23-25 vuotiaana raskaaksi tulleet, millainen elämäntilanne silloin?

Opiskelin yliopistossa, parisuhde oli surkea, väkivaltainenkin. Nyt (lapsi on vielä alaikäinen, itse alle 40) olen akateeminen, työssäkäyvä, eronnut kauan sitten (lähes saman tien lapsen synnyttyä).

Enää en uskaltaisi, mutta nuorena sitä kai sitten luulee jaksavansa kaikkea. Voin sanoa, ettei ole ollut ihan helppoa.

Toisaalta jos en olisi silloin hankkinut lasta, en ehkä enää uskaltaisi lainkaan. Olisin tullut vain krantummaksi ja krantummaksi miesten suhteen ja todennäköisesti jäänyt kokonaan lapsettomaksi. Aika monet ikäiseni (akateemiset) naiset ovat todella epätoivoisia biologisen kellonsa kanssa, kun ovat odottaneet ja odottaneet, että "kaikki on kunnossa".

[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 18:54"]

Oon jotenkin tosi kateellinen lukiessani näitä... "vakituinen työpaikka, yliopisto / amk-koulutus, naimisissa teini-iän ihastuken kanssa, lapsi, omatkotitalo ja arki sujuu kuin rasvattu" =(

Ite olen 23v ja vasta valmistunut ammattikoulusta eikä töitä ole näkyvissäkään. Mistään omakotitalosta ja naimisiin menosta ei voi edes haaveilla. Nykyistä miesystävää ei lapset kiinnosta ja muutenkin kaikki päin honkia. 

[/quote]

sama täällä. Itse olin 30 v kun tapasin mieheni, joka heti kosi, halusimme lapsen vasta papin aamenen jälkeen. Lasta tehtiin 8 vuotta, syynä minun rakennevika. Oltiin kummatkin tehty uraa kiitettävästi, mutta lapsen syntymän aikana minun työpaikkani hävisi ulkomaille ja ala meni nettiin. Yritin äitiyslomalla opiskella uutta ammattia, mutta ei hääviä ole. Uudella alalla on työttömyyttä, mutta töihin ei oteta ilman työkokemusta, ei ainakaan näin vanhaa.

Toisaalta, kahta lukuunottamatta isosta ystävä- ja tuttavapiiristäni, jotka saivat lapsen alle 25 vuotiaana eivät enää ole yhdessä ensimmäisen miehen kanssa. Meillä ja monella muulla jotka tapasivat puolisonsa 30+ vuotiaana avioliitto voi hyvin.

Olen 25, mies 29 ja esikoisemme syntyy keväällä (täytän pian sen jälkeen 26). Olen gradun viimeistelyä vaille valmis ja ollut kolme vuotta yhtäjaksoisesti alani töissä. Vakipaikkaa ei ole, mutta niitä ei alallani (viestintä) ole kovin paljon edes tarjolla. Mies on valmistunut AMK:sta ja vakitöissä.

Asumme vuokralla, mutta asuntosäästötili on ollut jo jonkin aikaa. Olemme myös säästäneet lasta varten :) Auto on, ja olemme kihloissa. Yhdessä olemme olleet vajaa kuusi vuotta.

En olisi halunnut lasta yhtään aiemmin, mutta en olisi tahtonut odottakaan enää kovin montaa vuotta.

Aloin odottaa esikoista ollessani 24-vuotias. Oli toivottu raskaus. Opiskelu yliopistossa oli kesken, samoin miehellä. Lisäksi asuimme ja opiskelimme eri kaupungeissa. Ei töitä, ei edes yhteistä asuntoa. Silti kaikki sujui hyvin. Pidin taukoa opiskeluista, muutimme yhteiseen kotiin samaan kaupunkiin. Ennen valmistumistani saimme vielä toisenkin lapsen, valmistumisen jälkeen kolmannen. Nykyään 30+ ikäisinä molemmilla on tutkinto ja työpaikka. Meillä on kiva koti ja rahaa ihan riittävästi kaikkeen.

Olen aina ihmetellyt näitä juttuja, joiden mukaan vauva kesken opiskeluiden ja ennen vakituista työpaikkaa yms. elämän vakiintumista on jokin katastrofi. Ei meillä ole ainakaan ollut mitään isoa ongelmaa missään vaiheessa.

Sain kolmannen lapsen 23-vuotiaana ja neljännen 25-vuotiaana :)

nro 95 lisää vielä luettuaan muita kommentteja: Joku epäili, että kaikilla tällaisilla naisilla olisi vanhempi mies ja akateeminenkin tutkinto "joku hoitsu". No, oma mieheni on samanikäinen kuin minä. Ja se tutkintoni on lääketieteeen lisensiaatti. Että näin :) (ja tosi monilla muillakin lääkisläisillä muuten oli lapsia jo opiskeluaikana. Me ehkä ymmärrämme paremmin iän tuomat riskit raskaudelle... ;) )

Sain ekan lapsen 24-vuotiaana, toisen heti perään vuoden päästä. Perheeseen kuului tuolloin jo miehen poika 8v. Olin vakityössä, paritalo vaihdettiin omakotitaloon pk-seudulla ja elämä ihan mukavasti. Nyt 11v myöhemmin sama kokoonpano ja elämä ihan yhtä hyvin :)

[quote author="Vierailija" time="03.12.2013 klo 10:31"]

Sain ekan lapsen 24-vuotiaana, toisen heti perään vuoden päästä. Perheeseen kuului tuolloin jo miehen poika 8v. Olin vakityössä, paritalo vaihdettiin omakotitaloon pk-seudulla ja elämä ihan mukavasti. Nyt 11v myöhemmin sama kokoonpano ja elämä ihan yhtä hyvin :)

[/quote]

Jaktan vielä, että olen It-alalla ja nyt lasten kasvettua jo vähän isommiksi olen minäkin päässyt mukavasti uralla eteenpäin, vaikka meillä mies on se joka oiekasti luo uraa.

[quote author="Vierailija" time="02.12.2013 klo 20:04"]

^ Niin, mutta suurin osa näistäkin vastaajista asuu varmasti Helsingin keskustassa, omakotitalossa ja ajaa tuliterällä tila-autolla. 

[/quote]

No tuskinpa. Itse muutimme Helsingin keskustasta kotipaikkakunnalle juuri sen takia, että halusimme perustaa perheen alle kolmekymppisinä. (Minä olin tuon 25, mies muutaman vuoden vanhempi). Nyt olemme molemmat kolmekymppisiä ja hyvin harva ystävistämme Helsingissä edelleenkään asuu omistuasunnossa (saati sitten omakotitalossa) ja aika harvalla on perhe. Täällä taas järjestäen meidän ikäisillämme on jo alakouluikäisiä lapsia ja ne omakotitalot.

Meidän, ja varsinkin mieheni ikäluokassa, on se tilanne, että monella ei-korkeastikoulutetulla on elämä jo paljon pidemmällä: lainaa on otettu parikymppisinä, vakkaritöihin on päästy viimeistään 25-vuotiaana, lapset on saatu nuorina yms. Moni heistä on lyhentänyt lainaansa sen ajan, kun minä ja mieheni vielä maksettiin ylisuurta vuokraa Helsingissä. Meillä ei varmaankaan olisi vieläkään perhettä, jos olisimme halunneet ensin omistaa perheasunnon Helsingissä.

Valintoja, valintoja. Kumpikaan ei toistaan parempi. Kyllähän tilastojenkin valoissa yliopistokoulutus ja kaupungissa asuminen pistävät lastenhankintaa tuonnemmas.

23 vuotiaana raskaaksi tulin. Naimisissa, olimme asuneet pari vuotta rakentamassamme omakotitalossa, asuntolainaa oli. Valmistuin amk:sta vauvan syntymän aikaan.

Jos perheemme olisi pysynyt kasassa, niin tuo olisi olisi ollut täydellistä. Ikävä kyllä avioero tuli nyt 5 vuotta myöhemmin ja niillä muilla asioilla ei sitten olekaan enää väliä tulevaisuuden kannalta, ainoastaan tähän asti eletyn.

Koskaan ei voi tietää ennalta, mikä on hyvä tai paras, mutta kaikesta huolimatta olen tyytyväinen, että lapset tuli hankittua siinä vaiheessa. Nyt eronneena ei ole sitten kiirettä enää etsiä lapsille isää, koska lapset jo on ja heillä hyvä isä :)