Kyllä se taitaa vain olla niin, ettei "sinkkuäidillä" ole mitään toivoa

tavannut sellaisia, jotka olisivat olleet sinusta kiinnostuneita, mutta sinä et heistä?

Nopeasti luin tekstisi ja niin vahvana tuli esiin sana minä. Sinulla on asiat nyt hyvin. Mihin tarvitset parisuhdetta? Oikeastaan sinulla ei ole tilaa eikä aikaa sille. Parisuhteessa joutuisit luopumaan niin paljosta sinulle nyt tärkeästä.



Mieti millaista miestä etsit? Jos siis oikeasti haluat jakaa elämäsi jonkun kanssa ja olla me. Listaa ylös mitä et ainakaan halua puolisoltasi, parisuhteeltasi. Onko joku lähellä joka on kiinnostunut sinusta? Ja mitä voisit tehdä toisten ihmisten hyväksi? Älä aseta tiukkoja ikä, ulkonäkö ja muita rajoituksia.

heti mielenkiintosi? Tarkoitan, että oletko se aktiivinen osapuoli ja ilmaiset selvästi, että nyt voisi kyseessä olla SE ihminen. Totesin karvaasti sinkkuvuosieni aikana, että karkoitin useita miehiä osoittamlla mielenkiintoni liian aikaisessa vaiheessa ja miehet peruuttivat saman tien.

Nykyisestä miehestäni en ollut ihan alkuun niin täysillä kiinnostunut, sen verran kuitenkin, että treffailtiin. Nyt ollaan oltu naimisissa 10 vuotta.

Olen tavannut myös miehiä, jotka olisivat olleet kiinnostuneita minusta, mutta syystä tai toisesta minä en sitten heistä. Kun olen tuollaisia miehiä tavannut, olen yrittänyt antaa mahdollisuuden tunteiden kehittyä ja kolahtaa vähitellen. Niin ei vain ole valitettavasti käynyt.

-ap

tavannut sellaisia, jotka olisivat olleet sinusta kiinnostuneita, mutta sinä et heistä?

Kiitos, viestisi herätti paljon ajatuksia. Olen aina välttänyt listojen tekemistä, sillä olen ajatellut niiden rajaavan potentiaalisia kumppaniehdokkaita pois.

On totta, että minulla on asiat hyvin, enkä ole aikoihin ajatellut, että tarvitsisin parisuhdetta johonkin ns. ulkoiseen asiaan. Kaipaan parisuhdetta siksi, että kaipaan läheisyyttä, rakkautta ja seksiä. Aivan erityisesti kaipaan sitä, että voisin jakaa arjen jonkun kanssa -ja ennen kaikkea sitä, että voisin jakaa ja iloita jonkun kanssa niistä elämän pienistä, mukavista asioita.

Parisuhteessa joutuisin toki luopumaan paljosta, mutta olen siihen myös valmis. Vaikka nautin harrastuksistani ja asioista joita teen, on osa niistä aktiivisia harrastuksia sen vuoksi, että täytän sitä aikaa mikä minulta tavallaan "jää yli".

Ehkä minun on tullut aika tehdä listauksia siitä millaista parisuhteen ja miehen haluan -tai en ainakaan halua.

-ap

Nopeasti luin tekstisi ja niin vahvana tuli esiin sana minä. Sinulla on asiat nyt hyvin. Mihin tarvitset parisuhdetta? Oikeastaan sinulla ei ole tilaa eikä aikaa sille. Parisuhteessa joutuisit luopumaan niin paljosta sinulle nyt tärkeästä.

Mieti millaista miestä etsit? Jos siis oikeasti haluat jakaa elämäsi jonkun kanssa ja olla me. Listaa ylös mitä et ainakaan halua puolisoltasi, parisuhteeltasi. Onko joku lähellä joka on kiinnostunut sinusta? Ja mitä voisit tehdä toisten ihmisten hyväksi? Älä aseta tiukkoja ikä, ulkonäkö ja muita rajoituksia.

Tämä on kysymys, jota minun ehkä pitäisi miettiä ihan perinpohjin. Noin yleisesti ottaen minä olen hieman hitaasti lämpiävää ja aika varovaista tyyppiä. Ystäväni on kuitenkin joskus sanonut, että jos olen kiinnostunut jostakusta, se on ollut aika helposti havaittavissa.

Pitkässä sinkkuudessa on mm. se huono puoli, että jos tapaa jonkun kiinnostavan ihmisen, jonka kanssa juttu luistaa ja käydään treffeillä, on aivan äärettömän vaikeaa olla käymättä läpi ajatuksia siitä "voisiko tämä nyt olla Se". Ja jos se olisi, niin mitä siitä seuraisi. Varmaan moni pitkään sinkkuna ollut sortuu tuohon asioiden liian pitkälle miettimiseen, liian varhaisessa vaiheessa. En tietenkään ole puhunut ajatuksistani miehille, mutta onhan tuollainen suhteellisen helposti havaittavissa..

Jostain pitäisi siis löytyä mies, joka ei alkuun niin kiinnostaisi, mutta joka onnistuisi kuitenkin tutustumaan minuun / saisi houkuteltua treffeille.

Heinäsuopa taitaa vain kasvaa ja neula kutistusa :)

-ap

heti mielenkiintosi? Tarkoitan, että oletko se aktiivinen osapuoli ja ilmaiset selvästi, että nyt voisi kyseessä olla SE ihminen. Totesin karvaasti sinkkuvuosieni aikana, että karkoitin useita miehiä osoittamlla mielenkiintoni liian aikaisessa vaiheessa ja miehet peruuttivat saman tien.

Nykyisestä miehestäni en ollut ihan alkuun niin täysillä kiinnostunut, sen verran kuitenkin, että treffailtiin. Nyt ollaan oltu naimisissa 10 vuotta.

elämässään rakastuu/"kolahtaa" vain pari-kolme kertaa. Ei sitä noin vain tapaa ihanaa ihmistä. Ihmettelen niitä, jotka sanovat että päivittäin tapaa ihania ihmisiä, joihin voi ihatsua. Itse olen tavannut elämini aikana pari miestä jotka ovat vieneet jalat alta ja ikää on 38v. Toki monet alkavat seurustelemaan sen "ihan kivan" kanssa, jotta eivät joudu olemaan yksin. Itse haluan seurustella vain jos tapaan sen "järisyttävän" miehen. Lisäksi ihmettelen miten useat naiset saavat niin kiinnostuksen osoituksia miehiltä. Ei Suomessa miehet kovinkaan paljon tee aloitteita, tiedän tämän koska minulla on paljon kauniita ja fiksuja sinkkunaisia kavereina ja he ovat kertoneet, ettei miehet lähesty.

Itse olen tavannut elämini aikana pari miestä jotka ovat vieneet jalat alta ja ikää on 38v. Toki monet alkavat seurustelemaan sen "ihan kivan" kanssa, jotta eivät joudu olemaan yksin.

jos joskus on ollut kauhean rakastunut, ei niin vaan haluakaan aloittaa uutta parisuhdetta jos suurin fiilis on että on "ihan kivaa". Silti yllättävän monet tekevät noin jotta saavat perheen - ja sitten kirjoitellaan av:lle että ai kun vieläkin kaipaa sitä Jamppaa vuodelta 95.

Nyt häntä pystyyn vaikka hakaneulalla. Suosittelen, että panet asian nyt vähän muhimaan ja hellit itseäsi vaikka kunnon hieronnalla.



Se tulee, kun tulee - joskus yllättäen nurkan takaa.



Mä olin 31-vuotias, kun tapasin junassa miehen. Nyt neljän vuoden päästä meillä hyvä avioliitto ja kaksi ihanaa lasta. Olin jo vakaasti sitä mieltä, etten koskaan löydä ketään sopivaa (Niitä Vääriä kyllä) ja jotenkin tottunut ajatukseen, että en saa koskaan omia lapsia. Olin sinut elämän ja elämäntilanteen kanssa - ja yhtäkkiä kävikin hirmuinen flaksi, ekaks ihastuin yhteen ulkomaaliseen tyyppiin, sen jälkeen tutustuin muutamaan ihan potentiaaliseen ja sitten tulikin tämä oikea. Ja kaikki 3 kuukauden sisällä, vaikka olin ollut sinkkuna enempi, vähempi 10 vuotta.



Mua kyllä vaivasi myös se, josta joku kirjoittikin. Kun oli ollutt järisyttävässä suhteessa vuonna -95, niin ei halunnut mitään laimeaa.



Luulen, että ystäväsi on myös oikeassa siinä, että lapset vaikeuttaa tilannettasi. Mulla on monta ihanaa, fiksua ja kaunista 30-kymppistä sinkkuystävää. Tosin eivät hekään ole ketään löytäneet (hyvien naisten ylitarjonta). Mieluummin mies kai ottaisi sellaisen, jonka kanssa voisi tehdä omia lapsia "puhtaalta pöydältä".



Mun yh-kaverit ja ex-sinkutkin ovat löytäneet seuraa nuoremmista miehistä.



Tsemppihalaus, kyllä se vielä tulee vastaan.

itse arvelet syyksi miehettömyydelle? Jospa sinulla on joku päänsisäinen este, mikset kykene ihastumaan kehenkään? Oletko siis ollut ihastunut kehenkään, esim. varattuun tai muuten saavuttamattomaan?

Ikää taitaa tosin olla pari vuotta ap:ta enemmän ja lapset ovat nuorempia, mutta melko monta vuotta yksinoloa täälläkin takana.



Ihailijoita riittää mullakin, mutta kun kukaan ei kolahda :( Ainoat miehet keihin voisin sanoa ihastuneeni ovat kaksi minulle aivan liian vanhaa, naimisissa olevaa miestä - molemmat tunnustavat avoimesti pitävänsä minusta hyvin paljon ja hiljalleen minä olen alkanut pitää heistä, mutta tietenkään mikään suhde ei tule kyseeseen. Ja tosiaan ketään muuta miestä kohtaan en ole tuntenut näinä vuosina edes laimeaa lämpöä. Kurjaa.



oikein ihmetyttää, miten voinkin ajatella asioista samaan tapaan kuin ap! Vähän lohduttaa, että näissä samoissa ajatuksissa pyörii muitakin.



Onnea teille muille yh-äideille :)

Esim. Norjan prinssi otti yh:n! Ja tiedän lukuisia muita ei nyt sentään noin tavoiteltavia miehiä, jotka valinneet yh:n. Kaipa se on se rakkaus...

eli ryhdy yh:ksi ja pääset naimisiin prinssin kanssa

ensin muksu, sitten vasta mies

(siis ero vireillä, mutten osaa mieltää itseäni vielä sinkuksi)



Kaksi lasta, ikää 25v ja opinnot kesken. Takana aivan p*sk* parisuhde ja luottamus uuteen suhteeseen nollissa eli mahdolliseslle uudelle miehelle tulisi kova paikka. (ex)mieheni oli aggressiivinen, alkoholiongelmainen, kävi vieraissa, käytti henkistä väkivaltaa ja pelkäsinkin häntä vähän. En siis kestäisi mieheltä yhtään aggressiivisuutta, lyhytpinnaisuutta tai epämääräistä alkoholinkäyttöä.



Musta varmaan tullaan tappelemaan ;)

Olen 24 vuotias.

Tapaillut noin viittä miestä tämän vuoden aikana.

Vai voiko kutsua että "tapailee" kun käy kaksi kertaa treffeillä? Jonka jälkeen mies ei enää halua tapailla, käy ilmi että seksi kyllä kiinnostaisi.



Miehiä kiinnostaisi seksi kanssani mutta ei suhde.

En siis anna heille, joten huomaavat sen toisen treffikerran jälkeen että, "aha tolta ei tipu"

ei jaksa enää yrittää.



Karrikoidusti..



Mä en etsi panoa tai elättäjää, mä etsin kumppania ja rakasta ihmistä tähän vierelle.

Siksi en suostu seksiin ennenkuin molemmat tietää että tässä nyt tapaillaan oikeasti,tykätään toisistamme?



Lapsia mulla on yksi.

Olen välillä ollut hyvinkin ihastunut, välillä periaatteessa tavoitettavissa olevaan, välillä tavoittamattomiin. Mutta kyllä minulla on myös ollut ns. päänsisäinen este ihastumiselle, mutta uskoisin selättäneeni sen ongelman jo jonkin aikaa sitten.

Suhteeni lasteni isään oli vaikea ja siitä toipumiseen meni oma aikansa. Kun sitten aloitin treffailun, tapasin aivan mahtavan miehen -tai niin luulin. Olin sen verran naivi, että en tajunnut varoitusmerkkejä: kukaan ei vain voi olla niin täydellinen kuin tapaamani mies oli. Kun sitten reilun kuukauden tapailun jälkeen tajusin mistä on kyse, ei mies jättänytkään minua rauhaan. Miehellä oli todella pahoja mt-ongelmia, mm. narsistisia piirteitä ja hän käyttäytyi välillä todella uhkaavasti. Suhde loppui minun puoleltani siihen, kun saatoin häntä kerran mt-päivystykseen, jonne matkalla hän sanoi minulle mm. "ei mulla mitään hätää olis, jos saisin asua äidin kanssa". Kyseessä oli n. 30 v. mies.

Mies ei vain ymmärtänyt että suhde oli päättynyt ja hän häiriköi minua reilun vuoden ajan. Alkuun häneltä tuli "ei ole mitään eroa" -viestejä ja viestejä, joita lähetetään tyttöystävälle ("ollaan poikien kanssa kalassa, hauskaa iltaa kulta"). Vähitellen viestit onneksi vähenivät ja lopulta sain häneltä pitkän viestin siitä, että hän oli ensin joutunut (pakko?)hoitoon ja vihdoin alkanut saamaan apua ongelmiinsa. Jopa kiitti minua siitä että vein hänet silloin mt-päivystykseen, se oli kuulemma alkusysäys ongelmien tajuamiselle ja niihin tarttumiselle. Tämän jälkeen en ole miehestä kuullut, ja hyvä niin. Toivottavasti hänellä on asiat nyt paremmin.

Tämä tapaus jätti minuun jäljet, ja olin pitkään todella varovainen ja varautunut miesten kanssa. Osa ns. potentiaalisista suhteista kaatui siihen, että olin liian varovainen enkä päästänyt miehiä lähelleni.

Tässä vaiheessa alkoikin ns. kiivain miehenetsimiskauteni, se vaihe josta olenkin puhunut, että kävin todella paljon treffeillä ja baareissa seuraa ei tarvinnut kauan hakea. Nautin huomiosta ja kaipasin suhdetta lähes epätoivoisesti, mutta samalla työnsin minusta oikeasti kiinnostuneet miehet pois läheltäni. Ristiriitaista? Kyllä, erittäin. Uskon myös, että tuossa vaiheessa epätoivoisuuteni paistoi läpi ja karkoitti muuten potentiaalisia miehiä ympäriltäni.

Kuten joku ketjun alkupäässä sanoikin, niin runsas deittailu jättää jälkensä itsetuntoon oli hylkääjänä kumpi tahansa osapuoli. Näin kävi minullekin. Jatkoin miesten tapailua huomattavasti rauhallisemmalla tahdilla, ja epätoivoni helpotti, mutta samalla aloin tavallaan väsyä miesten tapailuun ja uusiin ihmisiin tutustumieen -se on nimittäin aika työlästä pitkän päälle. Uusiin miehiin tutustuessa käy kuitenkin aina läpi samat vaiheet: kiinnostuksen herääminen, tutustuminen, "parisuhdepotentiaalin puntarointi", toiveiden herääminen -ja pettymys jos (ja minun kohdallani kun) tapailu ei kuitenkaan johtanut Suuriin Tunteisiin. Mitä enemmän pettymyksiä, sitä kauemmin aina uudesta pettymyksestä toipumiseen menee.

Siitä alkoikin tämä viimeisin vaiheeni, jolloin en juurikaan ole miehiä aktiivisesti tapaillut vaan olen keskittynyt pitkälti itseeni, lapsiini ja meidän elämään. Luullakseni ajoittain jopa niin intensiivisesti, etten olisi edes huomannut jos joku on ollut minusta kiinnostunut -vaikkakin ajoittain olen kyllä ollut avoimempi ja puolittain "haku päällä".

Yllä oleva on tietenkin vain yksi katsantokanta historiaani. Noin suoraviivaisesti asiat eivät ole menneet, vaan vaiheita on ollut monenlaisia ja osa vaiheista on kulkenut myös limittäin tai sykleissä -eikä tuossa ole edes kuvattu kaikkia vaiheita ja nyansseja. Myös niitä tasapainoisia kausia on ollut paljon, koko historiaan suhteutettuna koen, että olen ollut enemmän tasapainossa tilanteeni kanssa kuin epätoivoinen :).

Syytä miehettömyyteen on toki minussa itsessäni, ja sen tajauaa etenkin näin jälkeen päin tarkasteltuna.

Ylläkuvaamani ajoittainen epävarmuus, varautuneisuus ja toisaalta epätoivoisuus ovat varmasti olleet iso syy sille, miksi minä en miestä ole löytänyt. Kun tuohon lisää vielä sen että opinnot, työuraan panostaminen, harrastukset ja perhe-elämä lasten kanssa ovat vieneet oman aikansa voitte varmasti kuvitella, että myös aikapula on vaikuttanut siihen, ettei miehiä ole ehtinyt tapaamaan tai tutustumista syventämään. Uskon, että ainakin pari katsomisen arvoista juttua on kaatunut siihen, että kalenteristani ei ole löytynyt aikaa tavata ihan mielenkiintoista miestä. Toisaalta taas harrastukseni ovat sellaisia, että niiden kautta pitäisi olla teroiassa hyvät mahdollisuudet tavata miehiä. Käytännössä tuo ei sitten toimikaan ihan kuin junan vessa :).

-ap

itse arvelet syyksi miehettömyydelle? Jospa sinulla on joku päänsisäinen este, mikset kykene ihastumaan kehenkään? Oletko siis ollut ihastunut kehenkään, esim. varattuun tai muuten saavuttamattomaan?

ilmeisesti tämän kaltaiset ajatuskiemurat ovat aika yleisiä sinkuilla. Myös lapsettomat sinkut käyvät näitä läpi.

Tuossa äsken kuvasinkin aika paljon historiaani ja luulen, että sieltä löytyy osasyy sille, miksi minäkään en ole ihastunut keneenkään "jalat alta" -tavalla. Oletko sinä koskaan yrittänyt analysoida sitä, miksi et ihastu? Yritätkö esim. järkeillä itsellesi mitä vikoja miehessä on tai miksi suhteesta ei kuitenkaan tulisi mitään? Itse olen soertunut tuohon -ja tuolloinhan on oikeastaan itsestään selvyys ettei suhde tai tunteet voi kehittyä.

Tsemppiä sinulle ja kaikille muillekin! Ehkä meidänkin aika vielä koittaa :)

-ap

Ikää taitaa tosin olla pari vuotta ap:ta enemmän ja lapset ovat nuorempia, mutta melko monta vuotta yksinoloa täälläkin takana.

Ihailijoita riittää mullakin, mutta kun kukaan ei kolahda :( Ainoat miehet keihin voisin sanoa ihastuneeni ovat kaksi minulle aivan liian vanhaa, naimisissa olevaa miestä - molemmat tunnustavat avoimesti pitävänsä minusta hyvin paljon ja hiljalleen minä olen alkanut pitää heistä, mutta tietenkään mikään suhde ei tule kyseeseen. Ja tosiaan ketään muuta miestä kohtaan en ole tuntenut näinä vuosina edes laimeaa lämpöä. Kurjaa.

oikein ihmetyttää, miten voinkin ajatella asioista samaan tapaan kuin ap! Vähän lohduttaa, että näissä samoissa ajatuksissa pyörii muitakin.

Onnea teille muille yh-äideille :)

Tuossa yllä kuvasin tarkemmin omaa historiaani. Minullakin suhde lasten isään oli vaikea, ja se piti sisällään joitakin samoja piirteitä kuin kerrot omassa suhteessasi olleen.

On aivan itsestäänselvyys, että sinun olisi nyt erittäin vaikea luottaa uuteen suhteeseen, mutta ehkä onkin syytä antaa itsellesi aikaa toipua ja kerätä voimia ennen kuin lähdet uutta suhdetta aktiivisesti etsimään? Vaikka on hyvä ottaa opiksi vanhasta suhteesta, ei vanhan suhteen painolastia voi siirtää uuteen suhteeseen. Minun neuvoni on siis se, että vedä rauhassa henkeä ja anna itsellesi aikaa toipua suhteesta. Ei siihen välttämättä kymmentä vuotta tarvi kulua :). Näin jälkiviisaana on helppo neuvoa ;).

Hurjasti tsemppiä sinulle, sinulla on nyt edessäsi uusi alku ja kaikki mahdollisuudet rakentaa siitä juuri sellainen kuin itse haluat!

-ap

(siis ero vireillä, mutten osaa mieltää itseäni vielä sinkuksi)

Kaksi lasta, ikää 25v ja opinnot kesken. Takana aivan p*sk* parisuhde ja luottamus uuteen suhteeseen nollissa eli mahdolliseslle uudelle miehelle tulisi kova paikka. (ex)mieheni oli aggressiivinen, alkoholiongelmainen, kävi vieraissa, käytti henkistä väkivaltaa ja pelkäsinkin häntä vähän. En siis kestäisi mieheltä yhtään aggressiivisuutta, lyhytpinnaisuutta tai epämääräistä alkoholinkäyttöä.

Musta varmaan tullaan tappelemaan ;)

jotka ovat löytäneet vierelleen laatumiehen, eli miehen, joka saisi kyllä lapsettomankin.

Ei se lapsi kaikille hyville ja hyvännäköisille miehille siis ole stopin paikka.

ulkonäöstä, markkina-arvosta jne. puhua vaikka maailman tappiin, mutta TOTUUS on se, että kun se oikea, jalat alta vievä rakkaus kolahtaa, niin siinä ei paljon ulkoiset ja pinnalliset asiat vaikuta.



Vai miksi muuten menestyvä ja komea mies, joka olisi varmasti saanut ns. parempitasoisenkin naisen, rakastui juuri minuun, 40 vuotta lähestyvään, hiukan ylipainoiseen yh-mammaan? Olen kuulemma hänen elämänsä nainen ja minut hän halua, ei ketään muuta. Onneksi tunne on molemminpuolinen! :)



Valitettavan moni tälläkin palstalla suhtautuu parisuhteeseen ja miehen "hankintaan" jonain järkiperäisenä asiana, ihan kuin oltaisiin ostamassa uutta autoa tai pesukonetta. Mutta ei se rakkaus niin mene. Se tulee jos on tullakseen.



Onnea ap:lle!

Tässä eräänä päivänä muistin tämän n. vuosi sitten aloittamani ketjun ja ajattelin tulla päivittämään kuulumisiani sillä sain niin paljon mukavia ja kannustavia viestejä ja vastauksia. Kiitos niistä.



Tuolloin vuosi sitten en olisi uskonut, jos joku olisi kertonut minulle miten asiat ovat nyt...



Vain muutama kuukausi viestini kirjoittamisen jälkeen tapasin erään miehen harrastusteni kautta. Tapasimme säännöllisesti ja pidin hänestä paljon heti ensikohtaamisella. Ajattelin kuitenkin, että ikäiseni lapseton mies ei halua vaivoikseen yksinhuoltajaa, ja oletin meidän olevan ihan vain kavereita. Kuitenkin kevään edetessä aloimme tapaamaan useammin ja vähitellen alkoi olla selvää, ettei tapaamisemme ollut enää ihan vain kaveripohjaista. Vähitellen ystävyys muuttui ihastukseksi ja rakkaudeksi ja kesän kynnyksellä aloimme seurustelemaan :).



Mies on kaikkea ja vielä enemmän kuin olen koskaan osannut haaveilla: hän on hyväsydäminen, huolehtivainen ja rehti -ja mikä parasta, meillä on yhteinen arvomaailma ja yhteiset harrastukset. Miehellä ei omia lapsia ole, mutta hän on osannut ottaa hyvin luontevasti paikkansa lasten arjessa, hän haluaa kantaa vastuuta myös lapsista, muttei kuitenkaan yritä syrjäyttää lasten isän asemaa.



Parisuhteemme on tasa-arvoinen, avoin ja hyvin läheinen. Hänen kanssaan en pelkää enkä epäile, eikä minulla ole ollut mitään ongelmia päästää häntä osaksi elämääni. Kaiken kokemani jälkeen osaan todella arvostaa ja kunnioittaa sitä mitä minulla nyt on :). Kiitos teille, jotka jaksoitte vastata minulle, haastaa ajatusmallini ja valaa minuun uskoa tässä viestiketjussa! Ja tsemppiä ja kaikkea hyvää kaikille, mutta erityisesti niille, jotka vielä painiskelevat sinkkuuden kanssa



toivottaa tämän ketjun rakastunut ap :)