läheisensä menettäneet

Muistelen tuota kuvaamaasi hetkeä,mikä oli päivälleen puoli vuotta sitten. Saattohoitoaikaa oli noin viikko. Päivä päivältä isän kunto huononi ja näin hänen voimien hiipuvan. Lopulta hetkeä rupesi odottamaan..

Oli kysymys päivistä. Kun se päivä tuli, se hetki, kaikki oli epätodellista.

Olin helpottunut isän päästessä rauhaan. Tyhjyys, ikävä, epäusko, itku, aika pysähtynyt. Muut elivät, jatkoivat menoa, minulla elämä oli pysähtynyt.



Mutta mieli on niin viisas, ettei se laskenut tajuntaan kuin ripauksia. Kuten aiemmin mainitsin, olin ihmeellisessä tunnelukossa, mikä rupesi aukeamaan vasta parin kuukauden kuluttua. Psyyke nollasi edellisen kolmen kuukauden kaaosta. Ajattelin samaa Sinun kohdallesi (muistan äitisi sairauden). Mutta jokaisen suru, reaktiot ovat niin erilaisia.



Ja kuten mainitsit, usko yläkertaan on horjunut todella monta kertaa.

Niin pahalta kuin tuntuu se myöntää. Mutta rukoilen siitä huolimatta monta kertaa päivässä.



Voimaa Sinulle.

Minä myös menetin veljeni. siitä on aikaa nyt 10 kk.

Vieläkään ei olo ole helpottanut. Joka päivä mietin veljeäni joka oli erittäin läheinen minulle.

Uniakin olen nähnyt paljon menneestä veljestäni....ikävä kyllä painajaisia....

Pienen poikani ansiosta jaksan taistella surua vastaan......

Mietin vaan kuinka maailma voi olla näin julma......

>>Mietin vaan kuinka maailma voi olla näin julma...... <<





Sitä mäkin olen miettinyt... mikä ois maailmassa ollut niin väärin jos isä ois saanut elää? Mitä niin pahaa me tehtiin että isä vietiin meiltä pois? Oltiinko liian onnellisia? Oliko kaikki liian hyvin? Ja kaikkein päällimmäisenä: MIKSI? Niin monta meitä täällä jäi kaipaamaan isää, ukkia, puolisoa... niin kovin oltais vielä isää/ukkia tarvittu...



Näihin kysymyksiin ei saa ikinä vastauksia... Tänään on niin huono päivä, että itku tulee vähemmästäkin, ihan vaikka siitä, ettei saa takin vetoketjua heti kiinni... huvittavaa sinänsä, mutta ei mua naurata.



Toivon vaan että aika menisi äkkiä eteenpäin ja tuska helpottaisi.



Mä olen ainakin välillä oikein vihainen, että kun maailmassa on esim. niinkin kamalia tyyppejä kuin pedofiilit, niin miksi ne saa täällä mellastaa ja aiheuttaa huolta ja murhetta ihmisille. Miksei joku niistä voinut kuolla mun isän sijaan?

Kuin lapsi olen minäkin monta kertaa hokenut, että tämä EI OLE REILUA! Äiti oli niin täynnä elämää ja niin kovin monien rakastama. Eikö joku muu olisi voinut kuolla ennenmin!



Alussa mieleeni tuli ajatuksia siitä, että kenet vaihtaisin äidin paikalle. Isä on minulle aivan yhtä rakas, hänen menetyksensä olisi ollut yhtä kauheaa. Lapseni jätin tästä ajatuksesta kokonaan pois, heidän menetystä en tahdo edes kuvitella. Mutta miehestäni olisin luopunut jos olisin saanut äidin takaisin. Kuulostaa kauhealta, mutta niin minä ajattelin silloin alussa. Varmaan siksi, kun se tuska oli niin hirvittävä ja ainoa ihminen joka olisi minua osannut lohduttaa oli kuollut.



Mutta sen minä tiedän varmasti, että äiti olisi kuollut meidän kaikkien puolesta.

Luin juuri tätä palstaa, kun tuli aivan kamala tunne. Kuin salamana mieleeni tuli todellinen tunne, että isä on kuollut. Tunne meni heti ohi, en tavoittanut sitä.



Olenhan hokenut, että en ymmärrä isän poislähtöä. Tätäkö se tosiaan on, tuo äskeisen tunteen todellisuus, niinkö sen kuuluisi tuntua? Minulle on kaikki vielä epätodellista, turtumusta? Näinkö kaukana olen vielä todellisuudesta?

Tapahtumasta on puoli vuotta.

Tiedän sen tunteen, mitä tarkoitat. Ihmisen mieli on kyllä niin merkillinen.



Minulla tuo suru toimii vähän niinkuin aallot. Välillä ne ovat sellaisia tasakokoisia aaltoja, sitten hetki ihan tyyntä ja sitten taas tulee se iso, mikä pyyhkäisee jalat alta. Vielä en ole hukkunut. Räpiköin pysyäkseni pinnalla, taistelen elämästäni.



Olen miettinyt sitäkin että, mitä jos kokisin uuden läheisen menetyksen nyt kun yritän pysytellä pinnalla edellisen menetyksen vuoksi. Hukkuisin varmasti, niin hyvä en vielä " uimaan" ole.

Otan osaa menetyksestäsi.

Itse menetin siskoni 21v. Hän sairastui ja nukahti pois puolen vuoden taistelun jälkeen. Siitä on jo 7,5v aikaa. Meillä ei ollut kuin 1.5v ikäero. Suruni on vieläkin mukani. On päiviä jolloin alan vaan itkeä kaipuusta ja en tiedä mitä tekisin. Mutta annan itselleni sen mahdollisuuden.



Itse surutyö oli todella rankka. Vetäydyin kokonaan muusta maailmasta. Jotenkin en uskaltanut mennä ulos ihmisten ilmoille. Mulla meni n. puoli vuotta ennen kuin itse tajusin/uskalsin avautua ja pyytää apua. Ehkä mun piti saada surra rauhassa. Oli vaikea löytää se oikea henkilö kenelle pystyi puhumaan ja joka todella kuunteli mun surua mutta kun hänet löysin (ja monien keskustelujen jälkeen) aloin taas hengittämään. Sairaalassa tarjottiin mielenterveystoimiston kanssa keskusteluhetkiä mutta kävin kerran ja se ei tuntunut oikealta. Sairaalapapin kanssa juttelin monet kerrat. Kävin viikottain hänen luona. Hänelle oli helppo avautua ja puhua rauhassa.

Aloin pikkuhiljaa uskaltamaan katsoa vastaan tulevia ihmisiä silmiin (kun aikasemmin käänyin pois kun he tulivat). Uskalsin taas tervehtiä kaupan kassa neitiä. Itselleni auttoi paljon kirjoittaminen. Aloin kirjoittaa runoja mun omista tunteista ja mitä ajattelin sinä hetkenä.



En usko että kukaan voi päästä tällaisen asian yli, vaan hän oppii elää sen kanssa. Toivottavasti löydät oma polkusi tähän.

Mulle tulee myös välillä noita hetken kestäviä ' todellisuus iskee vasten kasvoja' -tunteita. Välillä tajuaa kuinka lopullista tämä on, että mulla ei enää _ikinä_ ole isää... silloin iskee pohjaton epätoivo ja ahdistus... sitten mieli ikäänkuin sulkeutuu, enkä hetkeen pysty ajattelemaan koko asiaa.



Tässä sitten pitäisi jaksaa vauvaa hoitaa ja iloita ainutlaatuisesta vauva-ajasta... illat varsinkin on niin rankkoja, kun toinen vaan itkee ja kiukkuaa ja nukahtaminen on vaikeeta...



Pystyttekö te muut puhumaan kenellekkään? Mulle se on vaikeeta. Oon aina ollut vahva ja elämänmyönteinen, ja mun on vaikeeta olla ' heikko' . Meen ihan lukkoon jos pitäisi puhua... sulkeudun itseeni ja suren yksin. Tapani käsitellä asiaa on huono, tiedän.

Minulla on taas niin kurja olo. Mies ei ole kotona ja lapset nukkuvat. Pidän TVtä auki ihan siksi, ettei olisi niin hiljaista. Nukkumaan en voi mennä- uni ei tule kuitenkaan.



Minä en ole koskaan ollut taipuvainen masennukseen. Ennen sain harmit pois mielestä vaikka siivoamalla tai menemällä koiran kanssa ulos. Mutta nykyään minulla on tosi usein sellainen voimaton ja masentunut olo.



Minä olen jotenkin niin kyllästynyt tähän suruunkin. Kuinka kauan sen pitää ohjailla mun elämää? Ihan niinkuin kaikki hyvät asiat, mitkä tapahtuu päivittäin, jotenkin mitätöityisi tän pahan olon rinnalla. Tarkoitan niinku sellaista vaakaa, missä toisella puolella on tämä suru ja menetys ja toisessa kupissa nämä elämän ilot, pienet ja suuret. Aina välillä, kun ne ilot heilauttaa sitä vaakaa, se on vain hetkellistä ja se suru vaan painaa enemmän siis nollaa ne saavutetut ilot. Ymmärtääkö kukaan, mitä minä yritän sanoa? En osaa sitä nyt selvemmin ilmaista.



Ehkä minun pitäisi nyt kuitenkin yrittää mennä nukkumaan.

Voi, äiti mulla on niin kova ikävä sua! Itkettää...

Enkä ole siitä yli päässyt. Olen yrittänyt siitä puhua, mutta vain yksi ystäväni kuuntelee oikeasti ja aidosti. Muut ei kuuntele ja on jopa vähätelty tyyliin ajattele nyt niitä joilta on oma lapsi kuollut...Mullahan on tästä jo aikaa kuitenkin 8vuotta. En vain ole käsitellyt tätä asiaa koskaa...Tuskin tälläisistä pääsee koskaan yli!!!



Mä en vähättelis kenenkään surua. Menetyksiä ei voi verrata ja silti mä olen tähän törmännyt. Ihankun sitä miten kokee surua ja käsittelee asioita, ei voi verrata niin ei voi myöskään puhua pahemmasta ja kevyemmästä menettämisestä. Sillon ehkä on eroa jos puhutaan vanhan ja sairaan ihmisen pääsystä vihdoin lepoon ja nuoren ihmisen äkilliseen poismenoon ilman mitään järkevää syytä. sillon ne on eriplaneetalta! Anteeksi vuodatus tämän aloituksen alla, mutta mä en jaksa enää tätä lokerointia että mun olis jo kuulunut päästä tästä yli, jonkun muun menetys on muka pahempi kun mun..jne...



Eletään veljeni kuoleman vuosipäivää ihan pian, sillä mua taas niin itkettää ...

Kauheaa kuulla tuollaisesta surun vähättelystä! Sellaiset ihmiset eivät todennäköisesti ole itse surua kokeneet.



En minäkään kyllä kauheasti puhu ihmisille tästä. Varsinkaan sellaisille, jotka eivät ole menettäneet ketään. Parhaalta on tuntunut tämä tänne kirjoittaminen. Tuntuu siltä, että täällä minua kuunnellaan. Minä ainakin itse olen lukenut toisten kirjoituksia moneenkin kertaan.



Toivottavasti tämä ketju ei ihan pian häviä. Te olette minun pelastusrenkaani. Kiitos!

Kirjoitin tämän tekstin jo toisen otsikon alle joitakin viikkoja sitten, mutta kirjoitan sen tännekin, kun jotenkin tuntuu että tämä teksti kuuluu enemmänkin tämän otsikon alle.



Ensinnäkin, syvä osanottoni teille kaikille läheisenne menettäneille.

Minäkin menetin viime syksynä rakkaan mummini. Hän on ollut aina minulle todella tärkeä ja läheinen. Olen yh-äidin ainoa lapsi enkä ole koskaan edes tavannut isääni. Äiti ja mummi ovat siis aina olleet elämäni tärkeimmät tukipilarit. Jollain lailla minusta tuntuu siis kuin olisin menettänyt toisen vanhempani...

Mummini lähti täysin yllättäen sydäninfarktiin. Hän oli erittäin hyvävointinen ja aktiivinen 73-vuotias eläkeläinen, josta ei ollut millään lailla havaittavissa, että vanhuus alkaisi viedä voimavaroja tai että mikään olisi vialla.

Siksi olikin hirvittävä yllätys ja shokki kun minä löysin hänet kuolleena kotoaan, kun tapani mukaan menin silloin 6kk vanhan tyttäreni kanssa mummin luokse kylään. Äitiyslomani aikana kävin lähes päivittäin mummin luona kahvittelemassa ja höpöttelemässä ja muutenkin puuhasimme aktiivisesti yhdessä kaikenlaista. Oli todella rankkaa huomata, että häntä ei yhtäkkiä vaan enää ollutkaan. Toki olin ajatellut, että jonain päivänä sekin tulee eteen, mutta en missään nimessä kuvitellut sen tapahtuvan vielä..



Kesti pari kuukautta ennenkuin se pahin vaihe meni ohi. Alussa painin myös hirvittävien painajaisten kanssa. En ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä aikaisemmin, ja nyt niin läheisen ihmisen löytäminen kuolleena oli hirveä shokki. Näin painajaisia, pelkäsin kaikkea mahdollista enkä uskaltanut mennä edes mummin kotiin yksin...

Kun tämä vaihe hieman helpotti, alkoi se varsinainen surutyö joka on vasta aluillaan.. Mummia on hirmuinen ikävä.



Toivon teille paljon voimia jaksaa.Kiitos jos joku jaksoi lukea tarinani, tuntuu hyvältä purkaa tuntoja..



Tanjuska78

Isäni kuoli äkillisesti lähes 20 vuotta sitten, vuosipäivä on tässä kuussa... Ei mene koskaan pitkää aikaa, ilman surun häivähdystä, haikeutta, jonkinlaista tyhjää kohtaa. Aina kun elämässäni tapahtuu jotain tärkeää, toivon että isäni olisi vielä elossa. Olisin halunnut hänen näkevän ylioppilasjuhlani, tutustuvan mieheeni, juhlivan häitämme, näkevän ensimmäisen lapsenlapsensa... Suru ei ole jokahetkinen kumppani, mutta se on edelleen osa elämää.

Nuo valheet ja yllätykset olisin halunnut jättää pois, eikö rakkaan ihmisen kuolema ole jo tarpeeksi... miksi piti vielä pistää lisää tuskaa menetykseen? Nuo salatut asiat ovat asioita joista ei puhuta, joista vaietaan aina... nuo asiat hävettävät ja painavat mieltä. Sattuu edes ajatella -ihan kauhean petollinen on tämä maailma.



Tiedän ettei isäni olisi IKINÄ halunnut kuolla näin -mutta kukapa sitä tiesi.



Katkeruus on ollut hurja, mutta se on tosiaan hälvennyt ajan kanssa ja olen oppinut näkemään asian eri kantilta. Lapsen silmin maailma näyttää kovin erilaiselta.



Monta kertaa olen " haaveillut" tilanteesta, jossa isäni ei olekaan kuollut vaan palaa jostain matkaltaan kotiin ja kaikki on niinkuin ennenkin, paitsi että nämä murheelliset asiat ovat paljastuneet ja SAAN HUUTAA JA RÄYHÄTÄ isälle tuskani ja ajatukseni ja sitten halataan ja pyydetään anteeksi. Ja niin katoaa katkeruus.



Huoh...onneksi voi haaveilla.



Olenkin usein miettinyt, että onkohan kellekään ikinä käynyt näin surkeasti kuin minulle..

Mullekkin iskee niin paha olo aina kun jää yksin! Välillä tuntuu että hukun tähän suruun ja ikävään!



Tämä on elämältä niin julmaa pilaa... Käyn läpi kaikenlaiset tunteet lähes päivittäin; surun, vihan, katkeruuden, epätoivon, ikävän... ja koko ajan tuo pieni ihana mini-ihminen muistuttaa siitä kuinka kauan isän poismenosta on aikaa... Välillä tuntuu ettei mikään vie elämää enää eteenpäin, sitten välillä ajattelen, ettei isä haluaisi nähdä mua näin onnettomana ja yritän vaan selvitä ja jaksaa... Lapsillakin on niin ikävä ukkia.



Tiedän että silmäs¿ mua,

seuraa vaikk¿ en näkis sua,

olet aina luonani,

- kiitos isä, rakkaani.



On kuin aurinko laskenut ois,

isän silmä kun hiljaa sammui pois.



Pienet askeleet etsien käy.

Missä on ukki, ei ukkia näy?

Onko hän kauan poissa, vai hetkisen vain?

Sitä sydämet pienet ei ymmärrä lain.



Kiitos hoivasta lapsuuden

rakkaudesta minkä annoit meille

Ohjaten askelta hyvän teille.

Annoit eestämme parhaintas,

siunaamme, isä, sun muistoas.





(lauseet eivät omia tekstejäni, en muista niiden kirjoittajia)

osaavat olla todella tökeröitä! Ikinä pitäisi vähätellä toisen tunteita ja surua. Jokaisen suru on henkilökohtainen, ja kestää juuri niin pitkään kuin kestää.

Jonkun kanssa tahtoisin jakaa salaisuuteni. Olisitko se sinä? Täysin luottamuksellisesti, vaikka ilman nimiä jos se tuntuu paremmalta.



tuulikello@netti.fi

Minun kummityttöni äiti ja rakas ystäväni menetti onnettomuudessa miehensä (23v) ja maailma veti maton altamme.. Seuraavat 2kk tapahtuneesta oli elämäni hirveintä aikaa ja se en ollut edes minä joka menetti miehensä. Valtameren verran ollaan itketty vuoden aikana ja suurin tuska on helpottanut. Yli asiasta silti ei varmasti koskaan pääse.. Ystäväni mies menehtyi niin yllättävästi että olen alkanut jotenkin pelätä elämää ja sitä miten pienestä voi joskus kaikki olla kiinni. Olen vuoden aikana varsinkin ensimmäiset 6kk kuoleman jälkeen nähnyt unia missä vuorotellen eri unissa läheiseni kuolevat, useissa unissa menetän lapseni. On hirveää nähdä kerta toisensa jälkeen unta miten oma lapsi kuolee joka yö eri tavalla.. En osaa ilmeisesti käsitellä suruani omalla kohdallani. Ystäväni kyllä on kehunut etten paljon paremmin olisi hänen tukenaan voinut olla kuin mitä olen ollut. Ehkä näenkin näitä unia siksi niin paljon että olen keskittynyt tukemaan ystävääni enkä ole osannut itse surra. =(

Onko jollain samanlaisia kokemuksia? Osaisiko joku neuvoa miten päästä näistä peloista tai jotain..

Minulla on samantapainen kokemus, josta ei ole vielä aikaakaan kulunut kuin muutama viikko. Minulle siis läheisistäkin läheisin ihminen - oma siskoni - menetti myös äkillisessä onnettomuudessa miehensä. Nyt hän on siis pienen tyttären yksinhuoltaja. Minä olen myös parhaan kykyni mukaan ollut siskon tukena, mutta itsellä on niin järkyttävä ja masentunut olo koko ajan, että se alkaa jo vaikuttaa omaan perhe-elämäämmekin.. Myös minä koen pelkoja ja näen painajaisia, joissa menetän mieheni tai lapseni. Se tuntuu jotenkin ahdistavalta, koska kuten sinäkin totesit " se en ollut edes minä joka menetti miehensä" . Ja siskon takia täytyy kuitenkin yrittää ainakin esittää vahvaa ja näyttää, että edes pientä valoa olisi kuitenkin nähtävissä.



En siis osaa neuvoa sinua, miten pääsisit peloistasi. Itsekin haluaisin siihen vastauksen. Toivotaan, että aika auttaa! Tai ehkä sitä sitten täytyy itsekin käydä juttelemassa asiantuntijalla. Voimia kuitenkin teille!

Minä koin myös valtavaa kuolemanpelkoa äidin kuoleman jälkeen. Odotin ikkunassa tytärtä koulusta kotiin. Jos hän viipyi matkalla, olin ihan huolesta sekaisin. Tai kun menin isän luo enkä heti häntä talosta löytänytkään, kun hän oli ulkona, hiivin kauhuissani työntämään raollaan olevan makuuhuoneen oven auki ja kuvittelin löytäväni isän kuolleena. Tai kun en meinannut uskaltaa avata huoltomiehille ovea, kun pelkäsin heidän olevan poliiseja kuolinuutisten kanssa.



En ole enää ihan niin hysteerinen. Paljon helpommin kuitenkin pelkään pahinta. Eihän sitä pahinta osannut pelätä ennenkuin sen oli kokenut. Mutta ei elämää voi elää jatkuvassa pelossa. Normaalisti se kai menee ohi itsekseen. Se on vaihe siinä kuoleman käsittelyssä.



Unet taas ovat alitajunnan työtä. Näen minäkin unissa ihmisten kuolevan: mieheni, lapseni, isäni. Sitä ei tapahdu usein ja ne ovat aina erilaisia unia. Toistuvat painajaiset ovat varmaan erilaisia ja ahdistavampia. Ehkä ne loppuvat itsestään jossain vaiheessa, mutta kovin kauaa ei kenenkään pitäisi kärsiä sillä levollinen uni on ihmiselle tärkeää. En osaa ketään neuvoa. Itse aion hakea lääkäriltä apua nukahtamisvaikeuksiin viimeistään siinä vaiheessa, kun palaan työelämään. (hoitovapaalla vielä)



2kids ja amsu, olette olleet varmasti korvaamattomia tukijoita läheistenne surussa. Olisipa minullakin ollut sellainen ihminen minua lohduttamassa. Tärkeää on antaa myös itsellenne lupa surra. Voimia!