läheisensä menettäneet

Kirjoituksesi kuvaa täydellisesti omaa suruani ja ikävääni. Jotenkin kummasti se kyllä lohduttaa, että joku todella tietää miltä minusta tuntuu. Että joku on elänyt ja kokenut saman ja vaikka aivan tuntemattomia olemme täällä toisillemme, silti se lohduttaa.



Uskon, että tästä todella on apua. Rohkeasti kirjoittakaa vaan kaikki, minä otan osaa teidän suruunne.

mummini kuolemasta (josta tulee piakkoin kuluneeksi vuosi) .



Näin viime yönä todella voimakkaan unen, jossa mummi soitti minulle, sieltä missä nyt on. Mummi kertoi minulle että hänellä on kaikki hyvin ja kiitti minua kaikesta siitä mitä yhdessä koimme.

Unessa itkien kerroin mummille miten paljon häntä rakastan (minua on vaivannut kovasti se, etten useinkaan näitä sanoja mummille sanonut..), johon mummi vastasi omalla lämpimällä äänellään, että " lapsi kulta, kyllähän minä sen tiedän" .



Tämä oli " vain" uni, mutta voi miten hyvältä tuntui herätessä, kun oli tavallaan jutellut mummin kanssa. Miten hyvältä tuntui kun oli kuullut sen tutun, rakkaan äänen.

Pari vuotta isän kuoleman jälkeen näin unta että soitin äiteelleni ja isä vastasikin puhelimeen. Intin sitten kovasti miksi sinä vastaat kun olet kuollut, mutta hän halusikin jutella asioita selviksi ja kertoa että hänellä on kaikki hyvin. Uni kuitenkin säikähdytti voimakkuudellaan kovasti.

Isäni kuoli yllättäen reilu kuukausi sitten nuorekkaana, täysin terveenä 50-vuotiaana. Isälle tuli aivoinfarkti ja hän kuoli siihen kolmessa vuorokaudessa. En ehtinyt hyvästelemään häntä niin, että hän olisi ollut tajuissaan, vaan puhuin ja lauloin tajuttomalle isälleni, luulin vielä vuorokausi ennen kuolemaa, että hän selviytyisi.

Haluaisin niin paljon kertoa , että rakastan häntä ja halata ja vaan olla yhdessä. Vietimme paljon aikaa yhdessä, juttelimme syvällisiä, kävimme uimassa- kävelyllä jne. ja hän oli usein hoitamassa lapsiani.

Olin usein vihainen ja kylmä isälle koska hän oli tuurijuoppo, mutta toisaalta annoin aina anteeksi hänen petettyään luottamukseni. Viimeinen aika hänen elämässään oli hyvää, hän kävi AA:ssa ja kuntoili ja nautti lapsenlapsistaan.

Minulta kysytään usein, että miten jaksan ja todetaan, että suru ei häviä koskaan mutta muuttaa muotoaan jne. Tuntuu että ihmiset eivät ymmärrä että olen huolissani hänestä, (en omasta surustani, sen kestän) , hänen kohtalostaan (kuolema johtui hoitovirheestä) ja siitä, että hän ei saa olla täällä vaikka olisi halunut ja siitä, että missä hän nyt on jos yleensä on olemassa.

Syytän myös itseäni koska olisin voinut estää kuoleman menemällä käymään hänen luonaan silloin kun minua pyydettiin, mutta olin vihainen hänelle....

Kuolema sattui niin kuin vahingossa...Olipa sekavaa, no ehkä joku ymmärsi äskeisen.

Ottaa päähän kun osaan olla iloinen ihmisten keskuudessa ja muut alkaa purkautua mulle jostain heidän pikkuongelmistaan. Tuntuu, ettei ihmiset osaisi arvostaa elämää vaan hakee ongelmia vaikka kaikki onkin hyvin. (olenpas katkera).

Eräs ystävä sanoi, että ole iloinen, että olitte läheisiä, kamalampaa olisi jos ette olisi olleet tekemisissä.... Tuntui pahalta kun hän ei tiedä kuinka rakasta ihmistä ikävöin.

Puoliso kinastelee turhista asioista ja ei ymmärrä, että mulla on koko ajan paha olo vaikka olenkin useimmiten iloisen oloinen ja tavallinen. Tuntuu etten voi oikeasti puhua kenellekkään.

Kuitenkin kaikesta tästä huolimatta olen saanut syvemmän kosketuksen elämään, arvostaan sitä itsessään ja uskon, että pystyn jonain päivänä rakentamaan isäni kuoleman johdosta jotain kaunista.(Tällä hetkellä maalaan kuvaa öljyväreillä siitä näystä kun isä makasi kuolleena sairaalassa )

Ja vielä unista. Kolme vuorokautta ennen uurnanlaskua isäni tuli luokseni unessa. Uni oli niin todentuntuinen... halasimme kauan ja hän tuntui juuri isältä, tiesin, että hän oli tullut jostain kuoleman maailmasta käymään ja hän oli hieman alakuloinen.Sain sanottua, että rakastan häntä ja hän tuli uudestaan vielä halamaan. Unen jälkeen minusta todella tuntui kuin hän olisi käynyt luonani, ehkä tuhkaus tapahtui seuraavana päivänä ja hän tuli viimeisen kerran kehollaan hyvästelemään...Nobody Knows.

Minä oon menettänyt isäni ollessani 9v. Isä oli kuollessaan 39 vuotias, perusterve mies.

Muistan edellisen illan kun isi laittoi minut ja pikkuveljeni nukkumaan ja luettiin iltarukous. Isä sanoi vielä rakastavansa meitä ja antoi pusut poskille.

Yöllä minulle tuli kylmä ja päätin kömpiä isin viereen, koska tiesin, että isi on lämmin. Aamulla heräsin siihen, että äitini tönii isiä ja isi ei olekkaan niin lämmin. Äiti tuuppasi minut lattialle ja aloitti elvytyksen. Minä ja veljeni haettiin alakerran naapuri apuun elvyttämään. Alakerran isompi tyttö soitti ambulanssin jota vastaan menimme kerrostalon oville. Ambulanssi tuli ja jatkoi elvytystä. Muistan vielä kun he nostivat isin baareille ja isin tukka jäi huonosti. Pienenä lapsena se jäi mieleeni erittäin hyvin. Isi oli aina todella siisti ja pedantti ihminen.

Äiti lähti isin mukaan ambulanssiin ja me menimme veljeni kanssa naapuriin hoitoon.

Kun äiti tuli sairaalasta hän otti meidät vierelleen ja kertoi, että isistä on tullut enkeli ja hän suojaa ja seuraa meitä pilvien päältä.

Isä sai sairaskohtauksen. Ruumiinavauksessa selvisi, että infarkteja oli ollut 2 aiemminkin. Ilmeisesti isi ei ollut huomannut niitä itsekkään. Tämä kolmas oli niin raju, että se vei rakkaamme =(

Vaikka isän kuolemasta on jo todella kauan, edelleen päivättäin on hän mielessäni. Nyt pystyn jo puhumaan isästä ja hänen kuolemastaan itkemättä.



Erittäin paljon voimia kaikille läheisensä menettäneille!!

Jenna1981, mun juttu on vähän saman kaltainen kuin sun...



Äidilläni oli aivoverenvuoto, kun olin 15-v, mutta hän toipui siitä täysin. 10 vuotta myöhemmin (eli nelisen vuotta sitten) hän joutui aivoleikkaukseen uusien pullistumien vuoksi. Vaikka lääkäri sanoikin äidilleni, että leikkaus on vaikea, en edes osannut (tai uskaltanut) ajatella, miten siinä voisi käydä. Äiti tuli meille yöksi ennen sairaalaaan menoa ja vielä sitten käytiin seuraavana päivänä (maanantai) syömässä ja ostelemassa vaatteita tulevalle esikoiselleni. Tiistaina kävin häntä sairaalassa katsomassa, eikä äidin kanssa silloin puhuttu mistään tärkeästä, vaan sovittiin, että tulen sitten torstaina käymään. Kun lähdin sairaalasta, aloin itkeä hillittömästi. Tuli niin lohduttoman paha olo ja pelko.



Keskiviikkona oli leikkaus, jonka piti mennä hyvin. Huokaisin helpotuksesta syvään ja sitten vaan odoteltiin, että äiti herää. Kului torstai, ei tapahtunut muutosta. Tuli perjantai, ja äiti vaan ei herännyt. Lauantaina olin jo epätoivoinen huolesta. Sunnuntaina (!) vihdoin tajusin ja uskalsin mennä sairaalaan häntä katsomaan. Puhuin hänelle, ja pienen pieni reaktio saatiinkin! Seuraavana päivänä äiti jo liikutti kättä ja pienen pienin askelin mentiin aina eteenpäin. Lääkäri sanoi, että vuoden päästä nähdään, miten toipuminen onnistuu. Saatta toipua kokonaankin, mutta hitaasti. Leikkauksen jälkeen oli tullut todella laaja aivoinfarkti.



Nyt neljän vuoden päästä tilanne on tämä: äiti ei voi juurikaan liikkua itse, mitä nyt vähän jalkaa ja kättä nostaa, puhe on erittäin hidasta ja epäselvää, hän vain istuu pyörätuolissa ja katselee telkkaria. Suuri edistysaskel on, että vihdoin 4 vuoden sairaalassa, terveyskeskuksessa ja vanhainkodissa olon jälkeen äiti on päässyt kotiin takaisin! Tähän tosin tarvitaan 3 avustajaa ja kotipalvelu, mutta kuitenkin.



Koen kuitenkin menettäneeni äitini. Hän ei ole enää se ihminen, joka oli ennen paras ystäväni. Suren, ettei hän voi hoitaa lapsiani ja olla sellainen mummu kuin hän olisi muuten ollut. Hänellä ei ole muutenkaan ollut helppo elämä (väkivaltainen mies - siis isäni-, oman isän aivohalvaus, 3 lapsen yksinhuoltajuus jne.), ja nyt sitten vielä tämä! En voi soittaa äidilleni päivittäin ja kun soitan veljeni siellä käydessä, kerron vain omasta elämästäni. Hänen ajatuksistaan minulla ei juuri ole tietoa. Yritän lasten kanssa käydä hänen luonaan usein, mutta tuntuu, että kaksi kauhukakaraa väsyttää hänet lyhyessä ajassa. Hän pelkää koko ajan, että lapset hajottavat jotain tms. Tällaista ei ikinä olisi ollut, jos hän olisi terve.



Usein mietin, miten hyvin elämässäni kaikki olisi, jos äiti vain olisi terve! Ja kuitenkin hän on elossa, joten en voi oikein edes surra koko asiaa! Koen vain epämääräistä surua ja pahaa oloa. Toisinaan olen miettinyt, miten paljon helpompaa olisi ollut, jos hän olisi kuollut! Pahinta on, että uskon hänenkin ajattelevan niin päivittäin. Ja silti olen kuitenkin hirvittävän kiitollinen siitä, että hän saa nähdä lapseni ja olla kuitenkin vielä mukana elämässämme. Itseni tunnen täysin riittämättömäksi, kun en osaa ja ehdi olla hänen kanssaan niin paljon kuin ehkä pitäisi. Enkä toisaalta edes tiedä, haluaako hän. Hänen persoonallisuutensakin on muuttunut - enkä aina tiedä, kuinka paljon. Kuitenkin oletan hänen edelleen olevan sama ihminen, ajattelevan samoin kuin ennen. Vaikka en todellakaan tiedä.



Tarvitsisin varmaan ammattiapua, mutta en vielä voi puhua tästä. Yritän mahdollisuuksien mukaan olla ajattelematta asiaa. Tuska on hirveä, kun joskus annan itselleni luvan oikein kunnolla ajatella.



Nyt pitkästä aikaa olen itkenyt kunnolla, kun olen lukenut tätä ketjua. Rintaa puristaa, silmät on turvoksissa ja mahaan ja päähän sattuu. Suru ja ikävä on kova - ja samalla tämä outo syyllisyys siitäkin. Äiti on elossa, enkä voi surra sitä. En halua surra hänen elämäänsä, koska hänen on sitä elettävä. Se ei siis voi olla niin huonoa, että sitä pitää surra, eihän...?



Jenna, olisi mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia! Meillä noita aivoverenvuotoja on suvussa, joten ehkä minäkin sen joskus saan. En vain nyt jaksa surra ja miettiä sinne asti. Luotan siihen, että mies ja lapset pärjäisivät ilman minuakin.

Veljenne tai siskonne menettäneet,haluaisitteko vaihtaa ajatuksia.

Itselläni aikaa reilu kaksivuotta kun onnettomuudessa menetin veljeni.

Postia odotellen: seiskakaks@netti.fi

Musta tuntuu, että mun olo vaan pahenee...



Oon käynyt lukemassa täällä viestejä; Lämmin osanotto kaikille!



Mun suru ja ikävä ja ahdistus vaan pahenee. Ketään ei kiinnosta mun vointi ja jaksaminen. Oma mieskään ei enää jaksa ymmärtää... Mun jaksaminen on ihan nollassa, kaikki jää tekemättä, mitään en saa aikaseks, mikään ei tunnu miltään...



Mä oon niin surullinen ja samalla niin vihainen. Isä jätti mut, isä jätti mut pulaan ja kasasi liikaa vastuuta mun harteille. Mä en selviä kaikesta yksin, mutta ei ole enää ketään joka auttaa, ja niin on pakko vaan jaksaa... Mun elämä on hajotettu. piste.



Voimia kaikille!

Tämä voi olla aika rajua tekstiä joidenkin mielestä mutta näin minä asian koen.



Menetin lapseni tämän vuoden alussa ja pahin tuska on takana mutta en tule ikinä selviämään siitä kokonaan sillä kysymyksessä oli kuitenkin oma lapseni. Tulin kyllä aika nopeasti uudelleen raskaaksi menetykseni jälkeen mutta ei nykyinen lapseni korvaa sitä mitä menetin. Lapsi jonka menetin oli kaksi tuntia vanha eli ei kauaa ehtinyt maan päällä olla mutta silti hän on aina sydämessäni ja muistoissani.



Voimia tarvitset paljon ja olet oikeassa ei mitkään terapiat auta vaan se että puhut jonkun kanssa menetyksestäsi ja tunteistasi. Sinun kannattaa puhua sellaiselle ihmiselle ´joka ymmärtää sinua ja antaa sinun puhua ja ei sano että tiedän miltä sinusta tuntuu sillä kukaan ei tiedä. En edes minä vaikka olen itse menettänyt läheisen. Sillä tunteet on jokaisen omat ja ne ei ole kennelläkään samanlaiset...





Voimia todella paljon ja toivon että saat helpotusta ja jonkun kuuntelemaan sinua.....

pisti silmään tuo päivämäärä, 26.12.04.

anteeksi, että kysyn, mutta kuoliko äitisi tsunamissa?

niin samoin ku te kaikki! vakka vain pelkään koska tulee soitto että äitini tai lapseni..jne..on ihan oikeesti poissa.

tunnen useesti elämässäni katkerana että äiti jo ois poissa,otan puhelimee kätee sit aattelen nii en mää voika soittaa,nii paljo selvittämättömii asioit ja kuiteski on vielä elossa,mutta hä on kuin poiussa kun on nii katkera.

Olen sairastunut tämän valtavan ahdistukseni kanssa (sairaskirjoitettu yli kaks vuotta ettenpäin ,ihan samoista surutyö oireista;vaikka todellista surutyötä minulla eiole.)VAIN valtavaKRIISI ja muistin menetystä

Onko eräs syy tähän ,että rakas mummuni kun kuoli ja äiti edllisenä iltana pyysi minua hyppäämää laivaa j tulee luoksensa;EN LÄHTENYT,(en edes muista kuinka monta vyotta sitte tää kaikki tapahtu,mut tuntuu kuin ois olu just)



en osannut jättää lapsia(aika monta) ,joissa olen ihan pelolla kii,että jos jätänjollekinmuulle ja jotakin tapahtuis ,miten sitte ?? ja kaikkien kans ei ollut sillo voimavaroja lähtee ja kuolema pelotti.

Nään mummunaina välillä jossakin muussa ihmisessä vaan tuijotan,seuraan liikkumista..aattelen meempä jutteleen häne kanssan...mielikuvittelen ,ihan jään vaa lumoukseen...kunnes yritän järellä miettiä ääh ..ei se on joku muu.mummuhan on kuollu!

Mua ahdistaa ja itkettää ja tuntuu että oon menettäny kaiken,mies ei jaksa tällasii kuunnella.

Käyn terapiassa..mutta en tiä mistä löytys mulle oma foorumu,mihinkähä kuulun,äitini elää vielä,vaikka jo tunnen etä oon menetäny hänet.Pelkään vaa,ja on ikävä.sekavasti kirjoittelen ja on nii vaikeeta mennä nukkuu.



lohdutusta toivon teille ja osanottoni menetykseen.!!!



Mummuni rakkaat sanat vain soi päässäni:Paista se aurinko risukasaanki,mut on nii mummuaki ikävä(asuin hänen luonaa pienenä ja omaksi lapseksi lopuaikoina hän mua kutsuiki.)

Voisitteko suositella (5- ja 9-vuotiaille) lapsille sopivia kirjoja, jotka ovat juuri menettäneet itsemurhan tehneen isänsä?

http://www.mielenterveysseura.fi/



heillä on myös meneillään projekti itsemurhasta meneillään



ja sitten vielä sos keskus

http://www.mielenterveysseura.fi/sos-keskus/



Kuinka kertoa itsemurhasta lapselle

Suomen perustuslain mukaisesti jokaisella, myös lapsella, on perus- ja ihmisoikeus fyysiseen ja psyykkiseen koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Vastuustamme ja velvollisuuksistamme lapsia kohtaan meitä muistuttaa myös YK:n lapsenoikeuksien julistus, jonka keskeisiä periaatteita ovat lapsen oikeus osallistumiseen, huolenpitoon, yhteiskunnallisiin resursseihin sekä erityiseen suojeluun.



Ajattelemme usein, että lasta tulee suojella ainoastaan fyysiseltä väkivallalta; vihdoinkin mieliimme on esimerkiksi iskostunut se, ettei lasta saa lyödä. Yhtä tärkeää on suojella lasta myös henkiseltä väkivallalta.



Läheisen ihmisen itsemurha on väkivaltainen tapahtuma. Puhummepa tai emme siitä lapsen kanssa, lapsi kokee tapahtuneen omalla tavallaan ja kantaa kokemusta siitä mukanaan läpi elämänsä. Läheisen itsemurha herättää omaisissa monenlaisia tunteita, jotka vaihtelevat laidasta laitaan. Kun joku on tehnyt itsemurhan, surun tunteet ovat voimakkaampia ja kestävät pitempään kuin muihin menetyksiin liittyvä suru.



Tähän asti on ajateltu, etteivät lapset ymmärrä kuolemaan liittyviä asioita ja ettei heille tarvitse puhua asiasta, mikäli he eivät siitä kysy. On syntynyt käsitys ikään kuin lapsuus antaisi taianomaisen voiman pysyä haavoittumattomina.



Lapset ilmaisevat surun tunteitaan eri tavalla kuin aikuiset. Heille suru ja menettämiseen liittyvät tunteet ovat uusia kokemuksia ja tuntuvat oudoilta ja vierailta. Ulkonaisesti lapsi vaikuttaa usein siltä, että kaikki on hyvin, hän leikkii ja voi näyttää siltä kuin menetys ei olisi koskettanut häntä lainkaan. Lapsella ei ehkä ole kykyä ilmaista tunteitaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö hän välittäisi ja kokisi niitä.



Aikuiset antavat mallin lapselle suremisesta ja tunteiden ilmaisemisesta. Lapset kuvaavat suruaan enemmän käyttäytymisellään ja toiminnallaan kuin puhumalla. Heillä ei ole vielä aikuisen kykyä ilmaista tunteita sanallisesti. Lapset voivat ilmaista tunteitaan taantumalla, vetäytymällä, olemalla vihaisia tai olemalla erityisen kilttejä. Toisaalta lapset voivat haluta vanhempiensa tai läsnä olevien aikuisten huomiota enemmän kuin aikaisemmin, he voivat ripustautua aikuisiin. Nämä ovat normaaleja reaktioita, kun lapsi menettää läheisen ihmisen. Lapsi pelkää, että yhden menetyksen jälkeen seuraa toinen. Onkin erittäin tärkeää keskustella lapsen kanssa siitä, milloin aikuiset ovat poissa lasten luota ja milloin he palaavat.



Vanhempien on vaikea tietää ja valita sanoja puhuttaessa itsemurhasta. Sanoja valittaessa on tärkeää ottaa huomioon lapsen ikä ja kehitystaso. Läheiset aikuiset tuntevat lapsen parhaiten ja pystyvät valitsemaan sellaisia sanoja, joita lapsi ymmärtää. Lapselle tulee kertoa tarpeellinen tieto rehellisesti ilman liiallisia yksityiskohtia. Tällaisen tapahtuman yhteydessä on tärkeää huolehtia lapsen turvallisuudesta, siitä että leikki- ja hoitorutiinit säilyvät ja että päiväohjelma pysyy jokseenkin tuttuna.



Aikuiset miettivät myös sitä, voiko niin traumaattisesta asiasta kuin itsemurha puhua lasten kanssa. Tämä johtuu osaltaan pelosta, että itsemurhasta kertominen voi vahingoittaa lasta ja tehdä tilanteesta vielä pahemman. Totuuden kertominen kuitenkin helpottaa lapsen suruprosessin etenemistä.



Joskus vanhemmat ajattelevat, että odottavat jonkin aikaa, kunnes tulee sopiva tilanne tai kunnes lapsi on riittävän vanha. On kuitenkin todettu, että pitkittyessään asiat mutkistuvat, joten menetyksestä kannattaa puhua heti lasten kanssa. Salaileva ilmapiiri kotona lisää usein lapsen turvattomuutta. Vaietut asiat ja salaisuudet saattavat herättää lapsen mielikuvituksen ja hän täyttää aukot helposti omilla kuvitelmillaan ja tarinoillaan. Jos aikuisen on vaikea puhua lapselle itsemurhasta, kertomistilanteeseen voi pyytää apua joltakin toiselta turvalliselta aikuiselta.



Isommat lapset voivat kuulla vahingossa itsemurhasta naapureilta, tuttavilta tai leikkikavereiltaan. Luottamus jäljelle jääneeseen vanhempaan tai aikuiseen on tärkeää, lapselle on tärkeää luottaa siihen, että aikuiset puhuvat totta. Kun totuus on kerrottu lapselle rehellisesti huomioiden hänen ikäkautensa ja käsityskykynsä, voi hän muun perheen kanssa yhdessä edetä suruprosessissaan ja toipumisessaan.



Suomen Mielenterveysseura

Kehittämisjohtaja Liisa Saaristo

Minulta kuoli veli äkillisesti viime toukokuussa aivovaltimotukokseen vain 40vuotiaana.Multa ei ole koskaan läheinen kuollut ja siksi tää asia vieläkin tuntuu niin lauhealta että välillä tuntuu että pää sekoaa.Onneksi mulla kolme pikku poikaa jotka pitävät minut järjissään.Ja onneksi voin muiden sisaruksieni ja vanhempieni kanssa jutella asiasta koska heillä myös sama suru.Luulin jo syksyllä että alkaa helpottamaan mutta nyt vaan vahvemmin suru nousee pintaan,täällä missä asun ei ole suru ryhmiä tai muuta,mutta olenki ajatellu mennä jonnekin puhumaan.Olen huono asiasta kirjoittamaan mutta ajattelin nyt kuh löysin tämän palstan.

Äidin kuolemasta on vasta muutama päivä. Se ei ole vielä totta. Kuukausi sitten äiti sairastui yhtäkkiä ja vietti lähes tajuttomana viimeiset viikkonsa. Äiti huolehti aina meistä kaikista, ei pyytänyt itselleen mitään, ei koskaan. Olisi saanut pyytää, niin olisimme enemmän ymmärtäneet antaa, aikaamme ja hellyyttä. Toivottavasti viimeisten viikkojen halaukset, suukot ja sanat tavoittivat kultaisen mamman. Liian varhain hän lähti, olisi saanut vielä vuosikymmeniä olla lastenlasten lempeänä hoivaajana ja seuraamassa heidän kasvuaan.



Onneksi emme kuitenkaan näe tulevaan. En uskalla edes ajatella, miten pitkä ja raskas surutyö on edessä. Luin äsken kirjoittamiani ajatuksia äidin kuoleman jälkeen. Tuntuu kuin ne olisivat jonkun toisen kirjoittamia, jonkun toisen elämästä. Olen surullinen, vihainen, peloissani! valtavan ikävän edessä.



Suru on sietämätön, mutta silti helpottava. Se kertoo, kuinka rakas ihminen on menetetty. Itku on virtoja poskilla, ikävän virtoja. Muistot ovat vielä kipeitä, ehkä jonain päivänä voin muistella niitä hymy huulilla. En tänään. Äidin yöpaita päällä, äidin kutoma villatakki lämmittämässä olkapäillä. Kaikki saatu äidiltä, myös elämä.



Sinä yönä, vähän ennen kuin äiti lähti, näin unen. Unessa äiti lepäsi sairaalavuoteella ja minä menin häntä katsomaan. Äiti kääntyi minuun päin ja hymyili. Halasimme lujasti ja nauroimme yhdessä. Huoneeseen tuli muitakin, uhkaavia ihmisiä. Häädin heidät pois äidin luota, käskin antaa olla rauhassa. Menin äidin viereen lepäämään ja halasimme jälleen. Tunsin äidin lämmön, tuoksun ja hänestä huokuvan hyvän. Uni oli totta. Heräsin ja ihmettelin, kuinka voin olla omassa vuoteessani. Olinhan juuri äidin luona. Olin varma, ettei se ollut unta. Olin varma, että äiti voi nyt paremmin. Kävin vessassa ja palasin vuoteeseen. Ehdin levähtää ja sitten soi puhelin. Sairaalasta soitettiin, enkä voinut uskoa sitä, vaikka tiesinkin. Äiti oli pois, mutta kävi vielä ennen lähtöään hyvästelemässä minut, ainoan tyttärensä, ainoan lapsensa.



Syksy on tulossa, ulkona tuulee ja lehdet alkavat kellastua. Olisipa äiti täällä, olisi tämä helpompi kestää.

yhtenä yönä mä näin unta että äiti tuli takaisin. se soitti ovikelloa ja kun mä avasin se sanoi " huomenta taas!" ja hymyili. mä aloin itkeä mutta äiti vaikutti ihan normaalilta, ihan kun se ei koskaan ois poissa ollutkaan.



joskus mä mietin, että jos kaikki ois vaan mennyt toisin, jos ois viime hetkellä muutettu suunnitelmia, niin olisinko mä edelleen vihainen sille? siitä että se on niin epäreilu mua kohtaan. mä en tiedä.



ja joskus mä mietin että jos äiti tulisi takaisin niin olisiko meidän välit silloin erilaiset? oltaisiinko me oikeita ystäviä ja uskoisiko se muhun?



mä mietin että äiti oli mulle tosi rakas. mutta ennen sen lähtöä mä ajoittain vihasin sitä. se saa mut voimaan pahoin, se että mä vihasin sitä, en tienny että joskus mulla ois näin ikävä.



jos oisin arvannut, mä olisin sanonut sille että rakastan sitä.

Ainakin oman kokemukseni pohjalta.

Pitää puhua silloin, kun itse niin haluaa. Jos se ei tunnu hyvältä, silloin ei tarvi puhua....

Itse menetin pienen pojan kohta 3v. sitten. Asian hyväksymisessä meni pitkä aika. Ja kun asian alkoi jotenkin hyväksymään, niin silti asia oli mielessä joka päivä.

Itse kävin muutaman kerran sururyhmässä, mutta kun tunsin itseni " ulkopuoliseksi" siellä, en enää halunnut mennä sinne. En kuitenkaan kiellä, etteikö se ole hyvä juttu, jos sinne vain uskaltautuu menemään. Samanlaisia tunteita tuntui kaikilla kuitenkin olevan...

suru vaan iskee. Äitini kuoli, kun olin 9vuotias. Vuonna 1987, kun siskoni syntyi äidilläni todettiin kohdunkaulan syöpä.

Kuollessaan vuonna 1991 äitini oli 31v.

valitettavasti minullakin on sanottavana että aika auttaa.niin surkealta ja kurjalta kuin se tuntuukin..aikaa ei voi nopeuttaa mutta kyllä ne paremmat päivät vielä tulee.

menetin lapseni 2004 kesällä.hän eli vain yhden päivän.tämä tyttö oli esikoisemme.puoli vuotta meni kuin sumussa..en muista oikeastaan mitään näin jälkeenpäin siitä ajasta.mieheni sanoi myös että puoli vuotta on pimennossa.jotenkin sitä vain taisteli itsensä eteenpäin.seuraavasta puolesta vuodesta on jo muistikuvia mutta kyllä sekin on aikamoista pimeässä hortoilua ollut.vuosi kun oli kulunut,alkoi hieman helpompi jakso..piti ensin elää ne kaikki vuoden juhlapyhät ja syntymäpäivät,isä- ja äitienpäivä..hautajaispäivä..kaikki.nyt olo on jo huomattavasti kohentunut.kyllä se pieni enkeli on joka päivä mielessä,mutta nyt pystyn jo muistelemaan häntä hymyillen..enää en joka kerta repeä kamalaan itkuun ja huutoon.tuska on hellittänyt,nyt on vain kova ikävä ja haikea kaipaus.välillä tulee jaksoja kun tuntuu taas aivan kamalan vaikealta mutta ne harvenevat koko ajan..enemmän on hyvi päiviä.aika kultaa muistot ja myöhemmin suru saa silkkihansikkaat.



anna itsellesi lupa olla surullinen ja odottaa että aika kuluu...kyllä se helpottaa,lupaan sen!nyt tuntuu ehkä mahdottomalta ja tyhjältä nämä sanat mutta myöhemmin havahdut ja huomaat,että," minunhan on jo paljon parempi olla" ...itselläni kävi juuri niin.heräsin kuin unesta ja totesin että minunhan on jo hyvä olla=)!



paljon jaksamisia sinulle ja perheellesi!!!!!

On minullakin äitiä ikävä. Siitä on jo 1½v kun menetimme hänet. Armoton ikävä jäi....