Masennusta vai ihan normaali kotiäidin olotila?

Sen sitten katkaisee jokin sairauspuuska, jolloin yleensä muistelee, miten mukavaa se normiarki oikeastaan onkaan. Viimeksi meidän esikoinen nielaisi vieterin, minkä takia istuttiin sairaalassa yksi yö. että pitääkö se leikata pois massusta. Siellä käytävällä sitä vain mietti, että miksi ihmeessä valittaa pikkuasioista...



Minulla tuohon auttaa se, että lähden liikkeelle ja näen muita. Ja pidän paremmin kiinni aikataulusta. Ja sisustan jotakin tai menen yksin lenkille.

vaikka jotain yrjötautiepidemiaa.. ;) Aikatauluhommat meillä on ihan ok, mutta minulla itselläni ei ole omaa aikaa. Se kai tässä kaiken pahan alku ja juuri onkin. ap

lääkäri sanoi että jokaisella ihmisellä pitää olla ainakin puoli tuntia päivässä ihan omaa aikaa jotta pysyy järjissään. Siis jokin äitilapsikerho ei ole sellaista. Vaan että saa vain olla itsekseen. Puoli tuntia ei vielä oo kovin paljon... meillä mies on aika työllistetty niin hänkään ei ehdi paljon "vapauttamaan" mua täysin iltaisin, mutta on sovittu ja lukkoon lyöty, että yhtenä tiettynä viikon iltana saan tehdä mitä haluan, usein käyn kirjastossa lukemassa ja lenkillä ja sellasta. Tästä on hänen kännykässään hälytys : )



Kyllä kotiäitiys (mua ei kiinnosta mitkään määritelmät, kotiäiti on äiti joka on kotona hoitamassa lapsiaan olipa ne nyt sit minkäikäisiä vaan) on haastavaa ja siinä saa kyllä todella pitää itsestään huolta, jotta jaksaa. Täytyy pitää huoli, että ei ole jatkuvasti vain antamassa ja hoitamassa, vaan että myös itse lataa akkujaan jossain. Muuten kyllä uupuu ja sitten kotiäitiys ei kyllä "siunaa" ees lapsia jos äidin terveys romahtaa.

Jo puoli tuntia päivässä auttaa!



2

mulla on kans ajoittain tollasta, varsinkin syksyllä kun kaikki muut on töissä. Ensin mä odotan että yksi pääsee kerhosta, sitten odotan että yksi pääse eskarista, sitten odotan että nuorin menis päikkäreille, eikä aina edes mene. SItten odotan miestäni kotiin. Ja kun kaikki ovat kotona, olen pettynyt kun kukaan ei jaksa tehdä mitään/ lähteä mihinkään koska heidän menokiintiö on jo täysi. Sitten masentaa.



Tähän auttas se että olis vähä muutakin elämää. Esim tietäs pääsevänsä vaikka kaverin kanssa lenkille illalla. Tms.

Itse olin mm. eilen jumpassa ja pyörälenkillä. Tänään aion pitää tunnin lukuhetken, kun mies tulee ja käyn ehkä pyörälenkillä. Jaksan sitten hyvin päivät - me myös kyläillään vähintään parina päivänä viikossa tai meille tulee vieraita.

Helpotti kun nuorimmainen n. 2,5-vuotias, sitä ennen todellakin laskin minuutteja siihen kun pääsin vaikkapa vaan ruokakauppaan karkuun... Yksi lohtu olivat myös iltaiset kävelylenkit, mies nukutti lapset ja minä puhaltelin höyryjä ulos, satoi tai paistoi :)

johon auttaa johdonmukainen miettiminen mistä mikin ongelma johtuu ja mikä siihen voi olla ratkaisu. Mm. päiväjärjestyksen ja -ohjelman laatiminen, äidin vapaahetket, omien haasteiden keksiminen ja asennemuutos.



Älkää nyt herranjumala joka mielipahaan alkako hankkimaan diagnoosia!

Itselläni homma meni siihen, että rupesi olemaan suuria toiveita siitä, että pääsisi koko hommasta pois. En edes tajunnut olevani masentunut, vaikka minulla oli jo tsekattuna puukin, jota päin autolla ajaisin! No, exäni ei auttanut edes sen vertaa, että olisin joskus päässyt yksin autolla liikenteeseen, joten se jäi tekemättä... Teki pitkää päivää ja sitten tietenkin hänen piti päästä golffaamaan yms. rentouakseen työstä! Minähän olin vain kotona.



Itselläni rupesi helpottamaan, kun sain sukulaistytöltä hieman apua kotiin. Hän siis oli 2 h viikossa isomman lapsen (alle 2 v.) kanssa, jolloin oli vain vauva hoidettavana. Sekin tuntui lomalta verrattuna uhmaiäisen kanssa taisteluun. Jotenkin selvisin siitä kaikest, mutta vauva joutui päivähoitoon heti vanhempainloman loputtua. En olisi jaksanut päivääkään enemmän kotona!!



Ja me käytiin joskus seurakunnan kerhoissa yms., mutta sielläkin olin koko ajan vauvassa kiinni ja isompaa piti paimentaa. Lapsen isästä ei ollut mitään apua - ei edes silloin, kun minä ja lapset olimme ripuli- ja oksennustaudissa!! Isin piti vaan saada nukkua yönsä hyvin, ettei reppana väsy töissä... Ero tuli myöhemmin.

Tekstisi kuulostaa todella tutulta. Ihan kuin minä tässä vielä vuosi kaksi sitten. Nyt on helpompaa kun lapset ovat jo 3 ja 5. Mutta tuo vaihe 1-2 v. on todella rankkaa kun lapsilla ei ole vielä niin paljon ymmärrystä.

Tämä kuulostaa kliseeltä mutta koita jaksaa vielä hetki niin huomaat yhtäkkiä että asiat ovat huomattavan paljon helpompia ja hymysi sekä naisellisuutesi palaa kuin salaa...ainakin näin minulle kävi.



Nyt olen töissä ja näen asiat ihan uudessa valossa. Kotona sitä vaipuu johonkin koomaan ja herää vasta kun saa etäisyyttä.

Olet kuules ihan normaali ja vieläpä fiksu kun tajuat asiaa kysellä etkä jää miettimään yksin.



Pirpana

pelkkä mielipaha..

Kun mies tulee töistä, me syödään ja mies menee torkuille. Haluan suoda sen hänelle. Sitten yhtäkkiä alkaa ollakin jo iltatoimien aika. Ja kun lapset ovat menneet nukkumaan, mies käy kaupassa. Toki käyn itsekin joskus, jos pienet lähikauppaostokset riittää, mies hoitaa autolla isommat ostokset.

Huolimatta siitä että minulla ei ole omaa aikaa, haluan kuitenkin että miehelläni olisi joskus. Minulle tulee huono omatunto jo puolen tunnin lenkistä. Tiedän ettei pitäisi tulla, mutta minkäs teet.. :( ap

j

Älkää nyt herranjumala joka mielipahaan alkako hankkimaan diagnoosia!

omiin juttuihin. Hoidathan sinäkin päivät yksin. Mikse mies sitten? Ihan nyt itse aiheutat ongelmasi. Voittehan vuorotella miehen kanssa vapaa-iltoja ja viettää vaikka kaksi viikossa yhdessä.

Mulla auttaa ehkä nyt jaksamaan se, että valitsin yhden jumpan, mihin menen kerran viikossa. Ja laitan lapset nukkumaan ajoissa (ennen yhdeksää) niin on sitten hetki illalla hiljaista ja rauhallista aikaa. Silloin en koskaan tee kotitöitä, vaan olen ja teen omia juttuja. Ehkä menen kauppaankin jos nukahtavat jo kahdeksalta.

Miestä en viikolla iltaisin laita mihinkään hommiin kuin poikkeustapauksissa. Tekee kuitenkin raskasta työtä, minulla on täällä kotona kyllä lepohetkiä (kuten nyt, kun vauva nukkuu ja kaksi muuta leikkii), mutta rankkaahan tämä on tylsyyden vuoksi ja puuduttaa kyllä aivotoimintaa...

Onneksi on sentään kerhot, mihin kuskatessa saa lenkkiä ja lapset virikkeitä!

Ja viikonloput! Silloin saa nukkua ja käydä yksin jossain!

Mun elämä oli tuollaista puoli vuotta sitten. Silloin aloin miettimään elämääni tarkemmin ja päätin, että tarvitsen muutosta elämääni. Ehkä tämä menee kolmenkympin kriisin piikkiin, mutta kun itsellä oli niin huono olo ja päivät oli vaan sen odottamista, että lapset ja mies menee nukkumaan, että saa olla yksin, totesin ettei se voi enää olla normaalia.



Istuttiin sitten miehen kanssa saunassa yksi ilta ja kerroin, ettei tästä tule enää mitään. Kohta minä räjähdän. Asiasta oli toki keskusteltu jo aiemmin (minulla ei omaa aikaa ym.), mutta nyt mieskin vihdoinkin otti asian todesta. Aloin käydä lenkillä yksin iltaisin ja jos oikein huono päivä on ollut, lähden illalla jonnekin yksin, kun mies tulee kotiin.



En tiedä minkä piikkiin oman olotilani laittaisin. Osansa oli varmaan univelalla, lasten sairastelukierteellä, miehen remonttikiireillä jne. Mutta tilanne on nyt parantunut. Kun sain kakistettua suustani ulos oman tilani, pystyin sille jotain tekemään. Lisäksi kultaakin arvokkaampaa on ollut samanlaisessa elämäntilanteessa elävät ystäväni, joille voin purnata huonoa päivää. Samanlaista se tuntuu muillakin olevan.



Voimia sinulle ja iloista syksyn jatkoa!

Ensinnäkään joka ilta ei tarvitse käydä kaupassa. Ja miksi ihmeessä se on mies, joka käy siellä kaupassa illallakin? Mene sinä ja käy samalla vaikka kahvilassa tms.



Ja niitä torkkujakin voisitte vuorotella. Ja yhtenä viikonlopun aamuna mies nousee lasten kanssa. Sinä nukut.



Että organisoimaan vaan paremmin, niin se oma aika löytyy.



2

jos et voi suoda itsellesi pientäkään taukoa. Se ei ole mitään oikeata ja tervettä uhrautumista. Mies kun käy töissä, hän pääsee siinä ajattelemaan omia asioitaan, viettää ehkä työmatkoillakin rauhallisen hetken autossa, ei hän ole välttämättä niin oman ajan tarpeessa kuin sinä. Teillä on siis ihan eri tilanne. Luepa sellanen kirja kuin Kiltteydestä kipeät (Valtavaara). Siinä puhutaan just tuosta, minullekin tutusta ongelmasta että ei pidä omista tarpeistaan huolta. Nyt kuule miettimään ihan todella, millaista elämää tahdot viettää jotta nuo kotivuodetkin jäis muistoihin onnellisina ja antoisina! Hyvää syksyä sulle ap! T. kohtalotoveri

Minä käyn kävellen tai pyörällä lähikaupassa, jos sieltä löytyy se mitä tarvitaan. Mies siis käy jossain isommassa kaupassa, itse en aja. Emmekä käy joka päivä kaupassa. Tämä on vaan jotenkin mennyt niin pirun vaikeaksi. Vaikka sitä omaa aikaa joskus järjestyisikin, en osaa käyttää sitä. ap

Ja kiitos vastauksesta, kiitos vielä muillekin! Juuri tämä on mielestäni hankalinta aikaa, kun lapset ovat 3, 2 ja 1v. Kun kuopus oli vielä vauva, oli paljon helpompaa. Mutta kyllä tämä tästä ajan kanssa varmasti helpottaa! :) ap

Mitäs jos ottaisit omaksi projektiksi sellaisen ajamisen? Antaa nimittäin valtavasti vapautta ja vapauden tunnetta!



2

"itsekkyydestä", kun haluaisi edes puolen tunnin lenkille on kyllä kamala ansa. Jos pääsisit siitä irti ja ottaisit parina iltana viikossa omaa aika, fiiliksesi voisivat olla paljon paremmat.



Auttaisiko siihen se ajatus, että ihmiset jotka uhrautuvat uhrautumistaan ja työntävät omat toiveensa aina sivuun tuppaavat muuttumaan lopulta hirviöiksi, kun maailma ei palkitsekaan heidän epäitsekkyyttään. Tällä planeetalla on paljon katkeria vanhoja naisia, jotka tekevät esim. aikuisten lastensa elämästä raskasta. Voit vielä pelastua ja pelastaa lähimmäisesi.



Miehesi saattaa hiukan natista, jos hänen oma aikansa vähenee. Toisaalta lasten kanssa oleminen saa hänet ehkä tajuamaan, miten kovaa hommaa se on olla koko ajan käytettävissä. Pitkän päälle olette luultavasti onnellisempia: miehen ja lasten suhde tiivistyy ja teidän parisuhteenne ei kaadu siihen, että masennut tai muutut vähitellen katkeraksi "akaksi".



Tuli melkein liikutuksen kyyneleet kun luin tätä ketjua, kuulosti niin tutulta (vai oliko liikutus siis itsesääliä...). Nyt olen töissä ja elämä on kyllä henkisesti paljon helpompaa. Kotiäitiys ei kertakaikkiaan sovi kaikille. Väittäisin, että ylipäätään nykyaikana, kun kaikki ovat niin eristäytyneitä se on ihan eri juttu kuin ennen.