läheisensä menettäneet

Moi,muistatko vielä? Mä ajattelin sinua tässä ja päätin loikata kurkkimaan kuinka sulla menee=) Ei siis kovin hyvin, mulle on jäänyt tuo sinun äitisi syöpä mieleen niin vahvasti,että piti tulla kyselemään,kuinka jaksat. Vanhat tutut olemme tuolla www.aihevapaa.com taaperoissa, tuuhan kylään:)

Voi miten tutuilta teidän ketomuksenne tuntuvatkaan!



Äitini sai elokuussa 1996 aivan yht´äkkiä aivoveritulpan, hän oli silloin 65-vuotias. Äidillä oli joitakin perussairauksia ja sydänvika, joka oli leikkauksella hoidettu. Kesän -96 hän oli vähän huonommassa kunnossa kuin yleensä, mm. sydän jouduttiin tahdistamaan uudelleen sairaalassa. Hänen lääkitystään muutettiin, mutta asioiden piti olla periaatteessa kunnossa.



Kunnes sitten tuli se eräs elokuinen aamu ja äiti putosi vuoteesta yrittäessään nousta ylös. Tämä tapahtui kesämökillä, saaressa. Äidin saaminen sairaalaan vei aikaa ja pelkään sen vähentäneen hänen mahdollisuutta saada hyvää hoitoa. Veritulppa oli niin suuri, että aivoissa oli suuri tuhoutunut kohta. Vaikka hän olisi selvinnyt niin hän olisi jäänyt todennäköisesti vuodepotilaaksi.



Näin äidin seuraavana päivänä ja silloin hän oli jo tajuton. Seuraavana yönä se soitto äidin kuolemasta sitten tuli. Lankomies vastasi puheluun, jonka aiheen me tiesimme jo ennen ensimmäistä sanaa. Äiti oli kuollut aivan rauhallisesti.



Kävimme katsomassa häntä seuraavana aamuna. Se oli kamalinta mitä elämässäni on koskaan tapahtunut. En ollut ikinä nähnyt kuollutta ihmistä. Onneksi osastonhoitaja osasi lohduttaa meitä todella hyvin. Parempi ettei äiti jäänyt kitumaan.



Seuraavat viikot kuluivat sumussa. Kaksi päivää äidin kuoleman jälkeen olin häissä, joista tuskin muistan mitään jälkeen päin. Monta kuukautta myöhemmin en tahtonut tajuta etten voi soittaa ja kysyä neuvoa.



Olin raivoissani äitiä hoitaneitä lääkäreitä kohtaan, halusin haastaa heidät oikeuteen. Olin todella vihainen kaikkia ikääntyneitä ihmisiä kohtaan, sillä mielestäni äitini kuoli aivan liian nuorena (hän on pitkäikäisestä suvusta, jossa ei kukaan kuollut alle 80-vuotiaana). OLin raivoissani kun ihmiset valittivat milloin mistäkin mitättömästä aiheesta. Kävin läpi kaikki surun vaiheet.



Kolmisen vuotta äidin kuoleman jälkeen sairastuin masennukseen ja kävin yksityisellä psykiatrilla sekä söin masennuslääkkeitä noin vuoden. Yksi syy masennukseen oli äidin osittain " epämääräinen" kuolema. Kului taas vuosia ja masennus uusiutui. Taustalla kummitteli äidin " väärä ja epäreilu" kuolema, luopuminen mukavasta työpaikasta (äitiyslomasijaisuus) sekä aviomiehen tekemä pahoinpitely. Kävin jälleen psykiatrilla ja söin lääkkeitä.



Olen sitä mieltä etten pääse koskaan eroon tästä äidin traumaattisesta kuolemasta. Suru on tietysti hälventynyt, mutta aina silloin tällöin tuska tulee esiin.

olen kirjoitellut tällä palstalla, tässä ketjussa aiemmin.



Saitko työstettyä äitisi menetystä hänen poismenonsa jälkeen? Vai koetko, että psykoterapiassa aloit vasta kunnolla käsittelemään suruasi? Saitko terapeutilta apua ja osaatko kertoa, kuinka asiaa hänen kanssaan käsittelit?



Isäni kuoli 7 kuukautta sitten, minkä tiimoilta olen masentunut aika vahvastikin. Yritän purkautua terapeutilla, mutta en tahdo päästä avautumaan. Koen, että olisin tarvinnut apua aiemmin, mutta en jaksanut sitä niin intensiivisesti hakea. Minulla ei ole juurikaan ihmisiä, kenelle olisin pystynyt puhumaan niin paljon kuin puhumista olisi.



Edellämainitun vuoksi olisin kiinnostunut Sinun kokemuksistasi.

Hei Tust,



olin varmasti niin shokissa etten moneen kuukauteen tuntenut oikein mitään. Vasta myöhemmin puhkesi masennus ja varmasti siihen oli suurimpana syynä äitini kuolema.



Ensimmäinen terapeuttini keskittyi sillä hetkellä lähinnä niihin asioihin, jotka olivat silloin päälimmäisenä mielessä (työasiat) ja joka sillä hetkellä tuntui kaikkein ahdistavimmalta.



Myös toisella kerralla työasiat saivat menemään terapeutille, mutta hänen kanssaan keskustelimme joka kerta jostain teemasta ja hän vaikutti empaattisemmalta henkilöltä kuin ensimmäinen terapeuttini.



Kukaan terapeutti ei koskaan anna suoranaisesti ohjeita mitä ja miten tehdä, joten niitä on turha odottaa. Minua terapeutti auttoi lähinnä siinä suhteessa, että ajatukseni " jankkasivat" jotain tiettyä rataa ja terapeutti kyseenalaisti nämä ajatusmallini. Hän myös kertoi mitä hyviä puolia näki tilanteessani.



Sanoisin, että terapeutti auttoi siihen pahimpaan ahdistukseen ja saatuani lääkitystä asia ikään kuin sitten kuihtui pois. Koin silloisessa elämäntilanteessani, että terapeutista oli apua, sillä en voisi samalla tavalla puhua kenellekään ystävälleni tai siskolleni.



En tiedä oliko tästä selostuksestani mitään apua. Jos terapeuttisi ei tunnu riittävän hyvältä niin suosittelen kokeilemaan toista terapeuttia. Kaikkien ihmisten kanssa ei ole jostain syystä aina samalla aaltopituudella.



Tsemppiä!

Isäni kuoli enemmän tai vähemmän yllättäen syyskuussa vuonna 2001. Hän oli alkoholisti, joten siksi oli odotettavissa että elimistö jossain vaiheessa pettää. se olikin ensimmäinen mietteeni kun äitini uutisen minulle kertoi, että no vihdoin se pääsi parempaan paikkaan. en osannut surra ollenkaan, emme olleet läheisiä koska muutimme äitini kanssa pois kun olin 10 vuotias. sen jälkeen näimme vain satunnaisesti ja ennen kuolemaansa emme olleet nähneet kahteen vuoteen. Hautajaispäivänä menin katsomaan häntä arkussa ennen siunausta, ei näyttänyt yhtään isältäni.. alkoholismi ja meidän vähäinen näkeminen oli aiheuttanut sen, että omassa mielessäni muistin isän nuorena ja hyväkuntoisena, niin kuin hän oli lapsuudessani jolloin vietimme vielä aikaa perheenä. oli aika kauhea tilanne mutta pidin itseni kasassa koko hautajaisten ajan. Samana iltana oli kavereiden kesken juhlat, joihin menin iloisin mielin. Kaverit olivat keskenään jutelleet miten hyvin olin asian ottanut ja että siitä voisi varmasti vapaasti jutella. Kun ensimmäinen kysyi että miten meni, repesin täysin itkemään, ihan yllättäen.. sain kuitenkin itseni kasattua ja ilta jatkui suht mukavasti. kuitenkin kotiin päästyäni ei itkusta tullut loppua koko viikonloppuna. surin lähinnä sitä etten ollut pitänyt häneen yhteyttä, ja että olin omaksunut äitini kylmän asenteen koko ihmiseen. se oli kamala paikka huomata ettei virheitään enää voi korjata.. podin todella huonoa omaatuntoa pitkään. Muuten normaali elämä jatkui kunnes parin kk:n päästä huomasin, että olin ahdistunut ja sain ihme paniikkikohtauksia, opiskelu hankaloitui mutta sain kuitenkin suoritettua harjoittelut ja kurssit. kävin koulussa psykologilla kerran viikossa noin 9 kertaa ja minua se kyllä auttoi, vaikka puhuttiin millon mistäkin eikä aina välttämättä edes isän kuolemasta. minua helpotti vaan saada puhua kaikesta vieraalle ihmiselle. Sen jälkeen paniikkihäiriö lieveni ja nykyjään kohtauksia tulee enää harvoin, eivätkä ne liity mitenkään isääni. Jossain muodossa ajattelen häntä suht usein, en kuitenkaan päivittäin, haudallakin tulee käytyä liian harvoin. Oma suruprosessini oli siis suhteellisen helppo teidän muiden tarinoihinne verrattuna. osaan vaan arvella miten vaikeaa teillä täytyy olla ja voin vain toivottaa paljon voimia ja toivoa että ajan myötä suru helpottaa, pikkuhiljaa. uskon että näin on. Olen etukäteen jo miettinyt että mahtaako ahdistus palata sitten kun saan omia lapsia.. olen siihen jo varautunut. Unia olen isästä nähnyt muutaman harvan kerran, mutta ne ovat olleet hyvin positiivisia ja mukavia unia. Olen toivonut että näkisin hänestä unia useammin mutta eihän ne toivomalla tule. Välillä olen vaikeassa tilanteessa miettinyt että annas isä nyt voimia sieltä paremmasta maailmasta.. eli jollain tavalla pidän häntä suojelusenkelinäni.



suuret osanotot kaikille läheisensä menettäneille.

Kunpa saisit vahvat siivet,

jotka kantavat Sinut arkipäivän alhaisuuksien yläpuolelle,

masennuksen, toivottomuuden ulottumattomiin,

vahvat siivet joilla kannat niitä,

joita kannettavaksi olet saanut,

vahvat siivet joilla suojaat niitä,

jotka suojaasi tarvitsevat,

vahvat siivet,

joilla lehahdat Isän Jumalan kämmenelle kun omat voimasi uupuvat

ja vahvat siivet, että jaksat hymyillen selviytyä tästä päivästä

ja huomisesta, mitä tullessaan tuovatkin.



Tämän runon sain kaverilta sanojen sijasta mieheni kuoleman jälkeen

Runosi pisti miettimään. Omaan suruunsa tahtoo käpertyä, jäädä siihen tavallaan " loukkuun" ; ainakin minulle on käynyt niin lisänä masennus.



Runo muistuttaa elämän jatkuvuudesta, vastuuta läheisistä ihmisistä, voimien loppuessa Jumalan turvasta.



Kun jaksaisi pinnistellä muistaen nuo ajatukset. Ei läheinen poisnukkunut tahtonut omaisen jäävän suruun kiinni, vaan jatkaa elämää.



Isäni sanoi: Kasvattakaa lapsesta kunnon aikuinen, pitäkää äidistä huoli.

Mieheni kuolemasta on kulunut kohta 2 vuotta ja silti välillä ihmettelen miksi kaikki kävi näin (itsemurha) olen vihainen itselleni kun en pystynyt auttamaan ja tukemaan tarpeeksi(kodin ja 3 lapsen hoito) ja usein toivoisin että kaikki olisi vaan pahaa unta ja heräisin.

Olin 15 kun äitini kuoli yllättäen syöpään.

Olin itse paikalla kuoleman hetkellä.

Se oli jotain niin outoa. En ole aiemmin menettänyt ketään rakasta.

syövästä saimme kuulla 1kk ennen kuolemaa, joka oli jo shokki.

Isämme ei kertonut meille todellista tilannetta, vaikka hän tiesi että äiti ei elä pitkään.

Meille lapsille kerrottiin vain että hoidot aloitetaan jne..

Toivo eli siis koko ajan..äiti selviää!

Se oli hyvin sekavaa aikaa kun kuulimme syövästä..

Itse olin päättämässä peruskoulua ja yritin keskittyä viimeisiin kokeisiin ym.

Äiti oli välillä sairaalassa ja välillä kotona kunnon mukaan.

Äidin ollessa sairaalassa eräänä sunnuntaina saimme kotiin puhelin soiton, jossa ilmoitettiin että äidillänne on elinaikaa muutama tunti.

Sitä olin jokus miettinyt olisi kauheata saada sellainen ilmoitus.

Sitä ei vaan ymmärtänyt.

Menimme sairaalaan oli mielettömän paha olla, mutta äiti vielä puhui muutamia sanojakin ja yritti kovasti nousta ylös.

Ajattelin vain että älä rasita itteäsi, muuten voi käydä huonosti..lepää vaan..

Sitä ei tajunnut että äiti kuolee. Tuntui vain siltä että olisi ollut katsomassa häntä sairaalassa. Ettei se olisi mitään niin lopullista.

Illalla hän nukkui pois läheisten läsnäollessa..Sen hetken muistan aina.



Nyt siitä on kohta kulunut viisi vuotta. Olen päässyt asian yli, mutta aikaa se vei.

Ensimmäinen puoli vuotta oli " helpointa aikaa" .. tapasin kihlattuni 1kk kuoleman jälkeen. Elämään tuli jotain uutta ja ihanaa rakastuminen:)

Se auttoi jaksamaan kesän yli.

Syksyllä alkoi totuus valjeta äitiä ei oikeasti ole.

Unet alkoivat tulla välillä ikäviä unia mutta enimmäkseen unia, jossa sanoin äidille asioita, joita jäi sanomatta, kuten rakastan sinua ym..

Herätys oli masentava, kun tajusi että se ei olekaan totta, äiti ei eläkään.



Toipumista vaikeutti myös kotiolot..isän alkoholin käyttö.



Nyt olen 20 ja elämä edessä. suhdekin on kestänyt läpi kaiken tämän ja kihlattuni on ollut parhaansa mukaan tukena heikkoina hetkinä, vaikka hän ei osaa menetyksen tuskaa kuvitellakaan.

moi.



Tilanteesa, ikävä kyllä kuulostaa tutulta. itse olen nimittäin 23 vuotias, ja noin kksi kuukautta sitten oli kamalin päiväni sitte koko elämässäni. Mun isosisko kuoli, täysin odottamattomasti. Ei ollut mikään onnettomuus, van ns. sairaskohtaus. ikää hänellä oli vasta 27v. joten koko elämä olisi ollu vielä edessä. Tämän tapahtuneen jälkeen, ei ole ollu yhtään päivää etten olisi itkeny ikävää. Kaikki tuntuu niin pahalta. Meillä oli todella läheiset välit. joka päivä vaihdoimme kuulumiset ja jäi paljon yhteisiä suunnitelmia tekemättä. vielä edellisenä iltana viestiteltiin, ja suunniteltiin miten kesällä lähdetään lasten kanssa muumimaahan ym. kamalinta nimittäin on, että pieni ihana 1v4kk poika jäi ilman äitiä. Se ajatus saa mut aina itkemään. en tiedä koska pääsen asian yli, pääsenkö koskaan. ikävä on kova, eikä siihen mikään auta. Mutta voimia sun elämään. Pistä viestiä jos haluat keskustella enemmän.

Tiedän itse että surusta selviäminen vie aikaa ja välillä sitä oli niin epätoivoinen, että ajattelin että olen itsekin valmis kuolemaan.

Ei vaan jaksanut..

Tuska ja ahdistus on vaan niin kova, kun menettää läheisen, että tähän menessä en ole elämässä pahempaa kokenut.

Uskokaa että te selviätte..minäkin selvisin:)



Minulla oli jo menetyksestä paha olo, mutta tuskaa lisäsi vain isän kanssa asuminen(joka on alkoholisti). Viisi vuotta nuoremmasta pikkuveljestä huolehtiminen. Asuimme enää kolmistaa, kun muut sisarukset olivat muuttaneet pois jo kotoa.

Hän ei toisinaan antanut meidän nukkua, kun tuli kännissä yöllä kotiin, ei ostanut ruokaa jne..Huusi vain..

Minä opiskelin ja oli vaan jaksettava, vaikka yöllä ei olisi montaa tuntia nukkunutkaan..

Kävin salaa kriisikeskuksessa puhumassa, koska häpesin että joudun käymään siellä..Isäni oli tehnyt selväksi että heikot käyvät sellaisissa puhumassa!!



Minä olin 16 ja pikkuveli 11. v..tätä jatkui siihen saakka, kunnes täytin 18 ja pääsin muuttamaan pois kotoa.

Tästä alkoi vasta edellytykset todelliseen surusta selviämiseen.



Itkekää ja antakaa surun tulla ulos, puhukaa..

Voimia teille kaikille..uskon että selviätte:)

minäkin olen menettänyt läheiseni, pienen vauvani. tuntui kuin maa olisi vedetty altani, eihän näin voi käydä. surutyötä olen tehnyt puhumalla ja paljon. sen olen itsestäni huomannut etten kestä enään mitään surullista edes elokuvissa tai tv-sarjoissa. itken pienestäkin, vaikka kyseessä olisikin todellakin vain elokuva. niinkuin eilenkin kun tuli se pullopostijuttu, jossa se mies hukkui :( uniini pienienkelini ei ole tullut, mutta mielessä koko ajan. voimia teille kaikille läheisenne menettäneille.

Olisin kysynyt teiltä jotka olette jo läpikäyneet kuolevan vanhemman vierellä olon/tukemisen yms että miten te jaksoitte? Miten käytännössä toimitte?

Itse tunnen valtavan suuria, tuntuu että tukahdun niihin, tunnemylläköitä ihan laidasta laitaan ja sitten koen niistä negatiivisemmista fiiliksistä/ajatuksista huonoa omatuntoa:/

Rakastan äitiä tottakai mutta samalla " inhoan" eräitä hänen tapojaan toimia niin nykyisin kuin silloin kun olin lapsi, koen että hän toimii väärin eikä edes lähestyvä kuolema tunnu asioita muuttavan.

En haluaisi hänen kuolevan mutta samalla jotenkin toivon että hän pääsisi jo pois, on helvettiä seurata hänen oloaan ja olemustaan.

Tuntuu että pitäisi revetä yli-inhimillisiin suorituksiin esim tapaamisten/korvana olemisen suhteen mutta rajansa kaikella!

Minun on kuitenkin ensisijaisesti ajateltava omaa jaksamistani ja lapsiani (äiti ei tunnu asiaa oikein ymmärtävän mutta en halua esim niinä päivinä kun äiti on tosi huonona oksentelee jne niin kyläillä siellä lasteni kanssa) koska ihan jo arki itsessään kysyy energiaa kahden pienokaisen kanssa.

Ajateltava sitä että jaksan olla äiti ja puolisokin unohtamatta kuitenkaan sitä tosiasiaa että olen saattohoitovaiheessa olevan naisen tytär.

Kamalan ristiriitaisia tunnetiloja, välillä toivoisin että voisin painaa jotakin nappia päässäni kunhan tämä vain loppuisi. Alkaisi uusi vaihe vaikka se olisikin tässä tapauksessa se surutyö ja ikävä äidin kuolemasta johtuen.

Vaikka toisaalta minähän ikävöin häntä jo nyt, ikävöin niin että sydäntä puristaa ja kyyneleet kihoavat silmiini, tuntuu että pakahdun.

On järkyttävää katsoa hänen kipujaan, hän on vielä kotona ja morfiinijohdannaisia on lääkityksenä mutta silti tuntee kipua säännöllisesti.

Tänään repesin itkuun kun äitini läksi meiltä kotiinsa tuohon 150m päähän pyörätuolinsa avulla, katselin sitä hidasta kulkua selkä hieman kumarassa ja aloin vollottamaan.

Miten minun vasta 47v täyttänyt äitini voi olla tuossa jamassa, MITEN ja MIKSI??? Ja miten minä selviä tästä, tai siskoni tai lapseni?

Niitäkin jo mietin että miten selviää siitä kun äiti sitten poistuu luotamme, aion olla hänen vierellään silloin, pitää kädestä kiinni ja silittää. Entä sen jälkeen? Haluaisin osallistua äidin pesemiseen ym mitä nyt menehtyneelle tehdään, haluan olla kaikessa mahdollisessa mukana ja keskustella Terhokodin hlökunnan kanssa jotka häntä hoitivat. Olen sen tyyppinen luonne että kaikki selkeät faktat/toiminta helpottavat jollakin tavalla oli asia sitten mikä tahansa. Vaikka voihan olla että lamaudun täysin.

Mutta miten tuosta selviää? entä jos saan jonkin kohtauksen tms ja miten kohdata ja jaksaa olla äiti heti sen jälkeen.

En ymmärrä, en ollenkaan ymmärrä tätä:ó(

Tai siis tulevan anoppini... Meidän häitä tanssittiin vajaa kaksi kuukautta myöhemmin... Anoppini oli hyvin ihana, lämmin ja suurenmoinen ihminen, mitään huonoa asiaa minulla ei hänestä ole! Hän sairastui 24-vuotta aikaisemmin kun mieheni syntyi, tai hänellä olli tämä sairaus piilevänä jo ennen sitä mutta puhkesi raskauden myötä. Olimme jutelleet appiukkoni kanssa siitä edellisellä viikolla ja hän oli vakaasti sitä mieltä että häät pidetään tapahtui mitä tapahtui... Ja niin ollen laitoimme kutsut lauantaina postiin ja maanantaina meni sukulaisille suruviesti ja tiistaina ja keskiviikkona hääkutsut... Arvaatkaa vain kuinka pahalta itsestä tuntui, kun tiesi ettei niitä kutsuja saa pois... Vieläkin minulla on ikävä häntä, vaikken tuntenut kuin vajaan kolme vuotta... Mutta eräs ystäväni sanoi että anoppini ei hylännyt meitä vaan hän elää sydämessämme ja suojelusenkelinä olkapäällämme loppu elämämme, ja siihen kyllä uskon!

Menetin pikkusiskoni, kun hän oli 18-vuotias. Hän teki itsemurhan aivan yllättäen. Muistan vieläkin hetken, kun poliisi tuli ovelle (asuin silloin jo muualla, mutta olin viikonloppua kotonani). Minä olin se, joka sai tiedon ensimmäisenä ja jouduin tunnistamaan siskoni kuvasta ja kuvauksesta. Tuosta suuresta menetyksestä tulee tänä vuonna viisi vuotta ja joskus vieläkin muistan sen hirveän tunteen, kun tajusin mitä asiaa poliisilla oli.



Ensimmäinen vuosi kuoleman jälkeen oli hirveä. Vieläkin vähän ihmettelen, että perhe pysyi kasassa. Olen ilmeisesti suht vahva ihminen ja olen selvinnyt näin jälkeenpäin katsottuna aika hyvin. Vaikka ikävä säilyy lopun elämääni, elämäni on nykyään onnellista. Olen naimisissa ja kahden pienen tytön äiti. Joskus mietin, miten ihanaa olisi, jos siskoni olisi nähnyt perheeni, mutta olen hyväksynyt hänen poissaolonsa.



Suru tosiaan muuttuu ajan mittaan. Ensin se on synkkää ja lohdutonta, mutta ajan kuluessa suru muuttuu " kauniiksi" ja haikeaksi ja sen kanssa on helpompi elää.



Voimia teille kaikille ja lämmin osanottoni rakkaittenne menetyksen johdosta!

Joulukuisessa tsunamissa menetin tätini perheineen :( vain nuorin lapsi jäi eloon. Onneksi heidät löydettiin ja hautajaiset olivat onnistuneet. Ja kauniit.



Meillä aina ollut läheiset välit kaikkien sukulaisten kanssa ja olemme tavanneet säännöllisesti, viettäneet synttäreitä, jouluja, uusia vuosia yms yhdessä. Tuntuu pahalta, että nyt tapaamisista puuttuu yksi perhe. Tätini oli minulle hyvin läheinen ja teininä asuinkin vähän aikaa heillä.



Luulin että olin päässyt tapahtuneen yli, mutta hautajaiset muuttivat kaiken. Tuntui kuin haavat olisi revitty uudestaan auki. Ja nyt olen nähnyt heistä unia. Kamalinta on silloin, kun lapseni kysyvät " koska mennään käymään heillä?" tjn vastaavaa. Vastaus tuntuu pahalta. Ei koskaan.

luin tätä ketjua ensimmäistä kertaa. On jo myöhä, ja pitäisi mennä nukkumaan, sillä aamulla odottaa töihinlähtö...Mutta haluan kuitenkin kertoa muutamalla sanalla omasta kokemuksestani.



Äitini sairastui syöpään 47-vuotiaana. Hänet leikattiin ja säde- ja sytostaattihoidot aloitettiin. Ensin näytti hyvältä. Sitten todettiin, että syöpä oli jo lähettänyt etäpesäkkeitä, sittenkin. Tiesin, että äitini tulee kuolemaan - milloin, sitä en tietenkään tiennyt. Jännitin hänen jokaista kontrollikäyntiään sairaalassa. Kädet täristen vastasin puhelimeen, kun hän soitti kertoakseen, mitä oli sanottu. Joskus sain huokaista helpotuksesta taas muutamaksi viikoksi. Joskus tuli huonompia uutisia. Putosin, mutta sitten löytyi taas uudenlainen tasapaino, " näillä korteilla nyt sitten pelataan eteenpäin" . Kolme kuukautta ennen kuolemaansa äitini kertoi minulle, ettei hän tule paranemaan. Olin tiennyt sen jo pitkän aikaa, mutta yritin aina olla positiivinen, kannustaa ja antaa toivoa. Jälkeenpäin olen jäänyt tätä miettimään; emme missään vaiheessa juuri puhuneet esim. äitini suhtautumisesta kuolemaan. En tiedä, olisiko hän edes halunnutkaan. En kuitenkaan halunnut ottaa asiaa esille, minusta hänen olisi se kuulunut tehdä.



Ahdistus oli ajoittain valtaisaa. Heräsin öisin ja tunsin tukehtuvani, kun tajusin, että pian minulla ei enää ole äitiä. Olo oli voimaton, katkerakin.



Äitini kuoli rauhallisesti kotipaikkakuntansa terveyskeskuksen vuodeosastolla, jonne hän meni 5 pv ennen kuolemaansa. Olen onnellinen siitä, ettei hän joutunut makaamaan siellä kovinkaan kauan. Kaikkein onnellisin olen siitä, että koko perheemme oli siellä viimeisen yön äidin vierellä valvomassa. Hän kuoli aamulla meidän kaikkien ollessa siinä; minä pidin häntä kädestä ja silitin poskea. Tämä on asia, joka minua on LOHDUTTANUT SUUNNATTOMASTI jälkeenpäin. Äidin ei tarvinnut lähteä täältä yksin, vaan me saimme olla saattamassa häntä niin pitkälle, kuin ikinä on mahdollista.



Äitini sairasti 3 vuotta eli hän oli kuollessaan 50v. Liian nuorena jouduin hänestä luopumaan, mutta toisaalta sain pitää hänet 29 vuotta. Kaikille ei sitäkään suoda. Kaipaan häntä kovasti. Kaipaan häntä erityisesti nyt, kun minulla on reilun vuoden ikäinen tytär. Onneksi välini isääni ovat läheiset. Hän ei kuitenkaan voi korvata äitiä. Omaa suruani lisäsi ajatus siitä, että isä jäi yksin ja huoli hänen pärjäämisestään. Onneksi hän on päässyt jaloilleen.



Nyt on pakko mennä nukkumaan. Yritän jatkaa paremmalla ajalla. Toivon voimia kaikille läheisensä menettäneille tai läheisen sairautta läheltä seuraaville. Muistakaa huolehtia omasta jaksamisestanne parhaanne mukaan. Toivon, että löydätte lohtua juuri silloin, kun tuntuu raskaimmalta.



Halauksin,



Avalon

Äitini sai tietää sairastavansa keuhkosyöpää lokakuussa 2004. Syöpä oli levinnyt hänen keuhkoissansa n. 10 vuotta ja kun se löydettiin oli syöpä jo ehtinyt levitä lähettäen etäispesäkkeitä. Hän sai stytostaattihoitoa, joka oli liian raskas hoitomuoto hänelle ja hänen tilansa huononi. Kaiken kaikkiaan hän oli sairaalassa kolme kertaa ennen kuolemaansa. Äitini ehti viettää sairaalassa 56-vuotissynttäreitänsä, mutta kuoli vain 4 päivää synttäreidensä jälkeen. Hänen suurin surunsa oli se, että tyttäreni (2 v.) eli hänen lapsenlapsensa ei muista häntä kuin valokuvista. Lääkärit olivat ennustaneet äidin elävän vuodesta kahteen vuoteen, mutta hän eli vain 5 kuukautta. Sairaalan hoitajat/lääkärit eivät olleet kertoneet meille omaisille, että äitini sairasti myös keuhkokuumetta, joten emme tienneet miten paha äidin terveydentila oli oikeasti. Tiesin menettäväni äidin, mutta en tiennyt sen tapahtuvan niin äkkiä ja yllättäen. Saadessani soiton sairaalasta ja kuullessani äidin kuolemasta olin todella järkyttynyt. Menin sairaalaan katsomaan äitiäni mieheni kanssa hänen kuolemansa jälkeen ja otin myös hänestä kuvia. Näytän niitä ehkä myöhemmin tytölleni, kun hän on vanhempi. Laskin äidin uurnan hautaan omana syntymäpäivänäni, joten ympyrä sulkeutui. Odotan kesäkuuta, jolloin äitini haudalle tulee muistokivi ja hauta ei näytä enää alastomalta ilman sitä. Läheisen menetys on aina erittäin rankkaa eikä vuoronumeroita jaeta etukäteen. Voimia ja Tsemiä kaikille läheisensä menettäneille !

Nostan vähän tätä ketjua, ettei katoa. Minua näiden viestien lukeminen on lohduttanut kovasti. Olen käynyt aina välillä täällä lueskelemassa vaikken ole aikoihin kirjoitellutkaan.

Toivottavasti vielä monet muutkin surevat tänne löytävät. Kirjoitelkaa vain rohkeasti. Hyvää kesää kaikille!

Tässä on mun juttu.



Äiti sai aivoverenvuodon kohta vuosi sitten. Äiti on vielä elossa mutta jossakin muualla. Äiti katsoo kun sille puhuu mutta se ei vastaa. On kamalaa katsoa kuinka itselle maailman tärkein ihminen kärsii eikä voi tehdä sille mitään.



Vasta nyt kuukausi sitten olen alkanut sisäistää asiaa vähitellen etten saa enää omaa äitiä takaisin. Olen 23-vuotias, mutta tarvisin omaa äitiä vielä paljon. Ennen oltiin kuin parhaat kaverit, soiteltiin lähes joka päivä, käytiin ostoksilla yhdessä jne.. Ja nyt on uskomatonta ettei voi enää soittaa äidille jos jotain hauskaa on sattunu. Pari päivää sitten ku mun tyttö ( 4 kk) kääntyi selältä mahalleen, otin jo puhelimen käteen että soitan äidille ilouutiset. Ihan sisältä kouras ku tajusin ettei äidille voi soittaa.



Joka päivä ajattelen äitiä ja soitan isälle joka käy äidin luona. Kysyn äidin kuulumiset joka päivä vaikka sisimmässä tiedän, ettei mitään ihmettä ole tapahtunut. Joka päivä itken kun mietin kuinka on äitiä ikävä ja kuinka hänen apuaan tarvisin. Kaikki illat ja yöt on pahimpia jos on yksin (mies vuorotyössä). Ajatukset juoksee aina vaan samaa rataa illasta ja yöstä toiseen.



Nyt olen saanu päähäni että mulle käy samallalailla. Uskomatonta, että mietin eilen, että täytyy saada revittyä mansikkamaan muovit irti ennen kuin joudun lähtemään täältä. Ja ajattelen, että onneksi mun tytöllä on hieno ja hyvä isä joka pitää siitä varmasti tosi hyvää huolta kun en ole enää täällä. Vaikka varmasti normaalina aikana ajatellen mun todennäköisyys saada aivoverenvuoto ei ole sen suurempi kuin kenenkään toisen tavallisen tallaajan.



Vasta viikko sitten sain kakistettua miehelle kaikki nämä ajatukset ulos. Hän oli tietysti jo huomannut kuinka paha mulla on olla. Se sai mut puhuttua lääkäriinki. Koin ylittäneeni itseni ku menin " tavalliselle" lääkärille mutta sen keskustelun lopputulos oli paperilappu, johon oli kirjoitettu sairaalan vaihteen numero ja psykologin nimi, josta lääkärikään ei ollut varma. On vaikeaa saada itsensä soittamaan ja varaamaan aikaa psykologille kun on välillä niitä hyviäkin hetkiä, jolloin vakuuttelee itselle, että kaikki on kunnossa enkä mitään apua tarvi. Vaikka oikeasti tarvin ja kovasti. Ei tämä taida vaan odottamalla kummeta. Vai kummeneeko?