Miten vanhempasi muistisairaus alkoi näkyä sinulle?

Äitini on 77v ja muistaa nyt jo asioita väärin. Hänellä myös ongelmia puhelimen kanssa.Kaikenlaista outoa juttua sukulaisten kesken.

Vierailija kirjoitti:

Äitini on 77v ja muistaa nyt jo asioita väärin. Hänellä myös ongelmia puhelimen kanssa.Kaikenlaista outoa juttua sukulaisten kesken.

onko hoidossa?

ap

Vaikea sanoa, koska isä hyvin pitkään salasi äidin kaikki oireet. Meillä myös on ihan aina ollut niin, että isä puhuu paljon enemmän kuin äiti. Ja puhuu asioista, jotka isää kiinnostavat, joten ei äiti aiemminkaan niihin keskusteluihin osallistunut. Lisäksi isällä on ollut ajokortti, äidillä ei, joten joko isä on käynyt kaupassa tai ovat käyneet yhdessä kaupassa. Äiti jäi työelämästä pois ennen isää, joten oli aika loogista, että isä kävi kotimatkalla yksin kaupassa. Havahduin äidin muistisairauteen vissiin ekaa kertaa reilu vuosi sitten, kun isä soitti ja kertoi äidin lähteneen ovesta ulos haahuilemaan. Juoksin perään (asun siis naapurissa) ja kun kysyin äidiltä, mihin hän on menossa, oli kuulemma menossa kotiin. Vasta myöhemmin tajusin, että hän oli menossa lapsuudenkotiinsa (jota ei ole enää olemassakaan) eikä siihen kotiinsa, missä asuu.



Äidin kohdalla ei siis ole hoidettu mitenkään, koska isä salasi liian pitkään, että olisi jotain hoidettavaa. Tilanne on edennyt aika nopeasti ja nyt viimeisen puolen vuoden aikana ei ole ollut sellaista viikkoa, etteikö isä olisi vähintään kerran soittanut mulle, että äiti on karannut taas tai että hän ei nyt pärjää äidin kanssa. Keskiviikkona tilanne oli sellainen, että en mäkään enää pärjännyt ja äiti oli pakko toimittaa sairaalaan päivystykseen, mistä olikin sitten aika nopeasti siirretty kriisipaikalle hoivakotiin. Siellä se nyt on ainakin pari viikkoa ja arvioidaan, millä edellytyksin voidaan kotiuttaa. 

Aloitekyvyttömyys ja numerosokeus. Alzheimer-dg 65-vuotiaana.

Joidenkin vanhempi on voinut puhua välillä outoja jo 70-luvulta saakka, välillä kirkkaampaa, sitten väittelee yhtäkkiä ja joskus tieteellistä. 60-75v+ ei voi odottaa että on 20v. Jotain ihmiset muistavat ja jotain unohtavat. 

En muista

Äidin taidot ja kyky selviytyä arjessa alkoivat pikkuhiljaa huononemaan. Kännykän käytöstä tuli pelottavaa, leipominen tai ruoanlaitto ei onnistunut, käsitöiden teko loppui kokonaan, kahvinkeitto oli hankalaa... tietysti sitten myöhemmin myös sanoja alkoi unohtumaan. Äidille olisi ollut tarjolla apua ja hoitoa, olisi päässyt tutkimuksiin jne. mutta isän kanssa päättivät, että antaa olla, kun ikääkin oli (siinä vaiheessa 79v). Tavallaan luovuttivat emmekä me lapset ja lähiomaiset voineet tehdä mitään. Äiti ei pärjännyt enää kotona 81-vuotiaana ja joutui (pääsi) hoivakotiin. Siinä yhteydessä tehtiin tutkimukset ja hänellä oli pitkälle edennyt Alzheimer. Kuoli 82-vuotiaana keuhkokuumeeseen. 

Lisään vielä tuohon äitini ensimmäiseen karkureissuun, että se tapahtui hyvin aikaisin aamulla ja äiti vaikutti mut kohdatessaan hämmästyneeltä ja suhteellisen selväjärkiseltä, joten aluksi mietin, että olisiko lähtenyt kävelemään unissaan ja herännyt siihen, että pysäytyin hänet. Nyt tiedän, että näin ei ollut. 

Ovatko vanhempanne itse ajatelleet, että heillä voisi olla muistisairaus? Ovatko siis itse tajunneet, ettei kaikki ole ok? Vai onko vain ulkopuoliset tajunneet.

ap

Yleensä vasta diagnoosin jälkeen lähimmäiset huomaavat aiemmat merkit muistisairaudesta. Monesti kaikki laitetaan vanhenemisen piikkiin. Mitäs se auttaa tajuta aikaisin, että muistisairaus on lähimmäiselle tulossa? Ei niin mitään. Lääkitystä on jonkinlaista, joka tietyn tyyppistä sairautta hidastaa, mutta ei ikävä kyllä paranna.

Meillä jokaisella on oma elämänpolku ja siihen kuuluvat myös ikävät asiat. Kannattaa elää tässä hetkessä eikä murehtia tulevaa ja suvussa esiintyviä perinnöllisiä sairauksia. Voihan olla, että elämä loppuu ennen kuin edes ehtii niihin sairastua. Välttäkää kaikin keinoin ahdistumatta ehkä liiastakin tiedosta niistä sairauksista älkääkä ylenmäärin hakeko tietoa niistä. Etukäteen murehtiminen, kun ei auta ketään. Puhun kokemuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Ovatko vanhempanne itse ajatelleet, että heillä voisi olla muistisairaus? Ovatko siis itse tajunneet, ettei kaikki ole ok? Vai onko vain ulkopuoliset tajunneet.

ap

Äitini ei ajatellut (tai ainakaan myöntänyt) että nimenomaan muistisairaus oli. Puhui että aivot ei toimi ja tuntuu kummalta. Aivosumusta puhui. Ja vanhuuden höperyydestä. 

Ensimmäiset   oireet olivat tavaroiden mystiset katoamiset, jotka osattiin yhdistää dementoitumiseen vasta myöhemmin. Esimerkiksi pankkikortti löytyi lakanoiden välistä liinavaatekaapista ja lompakko jostakin tavarasäkistä.

Toinen oire oli "oma todellisuus" eli käytännössä kunnollinen ihminen alkoi valehdella, varsinkin toisten ihmisten asioista.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä vasta diagnoosin jälkeen lähimmäiset huomaavat aiemmat merkit muistisairaudesta. Monesti kaikki laitetaan vanhenemisen piikkiin. Mitäs se auttaa tajuta aikaisin, että muistisairaus on lähimmäiselle tulossa? Ei niin mitään. Lääkitystä on jonkinlaista, joka tietyn tyyppistä sairautta hidastaa, mutta ei ikävä kyllä paranna.

Meillä jokaisella on oma elämänpolku ja siihen kuuluvat myös ikävät asiat. Kannattaa elää tässä hetkessä eikä murehtia tulevaa ja suvussa esiintyviä perinnöllisiä sairauksia. Voihan olla, että elämä loppuu ennen kuin edes ehtii niihin sairastua. Välttäkää kaikin keinoin ahdistumatta ehkä liiastakin tiedosta niistä sairauksista älkääkä ylenmäärin hakeko tietoa niistä. Etukäteen murehtiminen, kun ei auta ketään. Puhun kokemuksesta.

Meidän suvussa ei edes ole muistisairauksia, siksi en ole osannut edes katsoa merkkejä. Nyt viimeisen parin kuukauden ajalta äidiltäni on useampi tosi outo juttu. Aiemmat jutut olen laittanut vanhenemisen piikkiin, mutta nyt tulee täysin outoja juttuja. Kuten antoi pakkasten aikaan minulle ohjeen, että kylmä ilma kannattaa tuulettaa ulos, pitää vähän aikaa ovea auki. Mutta sitten hän jotenkin itse tajusi, että nyt meni pieleen. Voiko tällainen kertoa muistisairaudesta?

ap

Vierailija kirjoitti:

Ovatko vanhempanne itse ajatelleet, että heillä voisi olla muistisairaus? Ovatko siis itse tajunneet, ettei kaikki ole ok? Vai onko vain ulkopuoliset tajunneet.

ap

Ei äiti ainakaan mulle koskaan mitään tuollaista maininnut. Tosin äitini ei ole koskaan ollut mikään "tekniikan ihmelapsi", mutta isäni taas on ihan työnsäkin puolesta ollut, joten kaikki uuteen teknologiaan liittyvä oli isän hommia. Äiti kyllä osasi käyttää yksinkertaista kännykkää, kun isä näytti, miten se toimii. Jossain vaiheessa isä oli ottanut äidiltä kännykän pois, koska äiti oli alkanut tilata kaiken, mitä joku puhelinmyyjä hänelle myi.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä vasta diagnoosin jälkeen lähimmäiset huomaavat aiemmat merkit muistisairaudesta. Monesti kaikki laitetaan vanhenemisen piikkiin. Mitäs se auttaa tajuta aikaisin, että muistisairaus on lähimmäiselle tulossa? Ei niin mitään. Lääkitystä on jonkinlaista, joka tietyn tyyppistä sairautta hidastaa, mutta ei ikävä kyllä paranna.

Meillä jokaisella on oma elämänpolku ja siihen kuuluvat myös ikävät asiat. Kannattaa elää tässä hetkessä eikä murehtia tulevaa ja suvussa esiintyviä perinnöllisiä sairauksia. Voihan olla, että elämä loppuu ennen kuin edes ehtii niihin sairastua. Välttäkää kaikin keinoin ahdistumatta ehkä liiastakin tiedosta niistä sairauksista älkääkä ylenmäärin hakeko tietoa niistä. Etukäteen murehtiminen, kun ei auta ketään. Puhun kokemuksesta.

Ennenhän (jopa vielå 1980-luvulla) kaikki oli vain "vanhenemista". Ei diagnosoitu turhia, vaan kaikki kuului vanhuuteen ja ihmiset kuolivat jopa "vanhuuteen". Nykyään on eri meininki. Jo lapsille haetaan diagnoosit mahdollisimman pikaisesti, parhaille useat.

Vierailija kirjoitti:

Ovatko vanhempanne itse ajatelleet, että heillä voisi olla muistisairaus? Ovatko siis itse tajunneet, ettei kaikki ole ok? Vai onko vain ulkopuoliset tajunneet.

ap

Sairaudentunnottomuus liittyy dementoiviin sairauksiin ja toiseksi häpeä. Näiden vuoksi asianomaisen saaminen tutkimuksiin ja lääkityksen aloittaminen on todella vaikeaa.

Usein toimintakyvyn heikkenemisen huomaavat ne, jotka näkevät häntä harvemmin. Lähellä asuvat tottuvat siihen vähitellen. Surullista, jos käytöksen muutos ja suorastaan ilkeys menee "todellisen luonteen paljastumisen" piikkiin eikä ajatella sitä, että kyse on sairaudesta.

Vierailija kirjoitti:

Ovatko vanhempanne itse ajatelleet, että heillä voisi olla muistisairaus? Ovatko siis itse tajunneet, ettei kaikki ole ok? Vai onko vain ulkopuoliset tajunneet.

ap

Muistisairas tyypillisesti kieltää koko jutun, joten se on läheisten hoidettava. Äitini kohdalla ensimmäinen oire oli luonteen muutos. Muistioireet tulivat myöhemmin. Käytös on erittäin huonoa ja aggressiivista. Raskasta on.

Alkoi näkyä aloitekyvyttömyytenä esim kotitöissä. Pyykki jäi pesemättä ja lakanat vaihtamatta. Nopeasti eteni ja toimivaa lääkitystä ei löydetty. 7-8 vuotta diagnoosista kuoli hoitokodissa.

Tyttäreni sairasti syöpää ja minulla kului vuosi siinä. Pari viikkoa hautajaisten jälkeen vein anopin lääkäriin muistitestiin ja tulokset olivat heikot. Omilta lapsiltaan hän oli tuon vuoden aikana onnistunut salaamaan muistiongelmansa. Jos joku oli kyseenalaistanut asioita, hän oli lyönyt leikiksi tai vastannut niin hankalasti, että he olivat antaneet asian olla. Hän kertoi tai kysyi asiasta useampaan kertaan ja kävi parikin kertaa päivässä. Kun anoppini sanoi lähtevänsä hoitamaan äppösiä(lapsia), minä soitin terveyskeskukseen, selitin asian ja varasin ajan. Ajasta kerroin vasta samana päivänä kuin aika oli ja sanoin sen olevan vuosikontrolli. Koko muistisairaus johtuikin sitten veemäisestä miniästä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä vasta diagnoosin jälkeen lähimmäiset huomaavat aiemmat merkit muistisairaudesta. Monesti kaikki laitetaan vanhenemisen piikkiin. Mitäs se auttaa tajuta aikaisin, että muistisairaus on lähimmäiselle tulossa? Ei niin mitään. Lääkitystä on jonkinlaista, joka tietyn tyyppistä sairautta hidastaa, mutta ei ikävä kyllä paranna.

Meillä jokaisella on oma elämänpolku ja siihen kuuluvat myös ikävät asiat. Kannattaa elää tässä hetkessä eikä murehtia tulevaa ja suvussa esiintyviä perinnöllisiä sairauksia. Voihan olla, että elämä loppuu ennen kuin edes ehtii niihin sairastua. Välttäkää kaikin keinoin ahdistumatta ehkä liiastakin tiedosta niistä sairauksista älkääkä ylenmäärin hakeko tietoa niistä. Etukäteen murehtiminen, kun ei auta ketään. Puhun kokemuksesta.

Meidän suvussa ei edes ole muistisairauksia, siksi en ole osannut edes katsoa merkkej

Kyllä voi. Muistisairaus on muuten pahimmanlaatuista kaunistelua silloin, kun kyse on dementoivasta sairaudesta. Muistin heikkeneminen on vain yksi oire, mutta ei koskaan ainoa, ei aina ensimmäinen eikä pahin.

Sanotaan, että ymmärrys ei heikkene. Mutta väistämättä päätelmät ovat vääriä, jos ne perustuvat väärin muistettuihin tai harhaisiin havaintoihin. Ap:n äiti voi sekoittaa sanoja, mikä on aivan tavallinen oire. Tarkoitti siis lämpimän ilman ulos tuulettamista, mutta käytti väärää sanaa.  Huh, nyt taidan huolestua itsestäni ja lapsestanikin. Tai ehkä en sittenkään. Dementoituminen kuin määritellään toimintakyvyn heikkenemiseksi aikaisemmalta paremmalta tasolta, eli ei se mitään, jos tällaista on ollut jo nuorena.