Kahlitseeko vauva liikaa?

Jos on "helppo" vauva, voi tehdä ja mennä minne haluaa. Meillä ollut todella masuvaivainen tissitakiainen, jonka luota ei äiti niin vain lähdekään. Elämä kotona on mahtavaa kahden lapsen kanssa ja nautin joka hetkestä. Siltikin olisi kiva edes joskus nukkuakin, eikä herätä öisin tunnin välein masuvaivaisen vauvan vuoksi. Kun vauvalle ei edes tuttipullo kelpaa, niin valitettavasti koen, että tuo ihana ja rakas olento minua sitoo. Edes esikoisen kanssa ei pysty oikein mitään tekemään/käymään, kun vauva tarvitsee äitiä n. tunnin välein parhaimmillaan.

Mielestäni silloin on valmis vauvan tuloon, kun kokee, ettei vauva vie mitään, vaan tuo sisältöä elämään. Itse imetin 13 kk, enkä katsonut sitä mitenkään erityisen kahlitsevaksi. Menot sen mukaan, kun imetysväliä on mahdollisuus pitää, ja isä osaa kyllä huolehtia vauvasta esim. harrastusten ajan.



En kokenut vauva-aikaa lainkaan rasittavaksi ja väsyttäväksi, vaikka olin 36-vuotias ensisynnyttäjä. Nyt esikoinen on 1,5 vuotta, ja toinen vauva syntyy muutaman kuukauden kuluttua. Ihanaa!

halusi tai ei. Se kestaa viikkoja ja tekee lopussa olosta yleensa enemman tai vahemman tukalaa. Synnytyksessakin vauva menee aidin edelle - siis tapahtuma on sellainen kuin se on, ei siihen kovin paljon kuitenkaan voi itse vaikuttaa. Se on tilanteen armoille antautumista.



Toisaalta vauvan syntyma on aina vahan sokki, vaikka olisi iloinen ja toivottu. Ensimmaiset paivat ovat ihmeellista hormonihumalaa. Vaikka vauvaan ei rakastuisikaan, hanta suojelee ja hoitaa. Synnytyksen jalkeen voi kuitenkin olla hirvean kipeakin, eika siihen oikein voi valmistautua odotusaikana. Kivuilta ja heikotukselta vauvan hoito ei ole niin palkitsevaa ja vauva itsekin vasta harjoittelee olemista kohdun ulkopuolella.



Ensimmaisen vauvan kanssa olin henkisesti valmistautunut omistamaan itseni taysin vauvalle. Ensimmaiset kuukaudet tuntuivat pitkilta, mutta toisaalta ihanilta. Ensimmaista kertaa vuosiin ei ollut kiire. Toisen vauvan kanssa nain ensimmaiset viikot lyhyena jaksona pitkan elaman alussa. Tavallaan se teki olon malttamattomaksi paasta jo tekemaan "omia juttuja" ilman vauvaa. Toisaalta se antoi malttia ymmartaa, etta ensimmaiset kuukaudet menevat vaistamatta ohitse ja tulee toisenlaisia aikoja.



Vauva-ajasta nauttiminen on pienista asioista nauttimista. Hyvin nukuttu yo tai vauvan pitkat paivaunet. Mahdollisuus kayda suihkussa ilman huutokonserttia. Miehen kanssa tuokio, jolloin voi kuulla omat ajatuksensa ja mita toinen sanoo.



Toisaalta aika on myos vauvasta nauttimista - ensimmaiset hymyt ja jokellukset, hyva kasvu ja kehitys palkitsee. Ja ihmeellisin on havainto siita, etta tuon hammastyttavan otuksen olemme me tehneet yhdessa, mina ja mies.



Vauva on aina elamanmuutos. Muutokset ovat joskus odotettuja, mutta myos stressaavia. Vaikka sitoutuminen vauvaan olisi parasta, mita toivoa saattaa, tulee yleensa jossain vaiheessa eteen itsensa etsiminen uudelleen, muissakin rooleissa kuin aitina. Se on normaalia ja luonnollista, eika vahingoita vauvaa.



Aidit voivivat olla vahan lempeampia itselleen ja toisillee, niin vauvankaan kanssa ei olisi niin suorituskeskeista. Kylla ne pallerot siina kasvavat, teki asiat miten hyvansa, kunhan jarki paassa on ja hyva tahto.

Vakavasti puhuen, kyllä imetys minun mielestäni sitoo vauvan tiiviimmin äitiin kuin isään, alkuaikoina. Ainakin minulla on näin, koska olen halunnut täysimettää.

Monet asioista ovat kuitenkin valintoja. Tuttavissani on niitä, jotka ovat alusta asti antaneet maitoa myös pullosta ja niinpä äitikin on voinut jatkaa monenlaisia menojaan ja isä on hoivannut vauvaa sillä aikaa. Tämä ei mielestäni ole yhtään sen "huonompaa" äitiyttä.

Minusta tuo alun muutama kuukausi ja symbioosivaihe on varsin lyhyt ja arvokaskin aika. Sitäpaitsi imetettykin vauva pärjää usein esim. tunnin pari, jona aikana voi kipaista yksin tai seurassa esim. lenkille.

Meillä lapset ovat tulleet osaksi meidän perhettä ja elämää, siten että esim. työt ja harrastukset ovat jatkuneet pienen tauon jälkeen, samoin on tavattu ystäviä, pidetty yhteisiä juhlia ja niin edelleen. Useimmiten lasten kanssa. Lapset ovat rikastuttaneet elämää, eivät kahlinneet sitä. Toki lapset ja lasten tarpeet otetaan kaikissa päätöksissä erityisesti huomioon.

Jos toteuttaa hirveän rutiininomaisesti tiettyjä aikatauluja näyttää äitiys paljon kahlitsevammalta, esim. päiväuniaikoina ei voi mennä minnekään tai tavata ketään, iltarutiinit tietynlaisina aina tiettyinä aikoina rajaavat pois iltamenot ja niin edelleen.

Joustavammalla ja rennommallakin otteella pärjää.

vai onko tämä teidän juttelu ihan vaan lämpimikseen harrastelua? otsikko kuulostaa radikaalille, mutta jutun sisältö on lempeä.

vai onko tämä teidän juttelu ihan vaan lämpimikseen harrastelua? otsikko kuulostaa radikaalille, mutta jutun sisältö on lempeä.

Ja totta puhuakseni minusta se jutun nainen vaikutti kauhea naiivilta, varsinkin sen osalta miten esikoisen aikaan ei ollut osannut ottaa omaa aikaa oikeastaan yhtään.

Minä odotan juuri esikoistani, joten en voi sanoa minkälaista arki tulee sitten olemaan. Mutta kyllä minä hulluksi tulisin, jos en osaisi omaa aikaa ottaa yhtään, vaan aina olisin vauvassa kiinni - olin sitten kotona tai jossakin käymässä. Kyllä se tunti-pari äidin omaa aikaa itselleenkin tekee varmasti sitten niin hyvää, etten siitä suostu tinkimään. Tällä tarkoitan sitä, että imetysten välillä esimerkiksi voin ihan hyvin jättää vauvan isän hoiviin ja lähteä koiran kanssa pitkälle lenkille tai esimerkiksi kauneushoitolaan pieneen hemmotteluhetkeen. Aivan samalla tavalla kuin isäkin pääsee sitten viettämään välillä omaa aikaa, niin myös äidillä on tähän oikeus.

toinen ei.

Nooh - ikäeroa lapsilla oli 14 vuotta, joten ehti itsekin kypsymään välissä.

miusta se on vaan ihanaa että vauva kahlitsee:))))

Esikoiseni kanssa, nyt 5kk, alku tuntui, että todellakin kahlitsee. Varsinkin kun ulkona on karmeat pakkaset, eikä sitä autoa kehtaa joka pienen asian takia käyttää. Suurin syy tuohon tunteeseen varmasti oli ensikertalaisuus sekä väsymys kun välillä meni montakin vuorokautta vain 3 tunnin yöunilla. Tukiverkoston muodosti lähestulkoon kokonaan isä, sillä sukulaiset asuvat pitkän välimatkan päässä.



Nyt aikaa on kulunut, hoitaminen ei enää ole uusi juttu vaan päivän rutiinit ovat löytyneet, enää en tunne vauvani kahlitsevan. Toisaalta en ole väsynyt eikä ulkona ole hirmupakkasia, joten vaunuilemaankin pääsee silloin, kun siltä tuntuu.

Jos vauva on tiheä syömään ja pätkänukkuja, kuten meillä oli, niin kyllä sellainen sitoo aika lailla enemmän kuin tavallinen kolmen tunnin välein imevä vauva, joka vetää kolmen tunnin päiväunet. Tuollaisen tiheätarpeisen vauvan syömävälit kun ovat lyhyet, niin siinä 20 minuutissa äiti ei kyllä ehdi edes ruokakaupassa käymään saati että ihan keskustaan itselle rintaliivejä ostamaan.

vai onko tämä teidän juttelu ihan vaan lämpimikseen harrastelua? otsikko kuulostaa radikaalille, mutta jutun sisältö on lempeä.

Ja totta puhuakseni minusta se jutun nainen vaikutti kauhea naiivilta, varsinkin sen osalta miten esikoisen aikaan ei ollut osannut ottaa omaa aikaa oikeastaan yhtään.

Minä odotan juuri esikoistani, joten en voi sanoa minkälaista arki tulee sitten olemaan. Mutta kyllä minä hulluksi tulisin, jos en osaisi omaa aikaa ottaa yhtään, vaan aina olisin vauvassa kiinni - olin sitten kotona tai jossakin käymässä. Kyllä se tunti-pari äidin omaa aikaa itselleenkin tekee varmasti sitten niin hyvää, etten siitä suostu tinkimään. Tällä tarkoitan sitä, että imetysten välillä esimerkiksi voin ihan hyvin jättää vauvan isän hoiviin ja lähteä koiran kanssa pitkälle lenkille tai esimerkiksi kauneushoitolaan pieneen hemmotteluhetkeen. Aivan samalla tavalla kuin isäkin pääsee sitten viettämään välillä omaa aikaa, niin myös äidillä on tähän oikeus.

Pakko sanoa nyt tähän väliin, että tämän jutun nainen seuraa tätä teidän juttelua, ja pakko naurahtaa kyllä, taustoja voisin avartaa tälle ihmettelijälle hieman.. mun mies ei ottanut sillon esikoisen aikana vastuuta tytöstä muuta kun öisin, koska emme asuneet virallisesti yhdessä, ja hän teki pitkää työpäivää, joten tuli luoksemme usein vasta illalla. Siinä ei paljon enää omaa aikaa otettu, niin mäkin oletin odotusaikana että kyllähän sitä omaa aikaa saa jne.. mutta toisin kävi, lapsi oli kovin kiinni mussa, ei siinä paljon jätetty, varsinkaan kun silloin ei tukiverkkoa ihan julkisten kulkuyhteyksien päässä ollut :) Ja ei, hulluksi en ole vieläkään tullut vaikken omaa aikaa saanutkaan, jutun tarkoitus olikin tuoda esiin se, että vauva voi kahlita kotiin herkästi. Eikä tuo kahle sana ole nyt niin negatiivinen mitä heti oletetaan. Ja tuo "imetysten välissä voin varmasti jättää.." sekin on valitettavasti suuri illuusia, se ei useinkaan mene niin, toki voit jättää isälle pullon, ja maitoa pakkaseen ja lähteä, jos siltä tuntuu mutta musta ei tuntunut. Nyt kahden kanssa noita asioita osaa jälkikäteen katsoa tosiaan vähän avarammin ja tietää missä teki virheitä. Toivottavasti sulla tulee esikoisen kanssa elämä sujumaan helpommin, eikä tarvitse kahliutua kotiin ;)

Jos vauva on tiheä syömään ja pätkänukkuja, kuten meillä oli, niin kyllä sellainen sitoo aika lailla enemmän kuin tavallinen kolmen tunnin välein imevä vauva, joka vetää kolmen tunnin päiväunet. Tuollaisen tiheätarpeisen vauvan syömävälit kun ovat lyhyet, niin siinä 20 minuutissa äiti ei kyllä ehdi edes ruokakaupassa käymään saati että ihan keskustaan itselle rintaliivejä ostamaan.

Meillä esikoinen sekä kuopus olivat nukkujina juuri sellaisia että tunnin päikkärit oli aivan luksusta, jos sen pidempään nukkuivat niin sai tarkistella että onko kaikki kunnossa.. Samoin syömärytmi molemmilla on imetysaikana ollut hyvinkin tiheä, tissitakiaisia voisi sanoa.

olisi syytä pohtia vakavasti omia prioriteettejaan. Äidillä ei pitäisi olla lapsen vauva-aikana mitään mikä menee tärkeysjärjestyksessä vauvan ohi.

olisi syytä pohtia vakavasti omia prioriteettejaan. Äidillä ei pitäisi olla lapsen vauva-aikana mitään mikä menee tärkeysjärjestyksessä vauvan ohi.

että et ole lukenut tota lehdessä ollutta juttua, jotenki toi kommentti ei ehkä sovi nyt kuvaan..

olisi syytä pohtia vakavasti omia prioriteettejaan. Äidillä ei pitäisi olla lapsen vauva-aikana mitään mikä menee tärkeysjärjestyksessä vauvan ohi.

että et ole lukenut tota lehdessä ollutta juttua, jotenki toi kommentti ei ehkä sovi nyt kuvaan..

nyt kyllä herää kysymys että onko oma aika vauvan ollessa perheessä negatiivinen vai positiivinen asia? jaksaahan äitikin paremmin jos välillä on jotain muuta kun se vauva, ei se tarkoita sitä että äiti rakastaa lastaan yhtään sen vähemmän jos haluaa normaalina aikuisena ihmisenä tehdä joskus myös jotain muuta kun ainaista kakkavaipan vaihtoa jne?

Mies katsoo lapsia kun pyydän. Voin olla ihan hyvin oman harrastukseni parissa muutaman tunnin, imettää vauvaa ja jatkaa omaa juttua taas muutaman tunnin. Lapsi on lahja. Minun mielestä ne rauhalliset ihanat hetket vauvan kanssa kaksistaan ovat korvaamattomia.

mutta haluaisin sanoa, että imetysaikana on kaikkein helpointa liikkua vauvan kanssa! Ruoka on aina mukana, sopivasti tarjolla ja takuuvarmasti valmiina:-). Mitä pitempään imettää, sitä helpompaa. On aina ainakin se maito saatavilla.



Itselläni on kolme lasta, kuopus jo 8 v. Hänen kanssaan kaikki sujui helpoiten, turhia miettimättä. Nyt jos vielä uusperheessä vauvan saan, voin kuvitella, etten turhia hermoile mistään;-D.

olisi syytä pohtia vakavasti omia prioriteettejaan. Äidillä ei pitäisi olla lapsen vauva-aikana mitään mikä menee tärkeysjärjestyksessä vauvan ohi.

että et ole lukenut tota lehdessä ollutta juttua, jotenki toi kommentti ei ehkä sovi nyt kuvaan..

nyt kyllä herää kysymys että onko oma aika vauvan ollessa perheessä negatiivinen vai positiivinen asia? jaksaahan äitikin paremmin jos välillä on jotain muuta kun se vauva, ei se tarkoita sitä että äiti rakastaa lastaan yhtään sen vähemmän jos haluaa normaalina aikuisena ihmisenä tehdä joskus myös jotain muuta kun ainaista kakkavaipan vaihtoa jne?

Minä tiedän, että tulen sitten rakastamaan lastani yli kaiken ja haluan hänen parastaan, mutta koko aikaa en halua olla vauvassa kiinni oman jaksamiseni kustannuksella. Ja siihen miehen osallistumiseen, me olemme jo nyt odotusaikana puhuneet asiasta paljon, joten tiedän miehenkin haluavan sitten olla kahdestaan vauvan kanssa ja osallistuvan hoitamiseen mahdollisimman paljon. Minä tietysti olen se kävelevä maitobaari, mutta muuten mies pystyy osallistumaan ihan yhtä lailla vauvan hoitamiseen kuin minäkin.

Enkä halua jutussa ollutta naista arvostella, kaikilla meillä on omat lähtökohtamme ja tapamme ajatella asioita. Mutta minulle ne pienetkin omat hetket ovat niin tärkeitä, että olen kyllä näitä asioita ajatellut jo pitkälti odotusaikana, ja pyrin olemaan äiti jonka ei tarvitse 24/7 olla pelkkä "äiti". Olen myös nainen ja vaimo, joten näiden kaikkien roolien yhteensovittamiseksi tarvitsen myös muuta aikaa kuin pelkkää vaipparallia.

- 27 -

mutta omana mielipiteenäni sanoisin, että vauva kyllä kahlitsee, yleensä väistämättä enemmän äitiä kuin isää, mutta se on sitten aikuisesta itsestään kiinni, miten sen kokee. Toisesta on ihanaa olla vauvassa kiinni 24/7, toisesta se on vaan välttämätön paha. Olennaista on se, vaikuttaako tämä suhtautuminen aikuisen käytökseen.



Minä sain 20-vuotiaana esikoiseni, enkä todellakaan osannut yhtään varautua siihen, millaista on elämä vauvan kanssa. Imetys ei sujunut, kaikki korvikkeet aiheuttivat vaivoja, vauva huusi koliikkia ja korvikkeiden aiheuttamia vatsavaivoja ensimmäiset 6kk ja oli muutenkin tosi rauhaton ja itkuinen, tukiverkostot asuivat 300 km:n päässä, väsytti, kärsin hirveistä selkäkivuista ja lopulta myös aliravitsemuksesta, kun en osannut edes sen vertaa omaa aikaa ottaa, että olisin saanut syötyä. En edelleenkään voi väittää, että olisin hirveästi nauttinut esikoiseni vauva-ajasta - mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö häntä rakastaisi, rakastan ja paljon rakastankin.



Kuopuksen vauva-aika, joka virallisesti päättyy vajaan kahden viikon kuluttua, on mennyt helpommin. Hän on ollut perustyytyväisempi, iloisempi, nukkunut paremmin, ja imetys on sujunut. Edelleenkään en voi väittää, että hirmuisesti tästä vauva-ajasta nauttisin, vaikka tätäkin lasta rakastan sydämeni pohjasta.



Nyt kuopuksen lähestyessä vuoden ikää olen miettinyt usein tätä, kun vauva-ajasta kehotetaan nauttimaan niin kovasti ja siihen tuntuu olevan suorastaan paineita - tästä kuuluu nauttia, olet viallinen, jos et nauti. Miksi tästä nyt niin pitäisi nauttia? Eikö tämä ole ihan samanlainen elämänvaihe itse kunkin elämässä kuin kaikki muutkin? Muista elämänvaiheista ei kuitenkaan samassa määrin toitoteta että "nauti nyt" kuin tästä vauva-ajasta. Tämäkin elämänvaihe menee ohi, väistämättä, nautti tästä tai ei. Olen varma, että jokainen äiti haikailee joskus vauva-iän perään, kun lapset ovat isompia, ja harmittelee, kun ei silloin nauttinut siitä enemmän, riippumatta siitä, nauttiko siitä oikeasti vai inhosiko sitä.

Congratulations; hydrocodone ceatmfu