ollut aina varaa kaikkiin uusimpiin villityksiin, kerran käytiin aurinkomatkallakin. Silti elämäni on ollut rikasta, on ollut iloa ja surua, mutta kaikki on jaettu perheen kesken, ja omaa perhettä on oppinut arvostamaan yli kaiken. Tänä päivänä arvostan edelleen perhekeskeisyyttä.



Tavallinen duunari olen minäkin, samoin mieheni. Meillä ei ole edes omaa autoa, mutta paljon yhteistä aikaa on, ja sitä aion antaa lapsillemmekin, jos niitä vain meille joskus annetaan.



Onko teille ihan oikeasti työ ja raha tärkeämpää kuin oma perhe?!

Meillä on ollut jos jonkinlaista Au-pairia ja babysitteriä, mutta heihin voi luottaa tiukan paikan tullen yhtä paljon kuin naapurin opiskelijatyttöön.

Ensinnäkin Au-Pair saa tehdä vain 5 tuntisia työpäiviä ja toisekseen Au-pairit vaihtavat nopeasti "helpompaan" lapsiperheeseen, jos ylityötuteja alkaa kasaantua liikaa.

Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä aktiivisia isovanhempia. Mieti, onko teidän lähellä ihmistä, jolle voit soittaa vaikka klo 2 yöllä ja pyytää tätä hoitamaan seuraavana päivänä sairasta lastasi, vaikka talo olisi kuin pommituksen jäljiltä, miehen on ehdittävä aamukoneeseen ja sinulla on tärkeä neuvottelu.

miksi ei kotona asuva kotiapulainen, au pair tms. olisi ihan yhta hyva vaihtoehto? Hanet voi ainakin saada aina hereille klo 2 yolla, toisin kuin mahdollisesti karttyisat isovanhemmat...

Meillä on ollut jos jonkinlaista Au-pairia ja babysitteriä, mutta heihin voi luottaa tiukan paikan tullen yhtä paljon kuin naapurin opiskelijatyttöön. Ensinnäkin Au-Pair saa tehdä vain 5 tuntisia työpäiviä ja toisekseen Au-pairit vaihtavat nopeasti "helpompaan" lapsiperheeseen, jos ylityötuteja alkaa kasaantua liikaa.

Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä aktiivisia isovanhempia. Mieti, onko teidän lähellä ihmistä, jolle voit soittaa vaikka klo 2 yöllä ja pyytää tätä hoitamaan seuraavana päivänä sairasta lastasi, vaikka talo olisi kuin pommituksen jäljiltä, miehen on ehdittävä aamukoneeseen ja sinulla on tärkeä neuvottelu.

miksi ei kotona asuva kotiapulainen, au pair tms. olisi ihan yhta hyva vaihtoehto? Hanet voi ainakin saada aina hereille klo 2 yolla, toisin kuin mahdollisesti karttyisat isovanhemmat...

meillakin on ollut monta au pairia, emmeka heita tietenkaan ylityollistakaan juuri mainitsemistasi syista. Meilla lapset ovat koulussa ja tarhassa paivat, enka KOSKAAN laittaisi aupairia vastuuseen lapsesta kokopaivatoimisesti. Mutta juuri tuollaiseksi 'takapaivystajaksi' joka asuu kotonasi ja jonka voi herattaa jos taytyy lahtea yhden lapsen kanssa yolla paivystykseen ja mies on tyomatkalla, aupair on kylla paljon enemman omiaan kuin kukaan tietamani isovanhempi...

Jos työ vie 10-12 tuntia päivässä, sisältää yllättäviä menoja ja ennakoimattomia venymisiä työpäivän mitassa, paljon työmatkoja jne. pakkohan sen on näkyä perheen arjessa.... Lapset kyllä sopeutuvat kaikkeen, mutta kannattaa miettiä millaisen lapsuuden ja nuoruuden omille lapsilleen haluaa tarjota. Moni lapsi/nuori kun toivoo enemmän yhdessä oloa vanhempiensa kanssa.

.

Onko täällä muita, joiden OMAT vanhemmat olivat työkeskeisiä/paljon poissa? Muistatteko omaa lapsuuttanne lämmöllä? Onko teillä lämpimät välit omiin vanhempiinne vai ei?

Itse olen kahden työnarkomaanin lapsi ja muistan sen tunteen kun kotona ei koskaan ollut ketään ennen klo20 illalla ja sittenkin vanhemmat vielä jatkoivat töitä kotona. Nyt aikuisena minulle ei ole oikein minkäänlaista suhdetta vanhempiini, he ovat vieraita aikuisia minulle. Lapsuutemme oli ehkä taloudellisesti ok ( eikä kuitenkaan mitenkään rikas) mutta henkisesti se oli tyhjä. Koko perheen kanssa teimme jotain yhdessä ehkä yhdellä lomaviikolla vuodessa! Jotain kertoo ehkä sekin, ettei minulla oli juurikaan mitään muistoja mistään mukavasta perheen yhteisestä ajasta ja vanhvimmat muistot on siitä, ettei vanhempia saanut häiritä...

ja vaihtelevalla (henkisellä) menestyksellä olemme pärjänneet. Matkoja on onneksi nykyään vähemmän, mutta ne häiritsevät ja hankaloittavat arkea ehdottomasti eniten!



Menemme yleensä molemmat noin yhdeksän pintaan töihin, ja toinen jää "iltavuoroon" toisen hakiessa lapsen. Eineksiä syödään paljon, ja kodin siivoaa siivooja, mutta muuten pyöritämme huushollia omin voimin - isovanhemmista on satunnaista apua.



Vähintään kerran viikossa tulee pattitilanteita, kun molemmilla olisi jokin tärkeä meno tai palaveri, joka alkaa vasta klo 16, mutta jotenkin niistä selvitään. Hyvin on oppinut myös sanomaan ei, enkä alaisille yleensä selitä miksi kieltäydyn jostakin iltajutusta, eivätkä he (uskalla?) kysele.



Toisaalta meillä on myös vapautta työaikojen yms. suhteen enemmän kuin rivityöläisellä. Meidän menoja ei kukaan kysele, eli esim. lapsen puheterapiat on saatu hoidettua kesken työpäivän, samoin käyn kampaajalla ja välillä muitakin asioita hoitamassa ilman, että tunteja tarvitsee tehdä sisään tai korvata tai edes raportoida kenellekään.



Työtahti on työpäivän aikana _todella_ kova, ja meillä molemmilla onkin verrattain hyvä paineensietokyky. Iltaisin alkaa vielä parin tunnin työvuoro ysin jälkeen, jolloin itse lähinnä vastailen maileihin ja hoidan muita rutiineja samalla kun katson telkkaria. Mutta kuten joku muukin sanoi, tulokset ratkaisevat, eikä suinkaan se, miten millilleen ppt on hinkattu kohdalleen!



En yhtään tiedä, kauanko näin jaksaa painaa, ja tiedostan hyvin sen, että ura voi katketa koska tahansa - eikä sitten enää välttämättä pääse samalle tasolle, jos oikein huonosti käy. Nyt siis taotaan ja yritetään päästä eteenpäin ennen kuin ikä alkaa painamaan liikaa (olemme vielä alle nelikymppisiä).



Me molemmat nautimme edelleen työstämme, ja hyvän palkan lisäksi saan työstäni myös onnistumisen iloa. Tärkeintä on kuitenkin se, että lapsemme voi hyvin ja on onnellinen ja tasapainonen - jos näin ei olisi, pyrkisimme varmasti muutamaan asioita!

olemaan kotona klo 16 ->



Se on minusta olellinen kysymys.