Antakaa yksikin kestävä syy, miksi pitäisi hankkia lapsia?!

Toki lapseen liittyy paljon vaivaa ja hammasten kiristystä, mutta se miten ihana ja rakas lapsi lopulta on, korvaa vaivan moninkertaisesti. Joku kirjoitti täällä kerran hienosti, että lapsi on niin kuin elämänpituinen rakkaus siihen oikeaan, paitsi että se on erilaista ja vielä suurempaa. Näin minäkin sen koen. Lapsi on ihme. Tämä kuulostaa kamalalta klisheeltä ja kornilta, mutta niin se vaan on.

jotta siksi se kannataa. Ja tietenkin lapsen rakkaus sinua kohtaa. Lähes jokainen vanhempi voi joskus tuntea suorastaan ravoa/vihaa omaa lasta kohtaa, mutta sekin on ihan normaalia, kun se tietää eikä anna niiden tunteiden vaikutaa omaan käytökseensä.



Auttaa paljon kun jo etukäteen varautuu "pahimpaan" eli ekat vuodet oma aika on kortilla, koti aina sotkussa jne. Vaikka miehen kanssa olemme ehkä lasten syntymän jälkeen riidelleet rajummin kuin koskaan, niin lapset ovat myös hioneet meidät perheeksi ja tiimiksi, jolla on samat tavoitteet (ja rahat).



Itse ihminen luo ne paineet, että lapsen takia pitää olla sitä tai tätä tai asua perähikiällä omakotitalossa. Ihan hyvin voi asua vähän ahtaammin keskustassa lastenkin kanssa ilman reimatec:jä ja farmariautoa.



Mutta ei niitä lapsia ole pakko hankkia, jos siltä tuntuu. Ei kaikista ole vanhemmiksi.

kaikki siinä: rakkaus, ilo, rohkeus, pelko, mielihyvä, itsetunto, kärsivällisyys, huumorintaju ... ihan kaikki menee uuteen asentoon ja ainakin mulla parempaan päin.

Jokin kirjalija kirjoitti suurin piirtein näin että

Lapsi syntyi. Äiti syntyi. Maailma syntyi.

Siis seurata ihmisen kehitystä täysin avuttomasta rääpäleestä ajattelevaksi ja itseään verbaalisesti ilmiasevaksi olennoksi. Mutta mä pystyn kyllä seuraamaan tätä ystävienikin lasten avulla. En tartte siihen omaa testilabraa.

t. ap

Loistava tilaisuus seurata ihmisen yksilönkehitystä aitiopaikalta. Sitä, miten mahtavan tehokkaat refleksit vastasyntyneellä on, miten vauvan havaintokyky ja komunikaatio kehittyy, miten liikkeelle lähteminen etenee jne.

Pikkulapsen ajatustavan kehityksen seuraaminen (ja sen tuottamat yllätävät johtopäätökset ja muut ajatukset). Kielen, sanaston ja keliopin kehittyminen.

Meillä vanhempi on vasta 6 v, joten matka on vielä pahasti kesken.

Siis seurata ihmisen kehitystä täysin avuttomasta rääpäleestä ajattelevaksi ja itseään verbaalisesti ilmiasevaksi olennoksi. Mutta mä pystyn kyllä seuraamaan tätä ystävienikin lasten avulla. En tartte siihen omaa testilabraa. t. ap

Omia on kuitenkin katsomassa niin lähteltä ja koko ajan (niinpä... huokaus ;). Lisäksi oli mielenkiintoista nähdä, mitä meidän geenipoolista saa ravistettua ulos.

äidinrakkaus lapseen on jotain niin suurta ja syvää, että olisin kyllä jäänyt jostain todella ihmeellisestä paitsi, jos en olisi tuota rakasta lasta koskaan saanut. rakkaus minkä lapsi tuo mukanaan on jotain niin ennenkokematonta, että mietin jopa alussa olenko koskaan aikasemmin sittenkään rakastanut ketään, jos rakkaus tuntuukin tältä. ja mukava olisi, jos lapsia tulisi lisää. mutta jokainen tyylillään, ei kaikki vaan halua lapsia ja se on ihan heidän oma asiansa. eikä se äidinrakkauskaan kai itsestään selvää ole, kun maailmassa on niin paljon laiminlyötyjä ja pahoinpideltyjä lapsia. mikä on ihan kamalaa.

äidinrakkaus lapseen on jotain niin suurta ja syvää, että olisin kyllä jäänyt jostain todella ihmeellisestä paitsi, jos en olisi tuota rakasta lasta koskaan saanut. rakkaus minkä lapsi tuo mukanaan on jotain niin ennenkokematonta, että mietin jopa alussa olenko koskaan aikasemmin sittenkään rakastanut ketään, jos rakkaus tuntuukin tältä.

Olenkin miettinyt että olenko ainoa joka on kokenut tämän näin.

Mutta eihän sitä rakkauta osaa kaivata näin lapsettomana, kun kaikki on kuitenkin parisuhteessa hyvin ja elämä muutenkin mallillaan. En yhtään epäile, etteikö se tunne omaa lasta kohtaa ole jotain sanoinkuvaamatonta, jota ilman ei sitten enää voi elää kun sen on kerran kokenut. Mutta minähän en sitä osaa arvostaa, koska ei ole omaa kokemusta asiasta. Mielestäni tuo "elämäni suurin rakkaus" on hyvä perustelu sille, miksi jo olemassa olevia lapsiaan haluaa hoivata ja suojella. Mikään peruste lasten hankinnalle se ei mielestäni ole.

Ainakaan ei silloin pidä hankkia jos alkaa riidellä vapaa-ajan tasapuolisesta käytöstä tai ajattelee, että pitää toimia jollain tietyllä tavalla, koska lapsiperheen kuuluu tehdä niin.

Ulkopuolelta ei tietenkään näe niitä tunnetason hyviä puolia eikä niitä oikein voi selittääkään.

Ei täällä kenenkään pitäisi yllyttää vakavasti epäileviä naisia hankkimaan kuitenkin sitä lasta. Lapsen oikeus sitoutuneisiin vanhempiin pitäisi olla paljon suurempi, kuin aikuisten "tehdä ihmiskokeita" hankkimalla se lapsi mitä ihmeellisimmistä syistä. Maailmassa on ihan liikaa lapsia, joiden tarpeet jäävät tyydytettyä.

Lapsi tarvitsee ennen muuta sitoutumista.

Vihkikaavassa kysytään, tahdotko rakastaa. Lastasi rakastat aina (niin paljon että se sattuu), mutta sen lisäksi sinun pitäisi pystyä tekemään elämässäsi ratkaisuja, joissa lapsi asetetaan etusijalle. Esimerkiksi pikkulapsiajan avioerot ovat järkyttävä ilmiö. Jos lapsia saa, täytyy elää sen mukaan. Vastalahjaksi saa jotain elämää suurempaa.

Siis seurata ihmisen kehitystä täysin avuttomasta rääpäleestä ajattelevaksi ja itseään verbaalisesti ilmiasevaksi olennoksi. Mutta mä pystyn kyllä seuraamaan tätä ystävienikin lasten avulla. En tartte siihen omaa testilabraa. t. ap

Mutta eihän sitä rakkauta osaa kaivata näin lapsettomana, kun kaikki on kuitenkin parisuhteessa hyvin ja elämä muutenkin mallillaan. En yhtään epäile, etteikö se tunne omaa lasta kohtaa ole jotain sanoinkuvaamatonta, jota ilman ei sitten enää voi elää kun sen on kerran kokenut. Mutta minähän en sitä osaa arvostaa, koska ei ole omaa kokemusta asiasta. Mielestäni tuo "elämäni suurin rakkaus" on hyvä perustelu sille, miksi jo olemassa olevia lapsiaan haluaa hoivata ja suojella. Mikään peruste lasten hankinnalle se ei mielestäni ole.

voi ollakin sun tilanteessa ihan hyvä ratkaisu, ei nää asiat nimittäin monenkaan mielestä mitään järkisyitä ja -perusteluita kaipaa.

moni pariskunta eroaa pian lapsen (lasten) syntymän jälkeen, vaikka lapsesta on niin kauheesti iloa ja se tuo rakkautta ja uusia tunteita ja kaikkea selittämätöntä? Jos molemmat vanhemmat kokevat näin paljon uutta ja ennenkuulumatonta iloa, niin miksi parisuhde rupeaa menemään päin persettä?

itselläni se oli suorastaan fyysinen tunne, tunne siitä että vaikka kaikki oli hyvin, se vauva/ lapsi puuttui. Luulenpa, että se tulee jostain syvältä biologiasta samalla tavalla kuin seksuaalivietti. Joillekin joistain syistä enemmän kuin toisille. Ja jokainen tietenkin tekee omat päätöksensä.

t. kahden äiti

Ei täällä kenenkään pitäisi yllyttää vakavasti epäileviä naisia hankkimaan kuitenkin sitä lasta. Lapsen oikeus sitoutuneisiin vanhempiin pitäisi olla paljon suurempi, kuin aikuisten "tehdä ihmiskokeita" hankkimalla se lapsi mitä ihmeellisimmistä syistä. Maailmassa on ihan liikaa lapsia, joiden tarpeet jäävät tyydytettyä. Lapsi tarvitsee ennen muuta sitoutumista. Vihkikaavassa kysytään, tahdotko rakastaa. Lastasi rakastat aina (niin paljon että se sattuu), mutta sen lisäksi sinun pitäisi pystyä tekemään elämässäsi ratkaisuja, joissa lapsi asetetaan etusijalle. Esimerkiksi pikkulapsiajan avioerot ovat järkyttävä ilmiö. Jos lapsia saa, täytyy elää sen mukaan. Vastalahjaksi saa jotain elämää suurempaa.

Siis seurata ihmisen kehitystä täysin avuttomasta rääpäleestä ajattelevaksi ja itseään verbaalisesti ilmiasevaksi olennoksi. Mutta mä pystyn kyllä seuraamaan tätä ystävienikin lasten avulla. En tartte siihen omaa testilabraa. t. ap

Voisiko joku jolla on asiasta kokemusta, selittää asiaa? Meillä on kolme lasta, ja jokainen lapsi on lujittanut parisuhdettamme ja perhettämme, ja tuonut lisää rakkautta elämäämme.

moni pariskunta eroaa pian lapsen (lasten) syntymän jälkeen, vaikka lapsesta on niin kauheesti iloa ja se tuo rakkautta ja uusia tunteita ja kaikkea selittämätöntä? Jos molemmat vanhemmat kokevat näin paljon uutta ja ennenkuulumatonta iloa, niin miksi parisuhde rupeaa menemään päin persettä?

Joku uhmis voi tehdä päivällä ihan hulluksi, mutta sitten kun se viimein kellistyy sänkyyn ja sitä katsoo siinä nukkumassa, sydän meinaa pakahtua rakkaudesta.

myös parisuhteelle. Eihän pelkkä rakkauden huuma riitä kannattelemaan lapsetontakaan suhdetta. Totta kai tarvitaan realismia ja keinoja kommunikoida ja järjestää arkea.

Itse olen kokenut kuitenkin vanhemmuuden vain vahvistaneen avioliittoamme. Toki on ollut välillä "hankalaakin" (kun lapset olivat pieniä ja sairastelivat), mutta ne asiat on selvitetty ja suhteemme on mielestäni noussut ihan uudelle tasolle. Pääasia on, että molemmat ovat sitoutuneet toisiinsa ja perheeseen, tuli mitä tuli.

Miksi niin moni pariskunta eroaa pian lapsen (lasten) syntymän jälkeen, vaikka lapsesta on niin kauheesti iloa ja se tuo rakkautta ja uusia tunteita ja kaikkea selittämätöntä? Jos molemmat vanhemmat kokevat näin paljon uutta ja ennenkuulumatonta iloa, niin miksi parisuhde rupeaa menemään päin persettä?

olis muutenkin enää vaikka pari vuotta yhdessä?

meillä ainakin vaan tuli niin kauhea vauvakuume pari vuotta sitten jo, kun veli sai tytön. tiedän pareja joiden ei ihan heti kun mahd. olisi kannattanut tehdä toista lasta, masentunut äiti( ja aijemmasta liitosta jo yksi). kertokaapa mikä silloin on mielessä jos on jo itsekkin sanonut että ei olisi tätä ekaa yhteistä kannattanut tehdä niin alussa suhdetta? jasitten vuoden ikä erolla jo toinen, äiti on taas ihan kypsä elämään. tuntuu pahalta kun kummankaan kasvoilla ei enää näy hymyn häivää.

lapsia on se että haluaa niitä. Muita syitä ei oikeastaan voikaan olla...

Siksi kysymys kuuluukin: tahdotko rakastaa. Fiksut ja vanhemmuuteen kypsät vanhemmat ymmärtävät laittaa parisuhteeseen kohdistuvat vaatimukset jäähylle lapsen ennsimmäisiksi kahdeksi elinvuodeksi. Kahdenkeskisten illallisten aika on myöhemmin, ja järkevät vanhemmat tiedostavat ja ymmärtävät tämän. Omaan napaan tuijotuksen täytyy loppua syntymän hetkellä.

Eihän pelkkä rakkauden huuma riitä kannattelemaan lapsetontakaan suhdetta.

ja "totuuksia" siitä, miten lapsiperheessä pitäisi elää.



Kiinnostavaa on myös se, että kukaan vastanneista ei ole kiistänyt aloituksessa esittämiäni kuvauksia siitä, miten lapsi muuttaa elämää (ainakin minun mielestäni) ei-niin-toivottavaan suuntaan.



t. ap