kahden uran perhe, voiko se toimia?

Kalenterit käteen ennen viikon alkua ja haku/vientivuorojen jako. Vuorotellen molemmat voivat painaa tarvittaessa pidempää päivää. Illasta voi tarvittaessa toinen tehdä töitä, sama vloppuisin.



Kotityöt minimiin tarvittaessa, tai sitten siivoja hoitamaan viikkosiivoukset. Tingitään siis mieluummin kotitöistä kuin lasten kanssa oloajasta.



Tosin tingitään sitten myös harrastuksista sekä parisuhdeajasta.



Meillä on jo vuosia menty siten, että molemmat tekevät melko kybällä töitä. Ihan hyvin ehdimme molemmat olemaan lastenkin kanssa. Menemme aika lailla sulle-mulle jaolla, ja parisuhteelle ei ihan ole laatuaikaa. Mutta on tämä toiminut ihan ok.



Kukaan ei ole heitteillä :), tosin kerran viikossa kuopuksen (tällä hetkellä ainoa alle kouluikäinen kotona) hakee isompi sisarus (täysi-ikäinen) päiväkodista tätä nykyä. Vanhemmista toinen saapui kyllä kotiin heti viiden jälkeen, mutta ei ehdi päiväkodille ajoissa. Toinen (minä) on säännöllisesti kys päivänä normia pidemmän päivän poissa (= en ehdi viemään enkä hakemaan lasta ja olen illasta seitsemän jälkeen kotona)



Lapset ovat tottuneet siihen, että tarvittaessa kotoa hoituvat myös puhelinpalaverit. Piirtelevät tms. vieressä.



Uskon vakaasti etteivät lapset ole tästä kärsineet :), me olemme kuitenkin melko hyvin kotona läsnä jne. Ja olemme molemmat saaneet myös keskittyä kiinnostaviin töihimme.

ihmettelen, mistä kummasta 53 vetää noita prosenttilukuja. Meidän asuinympäristössä ja ystäväpiirissä on pääsääntöisesti haastavissa töissä olevia vanhempia perheineen, ja on ihan bullshittiä väittää, että 80-90% näistä perheistä olisi epäonnistuneita. Tällaisissa perheissä vanhemmat ovat yleensä keskimääräistä fiksumpia ja osaavat järjestää perheen asiat hyvään tasapainoon. Ja plussaa vielä, he näyttävät lapsilleen ahkeran ihmisen mallia, tukevat heitä koulunkäynnissä ja harrastuksissa.

Hyvä nro 54! Uskon kyllä että monet näistä uravanhempien lapsista voivat oikeasti olla onnellisia ja tasapainoisia! Eli että vanhempien työlle omistautuneisuus ei ole vaikuttanut negatiivisesti.

Mutta. Jos tämä osuus on 10-20% uraperheistä, niin siihen jää loppu 80-90%, miten heillä? Oma mielipiteeni nimittäin on, että tämä valtaosa perheistä ei onnistu yhdistämään tervettä kasvuilmapiiriä ja uravanhemmuutta.

Kuten sanottu, on poikkeuksia, mutta he ovat aivan varmasti vähemmistössä. Ihmiset eivät keskimäärin ole niin eteviä, että pystyisivät yhdistämään elämän eri puolet hyvin ja tasapainoisesti. Uraperheissä vanhemmat ovat jo määritelmällisesti tehneet valinnan uran hyväksi. Eli jos joku kärsii, se on lapsi, ei vanhemman ura.

t. nro 53

Ihmiset eivät keskimäärin ole niin eteviä, että pystyisivät yhdistämään elämän eri puolet hyvin ja tasapainoisesti. Uraperheissä vanhemmat ovat jo määritelmällisesti tehneet valinnan uran hyväksi. Eli jos joku kärsii, se on lapsi, ei vanhemman ura. t. nro 53

Mikseivät ihmiset olisi niin eteviä? Uraa voi luoda omistautumatta sille 24/7. Karsia voi uran lisäksi myös muistakin asioista. Minä esim. en katso lainkaan televisiota ;), teen sen sijaan illasta töitä / luen ammattikirjallisuutta tms. Liikuntaa harrastan turhan vähän, siivoukseenkaan en panosta ihan sikana.

Lapsille meillä on AINA riittänyt riittävästi aikaa. Matkan varrella on organisoitu erittäin reippaasti, on sumplittu minkä ehdimme jne.

Kyllä ura ja lapsiperhe ovat ihan täysin yhdistettävissä. Se vaatii vain organisaatiokykyä ja itsekuria.

t. en muista numeroani :), mutta vastasin juuri äsken

ihmettelen, mistä kummasta 53 vetää noita prosenttilukuja. Meidän asuinympäristössä ja ystäväpiirissä on pääsääntöisesti haastavissa töissä olevia vanhempia perheineen, ja on ihan bullshittiä väittää, että 80-90% näistä perheistä olisi epäonnistuneita. Tällaisissa perheissä vanhemmat ovat yleensä keskimääräistä fiksumpia ja osaavat järjestää perheen asiat hyvään tasapainoon. Ja plussaa vielä, he näyttävät lapsilleen ahkeran ihmisen mallia, tukevat heitä koulunkäynnissä ja harrastuksissa.

Sama kokemus minulla. Asiat ovat järjestettävissä kun vaan priorisoi kunnolla.

Nyt on hänen vuoronsa ottaa enemmän vastuuta. Harvan yrittäjän mikään kuolemanpakko on raataa 60 tai 70 tuntia viikossa, kyllä asiat voi yrittäjäkin järjestää muutamaksi vuodeksi muuten. Siis yleensä. Ja jos ei voi niin mitä järkeä koko hommassa on. Tai voihan se itselle olla kivaa, mutta perhe kärsii.



Raivostuttaa tämä, että äiti saa niin usein olla se, joka pohtii uran ja perheen yhdistämistä ja mies ei piittaa eikä jousta mistään.

en todella tiedä mistä sinä näitä prosentteja ja rankkoja arvioitasi vetelet mutta aika paksua osa väittämistäsi ovat.

Miksi automaattisesti jokin tai joku kärsii vanhemman uran mukana? Kokemukseni on että usein uralla hyvin etenevät osaavat myös organisoida muunkin elämän ilman että siinä joku kärsii. Mua ärsyttää ihmiset jotka eivät koskaan ole mitään uraa luoneet mutta "tietävät" ihan prosenttien tarkuudella kuinka lapset kärsivät.

nr 54