Nuoret ja lapsettomuus "gallup"

Voi että liikutuin tuota tarinaasi lukiessani, pörriäinen! Ja ilahduin niin suuresti, kun tarinasi päättyi onnellisesti onnistumiseen raskautumiseen ja pian toivottavasti saat oman tuhisevan käärön syliisi. Iloa ja voimia raskausaikaan!



Ihmeellistä, että sinun tarinasi sai minut liikuttumaan ja iloitsemaan puolestasi. Ehkä se johtuu siitä, että kerroit sen itse.. tai ehkä se johtui rehellisyydestäsi tai en tiedä mistä.



Yleensä nimittäin lapsettomuudesta puhuessamme ärsyynnyn suunnattomasti muiden ihmisten ihmekertomuksista heidän tuttavapariskunnistaan, joille on käynyt kutakuinkin samalla tavalla kun sinulle.Tottakai tuttavat yrittävät lohduttaa kertomalla kummin kaimoistaan, mutta tuloksetta.

Tyhjä syli, tiedän tunteen. Omat haavat pitkästä lapsettomuudesta on vielä kovin tuoreet ja vaikka kaikki kääntyikin hyvin lopuksi saan silti edelleen hepulin joka kerta kun joku raskaana oleva jaksaa valittaa vaivoista tai joku tulee kuin salaman iskusta raskaaksi heti kun yritys aloitetaan. Tuntuu edelleen väärältä että me jouduttiin käymään läpi kaikki se tietämättömyys, tuska ja ahdistus siitä ettei meille tule omaa pienokaista ja kaverit pamahtelee paksuksi yrittämättä ja valittaa siitä että "ei tän vielä pitänyt tulla".

Ihmiset jotka eivät ole lapsettomuutta itse kokeneet eivät ymmärrä millaisen lahjan saavat kun se pieni sieltä on tulossa. Muhun sattuu edelleen kun joku kertoo että yritys aloitettiin 2 kk sitten ja nyt tässä sitä ollaan maha pystyssä kohta. Siitä en varmaan koskaan pääse yli.



Emaema, tiedän tuon tunteen niin hyvin. Olin lopulta niin kypsä kaikkeen etten vaan enään jaksanut aamuisin edes sängystä ylös (silloin piti vaan jäädä sänkyyn ja todeta että henkiset voimat on loppu ja pakko kerää niitä taas). Koeta keksiä joku pako keino todellisuudesta (joku puuha missä pääsee hetkeksi uhohtamaan stressin ja ahdistuksen, esim. joku kiva TV sarja tms.). Auttoi mulla niiden parin todella raskaan kauden aikana.

hei!



olemme nuori avopari (ehkä pian aviopari). olen 18-vuotias nuori nainen ja poikaystäväni on 21.



haluan niin kovasti tulla raskaaksi...



olemme olleet ilman ehkäisyä nyt yli neljä kuukautta ja nyt lähiaikoina on alkanut tuntua siltä, että minussa on jotain oikeasti pahasti vialla koska vauvaa ei kuulu. tiedän, olemme yrittäneet vasta lyhyen aikaa.



kuinka kauan lasta täytyy yrittää, jotta uskaltaa hakeutua jonnekkin? mikä olisi seuraava askel? pitäisikö minun tehdä ovulaatiotesti?



tuntuu, että jos hakeudun gynelle, gyne ei suhtaudu asiaan vakavasti koska olemme niin nuoria. tuntuu ihan naurettavalta mennä puhumaan lääkärille näistä asioista koska en usko, että meitä otetaan vakavasti. miten meidän kannattaisi edetä, minne ottaa yhteyttä? en tiedä kuinka pitää toimia!



haluan puuttua tähän asiaan ajoissa, koska pelkään että 50-vuotiaana istumme vieläkin kaksin sohvalla miettin että olisi ehkä sittenkin pitänyt huolestua ajoissa.



tämä asia on minulle erittäin arkaluontoinen, en pysty edes ajattelemaan asiaa ilman että kyyneleet alkavat tippua. apua kaivataan! minulla on ennestään _paljon_ huonoja kokemuksia lääkäreistä ja sairaaloista. minua ei ole koskaan otettu vakavasti (vaikka siis ovat liittyneet aivan toisiin asioihin) vaikka jälkeenpäin olen ollut oikeassa jostakin sairaudesta tai taudista. lääkäri oli reagoinut ehdotukseeni sairaudesta: "älä nyt naurata" yms. tuntuu ERITTÄIN vaikealta ottaa keneenkään yhteyttä!



ottaa niin helvetisti päähän kun joku 14-vuotias tytöntyllerö pamahtaa paksuksi pantuaan kännissä ventovierasta ihmistä ja ihmiset, jotka oikeasti olisivat ihan loistavia vanhempia ja roolimalleja, eivät tule monien vuosienkaan päästä raskaaksi vaikka kuinka olisi hoitoja, tahtoa ja yritystä. se on niin epäoikeudenmukaista... tällä hetkellä kirjaimellisesti joka ikinen naispuolinen ystäväni on juuri nyt raskaana tai pari kuukautta sitten synnyttänyt. mikä mussa on vikana?

Itse en ole ihan noin nuorena alkanut toivoa lasta, joten en tiedä, miten terveydenhuollossa suhtaudutaan 18-vuotiaaseen lapsettomaan. Olettaisin kuitenkin, että teillä on täysi-ikäisinä oikeus saada apua, jos ongelmia ilmenee. Nyrkkisääntö kuitenkin on, että tutkimuksiin on aika hakeutua, jos raskaus ei ala vuoden kuluessa. Joillain kestää tätäkin pidempään, vaikkei taustalla olisikaan sairauksia tai muita varsinaisia ongelmia. Raskautuminen on aina enemmän tai vähemmän sattumankauppaa.



Vaikka on vaikeaa olla miettimättä vauva-asiaa, niin koeta kuitenkin olla huolehtimatta asiasta liikaa vielä tässä vaiheessa. On TÄYSIN normaalia ja hyvin todennäköistäkin, ettei neljässä kuukaudessa tule raskaaksi. Raskauden todennäköisyys yhtä kiertoa kohden on muistaakseni vain noin 15 %, joten on noin 50 % prosentin todennäköisyys, ettei raskaus ala neljästä ensimmäisestä kierrosta ehkäisyn poisjättämisen jälkeen. Ja jos nyt kuitenkin kävisi niin, että teillä olisi ongelmia, löytyy suurimmalle osalle lapsettomista apua tavalla tai toisella.



Mielestäni et voi vielä tehdä oikein muuta kuin ehkä halutessasi kokeilla niitä ovulaatiotestejä ja ennen kaikkea yrittää pysyä rauhallisena. Liika stressaaminen voi olla näissä asioissa haitaksi, niin vaikeaa kuin onkin yrittää pakottaa itseään miettimään muita asioita. Itse yritän ajatella niin, että lasten kanssa täytyy kuitenkin olla roppakaupalla kärsivällisyyttä, joten nyt on hyvä hetki harjoitella... Aikaa meillä kuitenkin vielä on, minullakin, joka olen kuitenkin monta vuotta sinua vanhempi.

Olemme 20 ja 24 vuotiaat aviopari. Olemme yrittäneet saada raskautta alulle 1 vuoden ja 8 kk. Olemme käyneet jo alkututkimuksissa. Ja ekassa ultrassa ei näkynyt suoraan mitään hälyyttävää, olin ovuloinut vaikka en aiemmin ollut saanut "kiinni" yhtään ovulaatiota. Ja limakalvokin ilm. näytti ihan hyvältä vaikka kahdessa aiemmassa ultrassa se oli ollut auttamattoman ohut. Itse uskon vahvasti että suuri D-vitamiiniannos oli auttanut vaikka lääkärin mielestä sillä ei ole mitään virkaa. Kuitenkin oikeassa munasarjassa näkyi kysta joka ilmeisesti puhkesi nyt menkkojen aikana,kun kävi niin hitzin kipijää.. Ja miehen sperma ei ollut siinä näytteessä kovin hyvä, mutta ilmeisesti siitä on otettava toinen testi et tiedetään pitikö se paikkaansa että vain 2% siittiöistä oli hyvälaatuisia ja hyvinliikkuvia kun hyvälaatuisen sperman standardi on 15 %.

Anyway, joudun odotteleen tämän kierron ennen seuraavia tutkimuksia, ja sitten tehdään aukiolotutkimus ja sen jälkeen ultrataan vielä että miltä ovulaatiotilanne näyttää.



En pysty ajattelemaan elämää ilman lapsia. Adoptio ei ole poissuljettu juttu. Hankalaa etsiä uusia elämänalueita mihin panostaa kun sydämmessä elää kipeä toive saada lapsi. Asiaa ei auta se että on mentävä klinikan ja asiantuntijoiden ehdoilla, he tietävät tottakai milloin kannattaa tutkia ja mitä.Oletteko jotenkin pystyneet ohjaamaan ajatuksianne jonnekkin muualle?



Huomaan et ketju on aloitettu pitkä aika sitten mutta ajattelin tännekkin tulla vertaistukea etsimään.. :]

Ulkona sataa.. se vetää mielen matalaksi, toisaalta taas kovin rauhalliseksi, jotenkin levolliseksi.

Mitä teille kuuluu kanssasisaret?

Meillä yli 2v 7kk nyt yrittämistä takana :/

Koska se tapahtuu, se kaikkien hokema; "Kyllä teilläkin kohta onnistaa, ihan varmasti"?

Ei sitä ois koskaan uskonut, että lasten saaminen voi olla näin vaikeaa. Kasvattaahan tämä toki ihmisenä ja varmasti osataan arvostaa vanhemmuutta eri tavalla kuin ne jotka ovat saaneet lapsen tahtomattaan taikka helpommalla, kunhan ne päivät vaan koittais.

Pelkkä ajatuskin siitä että saisin pidellä omaa lastani rinnallani, istua hiljaa nojatuolissa katselemassa pienen unta, mielikuva nyytistä isin hoivassa, saa mut kyyneliin. Tai oikeastaan ei enää, en jaksa enää edes itkeä.

Taas on tässä muutaman kk aikana kuullut ainakin kolmesta raskaudesta, ei nyt lähipiirissä mutta kuitenkin sekä yhdestä abortista. Miksi toiset saa valita? Yksi tapaus raskauksista toivottu, yksi yhdenillan jutusta (en tiedä onko isä mukana kuvioissa) ja yksi vahinko jossa isä ei halua lasta. Abortti vahinko, ja isä kuullessaan tokas mihin varataan aika keskeytykseen. Luojalla on varmasti hauskaa, kun päättää asioista.

Jossain määrin olen alistunut kohtaloomme, tästä on tullut arkea. Hoitoihin emme ole menneet, koska molempien syvä masennus on tullut uudeksi esteeksi, näitä hoidetaan parhaillaan. Sellasetkin piti meille lykätä vielä kaiken paskan lisäksi, ei todellakaan helpota ollenkaan luomuna raskaaksi tulemista sekään :/

Koettu keskenmeno joulukuussa.. antoi kyllä toivoa, mutta mieluummin olisin todellakin ollut kokematta sitä. Onnesta en muista siitä kuin muutamia hetkiä. se oli henkisesti todella raskasta, mutta myös fyysinen kipukin.. muistan toivoneeni pahimmissa kouristuksissa/supistuksissa, että se vaan tulisi ulos ja se tuska loppuisi. Ja sieltähän se sitten tuli. En halua edes tietää mitä kaavinnat yms muut on jos minun keskenmeno oli helpoin fyysisesti, kun tuli kuitenkin itsestään ja kaikki ok vkon päästä tarkastuksessa.

Mitä vitamiineja muuten syötte? itse syön beroccaa, multi tabsin raskaana/sitä suunnitteleville/imettäville tarkoitettua sekä devisolin D-vitamiinia. Kun mietin että voikohan vitamiineja syödä liikaa :D Lisäksi olen lisännyt liikuntaa, ihan vaan yleiskunnon vuoksi, vaikka toisaalta mun pitäs varmaa lihoa eikä laihtua, oon 155cm ja 52kg. Normaaali painoinen kyllä joo, mutta ennen keskenmeno raskautta lihoin noin 10kg ja tulin aika pian siitä raskaaksi. En tiiä, kun en kyllä lihoakaan haluis.

Tulipas taas litania kirjotettua :)

Kertoilkaas muutkin mitä päässä liikkuu!

Mää plussasin aamulla :) oli 4pvää menkat myöhässä. Saas nähdä nyt sitten kuinka tällä kertaa käy :)

Kertoilkaas nyt muutkin miten menee? :)

Tällä kertaa plussa tietää varmasti sitä pientä nyyttiä keinutuolissa istuvan äidin tuuditettavaksi ja isän hoidettavaksi.. Sinun on vaan nyt itsekin uskottava siihen!



Täällä käydään kuin kello; pettymys tulee tunnin tarkkuudella neljän viikon välein! Se on jännä, miten kuitenkin 3vuoden yrittämisen jälkeen toivo elää joka kuukausi - välillä jopa kuvittelen kaikkia merkkejä jotka osoittaisivat lapsen olevan tulossa.



Tulee kesä ja taas kesäloma kahdestaan. Olen kuitenkin omalla tavallani alkanut paatumaan asialle; osaan jo ajoittain iloita enemmän ja aidommin muiden vauvauutisista ja varsinkin leikeistä lasten kanssa.



Silti monesti tulee huonompia päiviä ja tuntemattomistakin (esim. lehtihaastattelun tai tutun tutun) lapsettomuudesta kärsivistä pareista saa lohtua ja heitä kohtaan tuntee ns. "kiintymystä". Varmaan aika luonnollista, vaikka kuulostaakin hullulle.



Mitäs kaikki muut?

Minä 28 v, ja mies 35 v, aviopari. Itse olen aina ollut lapsirakas mutta mies ei tahtonut ennen lasta. Nyt viime syksynä sitten sanoi, että saisi tulla jos on tullakseen :)



Syyskuussa 2010 jätin ehkäisyn pois, ja nyt kun ei mitään kuulunut ja itsellä perustautina kilpparin vt kävin gynellä, todettiin etten ovuloi, keltarauhashormoni oli minimissään. Aluksi gyne sanoi että odotellaan, eihän tässä mitään kiirettä ole (!) ja nyt sitten kävin kysymässä toista mielipidettä, ja tämä toinen gynekologi sitten kirjoitti saman tien Clomifen + Lugesteron.



Nyt pitäisi sitten alkaa niitä syödä, mutta mies äkkiä onkin että painostan sitä liikaa, ja että se ei halua ottaa stressiä tästä lapsen teosta.. Yritä siinä sitten selittää että jos en ensinnäkään ovuloi ja sitten kun oikeat lääkkeet saadaan niin pieni mahdollisuus kerran kuussa siihen, niin vaikea mun on olla ottamatta stressiä. Pitää nyt yrittää olla stressaamatta ja ihan plussaa sekin jos tämä todella epäsäännöllinen ja lyhyt kierto rauhoittuisi. Mies ei halua, että vonkaan seksiä kierron tiettyinä päivinä, mutta millähän muulla sitä raskaaksi tullaan, tuskin ainakaan meidän perheessä pelkällä pyhällä hengellä..



Vielä parasta toivoen!

Suuret onnittelut emaema!! Mitä teille kuuluu?



Vieläkin täällä säännöllisesti kurkin muiden kuulumisia.

T.Ellen ja pieni 33+4

Täällä uusi todennäköisesti ikuisesti lapsettomaksi jäävä. Kiva että joillakin on on onnistanut pitkän yrityksen jälkeen, nauttikaa raskaudesta ja vauvastanne, olette sen ansainneet!



Olemme 29 vuotiaita (aviopari) ja esikoisen yritys alkoi 02/10, eli puolitoista vuotta on vierähtänyt ja tuloksena kaksi keskenmenoa. Ensimmäinen keskeytynyt sellainen, joka huijasi minua viikolle 13+0 asti, kunnes np ultrassa selvisi, että vauva on kuollut 7+3. Tämä ensimmäinen tärppäsi muutaman kierron kuluttua ehkäisyn jättämisestä, mutta seuraavaa tärppiä menikin sitten yrittäessä reilu puoli vuotta. Lopulta clomien kanssa "tärppäsi", mutta jälleen tiputtiin pilvilinnoista, tuomiona tuulimuna... Kaksi kaavintaa siis takana.



Lapsettomuushoitoihin meille luvattiin lähete keväällä 2011, joka peruttiin, koska tulin raskaaksi (tuulimuna). Meillä ei kuulemma ole ongelmia tuon raskautumisen kanssa. No itse olen vähän toista mieltä, jos siihen lääkkeitä tarvittiin avuksi ja toisaalta olisin kyllä mieluummin ollut kokematta tätä samaa kahta kertaa peräkkäin.



Useamman lääkärikäynnin jälkeen yksi lääkäri heltyi ja kirjoitti lähetteen lapsettomuuspolille. No toivossa elämme, että pääsisimme tutkimuksiin nyt syksyllä, mutta aika tuntuu matelevan niin hitaasti. Mistä voimia? Usko ja toivo on jo menetetty. Myös matka lapsettomuushoitoihin on pitkä, eikä omalla paikkakunnalla ole edes gynegologia.



En tiedä miten jaksan. Tekisi vaan irtisanoa itsensä töistä, jotta stressi vähenisi työn osalta ja keskittyä vain tähän lapsen saamiseen... Jottei myöhemmin tulisi tunne, ettei ole tehnyt kaikkea asian eteen...



Painoa on tiputettu 9 kg tammikuusta, kaikki vitamiinit otettu käyttöön, vyöhyketerapia, clomit.. Mitä vielä? Mistä apu? Olen syönyt clomeja ilman seurantaa ja tuplasin oma-alotteisesti annoksenkin, mutta sekään ei auttanut...

Heippa!



Me ollaan mieheni kanssa 27v ja miehellä on 8v poika ennestään. Nyt siis olemme jo reilu vuoden yrittäneet minun esikoista ja ensimmäistä yhteistä lasta. 05/10 jätin pillerit pois. Itse olen jo pari vuotta ruinannut että voisin lopettaa pillerit ja sitten tuolloin se onnistui ja siitä lähtien olen ollut intopinkeenä yrityksen kanssa. Mies ei taas ihan niin. Oikeestaan vasta nyt keväällä mieskin on alkanut olla mukana tässä yrittämisessä. Silloin mulle myös tuli epätoivoinen olo tän asian kanssa. Niin, siis oikeestaan vuoden jaksoin uskoa. Mutta kun kaikki on ympärillä on joko synnyttänyt lähiaikoina tai tullut raskaaksi. Meidän kaveri porukassaki minä yksin olen ainoa jolla ei ole lasta, jopa miehelllänikin on jo. Joten siksi vielä enemmän alan olla loppu tän asian kanssa.



Mulla on tavallaan onnea siinä ettei ole tullut keskenmenoja niinkuin valitettavasti osalla teistä, mutta sitten toisaalta en voi tietää voinko ollenkaan raskautua kun en tähänkään mennessä ole. Meillä ei ole suvussakaan ollut mitään ongelmia ollut raskautua, päin vastoin kaikki muut on onnistunut niin että nyt vois tulla meinigillä. Kävin tossa keskuussa yksityisellä gynellä. Se ultras ja mitään ei näkynyt, "kaikki näyttää olevan täällä ihan normaalia". Sitten se otti verikokeet ja vastaus tuli postilla kotiin "kaikki kokeet täysin normaalit". No onneks postin mukana tuli myös lähete kättärille ja nyt sitte ootellaan aikaa sinne joka menee aikasintaan syksyyn, koska lapsettomuus juttuja ei näin kesäisin siellä hoideta. Ihan kiva. Jännä juttu että kun et halua lasta niin ajan saat heti mutta kun sä yrität kaikkes tehä että sen saisit niin aikaa ei saa ennen kun puolen vuoden päähän. Paitsi jos on pätäkkää mennä yksityiselle, kaikilla ei ole.



Jollain tavalla ois ollu kiva saada joku syy tähän. Mutta kun kaikki on normaalia. Onhan tietysti sekin hyvä asia, mutta jostain syystä tässä vaiheessa ihan sama. Kaikki hokee stressiä koko ajan. Älä ajattele sitä niin kyllä se tulee. Joo, helposti sanottu kun tehty. Jos voisin olla ajattelematta asiaa niin ihan varmasti olisin jotta se lapsi tulis.



Tein aamulla taas testin ja se ruutu ammotti taas tyhjyyttään :(. Nyt taas viikon verran vituttaa niin paljon!! Mutta sitte taas jostain taas tulee sitä intoa yrittää ja jaksaa oottaa sen pari viikkoa taas kun saa tehä testin ja on toivoa, mutta sitte taas ollaan tässä :(



Kuukaudesta toiseen ja jne...



Yritän jaksaa toivoa että se vielä joskus ois oma ja meidän muidenkin vuoro :D



Paljon siis jaksuja ja tsemppiä ihan jokaiselle!



Piiu

Kävin lukemassa viestejänne ja ajattelin osallistua keskusteluun, kun ei sitä kauan toivottua tule. Olemme mieheni kanssa yrittäneet raskautta nyt kaksi vuotta tuloksetta. Mitään varsinaista vikaa kummassakaan ei ole. Tutkimuksiin lähdettiin vuosi sitten. Nyt on menossa kolmas kuukausi Clomifeniä.



Olen ollut asian kanssa todella yksin, koska en ole niitä ihmisiä jotka osaavat puhua avoimesti ongelmistaan. Käytännössä ainoa, jonka kanssa asiasta puhun, on mieheni. Hänkin on ollut aika koetuksella välillä avautumiseni takia. Ihan yrittämisen alussa puhuin parille ystävälleni asiasta, koska silloin olin vielä innoissani asiasta ja heilläkin se oli ajankohtaista. Silloin se tuntui vielä jännältä ja hauskalta. Kunnes melko pian molemmat tulivat raskaaksi, minä en. Hetken päästä kuulin taas lisää raskausuutisia. Heillä tulos saatiin ensi yrittämällä, yhdellä raskaus tuli ehkäisystä huolimatta. Otin uutiset todella raskaasti. Tiedätte kuinka ristiriitainen se tunne on, kun haluaisi olla vilpittömän onnellinen toisen puolesta, mutta samalla se tuntuu niin epäreilulta.



Olemme käyneet julkisella puolella lääkärissä, mutta nyt on alkanut tuntua siltä, että voisi hakeutua yksityiselle. Julkisella potilaita hoidetaan kaikkia samalla tavalla, saman kaavan mukaan, ja yksilöllistä hoitoa on turha odottaa. Kaikki me kuitenkin olemme erilaisia.



Haluaisin tietää, että kuinka paljon olette maksaneet hoidoista yksityisellä? Rahallinen puoli mietityttää.

Pitkästä aikaa tuli tännekin tultua ja lukastua muiden kuulumisia. Vaikka itse on nyt raskaana, ei se lapsettomuus mihkään lähde, tai siis se tuska on muistissa minkä koki lähes 3v ajan. Toivon teille kaikille vilpittömästi onnea! :)



Meillä mennään nyt viikoilla 26+4 ja poika on tulossa :) kaikki on mennyt hyvin, raskausajan lievää diabetestä lukuunottamatta. mulla on ollut tähän asti todella helppo raskaus, ja oon sitä mieltä että oon sen ansainnutkin :) Niinkö ansaitte te muutkin, kun sen aika tulee :)

Hei toiveita vain! Luin tarinaasi, ja se oli kuin kuvaus omasta elämästäni. Mekin olemme miehen kanssa yrittäneet nyt kaksi vuotta, tuloksetta. Menimme vuosi sitten yksityiselle, ja meidät otettiin siellä erittäin hyvin vastaan ja muutenkin on jäänyt positiivinen kokemus yksityiseltä. Meillä lapsettomuuden syytä ei tiedetä. Nyt olemme menossa ensimmäiseen inseminaatioon ja toivotaan, että sieltä tulisi positiivinen uutinen. Miekin kerroin aluksi useammalle ystävälle tilanteestamme, kunnes kaikki tulivat raskaaksi. Viimeisimpänä nyt veljeni avovaimo, joka hehkuttaa raskauttaan koko ajan. Hinnat yksityisellä ovat varmaankin hieman kalliimpia, mutta ainakin me olemme pystyneet sinnittelemään, vaikka tiukkaa on välillä tehnyt. Inseminaatio maksaa noin vajaa 400e ja veronpalautuksia ootellessa nyt kokeillaan. Toivottavasti teillä ei tarvi mennä tähän asti.

Vähän kuollut keskustelu, mutta viritellään nyt uudestaan koska aihe on tärkeä ja ajankohtainen monille.

Meillä aloitettiin n. 14 kuukautta sitten, itse olin silloin 23 ja mies saman ikäinen.

Jo ensimmäinen feilattu kuukausi oli paha, toivoin niin paljon että olisi onnistunut, vaikka jo ennen aloittamista jotenkin oli kalvava pelko että jokin on pielessä.

Yritystä sitten kertyi, kokeiltiin kaikki greippimehut, punkkukuuri, vitamiinikuurit jne. Ei apua. Vähensin kahvinjuontia, liikuin enemmän, patistelin miestä jättämään pois satunnaistupakoinnin. Samaan aikaan kärsin (omasta mielestäni) stressivatsasta, joka vain pahensi tilannetta.

Kaikenlaista kokeiltiin, alkoi jo ideat loppua ja alettiin miettiä viime lääkärille hakeutumista. Stressivatsa-oireetkin vaan pahenivat.

Viime keväänä sitten olisiko ollut Kaksplussan foorumilta luin jutun, jossa joku kertoi keliakian yhteydestä lapsettomuuteen.

En nyt pitänyt sitä todennäköisenä, mutta satuin myös lukemaan, että siihen myydään nykyään apteekissa kotitestejä (verikoe sormenpäästä).

Kipaistiin sitten hakemaan se, ajatuksena enemmänkin sulkea se mahdollisuus pois.

Vaan kerrankin sain elämässäni nähdä positiivisen testitikun! :D

Harmi vaan, että kyseessä oli keliakiatesti, eikä raskaustesti.

Oli tosiaan todella vahva viiva, ei pahemmin tarvinnut valoa vasten tiirailla kun oli kontrolliviivan kanssa samaa vahvuutta.

Selvisi sitten kerralla myös mystinen "stressivatsani" aiheuttaja.

Järkyttyneenä soitin lääkäriin ja pääsin verikokeisiin (otettiin samalla kaikki verikokeet, mitä otetaan lapsettomuussyitä tutkiessa) ja sielläkin keliakian veriarvot huipussaan ja vatsatähystyksellä sitten vielä loppusilaus diagnoosille: keliaakikko.

Ja tässä kohtaa tarkennan, että diagnoosin saatuani juttelin lääkärin kanssa lapsettomuudesta, ja hoitamattomalla keliakialla on tosiaan todettu olevan yhteyksiä lapsettomuuteen.

Nyt sitten olen hoitanut sairauttani nelisen kuukautta ja odotellaan, mitä tapahtuu. Kierto ehti heittää hoitamattomana jo 35 päivälle, nyt viimeksi lyhentyikin jo neljällä päivällä, eli jotain parannusta jo tapahtunut.

Miehenkin passitin jo verikokeisiin, eikä löytynyt muuta kuin jokin kilppariarvo oli lievästi kohollaan, mutta niin lievästi ettei lääkäri nähnyt syytä huoleen.

Mutta näin siis voi käydä, lapsettomuuden taustalta voi löytyä jotain, mitä ei olisi tajunnut edes lähteä tutkimaan.

Mitään nopeaa tulosta ei ole kuitenkaan odoteltavissa, vuosikin saattaa mennä. Ehkä ei onnistu koskaan, ei sitä tiedä.

Pahimpaan suruun suosittelen lukemaan kertomuksia karmeimmista synnytysjutuista, itse teen sitä silloin tällöin kun alkaa liikaa surettaa. Ainakin edes hetkeksi tulee sellainen tunne, että onneksi tuota ei sitten näemmä ole edessä.

Vaikutus tosin kestää ehkä päivän, mutta lapsettomuustuskan kanssa se yksikin "vapaapäivä" on välillä ihan toivottu.

Etenkin, kun siskoni on nyt raskaana (tuli raskaaksi heti), ystäväni sai juuri toisen lapsen ja muutenkin lokakuu oli erittäin suosittu synnytyskuukausi tuttavapiirin keskuudessa.

Tsemppiä kaikille!

Hei!

Olisiko kellään täällä halukkuutta perustaa sähköpostiketjua jonne voisi päivitellä aina omia kuulumisia? Vertaistukea kaipailisin :)

Olen vähän päälle 20v nainen ja miehen kanssa nyt yritystä useampi vuosi, kevyempiä hoitoja takana ja kaksi keskenmenoa.

Myös suljettu Facebook-ryhmä jossain vaiheessa olisi mahdollinen, mutta ensinnä haen nyt ihan sähköpostittelua anonyymisti :)

Hoidoissa2014@gmail.com voi ilmoittautua kaikki halukkaat. Ei tarvitse laittaa nimeä tms. vaan jotain mitä haluatte kertoa tilanteestanne ja sähköposti.

Meille tuli tänään vihdosta viimein tulokset, kolme viikkoa meni. Eli näillä näkymin (ainakin) miehessä vika, sperma huonoa. 44% liikkumattomia, 16% paikallaan liikkuvia, 33% hitaita ja VAIN 7% ns hyviä siittiöitä. Kyllä melkein itkin kun tulokset luin.

Mun niitä tuloksia ei tullut, mutta lääkärin kirjeestä sai käsityksen että ne olivat ok, eli ovuloin normaalisti. Mutta siis täytyy nyt odottaa jos ne niistäkin lähettää erikseen sitten kirjeen.



Seuraavana on siis keinohedelmöitys meillä edessä. Meillä tehdään nyt ensin niin että poimitaan niitä hyviä siittiöitä ja ne ruiskutetaan muhun, eli niitä ei tällä keinolla suoranaisesti istuteta muhun. Jos tämä ei onnistu sitten katsotaan välissä mun munajohtimet ettei niissä ole tukosta ja yritetään sitten uudestaan tätä. Että tälläistä meillä. Mites muilla etenee hommat?



Huomenna soittelen klinikalle, ja luulenpa että seuraavaan ovulaatioon yritetään se hedelmöitys ajoittaa eli kk päähän, koska nyt parhaillaan on ovulaatio aika ;) ja kokeillaan luonnollista konstia nyt vielä.

Lämpöisiä voimahalauksia emaema, toivottavasti hedelmöitys onnistuisi pian.



Me yritetäään tässä kuussa lisätä vitamiineja (mm. foolihappoa) ja harvennetaan yritysten määrää. Ja tilataan ovistestejä!



Vieläkään ei aikaa tutkimuksiin kuulu :(

ihanaa kun löyty vihdoin tällainen keskustelu paikka missä nuoret lapsettomuudesta kärsivät voivat kokoontua. Itse olen 22 ja mieheni 23 vuotta. Sain tietää 17 vuotiaana että sairastan jotain harvinaista sairautta nimeltä POF. Sen vuoksi en voi myöskään omia lapsia saada ja vaihdevuoteni tulevat normaalia aiemmin. Kolme vuotta ollaan miehen kanssa yritetty lasta ja kaksi vuotta sitten ilmottauduttiin jo väestöliittoonki ja odotellaan nyt sopivaa luovuttajaa minulle.

Silloin 17 vuotiaana ei tuntunut vielä niin pahalta mutta nyt kun asia on ajankohtainen niin kyllä itku tulee monena iltana. Voimia kaikille lapsettomuudesta kärsiville nuorille.