Lue keskustelun säännöt.
Puhumattomuus parisuhteessa. Miten koette sen? Varsinkin haluaisin tähän sen puhumattoman kommentteja, miksi et puhu vaikka moni parisuhteen solmu avautuisi sillä?
Mulla kotona puhumaton mies. Muutama parisuhteeseen liittyvä asia painaa omaa mieltä ja niistä olisi hyvä keskustella. Mutta kun yritän, toinen vaikenee tai sitten suuttuu ja tyyliin menee jo eropapereita tulostelemaan kun "hän ei kerran kelpaa mulle". Ja kun mies ei puhu, niin minä pidän sitten oikeana sitä miten asian päässäni oletan. Ja minä en mielellään saa ottaa kipeitä asioita esille koska häntä ahdistaa ja ilmeisesti kokee ne jollain tapaa arvosteluna itseään kohtaan, en tiedä. Eli tästä seurauksena vetäytyvä puhumaton ja hyökkäävä minä, silloin kun kehtaan nostaa jonkin asian esille. Toisaalta kun tietää että puhumatonta ahdistaa, on hirveän vaikea aloittaa mistään parisuhteeseen liittyvästä aiheesta keskustelua kun toinen kokee sen painostamisena ja vetäytyy entistä enemmän.
Millaisia kokemuksia teillä? Puhumaton, miksi et puhu?
Kommentit (1367)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei ole puhumattomuus mittään väkivaltaa. Nyt se järki käteen.
Kyllä se on. Henkistä väkivaltaa, tilanteen kontrollointia ja manipulaatiota. Nyt ne silmät auki.
Ihmeellinen asenne. Olen nainen, joka kirjoitti äsken siitä, että ei puhunut negatiivisista tunteistaan miehelleen juurikaan. En ole sitä mieltä, että olin henkisesti väkivaltainen, kun salasin tunteitani. Pientä rajaa! Todennäköisesti tuo väkivaltaheitto oli tarkoitettu vaikeneville miehille, mutta sellaisia on naisissakin.
Vaikeus avautua on ensinnäkin luonnekysymys. Jotkut ihmiset ovat sulkeutuneita. Toisekseen voi olla kysymys luottamuksen puutteesta. Ei luota että toinen rakastaisi, jos paljastaa kielteisiä tunteitaan. Kolmanneksi voi olla kysymys trauman seurauksista: ehkä luottamus on joskus jonkun toimesta rikottu. Elämä ei ole niin simppeliä, kuin nuoret miesvihaajat kuvittelevat.
Joku/jotkut täällä tuomitsevat miehiä aina tilaisuuden tullen, se tuntuu traumareaktiolta! :)
Myös lyöminen voi olla seurausta osin traumasta, emotionaalisesta turvattomuudesta tai jostain biologisesta ominaisuudesta (kuten impulssiherkkyydestä), mutta ei se poista vastuuta eikä vahingoittavuutta. Se, jos ihmistä systemaattisesti kohdellaan kuin huonekalua silloin kun hän yrittää jakaa jotain tai tulla nähdyksi tai ymmärtää sinun näkökulmaasi, se on kaltoinkohtelua, ja se voi olla tietoista tai tiedostamatonta vallankäyttöä.
Kun tilanne ylittää ihmisen sietokyvyn, keinovalikoimasta otetaan käyttöön ne konstit, jotka tunnetaan. Jollain sietokyky ylittyy helpommin kuin toisella.
Käytöksessä on kuitenkin suuriakin sävyeroja.
On esimerkiksi todella eri asia, lyökö toista vai poistuuko tuppisuuna paikalta. Kumpikaan ei tunnu toisesta kivalta, mutta vain toinen on rikos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei ole puhumattomuus mittään väkivaltaa. Nyt se järki käteen.
Kyllä se on. Henkistä väkivaltaa, tilanteen kontrollointia ja manipulaatiota. Nyt ne silmät auki.
Ihmeellinen asenne. Olen nainen, joka kirjoitti äsken siitä, että ei puhunut negatiivisista tunteistaan miehelleen juurikaan. En ole sitä mieltä, että olin henkisesti väkivaltainen, kun salasin tunteitani. Pientä rajaa! Todennäköisesti tuo väkivaltaheitto oli tarkoitettu vaikeneville miehille, mutta sellaisia on naisissakin.
Vaikeus avautua on ensinnäkin luonnekysymys. Jotkut ihmiset ovat sulkeutuneita. Toisekseen voi olla kysymys luottamuksen puutteesta. Ei luota että toinen rakastaisi, jos paljastaa kielteisiä tunteitaan. Kolmanneksi voi olla kysymys trauman seurauksista: ehkä luottamus on joskus jonkun toimesta rikottu. Elämä ei ole niin simppeliä, kuin nuoret miesvihaajat kuvittelevat.
Joku/jotkut täällä tuomitsevat miehiä aina tilaisuuden tullen, se tuntuu traumareaktiolta! :)
Myös lyöminen voi olla seurausta osin traumasta, emotionaalisesta turvattomuudesta tai jostain biologisesta ominaisuudesta (kuten impulssiherkkyydestä), mutta ei se poista vastuuta eikä vahingoittavuutta. Se, jos ihmistä systemaattisesti kohdellaan kuin huonekalua silloin kun hän yrittää jakaa jotain tai tulla nähdyksi tai ymmärtää sinun näkökulmaasi, se on kaltoinkohtelua, ja se voi olla tietoista tai tiedostamatonta vallankäyttöä.
Kun tilanne ylittää ihmisen sietokyvyn, keinovalikoimasta otetaan käyttöön ne konstit, jotka tunnetaan. Jollain sietokyky ylittyy helpommin kuin toisella.
Käytöksessä on kuitenkin suuriakin sävyeroja.
On esimerkiksi todella eri asia, lyökö toista vai poistuuko tuppisuuna paikalta. Kumpikaan ei tunnu toisesta kivalta, mutta vain toinen on rikos.
Hiljentyminen on on esimerkiksi täysin normaali vastaus siihen, että toinen karjuu. Karjumisen tarkoitus on hiljentää toinen ihminen, ohittaa hänet ja survoa vaikka väkisin läpi sitä omaa näkökulmaa.
Sellainen ihminen, jolle huudetaan, ei voi koskaan tietää, milloin turvallinen keskustelu muuttuu henkisesti väkivaltaiseksi. Onko silloin muuta vaihtoehtoa kuin vaieta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei ole puhumattomuus mittään väkivaltaa. Nyt se järki käteen.
Kyllä se on. Henkistä väkivaltaa, tilanteen kontrollointia ja manipulaatiota. Nyt ne silmät auki.
Ihmeellinen asenne. Olen nainen, joka kirjoitti äsken siitä, että ei puhunut negatiivisista tunteistaan miehelleen juurikaan. En ole sitä mieltä, että olin henkisesti väkivaltainen, kun salasin tunteitani. Pientä rajaa! Todennäköisesti tuo väkivaltaheitto oli tarkoitettu vaikeneville miehille, mutta sellaisia on naisissakin.
Vaikeus avautua on ensinnäkin luonnekysymys. Jotkut ihmiset ovat sulkeutuneita. Toisekseen voi olla kysymys luottamuksen puutteesta. Ei luota että toinen rakastaisi, jos paljastaa kielteisiä tunteitaan. Kolmanneksi voi olla kysymys trauman seurauksista: ehkä luottamus on joskus jonkun toimesta rikottu. Elämä ei ole niin simppeliä, kuin nuoret miesvihaajat kuvittelevat.
Joku/jotkut täällä tuomitsevat miehiä aina tilaisuuden tullen, se tuntuu traumareaktiolta! :)
Myös lyöminen voi olla seurausta osin traumasta, emotionaalisesta turvattomuudesta tai jostain biologisesta ominaisuudesta (kuten impulssiherkkyydestä), mutta ei se poista vastuuta eikä vahingoittavuutta. Se, jos ihmistä systemaattisesti kohdellaan kuin huonekalua silloin kun hän yrittää jakaa jotain tai tulla nähdyksi tai ymmärtää sinun näkökulmaasi, se on kaltoinkohtelua, ja se voi olla tietoista tai tiedostamatonta vallankäyttöä.
Kyllä kyllä. Usein nämä epäterveet kuviot tapahtuvat puolin ja toisin. Yksi huutaa, toinen vaikenee. Yksi riitelee repivin ja loukkaavin argumentein, toinen vaikenee. Ja niin edelleen.
Mitäpä se vaikenija voisi muutakaan tehdä? Tilanne eskaloituu muuten helposti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on turvaton kiintymyssuhde, ihan ammattilaisen kartoittamana. Kuten tuosta voi päätellä, olen yrittänyt hakea lapsuudentraumoihin ja ongelmiini apua. Suht tuloksetta, ehkä.
Tuntuu että konfliktitilanteessa oikeasti mielummin vaikka hyppäsin jäiseen mereen tai juhannuskokkoon kuin jatkaisin sitä keskustelua. Joko dissosioin täysin tai jos en saa siitä vetäytyä, alan tiuskimaan tai huutamaan, pahimmillaan lyön itseäni tai paiskon jotain tavaroita, mitä käden ulottuvilla nyt on. Ihan pahimpia oli siis tilanteet joissa minua jahdataan ympäri kämppää eikä päästetä ovesta ulos kun sanon etten pysty tähän.
En vieläkään tajua joidenkin exien kanssa että miksi kun totesin ihan rauhallisesti että en pysty tähän ja haluan erota, siitä seurasi huutaminen, sekoilu, painostus ja pakotus niin että eroprosessi venyi vuodenkin pituiseksi? Ehkä koska vedin puoleeni omalla tavallaan rikkinäisiä, "hysteerisiä" miehiä joilla omat kipupisteensä.
Olin pitkään sinkku ja nykyään minulla on vakaa, itsevarma mies. Voin puhua melkein kaikesta, koska toinen ei takerru, huuda, itke eikä jahtaa minua. Jos tarvitsen aikaa, saan olla omassa huoneessani oikeasti rauhassa (kyllä, minulla on oma huone) eikä siitä "rankaista". En joudu koskaan kuulemaan "sinä et rakasta minua!" tai vaatimuksia konfliktitilanteessa todistaa rakkaus kun olen jo valmiiksi ihan lukossa.
Lapsena äiti jahtasi minua ympäri taloa ja kirkui ja syytteli. Jos yritin paeta tai en voinut enää puhua, sain tukkapöllyä tai äiti läimäytti. Ja jäähyn aikana ja jälkeen kohtelu oli kylmää ja sain kuulla miten olen pilannut äidin elämän ja kukaan ei rakasta häntä. Ja jos en saanut vakuutettua rakkauttani äidille noissa tilanteissa hän saattoi sanoa että olisi parempi jos hän olisi kuollut.
Eli omalla kohdallani puhuminen onnistuu, mutta esimerkiksi tekstitse, avonaisen oven läpi eri huoneista, vaihtoehtoisesti hyvin lähekkäin ja niin että minulle kerrotaan selkeästi että olen rakas ja kanssani halutaan jatkaa ja juuri SIKSI halutaan keskustella asiasta X
Mikään kasvotusten keskustelu etenkin jos toinen itkee tai korottaa ääntään ei onnistu yhtään.
Ja kyllä, olen kertonut avoimesti ongelmistani ennen suhdetta, ei ole auttanut enkä ole ennen nykyistä suhdetta saanut mitään ymmärrystä asialle vaan minut on välittömästi leimattu narsistiseksi ja itsekkääksi. Mitä taas ammattilaisten mielestä en ole.
N, 34
Sinä kuitenkin olet nyt aikuinen ihminen ja olisi jo aika työstää asia ja päästä eteenpäin. Sekä ennenkaikkea opetella kommunikoimaan normaalisti.
Nyt kuulostaa että sinua pitää paapoa ja kohdella silkkihansikkain. Tietysti menneisyys vaikuttaa mutta miksi vetäydyt sen taakse piiloon. Et ole enää lapsi. Sinulla ei ole mitään syytä käyttäytyä noin
No juurihan hän kertoi ne syyt.
Se on aivan täysin tämän pariskunnan asia, että miten he toimivat konfliktitilanteissa. Voi olla, että ajan myötä tilanteet lakkaavat tuntumasta ahdistavilta, ja käytös muuttuu. Se ei kuitenkaan sinulle kuulu.
Puhumattomuus avioliitossa on todella huonoa käytöstä ja kovin loukkaavaa toista kohtaan.
Ihmekös se sitten, koska meillä suomalaisilla on varsin ’oiva sananlaskukin’ - vaikeneminen on kultaa mutta puhuminen hopeaa -
Vanhempi sukupolvi on kasvanut tämän opin mukaisesti ja siirtänyt sen eteenpäin. Moni meistä on törmännyt tähän asiaan kun ei tiedä voiko ryhmässä jutella vai onko tyhmä jos sanoo jotain.
Meidän koulut on myös olleet tämän asian orjia ja pitäneet huolen että opiskelijat ala-asteelta lähtien ovat istuneet hiljaa tuppisuina koulussa uskaltamatta viitata jos vaikka vastaus onkin väärä!
Onneksi uusi polvi on jo ihan erilainen, kiitos päikkyjen ammattilaisten!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhumisesta ei seuraa yleensä mitään hyvää niin parempi puhua muiden kuin vaimon kanssa. Mielipiteeni ovat vääriä ja palaute muutenkin sellaista, että parempi pitää mölyt mahassa.
Kummallinen tämä jatkuva tulokulma tässäkin ketjussa:
keskustelu=jankuttaminen, juttelu=riitely, henkisen yhteyden ja keskusteluyhteyden toivominen=vatvominen. Todella outoa. Kun tulet kodista, jossa tunteiden näyttäminen, halaaminen, huumori ja päivittäinen mielipiteidenvaihto ja keskustelu ovat täysin normaalia, tällainen keskustelu=riitely näkökulma on täysin absurdi. Ihan hullua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ero. 14 v riitti. Ihminen, jonka kanssa ei voi jakaa tunteita enää. Oma elämä on mennyt, joten hankkikaa jotain parempaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko harkinneet terapiaa, joko yksilö- tai pari? Puhumattomuus ja defensiivisyys johtuu usein huonosta itsetunnosta ja kyvyttömyydestä tunnistaa omia tunteita ja haluja.
Terapiasta ei ole mitään hyötyä, jos toinen ei osaa tai halua puhua. Ei se terapeutti pysty saamaan ketään avautumaan. Oma puolisoni on erittäin analyyttinen ja olen tullut siihen tulokseen, että hän on huonosti kosketuksissa omiin tunteisiinsa. Kävimme kahdeksan tai kymmenen kertaa terapiassa eikä siitä ollut mitään apua.
Kävimme myös tunnekeskeisen parisuhdekurssin (ks. https://www.hyvakysymys.fi/kurssi/tunnekeskeinen-parisuhdekurssi/) ja se meni aivan hukkaan, koska hän analysoi koko ajan asioita; "mitä tuo käsite oikeastaan pitää sisällään", "mihin tämä perustuu" jne.
Itse olisin halunnut ottaa tuon tunnekeskeisen parisuhdekurssin käyttöön, hän halusi vain opiskella ja tutkia sitä.
Oletteko edelleen yhdessä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin kerran sellaisen ohjeen, että kun kerrot tunteistasi, älä käytä syyttävää puhetyyliä, vaan sano:
'MINÄ koen asian näin', eikä siis tyyliin: 'SINÄ teit niin ja näin..'
Toisen virheiden luetteleminen tuntuu heti syyttelyltä ja toinen asettuu puolustuskannalle, kukin omalla tavallaan.
Jotkut eivät osaa sanoittaa ajatuksiaan, mutta se voi olla myös tietoista taktiikkaa pitää valta itsellä, ettei tarvisi katsoa peiliin ja oppia. Sen kun kävelee vain pois ja toivoo, että toinen pääsee asiasta yli itsekseen.
Kokeilin tuota tekniikkaa eikä se toiminut. Toinen osapuoli sanoi silti, että hänestä se on syyttelyä, kun kerron, miltä minusta tuntuu.
Samoin. Vaikka käytin taktiikkaa "minusta tuntuu" tai vastaavaa minä-viestiä, niin ei toiminut. Mies koki sen silti syyttelyksi tai riidan haastamiseksi. Ehkä joillekin toimii, mutta ei läheskään kaikille.
Mä olen huomannut oman miehen kohdalla, että hänen on joka asiaan löydettävä syyllinen. Ja koska hän itse etsii aina syyllistä, hän kai luulee, että myös minä etsin kaikesta syyllistä, eli syytän häntä sellaisistakin asioista, joissa ei ole edes mitään syytä etsiä/löytää "syyllinen" , eli kaikesta mahdollisesta.
Mietin joskus, onko hänen kotonaan ollut sellainen tyyli, että kaikesta on syytetty aina ensimmäisenä.
Jos vaikka joku on mennyt vahingossa rikki, syyllinen on löydettävä vaikka se olisi voinut rikkoutua keneltä tahansa tai tavara on ollut niin huonossa kunnossa, että on hajonnut ihan itsestään.
Kerran meillä oli vessan peiliovikaapista irronnut pidike ja mies tuli huutamaan, että kuka on ROIKKUNUT siinä peilikaapissa? No voi taivas, kyllä siinä varmaan olikin joku roikkunut.
Mies luulee myös, että syytän häntä jostakin jos vaikka kysyn, että missä jokin tavara on. Mies alkaa heti puolustautumaan ja jankkaamaan, että ei hän ole sitä hukannut. No enhän minä niin ole sanonutkaan, kysyn vaan, että onko hän nähnyt sitä jossain tai tietääkö hän missä se on. Ja tämä ihan joka asiasta. Mies luulee, että häntä syytetään aina jostakin ja näin ei takuulla ole. Itse en ole koskaan oppinut tuollaiseen syyllisen etsimiseen tai että pitää aina olla ekana syyttämässä jotakin vahingostakin.
Toi puolustautuminen kuulostaa ihan mun vanhemmalta jolla on alzheimer. Tiedostaa hukkaavansa tavaroitaan sekä kertoo piilottaneen jopa eikä löydä enää, mutta jos itse erehdyn sanomaan vaikka ootko nähnyt päivän lehteä tai missähän se kauko-ohjain on niin alkaa puolustautuminen/suuttuminen. Jos etsin omia tavaroitani esim rillejäni tai puhelintani tms hän auttaa etsimään eikä suutu. Ai joo ja aivan sama juttu jos joku tavara on mennyt rikki "minä en kyllä ole koskenutkaan niin on se saatana". Tämä alkoi paljon ennen ennen diagnoosia.
Nämä puhumattomat parisuhteessa, niin mitä te oikeasti teette? Kokkaatte, syötte, katsotte telkkua ja käytte lenkillä yhdessä hiljaisuudessa? Ette puhu sitten tunteista, tulevaisuuden lomahaaveista, työpäivästä, päivän uutisista, ettekä mistään? Mitä te saatte siitä suhteesta? Onko teillä minkäänlainen henkinen yhteys toisiinne ja miten ihmeessä se enää ilmenee? Rakastatte sitä partneria varmaan ajan myötä kai mutta miten sellaiseen voi alunperin mitenkään rakastua? Ulkonäkö ja seksi riittää "rakkaudeksi", muita syitä en oikeasti keksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei ole puhumattomuus mittään väkivaltaa. Nyt se järki käteen.
Kyllä se on. Henkistä väkivaltaa, tilanteen kontrollointia ja manipulaatiota. Nyt ne silmät auki.
Ihmeellinen asenne. Olen nainen, joka kirjoitti äsken siitä, että ei puhunut negatiivisista tunteistaan miehelleen juurikaan. En ole sitä mieltä, että olin henkisesti väkivaltainen, kun salasin tunteitani. Pientä rajaa! Todennäköisesti tuo väkivaltaheitto oli tarkoitettu vaikeneville miehille, mutta sellaisia on naisissakin.
Vaikeus avautua on ensinnäkin luonnekysymys. Jotkut ihmiset ovat sulkeutuneita. Toisekseen voi olla kysymys luottamuksen puutteesta. Ei luota että toinen rakastaisi, jos paljastaa kielteisiä tunteitaan. Kolmanneksi voi olla kysymys trauman seurauksista: ehkä luottamus on joskus jonkun toimesta rikottu. Elämä ei ole niin simppeliä, kuin nuoret miesvihaajat kuvittelevat.
Joku/jotkut täällä tuomitsevat miehiä aina tilaisuuden tullen, se tuntuu traumareaktiolta! :)
Myös lyöminen voi olla seurausta osin traumasta, emotionaalisesta turvattomuudesta tai jostain biologisesta ominaisuudesta (kuten impulssiherkkyydestä), mutta ei se poista vastuuta eikä vahingoittavuutta. Se, jos ihmistä systemaattisesti kohdellaan kuin huonekalua silloin kun hän yrittää jakaa jotain tai tulla nähdyksi tai ymmärtää sinun näkökulmaasi, se on kaltoinkohtelua, ja se voi olla tietoista tai tiedostamatonta vallankäyttöä.
Kyllä kyllä. Usein nämä epäterveet kuviot tapahtuvat puolin ja toisin. Yksi huutaa, toinen vaikenee. Yksi riitelee repivin ja loukkaavin argumentein, toinen vaikenee. Ja niin edelleen.
Mitäpä se vaikenija voisi muutakaan tehdä? Tilanne eskaloituu muuten helposti.
Mieheni exvaimo pahoinpiteli häntä henkisesti. Pahoinpitelee myös lapsiaan samalla tavalla. Miehelläni meni pitkän aikaa että hän pääsi tuosta vaikenemisesta ja tunteista puhumumattomuudesta pois. Nyt yhdessä jo 22 vuotta, ja hän osaa aivan hyvin avautua tunteistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä sen miehen tulisi puhua? Aika harva nainen oikeasti haluaa kuulla miehen mielipiteen, vaan jatkaa nalkutusta - jota keskusteluksi kutsuu - niin pitkään, että mies lopulta hermostuu.
No vaikka ihan siitä että mikä vaivaa jos vaikka mököttää näin esimerkiksi.
Ap
Todennäköisesti on yrittänyt puhua montakin kertaa, mutta kun ei ole kuunneltu tai toimittu sen mukaan. Pahimmillaan korotettu ääntä ja yritetty huutaa hiljaiseksi, uhriutua tai dissata. Sitten aikanaan se ero (tai sivusuhde tms) tulee @ap:lle ihan yllätyksenä.
Vierailija kirjoitti:
Nämä puhumattomat parisuhteessa, niin mitä te oikeasti teette? Kokkaatte, syötte, katsotte telkkua ja käytte lenkillä yhdessä hiljaisuudessa? Ette puhu sitten tunteista, tulevaisuuden lomahaaveista, työpäivästä, päivän uutisista, ettekä mistään? Mitä te saatte siitä suhteesta? Onko teillä minkäänlainen henkinen yhteys toisiinne ja miten ihmeessä se enää ilmenee? Rakastatte sitä partneria varmaan ajan myötä kai mutta miten sellaiseen voi alunperin mitenkään rakastua? Ulkonäkö ja seksi riittää "rakkaudeksi", muita syitä en oikeasti keksi.
Puhutaan ruoasta, politiikasta ja urheilusta. Puhutaan vapaa-ajan retkistä. Suunnitellaan lomamatkoja. Puhutaan arjen puörittåmisestä kuten viikkosiivouksesta.
Työasioista ei saisi puhua kotona. Minulle se on ollut vaikeaa, koska työpäivän tapahtumat vaikuttavat paljon mielialaani kotonakin.
Eikä saisi valittaa asioista, joille ei mitään mahda.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä puhumattomat parisuhteessa, niin mitä te oikeasti teette? Kokkaatte, syötte, katsotte telkkua ja käytte lenkillä yhdessä hiljaisuudessa? Ette puhu sitten tunteista, tulevaisuuden lomahaaveista, työpäivästä, päivän uutisista, ettekä mistään? Mitä te saatte siitä suhteesta? Onko teillä minkäänlainen henkinen yhteys toisiinne ja miten ihmeessä se enää ilmenee? Rakastatte sitä partneria varmaan ajan myötä kai mutta miten sellaiseen voi alunperin mitenkään rakastua? Ulkonäkö ja seksi riittää "rakkaudeksi", muita syitä en oikeasti keksi.
Puhutaan ruoasta, politiikasta ja urheilusta. Puhutaan vapaa-ajan retkistä. Suunnitellaan lomamatkoja. Puhutaan arjen puörittåmisestä kuten viikkosiivouksesta.
Työasioista ei saisi puhua kotona. Minulle se on ollut vaikeaa, koska työpäivän tapahtumat vaikuttavat paljon mielialaani kotonakin.
Eikä saisi valittaa asioista, joille ei mitään mahda.
En tiedä, johtuuko tästä kuviosta, että lapsemme hiljeni murrosiässä. Hän ei enää kertonut unelmistaan, ajatuksistaan eikä paljon suunmitelmistaankaan. Oliko perheessämme liian vähän keskustelua. En tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei ole puhumattomuus mittään väkivaltaa. Nyt se järki käteen.
Kyllä se on. Henkistä väkivaltaa, tilanteen kontrollointia ja manipulaatiota. Nyt ne silmät auki.
Ihmeellinen asenne. Olen nainen, joka kirjoitti äsken siitä, että ei puhunut negatiivisista tunteistaan miehelleen juurikaan. En ole sitä mieltä, että olin henkisesti väkivaltainen, kun salasin tunteitani. Pientä rajaa! Todennäköisesti tuo väkivaltaheitto oli tarkoitettu vaikeneville miehille, mutta sellaisia on naisissakin.
Vaikeus avautua on ensinnäkin luonnekysymys. Jotkut ihmiset ovat sulkeutuneita. Toisekseen voi olla kysymys luottamuksen puutteesta. Ei luota että toinen rakastaisi, jos paljastaa kielteisiä tunteitaan. Kolmanneksi voi olla kysymys trauman seurauksista: ehkä luottamus on joskus jonkun toimesta rikottu. Elämä ei ole niin simppeliä, kuin nuoret miesvihaajat kuvittelevat.
Joku/jotkut täällä tuomitsevat miehiä aina tilaisuuden tullen, se tuntuu traumareaktiolta! :)
Myös lyöminen voi olla seurausta osin traumasta, emotionaalisesta turvattomuudesta tai jostain biologisesta ominaisuudesta (kuten impulssiherkkyydestä), mutta ei se poista vastuuta eikä vahingoittavuutta. Se, jos ihmistä systemaattisesti kohdellaan kuin huonekalua silloin kun hän yrittää jakaa jotain tai tulla nähdyksi tai ymmärtää sinun näkökulmaasi, se on kaltoinkohtelua, ja se voi olla tietoista tai tiedostamatonta vallankäyttöä.
Kun tilanne ylittää ihmisen sietokyvyn, keinovalikoimasta otetaan käyttöön ne konstit, jotka tunnetaan. Jollain sietokyky ylittyy helpommin kuin toisella.
Käytöksessä on kuitenkin suuriakin sävyeroja.
On esimerkiksi todella eri asia, lyökö toista vai poistuuko tuppisuuna paikalta. Kumpikaan ei tunnu toisesta kivalta, mutta vain toinen on rikos.
Hiljentyminen on on esimerkiksi täysin normaali vastaus siihen, että toinen karjuu. Karjumisen tarkoitus on hiljentää toinen ihminen, ohittaa hänet ja survoa vaikka väkisin läpi sitä omaa näkökulmaa.
Sellainen ihminen, jolle huudetaan, ei voi koskaan tietää, milloin turvallinen keskustelu muuttuu henkisesti väkivaltaiseksi. Onko silloin muuta vaihtoehtoa kuin vaieta?
Minun vanhempani huusivat toisilleen. Kumpikaan ei vaiennut. Ehkä siksi minäkään tunne tarvetta vaieta, vaikka minulle huudettaisiin riitatilanteessa. Ihmisen kuuluu puolustaa itseään ja kertoa näkökantansa, perustella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä puhumattomat parisuhteessa, niin mitä te oikeasti teette? Kokkaatte, syötte, katsotte telkkua ja käytte lenkillä yhdessä hiljaisuudessa? Ette puhu sitten tunteista, tulevaisuuden lomahaaveista, työpäivästä, päivän uutisista, ettekä mistään? Mitä te saatte siitä suhteesta? Onko teillä minkäänlainen henkinen yhteys toisiinne ja miten ihmeessä se enää ilmenee? Rakastatte sitä partneria varmaan ajan myötä kai mutta miten sellaiseen voi alunperin mitenkään rakastua? Ulkonäkö ja seksi riittää "rakkaudeksi", muita syitä en oikeasti keksi.
Puhutaan ruoasta, politiikasta ja urheilusta. Puhutaan vapaa-ajan retkistä. Suunnitellaan lomamatkoja. Puhutaan arjen puörittåmisestä kuten viikkosiivouksesta.
Työasioista ei saisi puhua kotona. Minulle se on ollut vaikeaa, koska työpäivän tapahtumat vaikuttavat paljon mielialaani kotonakin.
Eikä saisi valittaa asioista, joille ei mitään mahda.
Anteeksi, en nyt oikein ymmärtänyt. Vai meinasitko että puhumattomat on vain niitä jotka ei puhu tunteistaan jne? Entäs jos olette jostain asiasta eri mieltä niin saako sen sanoa? Nimittäin täällä moni puhumaton sanoo että ei jaksa puhella syyst tai toisest ja puheliaat sanoo ettei saa vastauksia edes ilman riitaa tms ja todellisia mykkäkouluja. Teidän suhde ei oikein kuulosta "puhumattomalta".
Vierailija kirjoitti:
Nämä puhumattomat parisuhteessa, niin mitä te oikeasti teette? Kokkaatte, syötte, katsotte telkkua ja käytte lenkillä yhdessä hiljaisuudessa? Ette puhu sitten tunteista, tulevaisuuden lomahaaveista, työpäivästä, päivän uutisista, ettekä mistään? Mitä te saatte siitä suhteesta? Onko teillä minkäänlainen henkinen yhteys toisiinne ja miten ihmeessä se enää ilmenee? Rakastatte sitä partneria varmaan ajan myötä kai mutta miten sellaiseen voi alunperin mitenkään rakastua? Ulkonäkö ja seksi riittää "rakkaudeksi", muita syitä en oikeasti keksi.
Meillä se on johtanut siihen että ei tehdä asioita enää yhdessä. EI syödä, ei katsota samaa telkkua ja emme käy yhdessä lenkillä.
Eli se tappaa koko suhteen. Seksiäkään ei ole ollut vuosikymmeniin.
Myös lyöminen voi olla seurausta osin traumasta, emotionaalisesta turvattomuudesta tai jostain biologisesta ominaisuudesta (kuten impulssiherkkyydestä), mutta ei se poista vastuuta eikä vahingoittavuutta. Se, jos ihmistä systemaattisesti kohdellaan kuin huonekalua silloin kun hän yrittää jakaa jotain tai tulla nähdyksi tai ymmärtää sinun näkökulmaasi, se on kaltoinkohtelua, ja se voi olla tietoista tai tiedostamatonta vallankäyttöä.