Loukkaus, jota et koskaan unohda?

eräs ystäväni kysyi, olenko tullut ajatelleeksi, että se johtui varmaan pahoista teoistani.

ja mieheni sukulainen sanoi että hyvä että ette saa lapsia, te ette ansaitse niitä. Sit oli suhteessa vähän ongelmia, kun mies ei tehnyt mitään, ei koulua, ei työtä, ei kotitöitä, ei mitään, eikä sitä lastakaan, ja olin tosi pettynyt suhteeseen ja otin vähän etäisyyttä niin sain kuulla miehen sukulaisilta olevani sairas yksilö.

Mä en viitsi aikaani tuhlata menneitä märehtimällä.

En anna koskaan anteeksi ja jätän nämä ihmiset aina heti.

mutta muistuupa mieleen yleensä hyvin hillitty, tossukkamainen ex-työkaveri, joka räjähti yhtäkkiä silmilleni. Huusi täyttä kurkkua, että olen saanut kyseisen työpaikan vain suhteitteni ansiosta jne. jne. Hyvin henkilökohtaisia loukkauksia syyti suustaan pitkän tovin ja lopuksi ryntäsi pois.



Myöhemmin selvisi syykin tuollaiseen käytökseen. Ymmärsin yskän sen jälkeen paremmin kuin hyvin. ;)

Eli hymyilen loukkauksienkin edessä, mutta vuosia myöhemmin muistan ne sanasta sanaan. Ja en unohda. Voin olla kaveri edelleen, mutta muistan silti.



Pahin loukkaus oli työkaverilta, joka ensin äyski mulle kahvipöydässä ilman mitään syytä. Tai kai hänellä oli syy joku "ärsytys", mutta siinä tilanteessa en tehnyt mitään pahaa kuten en yleensäkään. Lähdin kahvipöydästä vaihvihkaa ja kuulin, että innostui kovalla äänellä jatkamaan haukkumista sille kahviporukalle. Kukaan ei oikein vastannut mitään, mutta se tuntui ihan hirveältä. Olisi pomo voinut edes vaientaa sen marisijan, mutta pomokin vaan piipitti jotain "no, sellaista elämä on..."

koulun käytävän valoja rämpätt''n päälle ja po's ja a'na kun valot sytty'vät ka'kk' (pojat) yökk'vät kuorossa. Kotona 'sän' ol' samaa m'eltä; ta's'n s''s tos'aan olla ruma!

Minulta on lapsi kuollut myöhäisillä raskausviikoilla ja pari läheisten sanomista loukkasi.



Minua loukkasi kovasti se, että eräs sanoi lapsen kuoleman olleen jumalan tahto ja lasta tarvittiin enkeliksi taivaaseen. Ja vaikka tutkimattomia on herran tiet, niin minun pitää rakastaa sellaista jumalaa. Ei mahdu edelleenkään mun päähäni tuo. Oma sydän kyllä sanoo, että totta kai mun lapseni olisi ollut paras olla vanhempiensa luona ja miksi minun pitäisi sellaista jumalaa rakastaa, joka haluaa minulta viedä rakastamani lapsen.



Toinen oli läheinen ystäväni, joka jätti ilmeisesti tarkoituksella meidät suremaan ilman tukea, koska pelkäsi tuppaavansa eikä uskonut löytävänsä mitään "oikeita sanoja". Ei sureva tarvitse mitään sanoja, vaan olkapään jota vasten itkeä. Sureva tarvitsee jonkun jolle kertoa surusta. Vieläkin nousee kyyneleet silmiin, pahimmassa kriisissä ystävä kaikkoaa.



En usko unohtavani näitä ikinä, vaikka aikaa onkin kulunut. Anteeksi olen antanut, mutta vaikea tuollaista empaattisuuden puutetta on ymmärtää.

tai siis että teidän menetyksenne pysäytti hänet täysin tai hän jäi taka-alalle, koska ei uskonut, että pystyisi lohduttamaan. Jotenkin ymmärrän ystävääsikin.

pelkäsi tuppaavansa eikä uskonut löytävänsä mitään "oikeita sanoja"

Ihminen jonka kuvittelin olevan hyvä ystäväni, paljon vietettiin opiskeluaikoina aikaa yhdessä.



Erään kerran hän sitten sanoi minulle "ei me olla mitään ystäviä, ryyppykavereita vain". Sanoi tämän ihan tosissaan.



Tuli melkoisen hyväksikäytetty olo, vieläkään en ole antanut anteeksi tuota sanomista ja sitä että tuhlasin aikaa tämän ihmisen kanssa. Aija, muista tämä jos joskus tulet vastaan.

itsestäänselvinä totuuksina. Kun esim. olisin tarvinnut ihan käytännön apua ja tukea, yksi ystäväni ei ottanut yhteyttä ensimmäiseen vuoteen ollenkaan. Sitten hän otti ja sanoi, ettei ollut tehnyt sitä, kun "tiesi, että minun pitää saada surra rauhassa". Mistä hän olisi sen voinut tietää, kun ei ollut edes ottanut yhteyttä. Se loukkasi.

minua loukkasi myös se, että kun mieheni kuoltua törmäsin johonkin tuttuun, joka ei tiennyt vielä asiasta, ja kerroin sen, hän vastasi siihen, että "kyllä heilläkin on ollut niin kauhean rankkaa, kun lapsella on jo toinen korvatulehdus meneillään" tms. Jotain suhteellisuuden tajua voisi odottaa.

Olen antanut samalla mitalla takaisin. Minua ei noin vaan loukata. Osaan olla hyvin teräväkielinen.

En mä yleensä jää miettimään mitä ihmiset on sanoneet. Mut kun lapseni syntyi, ystäväni ei ottanut mitään yhteyttä. Mä en sitä ihmetellyt, koska hän on ainoa tuntemani ihminen, joka vilpittömästi inhoaa lapsia, ei siis edes siedä heitä. No, sitten kun nähtiin, hän ohimennen letkautti "ja mä sitten tiedän, että sä olet just sellainen heikko ihminen, joka jää hoitovapaalle lapsen kanssa, kun ei kato vaan viitsi tehdä töitä! Mä oon aina tiennyt että sä tuut valitseen niin, oisit vaan kysynyt multa tänkin!"



Mä olin täysin tyrmistynyt - hän oli siis pitänyt minua kaikki nämä vuodet "heikkona", mitä lie tarkoittaakin, eikä toisekseen näyttänyt tajuavan ollenkaan, miltä tuntuisi jättää vieraiden ihmisten hoivattavaksi elämän tärkein ihminen, joka on ihan avuton, ei puhu eikä kävele.



Hänen käytöksensä oli muutenkin niin kummallista, että mä vedin sen jälkeen omat johtopäätökseni, enkä ole pitänyt yhteyttä. Ei hänkään.

tapasi haukkua ulkonäköäni päästä varpaisiin. Esim. saunassa nosteli rintojani ja peppuani et nää pitäs olla näin ja näin... tämän "ansiosta" olen kärsinyt huonosta itsetunnosta vuosia ja minun on esim. vaikea olla alastomana nykyisenkin mieheni nähden vaikka hän hyväksyy minut sellaisena kuin olen.

vaikka en haluaisi. Niiden muisto on vähän haalistunut, jos loukkaaja on osannut myöhemmin pyytää anteeksi. Ne, joita ei ole pyydetty anteeksi, ovat johtaneet lopulliseen välirikkoon - en ole pystynyt jatkamaan kanssakäymistä enää loukkaajan kanssa.



Yhtenä esimerkkinä lukioaikainen ystäväni, jonka kanssa olimme kuin paita ja peppu. Lakkiaisjuhlissa hän sitten sanoi minulle että "Haista vittu ja painu helvettiin", syystä, että hänen poikaystävänsä halusi tarjota minulle paukun.



Mitä sitä tähän enää lisäämään, kun anteeksipyyntöä ei kuulunut?

muista loukkaukset minua kohtaan varmaan koko elämäni. Heikon itsetunnon omaavana, saatan jäädä murehtimaan minua kohtaan tehtyjä loukkauksia, mutta jonkin ajan kuluttua pääsen niistä yli. Silti muistan ne aina. Minun kohdalla ne loukkaukset sijoittuvat yleensä tekoihin, eikä sanoihin. Suurin osa niistä sijoittuu siihen, että ihmiset pettävät luottamukseni täysin ja loukkaavat sitä kautta minua :( (nuorena äiti hylkäsi, paras kaveri hylkäsi ilman syytä yms)



Mä yritän aina tehdä kaikkeni muiden vuoksi ja takaisin saan vain paskaa..ilmeisesti pitäisi lakata pitämästä mitään suhteita keneenkään ja haistattaa pitkät, kun apua tarvitsevat. Näin välttyisi kaikilta loukkauksilta.

Kun minun mieheni kuoli,ymmärrät hyvin ettei jaksa,olet sanaton,niin minun niinsanottu ystäväni kävi oven raossa ottamassa osa ja kysyi tuliko vainajalle alle .ja sitten täyykin tästä lähteä.siinä oli surun valittelut.

Siskoni loukkasi minua todella pahasti, en ole sen jälkeen edes voinut olla hänen seurassaan kuin ennen. Siskoni oli aniut perheenjäseneni jonka kanssa saatoin viettää aikaa, mutta nyt en enää voi ilman, että tunnen itseni tyhmäksi... Peruin muutamia menoja, joita olin odottanut innolla, koska niin voin välttää hänen näkemistään.

Minua ahdistaa asian ajattelu ja loukkaus sai minut tuntemaan itseni todella huonoksi ihmiseksi. Eniten Eniten minua loukkaa se, että  asia tuli siskoni suusta... Jos joku tuntematon olisi saman asian sanonut, en usko, että asia olisi näin kaukaa kaivertanut. Haluaisin antaa asian olla, mutta en voi. Sisko ei ymmärrä, että loukkasi minua ja vaikka sanoin asiasta, hän kuittasi kaiken naurahduksella.

En ole koskaan ennen ollut mistään näin loukkaantunut, minulla on hyvä itsetunto ja yleensä jos joku on minua loukannut ei se ole näin jäänyt kaivamaan tai pilannut ihmissuhteitani.

Vierailija kirjoitti:

No ei tää nyt oo elämääni pilannu, mut muistanpahan vaan mitä luokkakaverini sanoi, kun kuuli, että isäni on kuollut (oltiin siis ala-asteella, mut vitosella kuitenkin). Sanoi, että "mä kyllä kuolisin, jos mun isä ois kuollu".

 

Toinen juttu on sellainen, kun olin ekaluokalla ja oli joulujuhla. Juhlan päätteeksi mentiin kaikki, lapset ja vanhemmat, luokkaan. Opettaja jakoi meille lapsille meidän tekemämme jouluaskartelut, jotka olivat seinällä. Niin äitini sanoi, että hän oli just koko ajan toivonut, ettei se askartelu ois ollu minun.

"Mä toivon ettet sä ois mun äiti" päälle leveä hymy :D