Lue keskustelun säännöt.
Avioero ja lasten vuoroasuminen äidin ja isän luona..? Ikävää vai omaa aikaa..? Kertokaa..
30.10.2010 |
Minulla ja miehelläni ei ole enää parisuhdetta. Ainut mikä meitä on pitänyt minun taholta yhdessä, ovat 3 alle 8-vuotiasta lastamme.
Erossa kumpikaan ei tule vaatimaan yksinhuoltajuutta ja lasten asuminen järjestetään vuoroviikoin äidin ja isän luona.
Minua kalvaa ajatus lapsista erossa olossa. Olen pääsääntöisesti heitä hoitanut lasten isän ollessa töiden vuoksi paljon poissa kotonta. Ja aina ollut läsnä.
Miten koette erossa olon lapsista? Onko se ajoittain sietämätöntä ikävää ja tuskaa vai rauhallista ja jopa nautinnollista omaa aikaa? Tottuuko erossa oloon? Ja muuttuvatko tuntemukset ajan myötä? Kertokaa rakkaat ihmiset, jotka tämän kokeneet...
Kommentit (96)
En voi kasittaa, miten niin niin harva osaa ajatella tata talta kannalta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosiasia on se, että lapset valitsevat vuoroviikkoasumisen, ja se riitää minulle perusteeksi sen hyvyydestä.
Vastustajien kommentit ovat vain emotionaalisia heittoja, niissä ei ole sisältöä. Lapset muuten sanovat "äidillä" tai "isällä" vain erottaakseen nämä kaksi paikkaa. Siitä ei voi päätellä mitään.
En ole koskaan kuullut yhdenkään lapsen sanovan "isin kotona" ja "äidin kotona."
Ollessamme naimisissa mies ei paljon lapsia hoitanut ja minulla ei ollut tukiverkkoja.
Nautin siitä, että saan olla itsekseni ja omaa aikaa joka toisen viikon. Jaksan sitten lapsiakin paremmin ja olla heille parempi äiti joka toinen viikko.
Ollessamme naimisissa mies ei paljon lapsia hoitanut ja minulla ei ollut tukiverkkoja.
Nautin siitä, että saan olla itsekseni ja omaa aikaa joka toisen viikon. Jaksan sitten lapsiakin paremmin ja olla heille parempi äiti joka toinen viikko.
Meillä on vuoroviikkosysteemi tuloillaan. Ja melkein jopa pelkään, että nautin ei-lapsi-viikoista. Mitä se sitten kertoo minusta äitinä? Olenko ollut väärässä kaikki nämä vuodet? Enkö olekaan luotu äidiksi? Kuulostaa naurettavalta. Mutta pelkään, etten joka hetki kaipaa lapsiani. Mites sitten suu pannaan...
Vuoroviikkoasuminen on usein aikuisen etu, ei lapsen! Pistä itsesi lapsen sijaan ja mieti.Australiassa oli hiljattain tehty tästä tutkimus, vuoroviikkoasuminen vaikuttaa negatiivisesti lapseen.
Ihan sama mitä teit, teit väärin. Me erosimme vastikään, pikkuhiljaa on ajatus kokella onnistuuko vuoroviikkoasuminen lapsillamme. Osallistuva ja lapsistaan välittävä isä on siis hyvä juttu, mutta vain ydinperheessä? Vai pitäisikö minun antaa lasten asua isällään pelkästään? Ehkä se olisi se ratkaisu, kun isä ei suostu siihen, että lapset asuisivat minulla - ja hän olisi viikonloppuisä.
Mitä taas tulisi siihen, etät lapset asuisivat koko ajan samassa paikassa ja vanhemmat vaihtaisivat paikkaa: kolmen asunnon systeemi olisi siis kyseessä. Meillä hädin tuskin riittää rahat kahteen asuntoon...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vuoroviikkoasuminen on usein aikuisen etu, ei lapsen! Pistä itsesi lapsen sijaan ja mieti.Australiassa oli hiljattain tehty tästä tutkimus, vuoroviikkoasuminen vaikuttaa negatiivisesti lapseen.
Ihan sama mitä teit, teit väärin. Me erosimme vastikään, pikkuhiljaa on ajatus kokella onnistuuko vuoroviikkoasuminen lapsillamme. Osallistuva ja lapsistaan välittävä isä on siis hyvä juttu, mutta vain ydinperheessä? Vai pitäisikö minun antaa lasten asua isällään pelkästään? Ehkä se olisi se ratkaisu, kun isä ei suostu siihen, että lapset asuisivat minulla - ja hän olisi viikonloppuisä.
Mitä taas tulisi siihen, etät lapset asuisivat koko ajan samassa paikassa ja vanhemmat vaihtaisivat paikkaa: kolmen asunnon systeemi olisi siis kyseessä. Meillä hädin tuskin riittää rahat kahteen asuntoon...
vuoroviikkosysteemi ollut lähes 4 vuotta. Siihen päädyttiin puolen vuoden kokeilun jälkeen, vaikka lapset silloin vain 2 ja 4. Tämä on meidän eroperheelle ja erityisesti lapsille paras ratkaisu, sanoi mutun maailmanmestarit eli av-mammat mitä tahansa.
Minusta lapsista erossa olo on kuitenkin edelleen aivan kamalaa, ensimmäiset päivät erossa ihan helvettiä. Tilanne ei myöskään tunnu helpottuvan ajan myötä, päinvastoin! Ja tämä huolimatta siitä että minulla on suurimman osan aikaa ollut uusi parisuhde, eli yksin ei tarvitse olla. Lapsia vaan on ihan hirveä ikävä! Ainoa mikä tilannetta helpottaa on se, että tiedän heidän voivan erinomaisesti isänsä luona. (Käymme kahvilla toistemme luona ja puhumme paljon puhelimessa.) Totta kai joskus on hetkiä jolloin on ihana vaan puuhailla kotona kenenkään häiritsemättä, mutta kyllä tämä menee parissa tunnissa ohi. SUosittelenkin sinulle superaktiivista elämää lapsivapaille viikoillesi, kotona tulee kyllä surku.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja täytyy sanoa, että tyttö on aivan hukassa. Koskaan ei kaverit tiedä, minne pitäisi mennä. Ei ole tietoa, missä on synttärit. Luistimet ja muut on aina toisessa kodissa. Tyttö on todella itkuinen ja masentunut.
On jäänyt kaveriporukan ulkopuolelle kun kukaan kavereista ei jaksa aina miettiä, kumpaan kotiin pitää mennä.
Mutta tytön aikuiset voivat hyvin uusine puolisoineen ja uusine yhteisine lapsineen ja uusine ydinperheineen.
Ihan vähän jopa huvitti, minkalaisen tunnemyllyn tuo aihe saa vanhemmissa aikaiseksi. Moni taisi unohtaa, että ap. kysyi juurikin vanhemman fiiliksistä. Se, että lain mukaan lapsen etu on ensisijainen, ninkuin kuuluukin olla, ei tarkoita sitä, etteikö vanhempi saisi kertoa ja keskustella omista fiiliksistään! Nyt täällä keuhkotaan ap:n viestiin vastanneille, että laitetaan omat fiilikset lapsen tunteiden edelle.. eihän se nyt sitä tarkoita jos kertoo miltä se itsestä on tuntunut!!!!
Toinen asia, joka jäi askarruttamaan, että kuinka moni näistä vuoroasumisen moralisoijista ja kritisoijista on kokenut tai kokeillut itse tätä systeemiä. Itse olen sitä mieltä, että ei ole olemassa mitään yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua lasten asumiseen eron jälkeen. Kaikissa vaihtoehdoissa on aina puolensa ja kyllähän aidosti aikuiset vanhemmat yrittävät ratkaista asumisen "pienimmän haitan" -periaatteella. On lapsellista lähteä moralisoimaan niitä vanhempia, jotka sanovat että heillä systeemi on toiminut ja lapset eivät ole kärsineet. Ei lapsen hyvän tai pahan olon tulkkina oleminen ole mitään salatiedettä Täytyy olla aika pihalla ellei huomaa jos lapsi reagoi ja kärsii. Ja jos lapsi on iloinen ja tyytyväinen vaikka nyt vuoroasumisjärjestelystä huolimatta, niin turha siinä on ulkopuolisten tulla jeesustelemaan, että "mistäs tiedät ettei se kärsi?". Eiköhän se ole kaikille selvää, että yhdessä kodissa ydinperhessä asuminen on ihanteellisin tila jos perhe toimii ja on sovussa, mutta ei KUKAAN, ei edes korkeimman oikeuden tuomari pysty sanomaan täyttä varmuutta mikä on lasten asumisessa paras tarkaisu. Kyllähän nämä on yksilöllisiä ja tapauskohtaisia juttuna.
Joku nosti esille Sinkkosen, joka on kritisoinut vuoroasumista. Sinkkonen on myös kovin runsaasti kirjoittanut isän merkityksestä lapselle. "Leikkiä vakavilla asioilla" -kirjassa on hieno kuvaus viikonloppuna isällään vierailevan lapsen ja isän erotilanteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen elettiin arkea kummankin kanssa, nyt toisen luona vietetään vaan vapaa-aikaa joka tietysti on erilaista kuin arki. Ei se vanhemman ja lapsen suhde ihan samana säily.
En kannata kyllä viikko-viikko -systeemiäkään. Kyllä ihmisellä täytyy olla yksi koti, kyllä moni tämän omalta kohdaltaan tunnistaa, miksi se olisi lasten kohdalla eri asia?
Mutta oikeastiko lapset puhuvat aina kodistaan?
Ei siis puhuta että "mun saappaat jäi äidin luo" tai "voi ei, mun luistimet on iskän luona"?
Juuri tämänlaatuiset ilmaukset kertovat kaiken.
Juu, toisesta vanhemmasta vierottaminen on erittäin julmaa, sitä en kiistä, mutta silti pysyn kannassani tuon vuoroviikkosysteemin kohdalla.
Koska se jokatoinenviikonloppu-systeemi ei todellakaan vieroita lasta toisesta vanhemmasta, nimim. been there, done that. Ja isäni on elämässäni edelleen.
Olisin tosi tyytyväinen, jos kävisivät vain joka toinen viikonloppu. Ovat sen verran levottomia poikia.
Varsinkin nyt, kun on oma vauva hoidettavana, ei millään jaksaisi katsella jonkun vieraan naisen lapsia omassa kodissa.
Yritän kyllä ajatella, että onhan tämä myös niiden poikien koti. Mutta se tosi vaikeaa. Minusta tämä minun, mieheni ja lapseni koti ja he vain kylässä täällä.
Tein alusta asti miehelle selväksi, että en osallistu hänen ja aiemman naisen lasten hoitoon. En hae heitö koulusta tai vie harrastuksiin, en hoida heitä sairaina, en istu heille lapsenvahtina, jos miehellä menoa. Enkä osallistu heidän kustannuksiinsa.
Jos mietin tilannetta, niin tälle omalle lapselle en kyllä tuollaista haluaisi.
Itse en ottaisi eroa, vaikka tunteet väljähtyisi. Lapsen takia. Kun katsoo noitakin veljeksiä, niin parempi heille olisi, jos omat vanhemmat olisi vielä yhdessä. Nyt kummassakin kodissa on heille vieras aikuinen, joka huokaisee helpotuksesta aina, kun "vapaa"viikko alkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla, aikuisella ihmisellä, on kaksi kotia. Stressaavaa, voin sanoa.
Minulla on koti Helsingissä, jossa olen työn takia n. joka toinen viikko ja toinen koti sitten maaseudulla.
Viihdyn molemmissa paikoissa. Kumpaakaan kotia en haluaisi antaa pois. Mutta silti on koko ajan sellainen olo, että on jatkuvasti tienpäällä. Aina, kun toiseen paikkaan asettuu, onkin jo aika siirtyä taas seuraavaan.
Koko ajan pitää miettiä, mitä otan toiseen kotiin mukaan, mitä tarvitsen. Aina on jokin kirja, vaatekappale tai paperi väärässä paikassa.
Minulla on kummassakin paikassa periaatteessa omat vaatteet, kumisaappaat, jopa päiväkirjat, jne. Mutta silti on sellainen olo, että elän matkalaukkuelämää.
Koko ajan on olo, että nyt jäi toisessa kodissa taas se ja se asia kesken, olisipa nyt kiva jatkaa sitä.
Kyllä tämän kanssa pärjää. Mutta en loisi lapselle tällaista stressitekijää elämään.
Kokeilkaapa itse tällaista muutama vuosi.
Miksi tämä "ei-täysisisar" - siis sinun ja uuden kumppanisi muksu ei kykene olemaan erossa sinusta sitä viikkoa kun olet edellisestä liitosta olevien lastesi kanssa? Onko hän jotenkin herkempi / tärkeämpi / etuoikeutetumpi, ja saa pitää koko ajan omat kaksi vanhempaansa, samalla kun lapsesi edellisestä liitosta ovat 50/50 tilanteessa? Ihan mielenkiinnosta haluaisin tietää miksi hän ei kestäisi eroa sinusta / sinä hänestä?
no sittenhän äiti on itsekäs paska jos ns. omii lapset itselleen. Rankaisee isää tms. kun ei anna tavata. Isä taas on jumalasta seuraava kun on lapset ottanut hellään huomaansa ja äiti pelkkä horo... Kyllä lapsella on erosta huolimatta säilyttävä välit molempiin vanhempiin. Meillä ei toimisi aikuisten kodin vaihtelu, sillä on myös kyseessä 1 lapsi joka ei ole täysisisar... mihis hänet laitettaisiin... sanokaa se? Miehellä on uusi puoliso joskus yötä, lapsille se on vain täti joka käy nukkumassa. Sanoi kuka mitä tahansa niin eiköhän jokainen vanhempi tiedä mikä on omalle lapselle parhaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse voin isinä kertoa vain sen,että en voi nähdä lapsiani(4 löytyy) liikaa.en tiedä,tekeekö se minusta sitten itsekkään...?!?
Kyllä isin/äidin pitää välillä ajatella rooliaan myös terveellä tavalla itsekkäästi.
Itku tulee lähes aina,kun ajattelen,että näen heidät esim muutaman päivän päästä ja tunnen ja näen sen ilon,jolla hekin ovat odottaneet näkemistä.
Ensimmäisen syntymästä lähtien olen antanut kaikkeni vain perheelle enkä ole viettänyt,kuin yhden yön 15 vuoden aikana pois kotoota.
Jostain ihmeen syystä naiset tekevät mielessään itsestään niin korvaamattoman lasten elämässä,että millään muulla ole väliä.ei välttämättä edes lasten omilla puheilla.
Jos se kerran on niin helppoa,ni miksei äiti halua olla se etävanhempi?!?!
Sehän on joillekin naisille hirveä mörkö,että se isi onkin tärkeä.....
Minä haluan elää lasteni kanssa niin arkea kuin viikonloppujakin.
Pystyn nauttimaan kaikesta lapsiini liittyvästä ajasta hyvinkin helposti.
Varsinkin,kun tietää,että sekin on vain lainaa ja heidän oma elämäntaipaleeensa alkaa enemmän ja enemmän kulkemaan heidän omaan suuntaansa.
Ap:n kysymys oli asiallinen,mutta ihme riitelyä vastaukset.lasten oma luonnekin vaikuttaa,mikä ratkaisu on sopiva kellekin.
Hohhoijaa. Luin mäkin noita tutkimuksia rakastavasta yhdestä kodista. Siksi siedin potkuja, lyöntejä, huutamista, minun ja sukulaisteni (myös edesmenneiden) nimittelyä, maksamattomia laskuja, tuhrittuja vaatteita, tavaroiden rikkomista ja heittelyä. Ja jatkuvaa valitusta siitä, miten mies ei saa "toteuttaa itseään". Eron jälkeen selvisi, että mies oli myös mustamaalannut minua meidän molempien sukulaisille ja omille ystävilleen. Kyllä oma arkeni helpottui kovasti, kun ei enää tarvinnut miestä palvella ja jälkiä siivota. Lapsen oli tietysti aluksi vaikea sopeutua, mutta kun on nähnyt muiden perheiden eronneen, ymmärtää olevansa ihan tavallinen. Lapsenikin rauhoittui ja tuli paljon iloisemmaksi eron jälkeen. Mieskin parin kuukauden kuluttua tuli järkiinsä ja hankki itselleen asunnon, jossa lapsi voi tavata isäänsä. En tiedä kuinka siistiä siellä on, mutta lapsi saa ruokaa ja vaatteita riittää. Muutamien kuukausien harjoittelun jälkeen alkoi viettää myös öitä siellä. Lapsi viettää silti suurimman osan ajasta (80%) kanssani. Saa katsella isänsä kuvaa ollessaan luonani. Nyt lähti ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen tapaamaan isänsä äitiä, täällä ikävöin lastani kyyneleet silmissä.
olen iloinen, ettei meillä ollut vuoroviikkosysteemiä. En käsitä, miten se toimii pitemmän päälle. Lapsi on käytännössä aina tien päällä, aina on mietittävä, kenen luona on luistimet, sukset, sadetakki, juhlamekko. Ja kenen luota kaverit voi tulla hakemaan ulos.
En jaksa uskoa, että pitemmän päälle kukaan vanhempi haluaa hankkia kalliita vaatteita ja harrastusvälineitä kahdet kappaleet vain siksi, ettei lapsen tarttisi roudata niitä mukanaan.