kahden uran perhe, voiko se toimia?

Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä aktiivisia isovanhempia.



Mieti, onko teidän lähellä ihmistä, jolle voit soittaa vaikka klo 2 yöllä ja pyytää tätä hoitamaan seuraavana päivänä sairasta lastasi, vaikka talo olisi kuin pommituksen jäljiltä, miehen on ehdittävä aamukoneeseen ja sinulla on tärkeä neuvottelu.

ja vaativissa asiantuntijatehtävissä, ura lupaavan nousujohteinen, joten älkää ottako kommenttiani uraäidin arkea ymmärtämättömän kateellisena panetteluna vaan ihan vilpittömänä pohdiskeluna..



Meillä mies pääsee hakemaan lapset päiväkodista pääsääntöisesti jo ennen kolmea. Klo 16 asti jatkuva pk-päivä on meillä erittäin harvinainen. Minä vien lapset aamuisin n. klo 8-8.30 kieppeillä. Mieheni viettää siis joka arkipäivä lasten kanssa vähintään 5 tuntia, minäkin ainakin 3-4 h, minkä liäksi vietämme koko perhe kaikki viikonloput ja lomat tiiviisti yhdessä, lapset eivät ole juuri koskaan yöhoidossa, ns. ulkopuolisia turvaverkkoja meillä ei juuri ole. Näin ollen väittäisin, että tunnemme lapsemme hyvin ja olemme heidän arjessaan mukana niin tiiviisti kuin nyt ylipäätään on mahdollista, jos käy töissä.



Tästä näkökulmasta perhe, jossa molemmat vanhemmat tekevät 10-12 tunnin päivää ja suurin osa kotitöistä lasten hoitoa myöden on ulkoistettu, herättää kysymyksen: tunnetteko te toisenne ihan oikeasti, tiedättekö, mitä lapsillenne kuuluu ja miltä heistä tuntuu, vai luuletteko vain? Monet edellä kirjoittaneet kahden uraohjuksen perheen äidit mainitsivat erikseen lastensa olevan onnellisia ja tasapainoisia. Käsi sydämelle: onko näin oikeasti? Mistä te sen tiedätte?

olemaan kotona klo 16 -> Se on minusta olellinen kysymys.

saako nyt sinulta luvan "tehda uraa" vai pitaako mun nyt sitten rueta kotiaidiksi? ;-)

Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä aktiivisia isovanhempia. Mieti, onko teidän lähellä ihmistä, jolle voit soittaa vaikka klo 2 yöllä ja pyytää tätä hoitamaan seuraavana päivänä sairasta lastasi, vaikka talo olisi kuin pommituksen jäljiltä, miehen on ehdittävä aamukoneeseen ja sinulla on tärkeä neuvottelu.

miksi ei kotona asuva kotiapulainen, au pair tms. olisi ihan yhta hyva vaihtoehto? Hanet voi ainakin saada aina hereille klo 2 yolla, toisin kuin mahdollisesti karttyisat isovanhemmat...

molempien vanhempien halukkuutta asiaan, suunnitelmallisuutta ja asioiden priorisointia sekä yksinkertaistamista siten, että turhat asiat jätetään tekemättä ja tarvittaessa ulkoistetaan sellaiset, mitkä voidaan (esim. siivous).



Teillä haasteena on ilman muuta miehen yrittäjyys. Sehän tuppaa viemään kaiken ajan. Mutta jos yhdessä haluatte, että kumpikin vanhempi voi haastavaa työtä tehdä, niin kyllä se onnistuu. Meilläkin on kolme lasta ja hyvin on sujunut.

Teemme molemmat tiukkaa putkea asiantuntijatehtävissä. Lapsia on 2, kolmas tulossa.

Jaamme työt tiukalla kalenterikurilla, käytännössä olemme kiinni töissä vuoroiltoina/öinä, ja kuukaudessa n puolet viikonlopuista menee jommankumman töitä tehdessä. Tässä vaiheessa jo hieman helpottaa, tieteelliset kannukset on saavutettu, eli omaa kotiaikaa töihin ei enää mene. Toisaalta työsidonnaisuus on molemmilla n 55-80 h/vk (sisältää päivystystyön), eli vaikka saatan olla kotona, saatan joutua lähtemään hälytyksen tullessa töihin. Puolisolla on sama tilanne.

Meillä ei ole isovanhempia lähimailla. Töissä on jotain ymmärrystä lapsen sairastuessa, sillä joudumme aina miettimään kumman työpanos on sille päivälle tärkeämpi. Esimiehet tietävät tilanteemme, ja poissaoloja on vähän, joten tämä ei ole ollut ongelma. Ja työpaikka on jo sellainen, että ihmisten muuttvia tilanteita on pakko ymmärtää.

Töissä priorisoin, jos on pakko lähteä hakemaan lapset, lähden. tulen usein töihin 6.30, jotta ehdin hoitaa hommani. mies venyttää usein illasta.

Kotona käy siivooja. ruokaa laitamme itse, mutta meillä ei paikkoja nuolla, vaatteet tulee lapsille postimyynnistä ja muutenkin koitetaan kotona mennä matalammalla rimalla.

Harrastukset on niitä, joita voi tehdä lasten nukkuessa, eli kotijumppa, lenkkeily jne.



Kumpikaan meistä ei halua luopua työstään, mutta myös katsomme ajan lasten kanssa tärkeäksi. aupairia ei ole hommattu, sillä epäilen että sitten molemmat olisimme töissä vielä enemmän. Perheemme toimii myös isä+ lapset-kombina, samoin äiti+lapset-kombina, eli koko perheen läsnäolo ei ole edellytys kivoille jutuille. lomilla panostetaan yhdessäoloon koko perheen kesken.



On tämä mahdollista, mutta vaatii molemmilta sitoutumista ja toisen kunnioittamista. Ja toisaalta työnantajan, jolla on edes jotain ymmärrystä.

Eiköhän se ole niin, että totuuden saamme tietää seuraavien kymmenien vuosien aikajänteellä. Siis totuuden siitä, miten tämä kaikki oravanpyörä ja vanhempien poissaolo vaikutti lapsiin.



Ja senkin osittain vain siinä tapauksessa että he sen itse tiedostavat ja asiasta puhuvat.



Vanhemmat voivat jäädä etäisiksi, pinnallisiksi hahmoiksi, esimerkiksi.



Mikä sen merkitys sitten on. Eihän siihen kuole. Mutta masentuu herkemmin? Tai empatiakykyä ei kehity, ominisuuksista vain julmuus ja kovuus? Krooniset riittämättömyyden tunteet, kun edes oma vanhempi ei ollut riittävän kiinnostunut?



Elävää, realistista mallia perhe-elämästä ei ihminen saa koskaan? Elää omaa elämäänsäkin kuin kiiltokuvaa, kun luulee että niin on elettävä, ja pettyy ihmisiin ja todellisuuteen kun eivät ne vastaakaan sitä kiiltokuvamallia vaan ovatkin läsnä olevia ihmisiä?



Tässä muutama mahdollinen vaikutus mitkä tulivat mieleeni.

ja vaihtelevalla (henkisellä) menestyksellä olemme pärjänneet. Matkoja on onneksi nykyään vähemmän, mutta ne häiritsevät ja hankaloittavat arkea ehdottomasti eniten! Menemme yleensä molemmat noin yhdeksän pintaan töihin, ja toinen jää "iltavuoroon" toisen hakiessa lapsen. Eineksiä syödään paljon, ja kodin siivoaa siivooja, mutta muuten pyöritämme huushollia omin voimin - isovanhemmista on satunnaista apua. Vähintään kerran viikossa tulee pattitilanteita, kun molemmilla olisi jokin tärkeä meno tai palaveri, joka alkaa vasta klo 16, mutta jotenkin niistä selvitään. Hyvin on oppinut myös sanomaan ei, enkä alaisille yleensä selitä miksi kieltäydyn jostakin iltajutusta, eivätkä he (uskalla?) kysele. Toisaalta meillä on myös vapautta työaikojen yms. suhteen enemmän kuin rivityöläisellä. Meidän menoja ei kukaan kysele, eli esim. lapsen puheterapiat on saatu hoidettua kesken työpäivän, samoin käyn kampaajalla ja välillä muitakin asioita hoitamassa ilman, että tunteja tarvitsee tehdä sisään tai korvata tai edes raportoida kenellekään. Työtahti on työpäivän aikana _todella_ kova, ja meillä molemmilla onkin verrattain hyvä paineensietokyky. Iltaisin alkaa vielä parin tunnin työvuoro ysin jälkeen, jolloin itse lähinnä vastailen maileihin ja hoidan muita rutiineja samalla kun katson telkkaria. Mutta kuten joku muukin sanoi, tulokset ratkaisevat, eikä suinkaan se, miten millilleen ppt on hinkattu kohdalleen! En yhtään tiedä, kauanko näin jaksaa painaa, ja tiedostan hyvin sen, että ura voi katketa koska tahansa - eikä sitten enää välttämättä pääse samalle tasolle, jos oikein huonosti käy. Nyt siis taotaan ja yritetään päästä eteenpäin ennen kuin ikä alkaa painamaan liikaa (olemme vielä alle nelikymppisiä). Me molemmat nautimme edelleen työstämme, ja hyvän palkan lisäksi saan työstäni myös onnistumisen iloa. Tärkeintä on kuitenkin se, että lapsemme voi hyvin ja on onnellinen ja tasapainonen - jos näin ei olisi, pyrkisimme varmasti muutamaan asioita!

asioita, joista olemme luopuneet/ joissa säästämme aikaa:

- tv:n katselu on hyvin valikoivaa (suomalaiset katsovat keskimäärin 3h päivässä!)

- meillä ei juurikaan siivota itse

- ei vaihdeta jouluverhoja, pääsiäiskukkia tai kesämattoja

- en tee käsitöitä (enkä siis haluaisikaan!), eikä mieheni vetäydy autotalliin nikkaroimaan tai autoa rassaamaan

- tilaan paljon postimyynnistä, eli lapsella paljon henkkamaukkaa, omia vaatteita tilaan ulkomailta

- en harrasta leipomista (tätäkään en haluaisi tehdä!) tms. aikaa vievää

Tässä nyt vain muutamia esimerkkejä...

päivää, paljon ulkomaanpuhelinkonferenssejä ja myös kolme lasta.

lapsemme ovat likaa yksin, ja pohdin jonkun hoitajan palkkaamista.



siinä ei ole oikeastan järkeä, koska NIIN hyväpalkkainen en ole, että olisi varaa palkata kotihoitoa (siis muuta kuin nyt siivousta)

miksi teillä on lapsia, ellette ehdi heidän kanssa olemaan??

vanhempien läsnäolo ei ole tärkeää niin ehkä sitten voi.. Itse olen työkeskeinen, mieheni onneksi ei. Homma ei mitenkään pysyisi muuten kasassa.

ja mies omissa hommissaan? Keskenäänkö?

Meillä toisella uraohjuksella 8-16 työpäivä joten lastenhoito onnistuu hyvin. Jos se ei riitä niin työmäärä on väärin mitoitettu (niinkuin usein on).

Yksityisyrittäjän pitää tietysti venyä, sen ymmärrän.



Meillä töitä tehdään vuorotellen. Toinen vie ja toinen hakee lapset. Se jonka ei tarvitse hakea lapsia, on töissä niin kauan kuin pystyy. Välillä toinen on vkl töissä, välillä mummi hakee hoidosta.

Mies tekee ajoittain töitä kotona yöaikaan, kun lapset nukkuvat. Mies matkustaa myös paljon. Eli käytännössä olemme vuorotellen "yksinhuoltajia". Lapsia on 3.

ja kaksi burnoutin partaalla keikkuvaa vanhempaa, 3 toisinaan huonosti voivaa lasta (3-7) ja räjähtänyt kotitalous ja miljoonaa asiaa jotka tekemättä. Kannattaa miettiä kaksi kertaa, että haluatko todella tätä, kun lapset ovat pieniä.



Meillä arki muuttuu, kun saamme kotiapulaisen, joka auttaa meitä 30 tuntia viikossa mm koululaista iltapäivisin ja iltaisin muita tarvittaessa.



Niin siis miehemme kummatkin olemme isoissa organisaatioissa johtotehtävissä, kummallakin useita satoja alasia.



Jos ei ole selkeitä tukiverkkoja, ei kannata.



On ihan paskapuhetta työ on mitoitettu väärin, jos menee yli 40 tuntia viikossa. Johtotasolla, jolla kummatkin ollaan ei tuollaista enää edes voi mainita.

Entäpä jos mies vuorostaa vaihtaa vapaammalle, ja sinä keskityt työhäsi? Uskallan veikata, että muutama vuosi sitä, ja koko perhe voi paremmin.

Kokemuksella voin sanoa, että ei voi. Selvitä siitä voi palkkaamalla tosiaan kotiapulaisen, mutta herää sitten kysymys, että miksi teitte lapsia? Teimme itse sen ratkaisun, että toinen hyppäsi pois uraputkesta ja hoitaa lapsia päätoimisesti. Koko perhe voi paremminkin kuin koskaan aikaisemmin!

jos esim. lähellä asuvat virkeät isovanhemmat tms.



meillä ei: avioero tuli

se joka hyppäsi uraputkesta oli nainen?

eika tama Vauvalehden palsta taida olla oikea paikka kysya tuota jos haluaa positiivisen vastauksen, koska taalla on niin paljon kotiaiteja...



Riippuu tietenkin hiukan urasta ja miten nopeasti haluaa edeta silla. Mutta esim. meilla on onnistunut, olemme molemmat kansainvalisissa organisaatioissa asiantuntijatehtavissa ja varmasti ajan kanssa siirrymme johtoportaaseenkin. Itse en kuitenkaan edes halua siirtya sinne lasten ollessa pienia, eli tavallaan jarruttelen omaa "uraani". Meilla on apuna siivooja ja aupair, ja lapset ovat paivisin koulussa ja tarhassa, mutta kylla me heita itse hoidamme seka illat etta viikonloput ihan omasta halustaamme. Tietenkaan tassa ei voi olla mikaan yksinaisyytta kaipaava seiniintuijottelija, eli tyon ja kodin lisaksi aikaa mihinkaan "omaan" ei juuri ole, mutta eipa se ainakaan minua edes haittaa.