Kahlitseeko vauva liikaa?

on turhan negatiivissävytteinen ja väärä verbi tässä yhteydessä. Aivan kuin vanhemmat eivät ennalta osaisi varautua tulevaan muutokseen. Mikä kiire nykyihmisellä on joka paikkaan? Miksi menemisestä ja jatkuvasta uusien elämysten hakemisesta on tehty niin tärkeää? Vauvaperheessä on sentään mahdollista opetella vaihteeksi toisenlaista, hidasta elämää, pienistä arkipäivän asioista nauttimista, hiljentymistä.

Vauvan tulo on ollut niin luonnollinen jatkuma suhteellemme, pienokainen siis vain taydentaa elamaamme. Minusta vauva on osa minua vaikka han ei ole enaa masussa, on niin normaalia etta olemme lahes aina yhdessa.

Odotusaikana mietiskelin paljon tulevaa ja luin vauvoja tai yleensa lapsia kasittelevaa kirjallisuutta. Niista sain usein vahvistusta omille ajatuksilleni ja paljon uutta tietoa. Odotin hyvin rauhallisin mielin tulevaa. Vauva-aika ensimmaisen lapsen kohdalla oli jotenkin niin helppo ja luonnollinen ja toisen kanssa se nayttaa olevan hyvin samantapainen. Ei siis mitaan raskasta, niin kuin siita ajasta usein puhutaan.

Vauvan tullessa kuvioihin on otettava enemman asioita huomioon kun esim. matkustaa, mutta vauvan kanssa on erittain helppo matkustaa ja yleensa olla liikkeella, tehda siis lahes mita vain. Taytyy vain organisoida ajankaytto ja varustus. En edes haluaisi jattaa vauvaani vieraan hoitoon; vauva on ykkonen elamassa. Tietysti toisen lapsemme kanssa tasa-arvoinen, mutta luonnollisesti vauva pienempana tarvitsee aitia enemman. Vauva on osa arkea ja kulkee mukana lahes kaikkialla.

Isi on hyvin mielellaan vauvan kanssa jos haluan tai tarvitsen joskus omaa aikaa.

Ei ole ollut viela tahan mennessa paikkaa jonne emme olisi voineet ottaa lapsiamme mukaan. Asumme Italiassa, hyvin lapsimyonteisessa maassa ja niinpa lapsi on osa arkea ja lapset hyvaksytaan paikassa kuin paikassa.

Ensimmäinen äitiysloma oli ensimmäinen loma sen jälkeen kun täytin 15.



15 vuotta täytettyäni joko olin kesätöissä tai opiskelin aina kesät.



Minusat ensimmäinen äitiysloma oli täyttä lomaa, vaikka lapsi ensimmäiset 3 kk valvoi (tai nukkui vain sylissä).

ja senkin jälkeen herätti tihesti. silti olin pirteämpi kuin sitä ennen tai sen jälkeen.



Toinen äitiysloma olikin jo kokopäiväduunia, koska leikki-ikäisen viihdyttäminen tukiverkottomana on rankkaa. Mieshän on päivät töissä.

Mutta mulla on ollut ongelmia saada ympäristö ymmärtämään, että a) mä joudun tekemään suuria järjestelyitä ja aikataulutuksia jos haluan lähteä jonnekin ilman vauvaa ja b) mua ei tarvitse pelastaa täältä kotoa minnekään, mulla on kotona oikein kivaa ja nautin sen aikaa kun tätä kestää.



Tietysti ongelma korjaantuisi sillä, että osaisi jämäkästi sanoa ei. Mutta se taas on mulle vaikeaa. eikä asiaa oikein haluta ymmärtää, silloinkaan kun saan sen ei:n sanottua.



Sukulaiset ehdottelee ihan pöllöjä juttuja "tule meille maalaustalkoisiin ja jätä vauva naapurille siksi aikaa, niin säkin vähän piristyt". Lapsettomien kavereiden yritykset vetää mut mökkihöperyyden partaalta yöelämän sykkeeseen on lähes huvittavan hellyyttäviä.



Mutta ihan oikeasti. Vauva tarvitsee ruokaa, ruoka on mussa kiinni. Ja senkin jälkeen kun vauva saa jo kiinteitä ruokia, om rinta ollut ainoa tapa nukahtaa vauvalle. Unikoulujen aika on tullut sitten myöhemmin, mun ja vauvan ollessa valmis.



Antakaa ihmiset pesimisrauha!

Jos vauva kahlitsee liikaa, voi mielestäni katsoa peiliin ja miettiä olikohan sittenkään niin kypsä äidiksi? Toki jokainen kokee varmasti ahdistusta välillä ja toiset jopa masentuvat, onhan se elämänmuutos niin suuri. Ymmärrän että "liikaa" voi kahlita jos on yksin vauvan kanssa eikä juuri koskaan pääse pakoon vaikka pienelle lenkille selvittämään ajatuksiaan.

- entäpä sitten se, että oman lapsen synnyttyä sitä on koko loppuelämänsä äiti/isä? Vauva-aikahan on todella lyhyt...

Siinä sitä onkin sulattelemista :) (toki vauva-ajan jälkeen on helpompaa lähteä omiin rientoihin, mutta mielestäni suurin haaste vanhemmuudessa onkin - ei vauva-ajasta selviäminen, vaan se että vanhemmuus on jatkuvaa kasvamista ihmisenä, lapsen uusien kehitysvaiheiden mukana. Eikä vanhemmuus lopu koskaan - lulisin että aina se lapsen hyvinvointi on mielessä, vaikka lapsi olisi jo aikuinen.

ihanan vanhentuneita näkemyksiä

äidin oma aika on jatkossa kortilla.

Minne se isä unohtu?

Onko jossain perhe, jossa isä hoitaa pientä vauvaa enemmän kuin äiti? Onko jossain pariskunta, jossa nainen lähtee muutaman viikon äitiysloman jälkeen töihin ja isä jää loppuvanhempainvapaan ajaksi kotiin?

Äiti synnyttää lapsen. Äidillä on tissit. Jo ne saavat aikaan lähtökohdan, jossa äiti hoitaa vauvaa enemmän, eikä normaalisti ole valmis heti synnytettyään samalla tavalla täysipainoiseen kodinulkopuoliseen elämään, kuin isä. Yleensä myös hormonitoiminta saa äidin huolehtimaan vauvasta ja hoitamaan tätä eri tavalla omistautuen, kuin isä.

En ylipäätään ymmärrä miksi tällaisessa asiassa on aina joidenkin pakko vääntää väkisin äitiä ja isää samalle viivalle alusta asti, kun oikeasti äiti ja isä ovat kuin ovatkin eri viivalla ainakin vauvan ensimmäisten kuukausien aikana. Vaikka kuinka edistykselliseksi itsensä kokeva ihminen koittaisi väittää mitä.

Ei sido liikaa ja olen äiti, joka imettää pitkään ,eikä vauvat ole juoneet pullosta eikä korviketta.

Miehen kanssa kuitenkin hommat toimii ja kumpikin tekee kaikkea, paitsi mies ei imetä. ;)

Mutta onneksemme vauvoillamme on ollut hyvin säännöllinen ja ennakoitava tissittelyrytmi, joten olen hyvin voinut sen pari tuntia käydä omissa menoissa myös kun vauva ollut pelkällä rintamaidossa. Eka vauva oli täysimetetty 4 kk ja toinen 6 kk.

Hyvin on luontevasti soljahdettu perhe- elämään.

ihan miten haluaa, äiti ei voi. Aina loppupeleissä äiti hommaa lapselle hoitajan, jos haluaa lähteä ulos. Tutkittu juttu.

Vaikka kuinka asutaan tasa-arvoisessa maassa ja isät osallistuu paljon.

Miten niin, millainen mies sulla oikein on?

Ihan vieras juttu mulle tuo, mitä kirjoitit.

Yhteiskunnan normit ja tapa-ajattelu kahlitsee äitejä ja syyllistää isiä. Vauva on syytön vaikkakin riippuvainen äidistään. Ja äiti on usein jos nyt ei riippuvainen isästä niin ainakin pystyy hoitamaan vauvaa paremmin, kun saa tukea ja isä osallistuu vauvan, kodin ja äidin hoitamiseen niin kuin parhaiten kykenee.

mutta on ollut. Ja paljon parempi arki meillä nyt on kuin aiemmin. Melkein jo kouluikäinen ja ihan täydellinen rakkaus-pakkaus. Pakko jo myöntää, että eron jälkeen en tiennyt missä olisin ja kenen kanssa ilman pikkuihmistä.. "Kahlitseminen" normaali arkeen ja ihanaan elämään on vain enemmän kuin hyvä asia :) Meidän ihana oma arki on vaatinut vain me kaksi!

olisi se aika outoa jos siihen suureen muutoksesen solahtaa tosi helposti, vaikka vauva olisi TOSI TOSI toivottukin. ja jos joku sanoo ette ne 6 ekaa viikkoa uuden vauvan kanssa on helppoja VALEHTELEE, sen jalkeen se tietenkin helpottaa, toisilla nopeasti toisilla hitaammin..

onko vauvan kahlitsevuus "liikaa", on ihan omien korvien välissä. Itse yritin tämän uusimman tulokkaan jälkeen ottaa omaa aikaa, käydä ulkona sillä aikaa kun isä oli lapsien kanssa. Alkoi vaan itseä ahdistamaan ja kova kiire oli kotiin, joten totesin että parempi vaan antaa niiden kahleiden olla vielä hetken paikallaan, ei mitään kiirettä erkautua vauvasta. Toisaalta kun se side sitten niin nopeasti katkeaa ja ihan ikävä tulee sitä vauvaa kun katselee "isoa" lastaan.

todellakaan ei...

niin kuin ei nuo aiemmat kolmekaan ole kahlinnut. Se on ihan omasta korvienvälistä kiinni, saako lähdettyä ja pystyykö sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen ja millaisen siitä itselleen tekee. Jos koko ajan keskittyy (nykyajalle tyypilliseen tapaan) haikailemaan sitä, mitä ei ole tai mitä ei voi, niin varmasti tuntuu että on pallo jalassa. Jos taas toteaa että tilanne on nyt hetken tämä ja toimii niissä raameissa niin todennäöisesti jaksaakin paremmin.



Itse en ole esikoisen koliikkihuutojen jälkeen jaksanut paljoa välittää jos joku lapsista alottaa huutokonsertin kaupassa/kaupungilla tms julkisessa paikassa. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu eikä se oikeasti ole noloa tai kiusallista jos vauva vähän ilmoittaa olemassaolostaan. Omat lapset on alusta asti kulkenu mukana niin paljon kuin mahdollista, niin metsälenkillä koirien kanssa kuin hevostallilla harjailemassa. On menty rattailla, rintarepulla, jalan, pyörällä (tarvittaessa lapset pyörän peräkärryssä). Jos joku innostuu huutamaan niin sitten huutaa, sama se sille vauvalle on että rauhotellaanko kotona vai kylässä eikä vauvan itkussa ole anteeksipyydeltävää.

Välillä tuntuu, että ollaan ihan liikakin menossa.

Olen aloittanut uusia liikuntaharrastuksia lasten tulon jälkeen. Ensin isä hoiti vauvaa, nyt esikoinen käy uimassa isän kanssa sillä aikaa, kun itse olen tanssitunnilla vauvan kanssa.

Kun esikoinen oli vauva, meillä oli kesävaihto-oppilas. Hän välillä autteli vauvan hoidossa, mutta pidin tarkan kurin, että hän sai touhuta muutakin ja kävimme yhdessä retkillä pitkin Suomea. Eihän hän mikään au-pair ollut.



Hankalinta on vauvan syöttäminen, kun lähtee jonnekin. Omani eivät kumpikaan ole suostuneet imemään rintaa missään lastenhoitohuoneissa tai autossa. Ja nykyisin monissa paikoissa hanoista tulee vain kylmää vettä, eli matkan päällä tuttipullojen pesu on tosi hankalaa.



Kaikista parasta vauvan kanssa on käpertyä yhdessä sohvalle imetyspuuhiin kaikessa rauhassa. Jos joku pyytää jotakin, voi sanoa hyvällä omatunnolla, että nyt ei käy; eikä mihinkään ole kiire.

eikä ollut käsittääkseni vaatimuksena keskusteluun osallistumiselle. Joten juttelenpa täs nyt sit hiukan lämpimikseni. :)



Kyllähän se vauva kahlitsee ja niin sen on tarkoituskin. Ei siihen voi mitenkään varautua, kyllä se on elettävä että tietää mitä se on. Vaikka kuinka minuakin varoiteltiin siitä miten rankkaa se on, ei sitä usko ennen kuin se vauva tässä oikeasti on.



Ja ihan kauheita paineita ladataan siihen "omaan aikaan". Teillä on ollut omaa aikaa ennen sitä vauvaa ja kyllä sitä varmasti tulee myös sen jälkeen. En usko että kukaan on hulluksi tullut vaikka "joutuisikin" vauvan kanssa viettämään ensimmäiset puoli vuotta tai vuoden enimmäkseen sisätiloissa. Elämä muuttui nyt, kyllä sitä ehtii keskittyä siihen naisena ja vaimona olemiseen vähän myöhemminkin. Kunhan on miehen kanssa tästä puhunut ensin, ettei tule siipalle yllätyksenä.... ;)



Tietysti tämä riippu ihan hirveästi myös äidin luonteesta, itselle on hirveän ihanaa kun saa jäädä vauvan kanssa kotiin. Sitä ennen tuntui että aina PITÄÄ olla menossa ja tekemässä jotain. Luonteeltani olenkin peruslaiska sohvaperuna. :D

Suomalainen järjestelmä on aika ainutlaatuinen ja antaa äideille (tai oikeastaan vanhemmille, mutta käytännössä yleensä vain äidille) vapauden keskittyä vauvaan n. 10 kk ajan. Tämä on hieno mahdollisuus ja upeaa, että moni saa siitä paljon irti, imettää pitkään, kahvittelee vauvan kanssa jne. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tämä yleinen malli on kaikille paras tai lainkaan sopiva.



Maailma ei pysähdy lapsen tuloon, halusi tai ei.

Meillä on 4 alle kouluikäistä joista yksi rinnalla.

Ulkopuoliset tätä ainoastaan pitää hankalana yhtälönä.



Kyllä pienen rinnalla olevan lapsen äitikin voi mennä harrastamaan jne. Miksi elämän tarttee rajoittua neljän seinän sisään?

Se ettei käy työssä, ei tarkoita että on homehduttava kotiin ja alkaa pesemään valtavasti pyykkiä. Mistä se kaikki pyykki tulee? Tai fanaattinen himo imurointiin?

Tarkoitushan on olla vauvan kanssa, ei hoitaa 247 kotia.



Mitä niin kamalaa siinä on että elämä muuttuu kun lapsi syntyy? Muuttuu se jälleen kun lapsi muuttaa kotoa ja kumppani kuolee.



Vauva-ajasta nauttii sillä että jää työssä käytetty aikakin kotona olemiseen. Tätä aikaa ei tartte käyttää siivoamiseen, vaan ihan olla lapsen kanssa.

Ja kenen kotona naisen paikka on ennen lasta hyysätä miestä? Miksi lapsen saatuaan näin tarttee tehdä?



Lapsen saaminen vaikuttaa varmaan myös siihen miehen elämäänkin. Miltä tuntuu aamullä jättää nainen kotiin vauvan kanssa?

Mun mielestä toi lehtijuttu oli tosi koskettava, ihan kuin mun elämästä. Nyt 6kk esikoiseni ei ole ollut "helppo" vauva niinkuin varmaan monien tänne kirjoittaneiden naisten lapset. Olin odottanut arkea vauvan kanssa, mutta vauva "kahlitsee" siinä mielessä, että koskaan ei voi tietää nukahtaako päiväunille vai ei, ja kauanko nukkuu. Syödäkään ei alkuaikaan ehtinyt, kun ei halunnut syödä huutava vauva sylissä (jonka takia laihduinkin useamman kilon). Yöt onneksi menevät jo paremmin, mutta silloin ei pahemmin saa "omaa aikaa" kuin nukkumiseen. Monien vauvat taitavat nukahtaa melkein miten vaan ja mihin vaan, joka helpottaa paljon, mutta ei meidän ehkä temperamenttinenkin vauva.



Tukiverkostoista ja isän roolista vielä sen verran, että minulla ainakin lähes kaikki läheiset ovat työssäkäyviä ihmisiä, joten päivät aamusta alkuiltaan kun mies tulee kotiin ovat pääasiassa yksinäisiä vauvan kanssa.

Näyttää että monilta puuttuu kyky empatiaan, ja taju siitä että kaikki äidit ja vauvat eivät ole samanlaisia, eikä heissä siltikään tarvitse mitään vikaa olla. Kun luin tarkemmin aiempia kirjoituksia, niin mietin, että minä ainakin haluan mielummin viettää sen lyhyen ajan minkä mieheni on illalla kotona hänen kanssaan, enkä jättää vauvaa hänelle ja mennä omiin menoihini. En ole vieläkään yli 6 v avioliiton jälkeen niin kyllästynyt mieheeni. Sitten tuosta "vauva kyllä viihtyy missä vaan": meidän vauva ei ainakaan esim. kaupungilla viihdy rattaissa, eikä esim. nukahda hiljaisesti jos on väsy. Siis vaikka unet on nukuttu ja syöty niin heti kun rattaat pysähtyvät niin ei-niin-hiljainen huuto alkaa. Lenkille ja muiden kotiäiti -kavereiden luokse vauvan kanssa voi mennä, mutta muut "omat" menot saa unohtaa.