läheisensä menettäneet

Isän kuolemasta on nyt vähän yli 7 kk... Suru, tuska ja ikävä on valtava. Ensimmäiset kuukaudet meni sokissa ja vauvaa kantaen ja hoitaen, nyt koko ajan vaan enemmän ja enemmän konkretisoituu se mitä tämä tarkoittaa. Sanat ' ei enää koskaan' on tulleet liiankin tutuiksi.



Kesä tulee ja toiset iloitsee. Mulle tämä kesä on piinaava, kaikki tapahtuu ilman isää. Mun maailmani tärkein ihminen on poissa, lopullisesti. Ja ympäristö viestii jatkuvasti, että mun " pitäisi jo olla toipunut" ... Lapsetkin puhuu ukista paljon; siitä kuinka ukilla oli aina aikaa heille ja siitä mitä eivät enää voi tehdä ukin kanssa... Sydän itkee verikyyneliä pienten surun ja ikävän puolesta.



Oma jaksaminen on nollassa, enkä tiedä miten oikein olen selviytynyt näistä kuukausista. Lasten takiahan sitä on pakko jaksaa ja puskea itseään eteenpäin.



Sitten täällä palstalla (toisissa osioissa siis) lukee kuinka ihmiset valittaa milloin mistäkin ja haukutaan/arvostellaan toisia äitejä... Ja mun tekisi mieli vaan huutaa, kun on niin ikävä.



Onko teille käynyt niin, että ystäviä ja tuttavia on vaan hävinnyt elämästä surun myötä, ovat vaan lakanneet pitämästä yhteyttä? Tai sanoneet jotain loukkaavaa/vähättelevää? Mulle on käynyt näin muutamien kanssa, sellaistenkin joilta en sitä odottanut.

Mun äidin kuolemasta tuli kuukausi sitten vuosi. Se vuosipäivä oli niin kiireinen, etten liiemmin ehtinyt sitä silloin miettimään. Muuten kyllä ajattelen äitiä joka päivä joskus enemmän joskus vähemmän.

Ennen, kun se vuosi tuli täyteen, minä ajattelin aina asioita, mitä vasta vuosi sitten tehtiin äidin kanssa. Nyt ajattelen, että vuosi sitten minulla ei enää ollut äitiä. Se tuntuu taas jotenkin niin lohduttomalta niinkuin tästä voisi enää tulla enemmän peruuttamatonta. Äh, kuulostaa sekavalta, mutta semmoisia minä mietin.



Minä myös pitkään ajattelin, etten voi ikinä olla enää onnellinen. Nyt minulle on tapahtunut niin paljon hyviä asioita, että on alan jo uskoa sen onnen olevan lähellä. No, hitsi mun elämähän olisi täydellistä jos vain äiti olisi elossa.



Minulta ei ole ystäviä kaikonnut, kun ei minulla niitä ole niin paljon ollutkaan- äiti oli mun ystävä.=( Olen löytänyt yhden uuden ihanan ystävän. Meillä on niin paljon yhteistä; lähes saman ikäiset lapset, samansuuntainen elämänkatsomus ja huumorintaju ja hän on myös menettänyt isänsä pari vuotta sitten.



Minä en edes viitsi käydä tuolla muilla palstoilla ja varsinkaan kirjoitella sinne, kun siellä ollaan niin kärkkäitä arvostelemaan toisia. Minä pahoitan herkästi mieleni tuntemattomienkin puheista. Koen, että ainoastaan tänne voin kirjoittaa ilman, että joku hermostuu ja hyökkää kimppuun.



Minä nyt yritän nauttia tästä kesästä oikein kunnolla. Tämä on viimeinen kesä jonka saan olla kokonaan vapaalla. Koitan muistaa miten äiti rakasti kesää ja kaikkia pieniä asioita kuten kukkasia, perhosia ja haavan lehtien havinaa. Sillä tavoin hän on mukanani koko ajan ja katselee maailmaa ja varsinkin lapsenlapsiaan minun silmieni kautta. Kuulostan vähän höppänältä, mutta jotenkin sitä täytyy koettaa itseänsä lohduttaa. =)

Olen kirjoittanut tässä ketjussa aiemmin. Isäni kuoli viime kesänä heinäkuussa kolmen kuukauden sairastamisen jälkeen. Olin päättänyt kulkea isän rinnalla loppuun saakka ja niin myös tein. Raastava kesä, olin aivan rikki. Työhön menoa en voinut kuvitellakaan (hoitoalalle) ja samaa poissaoloa jatkan ensi syksyyn, ainakin. Masennuin.



Kysyit ystävistä. Kyllä niitä vain on jäänyt matkan varrelle, mitä en voinut koskaan kuvitellakaan.



Viime kesänä odotin isän poismenon jälkeen erästä vanhaa ystävääni keskustelutueksi. Meillä on pitkä historia, mutta viime vuosina soittelimme ja tapasimme harvakseltaan. Mutta juuri tuon yhteisen lapsuuden ja nuoruuden vuoksi odotin ystävääni käymään luonani, että olisin voinut hänen kanssaan muistella, jutella (minulla ei ole sisaruksia). Hän ei tullut.

Selitti kiirettä ja omaa saamattomuutta. Katkeroiduin.



Toisen ystäväni kanssa olemme olleet hyvin läheiset, ja hänelle tilitin hyvinkin raskaita tuntoja kesän ja syksyn. Yhteydenpito hänen puoleltaan alkoi kuihtua. Lopulta kysyin, mistä tämä johtuu. Hän kertoi työuupumuksestaan ja ajatteli, että en ymmärrä sitä nyt, kun olen kotona. En jaksanut ottaa selitystä vastaan. Regressoiduin, itkin, olin kuin pikku tyttö, tunsin itseni hylätyksi. Tästä kaoottisesta puhelinkeskustelusta on kuukausi aikaa, eikä ystävästäni ole kuulunut mitään.



Vaikea selittää näitä tarinoita. Mutta joka tapauksessa masennuksen keskellä etsin syitä itsestäni: minä olen pilannut suhteet, olen valittanut kurjuuttani liikaa, minua ei jakseta jne. Vaikka luulen, että asiat eivät ole näin. Tunnen ollessani ainut lapsi,että minulta puuttuu ne tärkeät sisarukset, joiden kanssa voisin jakaa surutyötä ja näinollen odotukset ystävien suhteen ovat suuremmat.



Mutta onneksi muutama ihminen on jaksanut taivaltaa rinnalla. Omalta kohdaltani voin sanoa, että lapsen syntymä ja läheisen poislähtö ovat vavisuttaneet suhdetta läheisiin ystäviin.

Mivaner ja Tust, teidät muistankin täältä. Itsekin olen tuonne ketjun alkupäähän kirjoittanut, silloin taisi olla tapahtuneesta parisen kuukautta.



Kovin on samoja tunteita meillä kaikilla. On hyvä kuulla, että kaikenlaiset tunteet on ns. sallittuja ja normaaleja tällaisessa surussa. Se tieto helpottaa silloin kun luulee tulevansa hulluksi.



Tuntuu, että elämä on jakaantunut kahtia. Oli aika jolloin olin onnellinen ja nyt on tämä aika, en edes tiedä miksi tätä kutsuisin... Ehkä sitä joskus vielä jaksaa olla onnellinenkin... en tiedä. Tuntuu vaan, että kun sontaa lähti tulemaan, niin sitä sitten tulee joka tuutista. Toivottavasti se aurinko taas joskus paistaa risukasaankin.



Musta on muutenkin tullut sellainen, etten kestäisi mitään ylimääräistä. Tavalliset arjen rutiinit saan menemään ja siinä se sitten onkin. Joku pieni vastoinkäyminen saattaa romahduttaa maailman... ja taas kestää ennenkuin saa itsensä kerättyä. Itkuhanat aukeaa milloin mistäkin.



Toiset ihmiset osaa olla todella tökeröitä. Mulle on kyllä sanottu (tai muille mun perheenjäsenille) mitä ihmeellisimpiä asioita. Monista olen loukkaantunut paljon. Normaalisti en vähästä hätkähdä.

Pari kaveria ei ole ottanut muhun mitään yhteyttä, en ole saanut osanottoja, en onnitteluja vauvasta. Sitten löytyy pari sellaista joille omat asiat on niitä tärkeimpiä, valitetaan milloim mistäkin, on niin kiire, jne.... Mä kun olen sellainen, että en osaa valittaa ja muutenkin mun on vaikea olla " heikko" , niin mun asiat ja tunteet jää sitten usein taka-alalle ja käsittelemättä.



Oon käpertynyt itseeni tämän surun kanssa, oon ihan sykkyrässä. Minäkin tunnen itseni välillä pikkulapseksi, joka kaipaa isän syliin, mutta ei pääse. Viime aikoina on ollut kausi, että oon ollut hirveän vihainen isälle, koska se jätti mut, meni kuolemaan ilman lupaa, noin vain yks kaks. Välillä tunnen syyllisyyttä siitä, että halusin kolmannen lapsen; mitä jos isä vietiin meiltä siksi?



Sitä oikeesti pyörii kaikenlaisia ajatuksia päässä, varsinkin yön pimeinä tunteina kun valvot kipeän vauvan kanssa, tai valvot muuten vain.



Nyt on taas aivot jotenkin jäässä, tuntuu, ettei saa mitään järkevää kirjoitettua, toisinaan taas tulee tekstiä vaikka kuinka paljon. Ehkei tänne kuitenkaan osaa kirjoittaa niin henk.kohtaisesti...



Voimia ja jaksamista!!!



Ja Mivaner: yritä olla välittämättä loukkaavista puheista! Se on vaikeaa, tiedän. Mä oon ajatellut ilkeästi, niistä, jotka mua ovat loukanneet tai mun suruani väheksyneet, että edessä tämä on teilläkin, katsotaan kuinka sitten selviätte. Multa tuskin myötätuntoa tippuu silloin.



Kaikkein pahiten mua on loukannut seuraavat sanat: ' no, onks pakko ajatella koko asiaa???

Minä menetin juuri yhden läheisimmistä ystävistäni - älykkään, ihanan nuoren naisen. Vaikka tiesin, että näin tulee käymään, tuntuu se silti ihan käsittämättömän pahalta. Joka tapauksessa, osa ystävistäni tai kavereistani, joille ilmoitin ystäväni taistelun päättymisestä, ei ole vastannut viestiini mitenkään. Eivät siis esittäneet edes surunvalittelua. Aivan käsittämätöntä mielestäni. Tiedän, että he ovat saaneet viestini. Jos muutaman viikon kulutua joku heistä kirjoittaa minulle, että " sori oli vähän kiire piti kyllä vastata mutku se jäi" niin voi olla, etten enää jaksa edes yrittää olla ystävällinen.



Koetetaan pärjäillä tahoillamme.

Osanottoni kaikille läheisensä menettäneille.

Menetin äitini reilu puoli vuotta sitten, äkillisesti.

Äitini poistui oman käden kautta. Mitään viestiä jättämättä.

Kuukausi kuoleman jälkeen synnytin " hätäsektiolla" keskosen.

Ihanan tyttövauvan, oman aarteeni.

Minulla on surutyö vielä tekemättä, en ole uskaltanut antaa surulle valtaa.

Veljeni löysi äidin kuolleena koulusta tullessaan, joten olen tukenut häntä ja auttanut asioiden järjestämisessä. Jäätiin aivan yksin. Veljeni on heikko ja haavoittuvainen nuorimies jolla on paljon opittavaa vielä elämästä.

Enoni kuoli päivää ennen synnytystä, kanssa aivan yllättäin.

Itse olen dementoituneen mummini omaishoitaja. Mummi asuu kanssamme. Päiviä ei välttämättä ole enään paljoa puhumattakaan vuodesta.

Tyttärellämme ei ole muuta isovanhempaa kuin isomummimme.

Äitini poismeno itkettää ja vihastuttaa päivittäin. Pahimmat ajat on kun kaikki on nukkumassa ja itse valvon. Tai pahin kun mies on töissä.

Yritän jatkuvasti keksiä uutta tekemistä etten ajattelisi asiaa.

Uskon että suren pikkuhiljaa. Tällä hetkellä muut tarvitsevat minua.

Voimia kaikille läheisensä menettäneille, ja kaikille ystäville jotka jaksavat tukea, teidän panos on suuri.



Äiti on maailman kaunein sana, äiti on parhain lohduttaja.

Silloin kun maailma syrjii lasta, äiti ei lakkaa lohduttamasta.

Äiti on taivaan kirkkain tähti, vieläkin vaik iäksi lähti.

olen itsekin kohdannut viimeisen reilun vuoden aikana, ja nimenomaan ihmisten taholta, jotka ovat kutsuneet itseään ystävikseni.

Isäni sairasti syöpää 1,5 vuotta ennen kuolemaansa. Juuri tätä tapahtumaa ennen aloin odottaa vauvaa. Kun kerroin asiasta " ystäväjoukolleni" , suurin osa ei sanonut mitään! Edes siis onnitteluja ei osattu esittää. Johtuneeko siitä, että kaikki tyttöystäväni ovat yli 35-vuotiaita ja lapsettomia, vaikkakin miehellisiä? Pitkin raskauttani minulta tuskin kysyttiin voinnistani. Oltiin ikään kuin mitään ei olisi tapahtumassa.



Sitten isäni kuoli pian - reilu vuosi sitten. Myöskään tästä asiasta en tässä porukassa ole voinut keskustella. Ikään kuin näitä hyviä ja huonoja asioita ei olisi tapahtunutkaan. Olen miettinyt pääni puhki tätä omituista käytöstä.

En todellakaan ole luonteeltani sellainen, että haluaisin jutella vain omista asioistani, päinvastoin. Siksi tämä kaikki tuntuu tosi oudolta.

Loukkaannun jo pelkästä ajatuksesta, että nämä kaverini olisivat esim. kateellisia siitä, että minulla on aviomies ja lapsi. Niin kauheaa oli elää isäni sairautta seuraten, etten voi käsittää kateellisuus-aspektia. Viime vuoteni ei todellakaan ollut kateuden arvoinen.



Mutta ehkä on niin, että vasta näin suurien asioiden edessä ne todelliset ystävät paljastuvat.

Äitini kuolemasta tulee huomenna 2 kk.

diabetes vei äitini tai siitä johtuneet sairaudet ensin meni munuainen sai siirrännäisen ja toimikin 13 v kunnes vuosi sitten alkoi sairastelu ja elokuussa tuli aivoinfarkti josta äiti kuitenkin selvisi.Silloin todettiin että munuainen ei enään toimi sai dialyysihoitoa joka kalkkeutti verisuonet lisänä vielä sepelvaltimotauti sekä varpaassa alkoi kuolio.Jalkaa pätkittiin pitkin viime talvea ja äiti joutui osastolle 13.2.05 jolloin piti taas tehdä pallolaajennut verisuoniin tai leikata jalkaa lisää.Alussa leikkaukset sujuivat hyvin pääsiäisen jälkeen tehtiin pallolaajennus joka onnistui hyvin,kunnes kahden päivän kuluttua tuli vuotoshokki jasta äiti ei toipunut kunnolla.Vointi romahti täysin äiti oli täysin käännettävä ja syötettävä potilas.17.4 lähdin äitini luokse kun sisareni soitti että nyt alkaa jo olla lopullista.Äiti tunnisti ja juttelikin ja joi jopa kahvia itse sitä pyysikin.20.4 olime käymässä niin vointi oli jo toivoton mutta äiti kuitekin pirteä ja pyysi jäätelöä kanttiinista jäätelö maistui ja jäi viimeiseksi ateriaksi.Torstai aamuna soitettiin osastolta että nyt kannattaa tulla jos haluaa nähdä,dialyysin aikana hengitys oli muuttunut katkonaiseksi ja oli pitkiä taukoja.Sisareni kanssa olimme äitini luona päivään asti ja illalla tulimme takisin ja äiti tunnisti paikalle tulleen kolmannen sisareni.Siinä pitelimme äitiä kädestä ja muistelimme lapsuutta ja aina kun poistuimme huoneesta niin hyvästelimme äidin.

Perjantaina menimme klo 11 ja äiti oli pirteä ja hyväntuulinen ja ihmettelimme että hänkö kuolee pian.Kun läksimme pois niin äiti sanoi että käy nukkumaan eikä enään herännyt illalla menimme 19.30 ja äiti hengitti läähättäen ja arvelimme että vain tunneista on kyse,pyysimme morfiinia muistan kun hoitaja tuli herättelemään äitiä sisareni tiuskaisi että nyt piikki,sen jälkeen hengitys rauhoittui mutta äiti ei ollut tässä maailmassa.Pyyhimme kuolaa, kostutimme suuta ja pitelimme kädestä sekä juttelimme miten ikävä meille tulee ja lapsiltamme lähtee ihana mamma jolle lapsemme oli elämän valo.Klo 21 lähdimme syömään hyvästellen äidin taas saavuimme takaisin 22.30 ja kävelimme rappuset ylös osastolle kun sisareni pelkäsi hissiä viimeisellä porrasvälillä minulle tuli tunn että äiti on mennyt,osastolla menimme huomeeseen niin äiti oli kuollut hetkeä ennen,hoitajat olivat vaihtaneet vaatteet 5 min aikaisemmin,Äiti oli kuollut ja mitä teki isäpuoleni jota äiti oli odottanut viikon luokseen? Makasi samalla osastolla alkoholipsykoosissa tiedottomana että vaimo kuolee huoneessa.Kun selvisi niin kuulimme pelkkää piruilua ja halveksuntaa koska emme kuulemma olleet äidin luona käyneet.

Tänään olen miettinyt äitiä kovasti ja miten tyttäreni puhuu aina että mamma on taivaassa.

Hautajaiset menivät sumussa muuta niistä selvittiin, ensikuussa on perunkirjoitukset ja näen siellä isäpuoleni jota en voi sietää hänen käytöksensä johdosta ja siitä mitä äiti joutui kestämään 20 v, vain kun rakasti miestään kuolemaan asti ja kyseli meiltä että missä xx on jouduimme valehtelemaan että kipeänä kotona.



Ikävä ei ikinä lopu ja kokoajan tekee mieli soittaa äidille ja tulee kyyneleet kun tietää että en voi ikinä puhua hänen kanssaan.Asia mistä olen onnellinen niin saimme saatella äidin pitkälle matkalle ja olla vierellä luulemme että äititiesi että olimme siinä lähellä,pahin mikä jäi mieleen oli eri elintoimintojen loppuminen vähitellen mieleen jäi miten verekierto loppui vähitellen ja raajat kylmenivät.



Kyllä tämä vähitellen varmaan helpottaa,toivottavasti.

joulukuussa 2002!ja edelleen suren ja ikävöin tosi paljon!alussa mummi oli joka päivä mielessäni, mutta nyt saattaa mennä päiväkin etten ajattele häntä.

törmäsin kaupassa eräänä päivänä kovasti mummiani muistuttavan mummon, tuli jotenkin tosi huono olo, alkoi oksettamaan ja kyyneleet tuli silmiini, ikävä iski täysin yllättäin.

mummini sairasti muutaman kuukauden kunnes luovutti, ennen sairautta oli tosi hyvä kuntoinen 70v.

olin juuri saanut esikoisen kun mummini sairastui.

vain muutama kuukausi mummini kuoleman jälkeen meiltä meinattiin viedä myös rakas lapsemme, joka sairastui täysin yllättäin kuolettavaan tautiin.meille ei annettu toivoakaan lapsen selviämisestä.oli tosi raskasta katsoa pientä vauvaa jota niin paljon rakastaa tajuttomana morfiinin alaisena teho-osastolla.

mutta kuin ihmeen kaupalla saimme pitää lapsemme ja siitä ollaan ikuisesti kiitollisia.suuri kiitos kuuluu lastenklinikan teho-osastolle!!!!!!

Menetin 24v veljeni äkillisesti pari vuotta sitten. Suru ja ikävä on ollut suunnaton, mutta suru nyt jo vähän ajan kanssa helpottanut, mutta ikävä on varmasti lopunikääni. Pyörii mielessä edelleen päiväittäin. Kuinka itse jakselet nykyään? Toivottavasti olet saanut valoa tunnelin päähän!!!

enkä ole vieläkään päässyt asiasta ylitse. Olen ehkä vain oppinut elämään sen kanssa. Joskus aikoinani ajattelin ja pelkäsin että sitten joskus kun olen 35 vuotias voi äitini kuolla. Olin kuitenkin vasta 26 vuotias kun äitini kuoli aivan liian aikaisin. Häntä todellakin olisi vielä tarvittu. Tämän vuoden alussa siskoni miehen isä menehtyi alle 50 vuoden iässä. Ja jos siinä nyt ei tarpeeksi olisi jo ollut, menehtyi minun mieheni isä pari kuukautta sitten vain 62 vuoden iässä. Kuukausi siitä menehtyi mieheni mummo ja nyt reilu viikko sitten tätini mies. Jos joku olisi sanonut muutama vuosi sitten että suku harvenee reilussa vuodessa viidellä hengellä, en todellakaan olisi uskonut. Enään en edes uskalla ajatella kuka on seuraava ja koska. Toivottavasti ei kukaan pitkään aikaan.

Oma rakas äitini on juuri sairaalassa. Tarina on niin pitkä, etten jaksa edes kaikkea tähän nyt alkaa kirjoitella, mutta yritän kuitenkin.



Kaikki alkoi n. kymmenen vuotta sitten hänen sairastuttuaan rintasyöpään. Rintasyöpä saatiin hoidettua ja toivoin/luulin jo tämän kaiken olevan takan. Sitten viime kesänä räjähti uusi pommi, äidilläni todettiin maksasyöpä joka oli jatkoa rintasyövälle. Äitini kävi läpi raskaat hoidot ja luultiin jo hänen päässeen voitolle taudista. Nyt hän joutui n. kuukausi sitten taas sairaalaan aivopaineen vuoksi, joka hoidettiin shuntilla. Toipuminen alkoi kunnes hän taas joutui viikko sitten sairaalaan, verioksennusten takia. Taas hänet hoidettiin ja luulin että tämä on vain yksittäinen onneton sairaus.



Kunnes tänään sain ikäviä uutisia häntä hoitavalta lääkäriltä. Äidille oli tehty ultra ja siinä oli näkynyt useita etäpesäkkeitä maksassa. :`( Minä luulin, että hänen maksasyöpänsä oli voitettu, enkä nyt tiedä mitä ajatella. Onko äiti jättänyt tahallaan kertomatta asiasta vai onko se shuntin laitto voinut saada syövän kasvamaan räjähdysmäisesti? Nyt on niin epätietoinen ja -toivoinen olo ettei ole tosikaan. Netistä tutkimalla olen kohdannut vain pahimmat pelkoni. Maksasyöpä tuntuu olevan kaikkein vaikeimpia syöpiä voittaa. En tiedä kenen puoleen kääntyä, mistä saada vastauksia kysymyksiin. Kuinka kauan äidillä on aikaa jäljellä? Pääseekö hän koskaan enää pois sairaalasta vai onko tämä jo viimeinen retki? Lääkärin kanssa puhuin tänään puhelimessa, mutta en voinut kysellä tuollaisia asioita kun esikoiseni oli vieressä.



Pusituuteri2n tavoin pelkään äitini kuolemaa. Yritän pitää viimeisestä toivon rippeestä kiinni, mutta silti tämä tuntuu niin lohduttomalta. Menettämisen pelko on aivan kamala. Äiti on todella rakas ja tärkeä minulle. Jos menetän äitini, ei minulla ole enää ketään " verisukulaista" joka merkitsisi minulle todella paljon. Erinäisistä syistä siteeni muihin lähisukulaisiin ovat melkein olemattomat, kukaan heistä ei merkitse minulle juurikaan mitään äitini rinnalla.



Kauhulla odotan ja pelkään sitä hetkeä kun joudun tähän ketjuun liittämään itseni äidin menettäneenä. :´(

Luin koko viestiketjun läpi kyyneleet silmissäni- viimeiset puoli vuotta ovat olleet todella raskasta aikaa minullekin.

Aasian katastrofissa niin moni menetti läheisensä, niin myös meidän perheemme, kaipaamaan jäämme nelihenkistä perhettä joista vanhemmat ovat löytyneet ja heidät olemme saaneet saattaa haudan lepoon. Vielä odotamme joka päivä uutisia kahdesta lapsesta- toistaiseksi vielä turhaan.

Kuluneen vuoden aikana olen ollut saattamassa hautaan kuutta sukulaista, läheistä, ystävää- herää pikkuhiljaa kysymys:MIKSI?

Varsinkin kun nuorien ihmisten elämä katkeaa yht`äkkiä, ei voi kuin protestoida:" Missä taivas on, missä Jumala on?" (Apulannan biisiä lainaten)

Olen myös nähnyt paljon unia näistä kadonneista ja menehtyneistä sekä tietysti unessa ollut itsekin tsunamin kourissa. Lisäksi näen kadulla elävien ihmisten joukossa jonkun joka hätkähdyttävästi muistuttaa kuollutta ystävääni, se pelästyttää joka kerta ja repii haavat auki. Samalla ymmärrän, että se on osa surutyötä joka on tehtävä, vaikkei se ehkä koskaan lop kokonaan.

Voimia kaikille jaksamiseen...

Kun läheinen ihminen kuolee.. Tulee shokki ja ajatus. Ei tämä eiole totta.Karu totuus kuitenkin iskeytyy päin kasvoja. Me emme voi kuolemalle mitään. Olemme voimattomia. Jos on hivenenkään verran uskonnollinen voi laittaa kädet ristiin ja pyytää voimia. Rukouksen kantava voima on ihmeellinen. Emmekä me asialle enää voi mitään. On katsottava elämää eteen päin, surua läpi käyden.Aina kun tuntuu, että jokin muisto tai tunne tulee,kannatta käydä läpi ja antaa kaiken tulla. Kun asian on ajatellut, niin tuntuu taas paremmalta ja voimakkaalta. Ammattilaisen tai saman kokeneen ihmisen kanssa on myös hyvä jutella. He varmasti ymmärtävät. Kaikkein tärkeintä on antaa aikaa surulle! Suru muuttaa muotoaan ja pysyy koko elämän. Mutta tulee niitä kirkkaita ja onnellisia päiviä.. Kaikilla ajallaan.. Mieheni kuoli tapaturmaisesti 1,5 vuotta sitten. Olimme molemmat 25 v.:ta. Suremaan jäivät lisäkseni kaksi pientä poikaa ja kolmas mahassani sekä keskeneräinen talo.Mutta me olemme jo hyvällä puolen surun kanssa. se on aina seurana,mutta nyt vain lämmöllä. Jokaiselle päivälle on varattu oma annos jaksamista! Voimia kaikille!!

Kurjaa mutta lohdullista kuulla, että " leski" olet selvinnyt noin hyvin, jos näin voi sanoa..silti tuntuu, että musertuu tämän tyhjyyden alle, vaikka vauva potkiikin masussa. Ihmeesti sitä näyttää silti selviävän, kun pakko on. Mieheni (32v) kuolemasta on 3kk:tta. On ihmismielelle käsittämätön kontrasti, että edellisenä päivänä ollaan yhdessä valitsemassa uuteen kotiin huonekaluja ja seuraavanapäivänä onni, tulevaisuus ja rakkain tuodaan eteen yllättäen ruumisautossa! Olen puhunut avoimesti, minkä ympäristö on kokenut hyvänä, että olen itse tehnyt lähestymiseni helpoksi. Ammattiauttajista ei juuri hyötyä, kun kuuntelijoita on laajassa ystäväpiirissä. Rukouksen voimasta en tiedä, alkuun en vihassani rukoillut mutta nyt rukoilen mieheni puolesta...ikäni olen kiittänyt rukouksissa hyviä elämäni asioista ja tällaisen vastauksen sain. En tule tätä asiaa kai ymmärtämään tämän elämän aikana, että näytetään miltä täydellisen onnellinen elämä olisi ja sitten mitä hyväntuulisin ihminen ja " joka paikan piriste" otetaan pois. Pelottaa mitä tapahtuu, kun raskaushormonit häviää ja arki vauvan kanssa alkaa. Ainut asia mitä vauva-elämässä ikinä jännitin oli unen vähäisyys ja nyt ehdinkin valvoa jo surun takia hurjasti ennen sitä. Toivottavasti vauvallani on isänsä pilke silmäkulmassa. Mielelläni kuulisin kommenttia, tämä auttaa...kiitos!!

Elämältä todellakin lähtee pohja pois.. Millään ei ole merkitystä. Kuin kaikki olisi viety. Kaikki!!! Vaikka vauva oli mahassa, tuntui, että mitä sitten. Eihän se näe isäänsä. Mutta asioilla on tapana järjestyä. En tiedä saanko koskaan vastausta,että Miksi mieheni piti kuolla. Kaikin puolin hyvä ja ihana ihminen.Mutta kaikella on tarkoitus.. Nyt vasta ymmärrän, kun joku sanoi, että parhaat viedään päältä. Aluksi se tuntui inhottavalta, mutta nyt jotenkin erilaiselta. Tiedän mieheni olevan ihanassa paikassa.. Monet ovat kysyneet miten pääsin yli?.. Omalla tapaa uskon Jumalaan.. Rukouksen kantava voima on vienyt minua eteen päin, TODELLA läheisten tuki ja ajatus: minä en lannistu!!!

Myös itkin joka päivä monesti n. neljä kuukautta ja siinä samalla johdin rakentamista yksin. Vastoin käymisiä tuli mutta en antanut niiden lannistaa. Ja sitten vasta tuli vauva, jota huomasin ajattelevani mieheni viimeisenä jälkeläisenä. Merkkinä siitä, ettei elämä lopu. Nyt katson lapsia ja toivon heistä löytäväni piirteitä isästään. Kyllä minulla on " suru kausia" ja joskus tuntuu, että ne ovat pahempia kuin koskaan. Mutta mottoni on, että suru-asia käydään läpi ja minä menen läpi harmaan kiven.

Muista aina, Sinä pärjäät!! Eikä sinun todellakaan tarvitse jaksaa yksin. Pyydä apua, niin minäkin tein. Sinä menet surussa sitä vauhti mitä menet. Älä kuuntele muita. Itke kun itkettä ja naura kun naurattaa!!! Minulla olisi varmasti paljon juteltavaa sinun kanssa... Mutta en paljoa ymmärrä näiden koneiden päälle, joten täytyy kysyä neuvoa.. Voimia sinulle koko sydämestäni!!!Sinä jaksat!! Ollaan yhteyksissä....

Olen jo pitkään seurannut tätä keskustelua ja huomannut etten ole yksin näiden tunteideni kanssa.



Äitini kuoli reilu pari vuotta sitten vain 54-vuotiaana aortan repeämiseen. Vielä edellisenä päivänä kaikki oli hyvin ja muistan ajatelleenikin kuinka onnellinen olin: rakastava aviomies, 3 suloista tytärtä, ystäviä, koti, työtä ja molempien vanhemmat elossa ja terveitä. Helvetti alkoi kuitenkin jo seuraavan päivän aamuna kun äiti soitti ja kertoi että hänellä on kova rintakipu ja häntä lähdetään viemään ambulanssilla keskussairaalaan. Jämäkkänä ihmisenä hän käski isäni mennä normaalisti töihin ja minullekkin hän sanoi pärjäävänsä yksin.

Olin huolesta sekaisin koko päivän. Yhden aikoihin soitin sairaalaa ja äiti sanoi tilanteen olevan hallinnassa ja häntä pidettäisiin viikonlopun yli tarkkailussa. Sovimme että minä ajelen seuraavana päivänä tyttöjen kanssa häntä katsomaan. Äiti kuulosti väsyneeltä ja käskin hänen nyt vain levätä.

Kuudelta illalla kännykkäni soi ja pikaisesti katsoin suuntanumeron perusteella että puhelu tulee sairaalasta. Luulin äitini soittavan ja vastasin tuttavallisesti, mutta soittaja olikin joku sairaanhoitaja. Uskomatonta miten paljon sekunnin murto-osassakin kerkeää ajatella. Ensimmäinen ajatus oli heti että tämä on paha, mutta samantien aivot alkoivat keksiä muita vaihtoehtoja soiton syyksi. Ehkei toivoa olekkaan vielä menettetty, ehkä tämä ei nyt tarkoitakkaan sitä kaikkein pahinta. Mutta sitähän se tarkoitti. Isäkään, joka oli heti töiden päätyttyä lähtenyt ajamaan sairaalaan, ei kerennyt enää nähdä äitiä elossa.



Kun ajattelen nyt tätä reilua paria vuotta taaksepäin, tuntuu uskomattomalta miten olen voinut selvitä siitä näinkin hyvin. Tämä on ollut yhtä helvettiä. Niinkuin äidin kuolemassa ei olisi ollut tarpeeksi, ruumiinavaus toi ilmi perinnöllisen sairauden joka oli syyllinen aortan repeämiseen. Minä odotteen nyt kutsua tutkimuksiin jossa selviää olenko perinyt tuon kavalan sairauden vai en. Sen jälkeen selviää tarvitaanko tyttöjä tutkia.



Suru ja ikävä on ollut musertava. Olen jo 33v, mutta olisin vielä tarvinnut äitiä. Hän oli paras ystäväni.

Pikkuhiljaa tämän surun kanssa on oppinut pärjäämään ja elämää pystyy jo ajattelemaan eteenpäin. Tuota perinnöllisen sairauden riskiä yritän ajatella mahdollisimman vähän, se on jos on, en voi sille nyt mitään. Lääkäri on kyllä lohduttanut sen verran että koska nyt ei ole havaittavissa mitään siihen viittaavaa, minulla tuskin on sitä. Ja näin ollen ei voi olla tytöilläkään.



Voimia kaikille läheisensä menettäneille!

Ja Mivaner, sinun kirjoituksesi ovat lohduttaneet minua tosi paljon!

Melko nopeasti alkoi tauti edetä siitä kun viimeksi kirjoitin tähän ketjuun. Päivä päivältä jouduin katsomaan kun äitini lipui käsistäni pois. Viimeinen yö oltiin siskoni kanssa äidin luona sairaalassa. Seuraavana päivänä, kun olin lähdössä sairaalaan, tuli soitto että äiti on kuollut. :`((( Äitini oli niin levollisen näköinen, kun makasi siinä sairaalan sängyllä. Enää ei vaikean hengityksen ääntä kuulunut, ei liikkuneet jalat ei kädet. Äidin otsa oli niin sileä ja ilme rauhallinen, että uskon hänen kuolleen nukkuessaan ilman kipuja.



Vaikka näin äitini kuolleena, sitä on niin vaikea käsittää..enää ei äiti tule käymään, ei soita, ei hymyile minulle, ei sano lohdullisia sanoja, ei pidä sylissään lapsenlapsiaan.. Milloinhan tämän käsittää oikein kunnolla? Itkin silloin, kun sain tietää että äiti kuolee pian, itkin niin paljon. Mutta nyt tuntuu etten voi vielä antaa itselleni lupaa surra. Ensin äidille pitää saada järjestettyä siunaustilaisuus, sitten annan surulle luvan tulla. Jos nyt alan surra, en jaksa hoitaa kaikkia käytännön järjestelyjä.



Tuntuu aivan hirveältä. Ihan vähän aikaa sitten luulin, että kaikki on kunnossa. Oletin, että äiti elää vielä pitkään. Vähän lohduttaa ajatus, että viime kesänä äidin sairastuttua, saimme kerrottua toisillemme kuinka tärkeä toinen onkaan. Saimme " jätettyä jäähyväiset" . Silti minusta tuntuu, että niin paljon jäi sanomatta, tekemättä.

with the blink of an eye the Lord came and asked you to leave. you went to a better place but He stole you away from me </3 feels like one part of my heart is gone.



and now you' ve gone away and left us with the memories of your smile.



mama 210864 - 261204



there' s a place where I' ll see your face again!

Kirjoitan nyt tänne, jos se vaikka helpottaisi... täällä näkyy olevan valitettavan paljon kohtalon tovereita.

Olo on turta ja typeränä yritän rämpiä arjessa eteenpäin... en voi edes käsittää miten se jatkuu ilman Iskää.

Nyt on kulunut kuukausi ja seitsemän päivää siitä, kun sain töihin soiton mieheltäni, että meidän (minun ja pikkusiskoni) Iskä on kuollut. Se kuulostaa edelleen yhtä isolta valheelta kuin silloinkin. Tuntuu vain siltä, että Iskä olisi matkoilla ja palaa vielä joskus.

Nyt huomaan että on vaikeaa kirjoittaakin... pukea ne kaikki ajatukset ja tuskaiset miksi huudot sanoiksi. Iskä oli 52-vuotias. En vielä edes tarkalleen tiedä mihin Iskä kuoli ja mitä sinä iltana tapahtui.Tämä on ollut pahin pelkoni pienestä tytöstä lähtien ja nyt se on totta. Niin kuin muutama muukin kirjoitti, myös minun mieltäni kalvaa ilmassa leijuvat salaisuudet ja kysymykset joihin en välttämättä koskaan tule saamaan vastausta.

Kävimme kappelissa katsomassa Iskää viimeisen kerran siskoni kanssa. Onneksi. Hänen siinä nukkuessa viimeistä untaan suustani tulvi viidentoista minuutin ajan sanoja ja rakkautta Iskää kohtaan... Kaiken sain sanottua, mutta se suunnaton ikävä ja kaipuu tuntuu repivän sisustaani ja kasvavan päivä päivältä.

Arjessa näytän jo normaalilta ja osaan hymyillä, mutta se kaikki on vain kohteliaisuutta muita ihmisiä varten. Pään sisällä Iskän pikku tyttö huutaa apua kun sydämessä raivoaa valtaisa tunnemyrsky.

Olen niin väsynyt tähän suruun ja murheeseen... Kevään ajan kirjoittelin tuonne lapsettomuus puolelle murheitani rankkojen hoitojen yhteydessä, mutta nekin tuntuu nyt lasten leikiltä tähän kaipuuseen verrattuna.