Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?

Olen mies. Joku varmaan kutsuisi minua puhumattomaksi, vaikka en näe tätä joko-tai asiana vaan jatkumona, jolle jokainen ihminen asettuu. Jokainen puhuu asioitaan eri verran. Puhumisen määrä voi myös vaihdella, koska me kaikki muutumme ajan kanssa johonkin suuntaan.

Koen, että minun ei olisi vaikea puhua parisuhteessani, jos saisin kokemuksen, että minua kuunnellaan, minua ei tuomita, eikä syytellä. Kun olen koittanut joskus kipeistä asioistani puhua, niin vaimo ei ole ymmärtänyt, miten toista ihmistä kuunnellaan kunnioittavasti.

Tulkitsen, että hän haluaa nähdä rinnallaan vahvan ihmisen, jolla menee hyvin. Jos puheeni kertoo joskus toisenlaista tarinaa ja menee syviin vesiin, niin joudun sitten kärsimään puhumisen seurauksista tuomion. En siis voi vapaasti ilmaista sisäistä maailmaani tässä parisuhteessa. En halua myöskään päättää parisuhdetta, koska en tahdo jäädä yksinkään enkä myöskään vaihtaa.

Uskon, että moni "puhumattomasta miehestä" kärsivä nainen on sokea omalle henkiselle väkivallalleen. Mies on vaiennettu, eikä hän voi sanoa sitä, koska siitä seuraisi syyttelyä, riitelyä, tuomitsemista ja emotionaalista hylkäämistä.

Tiedän, että tämä viesti tulee saamaan mammoilta runsaasti alapeukkuja. Ette te oikeasti halua kuulla, mitä mies ajattelee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.

Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.

Minun puolisoni ajattelee juuri näin.

Omasta mielestäni puhumisen idea ei olekaan se, etteä asioista jauhetaan jauhamisen ilosta, vaan nimenomaan sitä arkea helpottavaa kommunikointia.

Esim. rankan työpäivän jälkeen voi sanoa toiselle, että nyt olen väsynyt ja vähän ehkä avata syitä. Pystytkö hoitamaan lapset, jos menen vähän lepäämään? Sen sijaan puhumaton tulee naama norsun v:llä kotiin, käyttäytyy epäasiallisesti perhettä kohtaan eikä kukaan tiedä mistä hel..tistä nyt tuulee.

Ei puhumisen tarkoitus ole hankaloittaa ja monimutkistaa asioita vaan nimenomaan päinvastoin.

Kuten sanottu, tässä ketjussa puhutaan sekaisin hyvin eri asioista. Se, ettei jaksa jälleen kerran avata aihetta, jossa ei tulla saavuttamaan mitään ratkaisua, on aika eri juttu kuin pahantuulinen käyttäytyminen työpäivän jälkeen. Eikö sinustakin?

Se ikuisuusasiakin pitäisi jaksaa kerran käsitellä loppuun. Niin, että yhdessä todetaan, ettei siihen palata enää. Jos sitä välttelee, se pulpahtelee pinnalle. 

Valitettavasti sellainen ihminen, jolle tunne- ja parisuhdepuhe on keino käsitellä omia ahdistuksia ja epävarmuuksia, ei kykene laittamaan pistettä keskustelulle, vaikka tämä asia kuinka selvästi todettaisiin. Se, että selvästi ja jämäkästi ilmaisee, että asiassa ole enää puhuttavaa, ajaa tällaisen ihmisen eksistentiaaliseen kriisiin. Voimme toki ajatella, että näin on silti kannattavinta tehdä, mutta onhan se tavallaan myös hyvin julmaa.

Voi hyvä luoja tätä joidenkin ihmisten typeryyttä.

Ethän sinä voi toisen puolesta koskaan mennä sanomaan, että " tässä asiassa ei ole enää puhuttavaa". Jos sen toisen mielestä on. Mutta kaikkeen keskusteluun parisuhteessakin voi ja kannattaa tehdä  tarvittaessa säännöt. 

Meillä esim. oli lasten ollessa pieniä kaksi sääntöä: Jos jokin asia ärsyttää jossain hetkessä, niin siitä ei sanota silloin, vaan vasta seuraavana päivänä, JOS se on silloin vielä asia joka ärsyttää. Arjessa on tosi paljon juttuja, jotka siinä hetkessä saattaa ärsyttää, ja jos jokaisesta alkaa sanomaan, tulee arjesta sietämätöntä. Itse sanoisin, että n 1 asia 20:stä oli sellaisia, mistä halusi vielä seuraavana päivänä sanoa, ja ne olikin sellaisia toistuvia juttuja.

Toinen asia oli se, että jos toinen otti jonkin asian puheeksi, niin se oli ainoa asia, mistä sillä kertaa keskusteltiin. ELi jos toinen halusi puhua vaikkapa nyt kotitöiden jakamisesta tai jostain lasten kasvatukseen liittyvästä asiasta, niin silloin puhuttiin vain siitä. Ja se toinen todella kuunteli sitä, joka asian otti puheeksi, asiasta keskusteltiin ja sovittiin toimintatavat jatkossa. Mutta ei mitään sellaista, mitä tosi monilla on, että jos toinen yrittää ottaa jonkin asian puheeksi, niin toinen vetää siihen mukaan 7 muuta asiaa, ja yleensä vielä menneitä asioita, ja sitten sitä vaan jauhetaan ja syytellään ja kierretään kehää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tulee asioiden vatvomisesta vain huonompi olo moneksi tunniksi, jopa päiviksi. Se ei suinkaan paranna mielialaani. En ole valmis tästä kärsimään, kun puhuminen ei lopulta auta mitään. Suurin osa parisuhteessa kitkaa aiheuttavista asioista kun on ihan aitoja yhteensopimattomuusongelmia, jotka johtuvat erilaisista tarpeista, toiveista, arvoista ja personaallisuudesta. Jos on päättänyt suhteessa olla, nämä erot täytyy vain hyväksyä, eivätkä ne parane puhumalla. Mieluummin keskittyy muihin asioihin.

Tämä "puhumattomuus" ei siis ole mikään defenssi tai lapsuudesta opittu haitallinen malli vaan rationaalinen suhtautuminen tosiasioihin.

Minun puolisoni ajattelee juuri näin.

Omasta mielestäni puhumisen idea ei olekaan se, etteä asioista jauhetaan jauhamisen ilosta, vaan nimenomaan sitä arkea helpottavaa kommunikointia.

Esim. rankan työpäivän jälkeen voi sanoa toiselle, että nyt olen väsynyt ja vähän ehkä avata syitä. Pystytkö hoitamaan lapset, jos menen vähän lepäämään? Sen sijaan puhumaton tulee naama norsun v:llä kotiin, käyttäytyy epäasiallisesti perhettä kohtaan eikä kukaan tiedä mistä hel..tistä nyt tuulee.

Ei puhumisen tarkoitus ole hankaloittaa ja monimutkistaa asioita vaan nimenomaan päinvastoin.

Kuten sanottu, tässä ketjussa puhutaan sekaisin hyvin eri asioista. Se, ettei jaksa jälleen kerran avata aihetta, jossa ei tulla saavuttamaan mitään ratkaisua, on aika eri juttu kuin pahantuulinen käyttäytyminen työpäivän jälkeen. Eikö sinustakin?

Se ikuisuusasiakin pitäisi jaksaa kerran käsitellä loppuun. Niin, että yhdessä todetaan, ettei siihen palata enää. Jos sitä välttelee, se pulpahtelee pinnalle. 

Valitettavasti sellainen ihminen, jolle tunne- ja parisuhdepuhe on keino käsitellä omia ahdistuksia ja epävarmuuksia, ei kykene laittamaan pistettä keskustelulle, vaikka tämä asia kuinka selvästi todettaisiin. Se, että selvästi ja jämäkästi ilmaisee, että asiassa ole enää puhuttavaa, ajaa tällaisen ihmisen eksistentiaaliseen kriisiin. Voimme toki ajatella, että näin on silti kannattavinta tehdä, mutta onhan se tavallaan myös hyvin julmaa.

Voi hyvä luoja tätä joidenkin ihmisten typeryyttä.

Ethän sinä voi toisen puolesta koskaan mennä sanomaan, että " tässä asiassa ei ole enää puhuttavaa". Jos sen toisen mielestä on. Mutta kaikkeen keskusteluun parisuhteessakin voi ja kannattaa tehdä  tarvittaessa säännöt. 

Meillä esim. oli lasten ollessa pieniä kaksi sääntöä: Jos jokin asia ärsyttää jossain hetkessä, niin siitä ei sanota silloin, vaan vasta seuraavana päivänä, JOS se on silloin vielä asia joka ärsyttää. Arjessa on tosi paljon juttuja, jotka siinä hetkessä saattaa ärsyttää, ja jos jokaisesta alkaa sanomaan, tulee arjesta sietämätöntä. Itse sanoisin, että n 1 asia 20:stä oli sellaisia, mistä halusi vielä seuraavana päivänä sanoa, ja ne olikin sellaisia toistuvia juttuja.

Toinen asia oli se, että jos toinen otti jonkin asian puheeksi, niin se oli ainoa asia, mistä sillä kertaa keskusteltiin. ELi jos toinen halusi puhua vaikkapa nyt kotitöiden jakamisesta tai jostain lasten kasvatukseen liittyvästä asiasta, niin silloin puhuttiin vain siitä. Ja se toinen todella kuunteli sitä, joka asian otti puheeksi, asiasta keskusteltiin ja sovittiin toimintatavat jatkossa. Mutta ei mitään sellaista, mitä tosi monilla on, että jos toinen yrittää ottaa jonkin asian puheeksi, niin toinen vetää siihen mukaan 7 muuta asiaa, ja yleensä vielä menneitä asioita, ja sitten sitä vaan jauhetaan ja syytellään ja kierretään kehää.

"Ethän sinä voi toisen puolesta koskaan mennä sanomaan, että " tässä asiassa ei ole enää puhuttavaa". Jos sen toisen mielestä on."

Juuri tämä. Liian monessa asiassa keskustelu päätetään "tämä keskustelu päättyi nyt tähän"-korttia. Parisuhteessa on kaksi ihmistä ja silloin kaksi päätä pohtimassa puhuttua aihetta. Ei riitä se oma koettu tyytyväisyys keskustelun kestosta. Myös toinen haluaa tulla kuulluksi ja saada vastauksia.

Minulla suurin syy siihen, miksi en aina jaksa puhua kaikkien kanssa, on se, että toinen ei halua oikeasti kuunnella tai selvittää asiaa vaan tilanne on tapa saada toinen ”nyrkkeilykehään”. Puhumisen haluaminen ei siis ole aina sitä, että asioita halutaan selvittää tai että on edes mikään sellainen asia, mikä puhumalla selviää. Vaan tämä ns. puhuja vaan haluaa meuhkata ja siirtää oman pahan olonsa toisen ihmisen kannettavaksi. 

Näin tätä käytöstä hyvin pitkälle myös omassa lapsuudenkodissa: konflikteissa ei puhuttu mistään järkevästä vaan niiden tehtävä oli antaa osapuolille mahdollisuus huutaa kaikki tuskansa ulos, tietenkin lasten kuullen. Mistään järkevästä ei puhuttu, tai jos puhuttiinkin, ei sitä käsitetty järkevällä tavalla. Nykyisinkin yritän välttää tämän kaltaisia ihmisiä, jotka käyttävät hyväkseen sitä, että nykymaailmassa pitäisi ”puhua kaikesta” eli pahimmillaan antaa jokaiselle meuhkaajalle joka hetkessä mahdollisuus siirtää oma kipunsa kaikkiin muihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä saisi hyvän sketsin aiheen. Puhumaton ja avoin ihminen ja ongelmatilanne. Ja sen selvittelyn yritys.

Asiakaspalvelutilanne jossain yrityksessä nokikkain tapahtuvana.

Asiakas: Hyvää päivää.

Asiakaspalvelija: Hrmmm...

Minulla olisi eräs ongema, voisitteko auttaa?

Mmmhyyyh...

Kun asia on nimittäin näin...

Yhymymhmm....

Niin, siis mitä sanoitten en kuullut?

Myyyhhh....

Siis voitteko auttaa vai ei?

Mrrrmeih...

No, ei voi sitten mitään, kummallista, näkemiin...

Nmhnmhh...

Tässä vaiheessa asiakaspalvelija voisi vielä räjähtää ja alkaa karjua miksi toinen ei jätä häntä rauhaan ja jankuttaa ja jankuttaa.

Oikeastiko rinnastat puolison asiakaspalvelijaan? Eli kohtelet häntä eräänlaisena ongelmien ratkaisijana, jonka tehtävänä on olla sinun apunasi?

Luulenpa, että hän rinnasti sen työelämään siinä mielessä, että nämä ihmiset kyllä pystyvät olemaan töissä saamatta potkuja ja tietävät, miten käyttäytyä, kotona vaan taannutaan jonnekin lapsen tasolle tai käyttäydytään vihamielisesti puolisoa kohtaan.

No harva ryhtyy asiakaspalvelijalta edellyttämään tunnetason yhteyttä, vaikka puolison pitääkin puida uudestaan ja uudestaan samoja asioita. Näköjään asiakaskin kykenee olemaan aikuinen ja asiallinen, mutta kotona taannutaan omituiseksi jankkaajaksi, jonka tunteita pitää viikosta toiseen kuunnella kiinnostuneena. Ai että sulla on tuollainen kokemus kesältä 1982, kylläpä yllätti.

Näitä kun lukee, niin kyllä sitä pohtii monen kirjoittajan parisuhteen tilaa. Tai miten katkeraksi on tultu aiemmissa parisuhteissa. Jos noin paljon tuntee (passiivis)aggressiivisuutta omaa puolisoaan kohtaan, eikö mikään kello soi, että nyt on asiat TODELLA huonosti?

Vaikea ymmärtää miksi tuollaiset ihmiset edes on parisuhteessa, jos se toinen on noin hirveä ihminen. Että oikein pitäisi toisesta ihmisenä olla kiinnostunut, hyi saatana mitä vaatimuksia.

En usko, että moniakaan asioita voi puhumalla muuttaa. Ketään ei voi pakottaa muuttamaan asenteitaan. Kiusaaja ei lopeta eikä alkoholisti raitistu. Yleensä naiset puhuu ja miehet tekee. Mies vie vaikka naisen auton pesuun ja sillä osoittaa kintymyksensä. Nainen ei tätä ymmärrä, vaan vaatii miehelle vierasta tunteiden käsittelyä. Naiset vatvoo keskinäisiäkin välejään naisvaltaisilla työpaikoilla, niin ettei siellä viihdy kukaan. 

Jos tuntuu, että parisuhteessa joku hiertää, kannattaa miettiä, mikä ja miksi. Onko omat odotukset realistisia?  Miksi on valinnut kyseisen puolison, jos haluaa häntä kuitenkin muuttaa? Uskaltaako nähdä itsensä puolison silmin? Onko teillä erilaiset arvot? Se, että vaatii toista puhumaan, on verrattavissa siihen, että hän puolestaan vaatisi sinua vaikenemaan. Entä jos hän kertoisi mielipiteensä, että on monista asioista eri mieltä? Sallisitko sen, vai alkaisitko painostaa häntä kannallesi? 

Kannattaa muistaa, että ihmisellä on yksi suu, mutta kaksi korvaa, jotta hän kuuntelisi enemmän kuin puhuisi. Puhumisesta tuli jo vuosia sitten trendimantra, joka ratkaisee kaikki ongelmat. Työllistää kokonaisia ammattialoja, mutta tulokset on vähäisiä. Olen nainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen puhumaton, mutta en ole parisuhteessa. Koen, että suurin osa puhumisesta on täysin turhaa hölpöttämistä, jolla asiat eivät ratkea suuntaan eivätkä toiseen. Ja suurimmaksi osaksi puhe on jatkuvaa saman asian toistoa, eikä sekään vie asioita eteenpäin. Ja yleensä se, joka jatkuvasti haluaa puhua, pääsääntöisesti haluaa vain jyrätä oman tahtonsa mukaisesti. Joku yhteisen sävelen etsintä onnistuu vain, jos mennään sen pälpättäjän mielihalujen mukaan.

Kiitos tästä. Auttoi tajuamaan jotakin puhumattoman mielenlaadusta.

Vaikkein ole ap luen mielenkiinnolla koska puhumaton henkilö on parisuhteessa jotain niin hirveätä että ei koskaan enää minulle. Puhumaton henkilö ei edes yritä ymmärtää kuinka tuhoisaa hänen käyttäytymisensä on. Se on erittäin itsekäs tapa olla. Henkistä yhteyttä toiseen ihmiseen ei edes haluta, vaan 2 ihmistä jakaa elämää konkreettisten tekojen, toimien, puuhastelun, arjen asioiden hoitamisen kautta, kuin työtoverit tai yhteistyökumppanit. Halutaan mekaanisesti toinen ihminen rinnalle mutta ei haluta yhteyttä siihen ihmiseen. Se ei ole parisuhde kuin nimellisesti. Yhtä hyvin voi olla yksin.

Kiitos, tiivistit tähän minun parisuhteeni. Mies on täysin mykkä, mikään ei ole auttanut. Hän on muös mykkäkouluilija. Koen hänen puhumattomuutensa vallankäytöksi ja aliatamiseksi. Muutin lopulta erilleen ja on kuin valo olisi palannut elämään. Se ei ikinä ollut oikea parisuhde, eikä siinä ollut henkistä läheisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoita nuo asiat paperille, mistä haluat puhua sitten paperi miehen eteen luettavaksi. Pyydä vastaus vaikka kirjallisesti jos ei puhu, ehkä jossain elämän vaiheessa nauratte yhdessä tälle. Toivon niin😀

Minä kävin yksin jopa parisuhdeterapiassa ja sain sieltä aiheita, joista olisimme voineet jutella yhdessä. Mies ei suostunut, joten kirjoitin ne paperille ja annoin miehelle, jos hän haluaa vain pohdiskella rauhassa itsekseen. Ne olivat tyyliin millainen lapsuudenperheesi oli. Mihin ihastuit minussa alussa. Miten voisimme konkreettisesti osoittaa välittmistä toisillemme. Jne. Ikinä kän ei suostunut niihin pslaamaan sanallakaan. Puhumattomuuden huipennus.

En kestäisi puhumattomuutta parisuhteessa. 

Edesmennyt isäni oli puhelias ja huumorintajuinen mies. Se on minun miesmallini parisuhteessa. 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen nyt elänyt onnellisessa avioliitossa 35 vuotta saman miehen kanssa. Yksi tämän suhteen kulmakivistä on se, ettei asioita vatvota ja kumpikin pitää asiat, joiden arvelisi toista loukkaavan omana tietonaan. Jos ei tähän pysty kannattaa erota. Mieheni on mukava ja älykäs ja myös paras ystäväni, mutta myös hänessä on ärsyttäviä piirteitä. Voimme puhua kaikesta muusta maan ja taivaan väliltä mutta kumpikin tajuaa ettei toisen henkilökohtaisista puutteista ja virheistä jauhaminen toisi mitään hyvää suhteeseen.

Minun mieheni taas on puhumaton kaiken muun suhteen paitsi hän kyllä kertoo oma-aloitteisesti, että minä olen hänen mielestään ruma. Mistään ei suostu muusta keskustelemaan, ei suostu lähtemään pariterapiaan, eikä suostu pyytämään anteeksi eikä suostu puhumaan siitä, että hänen sanansa loukkaavat minua. Hän on mykkäkoulujen mestari myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni täällä sanoo, ettei puhuminen auta/ratkaise mitään- mutta kertokaapa sitten, MIKÄ ratkaisee?

Väkivalta?

Pettäminen?

Suhteen lopettaminen?

Minä kasvoin rikkinäisessä perheessä mykkään kulttuuriin, ja silti haluan puhua asioista. Muutakaan keinoa selvittää asioita ei oikein ole, en halua alkaa tappelemaan fyysisesti tai huutoraivoamaan.

Minusta puhumattomuus on itsekkään ja kehittymättömän mielen defenssi.

Niin juuri, mikä sitten ratkaisee? Sepä se. Pitäisikö sen puhumattoman vaan antaa lillua omissa myrkyissään ilman että yrittääkään ottaa mitään puheeksi? Haluaako puhumaton sitä ihan oikeasti?

Ap

Puhumista tärkeämpänä pidän sitä että parisuhteessa tulee hyväksytyksi. Hyväksytään se että ei se puoliso aina halua puhua samoista asioista kuin minä. Tai vaikka minä näen parisuhteessa ongelmia ei ne toisen mielestä ole mitään ongelmia jotka pitäisi käsitellä.

Ei naiset kykene ajattelemaan mitään muuta kuin omia vaatimuksia ja haluja. Miehen kuuntelu on ihan sivuseikka kun todellisuudessa puhumisvaatimukset koskee ainiastaan sitä että nainen saa puhua ilman keskeytyksiä ja mies vain myötäilee ja kuuntelee kaiken jonka jälkeen miehen on toteutettava täsmällisesti se mitä nainen haluaa. Naisten pitäisi opetella myös kuuntelemaan miehiä niin teidän kanssa olisi edes mahdollista keskustella. Joka nainen osaa puhua ja vaatia mieheltä mutta hyvin harva nainen suostuu kuuntelemaan niin se yksipuoleinen puhuminen on täysin turhaa

Mitenkäs ne omat keskustelutaidot? Ei välity viestistä kovin hyvää kuvaa. Hyvässä keskustelussa molempien pitää osata keskustella.

Miehet joskus pitävät naisen keskustelualoitetta ikään kuin äidin ripiyksenä jo oletusarvoisesti ja lähtökohtaisesti eivätkä lähde keskustelemaan samalla tavalla kuin vaikka liikeneuvottelussa.

Sitä se naisviha teettää.

Vierailija kirjoitti:

Minä en puhu. Olen todella huono ihan neutraaleissakin tilanteissa sanoittamaan tunteitani ja vältän konflikteja viimeiseen saakka.

Olen ehkä lapsena oppinut sellaiseen älä valita, älä selitä -ajattelutapaan, se puhumattomuus on itselleni tapa käydä asioita läpi oman pääni sisällä.

Perin itsekästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoita nuo asiat paperille, mistä haluat puhua sitten paperi miehen eteen luettavaksi. Pyydä vastaus vaikka kirjallisesti jos ei puhu, ehkä jossain elämän vaiheessa nauratte yhdessä tälle. Toivon niin😀

Minä kävin yksin jopa parisuhdeterapiassa ja sain sieltä aiheita, joista olisimme voineet jutella yhdessä. Mies ei suostunut, joten kirjoitin ne paperille ja annoin miehelle, jos hän haluaa vain pohdiskella rauhassa itsekseen. Ne olivat tyyliin millainen lapsuudenperheesi oli. Mihin ihastuit minussa alussa. Miten voisimme konkreettisesti osoittaa välittmistä toisillemme. Jne. Ikinä kän ei suostunut niihin pslaamaan sanallakaan. Puhumattomuuden huipennus.

Mies ei luottanut että vaimo ymmärtäisi häntä halutulla tavalla? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoita nuo asiat paperille, mistä haluat puhua sitten paperi miehen eteen luettavaksi. Pyydä vastaus vaikka kirjallisesti jos ei puhu, ehkä jossain elämän vaiheessa nauratte yhdessä tälle. Toivon niin😀

Minä kävin yksin jopa parisuhdeterapiassa ja sain sieltä aiheita, joista olisimme voineet jutella yhdessä. Mies ei suostunut, joten kirjoitin ne paperille ja annoin miehelle, jos hän haluaa vain pohdiskella rauhassa itsekseen. Ne olivat tyyliin millainen lapsuudenperheesi oli. Mihin ihastuit minussa alussa. Miten voisimme konkreettisesti osoittaa välittmistä toisillemme. Jne. Ikinä kän ei suostunut niihin pslaamaan sanallakaan. Puhumattomuuden huipennus.

Ei se mies sinusta välitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen puhumaton, mutta en ole parisuhteessa. Koen, että suurin osa puhumisesta on täysin turhaa hölpöttämistä, jolla asiat eivät ratkea suuntaan eivätkä toiseen. Ja suurimmaksi osaksi puhe on jatkuvaa saman asian toistoa, eikä sekään vie asioita eteenpäin. Ja yleensä se, joka jatkuvasti haluaa puhua, pääsääntöisesti haluaa vain jyrätä oman tahtonsa mukaisesti. Joku yhteisen sävelen etsintä onnistuu vain, jos mennään sen pälpättäjän mielihalujen mukaan.

Kiitos tästä. Auttoi tajuamaan jotakin puhumattoman mielenlaadusta.

Vaikkein ole ap luen mielenkiinnolla koska puhumaton henkilö on parisuhteessa jotain niin hirveätä että ei koskaan enää minulle. Puhumaton henkilö ei edes yritä ymmärtää kuinka tuhoisaa hänen käyttäytymisensä on. Se on erittäin itsekäs tapa olla. Henkistä yhteyttä toiseen ihmiseen ei edes haluta, vaan 2 ihmistä jakaa elämää konkreettisten tekojen, toimien, puuhastelun, arjen asioiden hoitamisen kautta, kuin työtoverit tai yhteistyökumppanit. Halutaan mekaanisesti toinen ihminen rinnalle mutta ei haluta yhteyttä siihen ihmiseen. Se ei ole parisuhde kuin nimellisesti. Yhtä hyvin voi olla yksin.

Kiitos, tiivistit tähän minun parisuhteeni. Mies on täysin mykkä, mikään ei ole auttanut. Hän on muös mykkäkouluilija. Koen hänen puhumattomuutensa vallankäytöksi ja aliatamiseksi. Muutin lopulta erilleen ja on kuin valo olisi palannut elämään. Se ei ikinä ollut oikea parisuhde, eikä siinä ollut henkistä läheisyyttä.

Jatkuuko teidän suhde? 

Vierailija kirjoitti:

Olen mies. Joku varmaan kutsuisi minua puhumattomaksi, vaikka en näe tätä joko-tai asiana vaan jatkumona, jolle jokainen ihminen asettuu. Jokainen puhuu asioitaan eri verran. Puhumisen määrä voi myös vaihdella, koska me kaikki muutumme ajan kanssa johonkin suuntaan.

 

Koen, että minun ei olisi vaikea puhua parisuhteessani, jos saisin kokemuksen, että minua kuunnellaan, minua ei tuomita, eikä syytellä. Kun olen koittanut joskus kipeistä asioistani puhua, niin vaimo ei ole ymmärtänyt, miten toista ihmistä kuunnellaan kunnioittavasti.

 

Tulkitsen, että hän haluaa nähdä rinnallaan vahvan ihmisen, jolla menee hyvin. Jos puheeni kertoo joskus toisenlaista tarinaa ja menee syviin vesiin, niin joudun sitten kärsimään puhumisen seurauksista tuomion. En siis voi vapaasti ilmaista sisäistä maailmaani tässä parisuhteessa. En halua myöskään päättää parisuhdetta, koska en tahdo jäädä yksinkään enkä myöskään vaihtaa.

 

Uskon, että moni "puhumattomasta miehestä" kärsivä nainen on sokea omalle henkiselle väkivallalleen. Mies on vaiennettu, eikä hän voi sanoa sitä, koska siitä seuraisi syyttelyä, riitelyä, tuomitsemista ja emotionaalista hylkäämistä.

 

Tiedän, että tämä viesti tulee saamaan mammoilta runsaasti alapeukkuja. Ette te oikeasti halua kuulla, mitä mies ajattelee.

On siinä vässykkä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko olleet teini-ikäisistä asti yhdessä? Onko teillä edes ehtinyt olla mitään pitkiä parisuhteita (=useita vuosia) muiden kanssa?

Voisiko miehellä olla tällainen identiteetti- ja ikäkriisi eli viidenkympin kriisi ja ajattelee, että on viimeinen hetki katsoa muitakin naisia? Tuollainen monesti tulee, jos ollaan nuoresta asti oltu vain sen yhden kanssa.

Miehen puhumattomuus ja erokortin esiin vetäminen ja ärtyneisyys viittaa, että on mielenkiinto ehkäpä jossain toisessa naisessa.

Kyllä voisi olla joku kriisi, mutta lähinnä nyt sitten jo kuudenkympin sellainen. Eiköhän sen jälkeen ole ikäkriisit kriiseilty, luulisin ainakin.

Hmmm, voisiko liki kuusikymppinen vielä jaksaa toisia naisia? Vähän sellainen tunne että ei, mutta niin....kaikkeahan sitä puolison selän takana tosiaan hääräillään. Itsellä ei olisi jaksamista enää tuon yhden miehen lisäksi vielä toiseenkin mieheen, huh. Itse asiassa olenkin kysynyt jossain vaiheessa että onkohan toinen nainen kyseessä, niin jyrkästi kieltää, ei auta kuin luottaa tähän. Järkyttävää elää jatkuvassa epäluulon ilmapiirissä. Joskus aikanaan mies oli minusta todella mustasukkainen ja näki piruja siellä missä niitä ei todellakaan ollut, se oli aivan hirvittävää.

Ap

Olisi kiva tietää millaisia ovat ne asiat, joista hän ei suostu puhumaan. Se kertoo paljon.

Mielestäni päätös olla suostumatta puhumaan haluamistaan aiheista, vaikka tämä ahdistaa kovasti kumppania, on henkistä väkivaltaa.

Mun täytyy tähän vastata, että eipä oikein mistään, kuulostaa kyllä aika hurjalta näin kun oikein ajattelen. Toisen naisen siis kieltää, mutta voiko siihen luottaa, luulisin niin. Kun kysyn että lähdetäänkö viikonloppuna elokuviin: "En tiedä." Mikä mieltä painaa: "Ei mikään." (Vaikka siis näkee että painaa.) Kumman mekon laitan: "En tiedä." Mitä pidit elokuvasta: "En tiedä." Miksi et halua seksiä? "Mykkä."

Viimeinen kysymyshän oli jo niin extreme-syvällinen että siihen on turha vastausta odottaakaan. Eli joo, on alannut myös seksiä pihtaamaan ja ainoa vastaus minkä olen saanut irti: "Ei haluta, vika ei ole sun."

Ap

Mieshän on ilmiselvästi masentunut. Pahemmaksi tuo vaan menee tuosta. Toinen nainen saattaa olla hyvinkin myös kuvioissa. Tuohon auttaa se, että teet itsestäsi uudelleen halutun, mikä tarkoittaa että joko hommaat itsellesi salasuhteen oikeasti tai sitten annan miehesi ymmärtää, että sinulla on jotain sutinaa jonkun muun kanssa. Jos hän ei kerran suostu pariterapiaan niin paras tapa herättää mielenkiinto uudelleen on joko oikea tai tekaistu sivusuhde. Trust me!

Ap:n mies pihtaa seksiä ja se tarkoittaa todellakin miesten kohdalla vain yhtä asiaa: sillä on toinen nainen. Ei mikään masennus.

Toisen naisen oireeseen kuuluu myös tuo puhumattomuus ja sulkeutuneisuus.

Tämä kuulostaa kyllä aika oikealta selitykseltä minun puhumattoman mieheni kohdalla.

Kysymys on liian yleistävä. Syitä on monia. Narsistit ei puhu, koska eivät voi myöntää olleensa millään tavalla väärässä. Joku toinen taas haluaisi puhua, mutta toinen (se narsistinen) taas käyttää kaiken sanomisen polttoaineeksi toisen moittimiseen ja vanhojen jo puhkipuhuttujen ongelmien uudelleen esilleottamiseen. Keskusteluun tarvitsee kaksi osapuolta.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys on liian yleistävä. Syitä on monia. Narsistit ei puhu, koska eivät voi myöntää olleensa millään tavalla väärässä. Joku toinen taas haluaisi puhua, mutta toinen (se narsistinen) taas käyttää kaiken sanomisen polttoaineeksi toisen moittimiseen ja vanhojen jo puhkipuhuttujen ongelmien uudelleen esilleottamiseen. Keskusteluun tarvitsee kaksi osapuolta.

Asiat kun voivat olla niin monella tavalla. Joku voi haluta "keskustella", mutta keskustelu tarkoittaa muiden syyllistämistä, tai sivuuttamista, jyräämistä ja manipuloimista omaksi edukseen. Tuolloin se "keskustelua" haluava on se epäkypsä, lapsellinen, narsistinen. Eihän sellainen miellä itsessään olevan mitään vikaa, jolle koko elämänsä ajan "keskustelu" on tarkoittanut syyllistämistä, valehtelua, vääristelyä, manipulointia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen puhumaton, mutta en ole parisuhteessa. Koen, että suurin osa puhumisesta on täysin turhaa hölpöttämistä, jolla asiat eivät ratkea suuntaan eivätkä toiseen. Ja suurimmaksi osaksi puhe on jatkuvaa saman asian toistoa, eikä sekään vie asioita eteenpäin. Ja yleensä se, joka jatkuvasti haluaa puhua, pääsääntöisesti haluaa vain jyrätä oman tahtonsa mukaisesti. Joku yhteisen sävelen etsintä onnistuu vain, jos mennään sen pälpättäjän mielihalujen mukaan.

Kiitos tästä. Auttoi tajuamaan jotakin puhumattoman mielenlaadusta.

Vaikkein ole ap luen mielenkiinnolla koska puhumaton henkilö on parisuhteessa jotain niin hirveätä että ei koskaan enää minulle. Puhumaton henkilö ei edes yritä ymmärtää kuinka tuhoisaa hänen käyttäytymisensä on. Se on erittäin itsekäs tapa olla. Henkistä yhteyttä toiseen ihmiseen ei edes haluta, vaan 2 ihmistä jakaa elämää konkreettisten tekojen, toimien, puuhastelun, arjen asioiden hoitamisen kautta, kuin työtoverit tai yhteistyökumppanit. Halutaan mekaanisesti toinen ihminen rinnalle mutta ei haluta yhteyttä siihen ihmiseen. Se ei ole parisuhde kuin nimellisesti. Yhtä hyvin voi olla yksin.

Kiitos, tiivistit tähän minun parisuhteeni. Mies on täysin mykkä, mikään ei ole auttanut. Hän on muös mykkäkouluilija. Koen hänen puhumattomuutensa vallankäytöksi ja aliatamiseksi. Muutin lopulta erilleen ja on kuin valo olisi palannut elämään. Se ei ikinä ollut oikea parisuhde, eikä siinä ollut henkistä läheisyyttä.

Jatkuuko teidän suhde? 

Olemme tavanneet muutaman kerran seksin merkeissä. Silloin suhteen aikana mies oli täydellisen haluton monta vuotta, olin siis vuosia ilman seksiä siksi. Epäilin, että mies pettäisi, mutta kiisti ehdottomasti. Nyt muutettuani erilleen mies on alkanutkin haluta kanssani seksiä, joten olemme sitä vähän harrastaneet. Muuten mies ei tunnu kiinnostuneelta parisuhteen elvyttämiseen. Lisäksi hän on aloittanut uudestaan kritisoimiseni. Seksin jälkeen hän viimeksi ehdotti, miten voisin parantaa ulkonäköäni. Alkaa tuntua siltä, että ei tästä taida tulla enää oikeaa suhdetta. Olen kai roikkunut miehessä kiinni siksi, että minulla ei ole enää yhtään ystäviä, ei ketään kavereita, mies on käytännössä ainoa sosiaslinen kontaktini. Olisiko jollain neuvoa siihen, että mistä voi vanhempana löytää uusia kavereita?