Lue keskustelun säännöt.
Paljonko pettymyksiä ihminen henkisesti kestää?
Kohta romahtaa
29.08.2021 |
Kuinkahan paljon ihminen pystyy henkisesti kestämään asioita sortumatta jollakin tapaa? Mulle on tullut tunne etten ihan kohta enää kestä. Onko tunne mielipuolisuudesta/luovuttamisesta kovin yleistä? Jos yritän puhua asiasta, ihmiset näkee vain vikan pettymyksen ja tasoittelee asiaa tyyliin: ihan normi ongelmia. Ei tuo maailmanloppu ole jne... Kuuluu elämään. Oon tosi yksin jotenkin ongelmieni ja pääni kanssa. Tai on siis se tunne ainakin.
En nyt tähän yksityiskohtaista tarinaa kerro mutta lyhyin ajatusviivoin. Kaikki alkoi 3 vuotta sitten.
- Mut houkuteltiin vaihtaa työnantajaa tarjoamalla kivempiä vastuita, mutta se olikin huijaus. 6kk koeajan jälkeen todettiin että saan jäädä firmaan jos unohdan luvatut vastuualueet ja tyydyn aloittelijan palkkaan. Mulla on 12 v kokemus alalta enkä saanut pätkääkään tehdä tarjottuja hommia. Asianajajani mukaan mua kusetettiin ja olisin voinut viedä asian oikeuteen, mutta hän suositteli etten tekisi sitä asiantuntija-alani takia. Tuhoan maineeni alani ihmisten silmissä ja oikeudenkäynti olisi ollut ruma.
-Viikko irtisanomisen jälkeen, mies ilmoitti yhtäkkiä ettei halua enää olla kanssani. Mulla alkoi kauhea hätä talousasioiden kanssa ja just kun totuin ajatukseen erosta viikon aikana ja hommasin itselleni kivan pienen kodin, mies peruikin aikeensa ja muutti kanssani pikkuiseen asuntooni.
-Tuli pandemia ja äkisti en löytänytkään töitä vaikka hain. Kaikki kuulostelivat tulevaisuutta varovaisena.
-5kk pandemian alkamisen jälkeen mies yhtäkkiä ilmoitti tekstarilla ettei halua enää kanssani. Hän oli aiemmin pakannut ison kasan vaatteita kassiin ja lähtenyt mökille mutta olikin itseasiassa muuttanut toisen naisen luokse ja lähtenyt lomareissuun tämän kanssa. Ei vastannut puheluihin, teki osoitteenmuutoksenkin samana pv kun tekstarin mulle laitto. Olin ihan shokissa sillä just aikaisemmin oltiin puhuttu lasten hankkimisesta. Olin käytännössä rahaton 600e työttömyyskorvauksella ja 1000e vuokralla. Suhdetta oli kestänyt 6kk ja myöhemmin selvis että mies oli sen naisen tuonut mun kotiin, vienyt mökille ja kaikille mun alueille. Hän rupesi katumaan tekojaan 2pv päästä ja kyseli jo 5pv päästä kotiintulemisen mahdollisuuksia. Olin niin lamassa, että suostuin siihen et yritetään paikata suhde. Aloitettiin uudelta pöydältä ja yksi mun ehdottomista vaatimuksista oli jatkossa jopa raaka rehellisyys.
Anteeksiantaminen oli vaikeata ja tunneasiat oli yhtä vuoristorataa mutta mua auttoi pahimpaan aikaan ihana miespuolinen ystävä joka löytyi yhden pelin kautta netistä. Hän oli 8kk parhain ystâväni ja henkinen tukeni.
-Hain töitä ja äkisti sellaisen sainkin työhaastattelun jälkeen. Upea työ jossa olisin saanut matkustella. Myös palkka olis ollut parannus työttömyystukeen. Kun myöhemmin kyselin työn alkamispäivää CEO laittoikin viestin ettei voi palkata mua sillä työpaikan kollegat ei halua mua työkaverikseen. (Olisin ollut ainoa nainen talossa).
-Seuraava rekry johti myöskin siihen että CEO oli palkkaamassa mut. Mutta sitten...mun tuleva lähin esimies...joka oli aloittamassa työtä 6kk mun jälkeen, kielsi koska hän haluaa palkata itse työntekijänsä. Nyt sentään tuli pahoitteleva soitto siitä, että hän meni asioiden edelle lupailemaan jotain mitä ei voinutkaan pitää.
-Sitten kolmas rekry johti uuteen työpaikkaan ja kivaan oman alan duuniin. Palkka oli mieluinen, firman työkaverit ja yrityskulttuuri inhimillisen oloisia. Tässä vaiheessa parhain ystäväni netistä ilmoitti ettei hän voi olla ystävä etäisyyksien päästä. Hän leikkas mut ulos elämästään samantien vastaten viesteihini ja kyselyihin hiljaisuudella. Kaikki tuntui tosi julmalta ja toisinnolta siitä miten mun puoliso hylkäsi mut yli vuosi sitten.
Kommentit (82)
Sulla on ollu hirveesti epäonnea! Ei sun tarvi jaksaa, jos tuntuu ettei jaksa. Anna itselles lupa romahtaa ja ala sen jälkeen pikkuhiljaa koota itseäsi ja elämääsi uusiks. Voimia ja lohtua sulle <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos sieltä romahduksen jälkeen ei pääsekään ylös? Olen 2 nuoruudessani sairastanut masennuksen. Yritän pysyä toimintakykyisenä vaikka väkisin.
Vierailija kirjoitti:
Sulla on ollu hirveesti epäonnea! Ei sun tarvi jaksaa, jos tuntuu ettei jaksa. Anna itselles lupa romahtaa ja ala sen jälkeen pikkuhiljaa koota itseäsi ja elämääsi uusiks. Voimia ja lohtua sulle <3
Kiitos ettet sanonut et ei se elämä siihen lopu. ❤️
Minulla on 3 tutkintoa, työttömyyttä, narsistinen anoppi, 2 synnytystä ilman kivunlievitystä, vauva teholla, en saanut lapselle sitä nimeä minkä halusin, oltiin puolison kanssa 11 vuotta yhdessä, ei häitä, raskausarpia (en käy uimassa) 2 naapurin lasta, jotka soitti ovikelloa 12 tuntia päivässä 4 vuotta, mies ei osallistunut lasten hoitoon eikä kotitöihin, pahoinpitelyn kohteeksi olen joutunut noin 6 kertaa, sisko sairastui vakavasti ja kaikkea muuta kivaa. Vuokralla asun ja tässä ollaan.
Olen itse miettinyt samaa paljonko ihminen kestää. Olen ollut hautajaisissa noin 30 kertaa, en itke siellä, vähän kuin leivän syönti.
Tsemppiä. Kyllä sä noista jutuista pääset yli! Nyt et luovuta tai romahda. Nyt perkule näytät niille.
Ehkä noi jutut meni mönkään, koska sulle on tarkoitettu jotain parempaa. Tajuat sen sitten myöhemmin, että näin asioiden pitikin mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pessimisti ei pety.
Olen pettynyt elämässäni oikeastaan kaikkeen ja kaikkiin. Nykyään oletan jo etukäteen ettei tästä hyvä seuraa, eikä ole tullut yllätyksiä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on 3 tutkintoa, työttömyyttä, narsistinen anoppi, 2 synnytystä ilman kivunlievitystä, vauva teholla, en saanut lapselle sitä nimeä minkä halusin, oltiin puolison kanssa 11 vuotta yhdessä, ei häitä, raskausarpia (en käy uimassa) 2 naapurin lasta, jotka soitti ovikelloa 12 tuntia päivässä 4 vuotta, mies ei osallistunut lasten hoitoon eikä kotitöihin, pahoinpitelyn kohteeksi olen joutunut noin 6 kertaa, sisko sairastui vakavasti ja kaikkea muuta kivaa. Vuokralla asun ja tässä ollaan.
Olen itse miettinyt samaa paljonko ihminen kestää. Olen ollut hautajaisissa noin 30 kertaa, en itke siellä, vähän kuin leivän syönti.
Eikö koskaan tunnu et luovutat? Jos kerrsn hautajaisetkin on kuin leivän syömistâ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on 3 tutkintoa, työttömyyttä, narsistinen anoppi, 2 synnytystä ilman kivunlievitystä, vauva teholla, en saanut lapselle sitä nimeä minkä halusin, oltiin puolison kanssa 11 vuotta yhdessä, ei häitä, raskausarpia (en käy uimassa) 2 naapurin lasta, jotka soitti ovikelloa 12 tuntia päivässä 4 vuotta, mies ei osallistunut lasten hoitoon eikä kotitöihin, pahoinpitelyn kohteeksi olen joutunut noin 6 kertaa, sisko sairastui vakavasti ja kaikkea muuta kivaa. Vuokralla asun ja tässä ollaan.
Olen itse miettinyt samaa paljonko ihminen kestää. Olen ollut hautajaisissa noin 30 kertaa, en itke siellä, vähän kuin leivän syönti.
Molemmat jalat murtui pienenä kun 5 - vuotias veli vahti. En edes muista kaikkea, vakituista työpaikkaa ei ole vieläkään, mutta henkiset jutut on pahempia, nuo fyysiset ei enää mietitytä.
Kohta romahtaa kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on 3 tutkintoa, työttömyyttä, narsistinen anoppi, 2 synnytystä ilman kivunlievitystä, vauva teholla, en saanut lapselle sitä nimeä minkä halusin, oltiin puolison kanssa 11 vuotta yhdessä, ei häitä, raskausarpia (en käy uimassa) 2 naapurin lasta, jotka soitti ovikelloa 12 tuntia päivässä 4 vuotta, mies ei osallistunut lasten hoitoon eikä kotitöihin, pahoinpitelyn kohteeksi olen joutunut noin 6 kertaa, sisko sairastui vakavasti ja kaikkea muuta kivaa. Vuokralla asun ja tässä ollaan.
Olen itse miettinyt samaa paljonko ihminen kestää. Olen ollut hautajaisissa noin 30 kertaa, en itke siellä, vähän kuin leivän syönti.
Eikö koskaan tunnu et luovutat? Jos kerrsn hautajaisetkin on kuin leivän syömistâ?
En meinaa luovuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia. ❤️ Aina ei jaksa eikä ole pakko jaksaa. Sillon täytyy olla armollinen itselle ja antaa aikaa toipua.
Itse olen yrittäny kaiken keskellä aina löytää jotain positiivista jotta jaksaisin paremmin. Aina se ei kovin helppoa ole.
Älä odota, että asiat menevät jollakin tietyllä tavalla, koska silloin tulee pettymyksiä. Ota päätöksissäsi huomioon ja varaudu siihen, ettei asiat lopulta toimikaan. Jos laitat kaiken yhden kortin varaan, ja kun se ei toimikaan, taas olet romuna. Kliseemäinen totuus on se, että kun et odota mitään erityistä, et tule pettymäänkään. Jos olet kypsä ihminen, pärjäät omillasi oikein hyvin ja olet tyytyväinen, olit sitten työssä, työtön, rikas, köyhä, parisuhteessa tai et. Ei siis ole syytä järjestää itselleen pettymyksiä kun voi olla niitä ilmankin. Toki on hyvä tavoitella sellaisia asioita, jotka kokee itselleen hyviksi, mutta ei hampaat irvessä vaan rennommalla asenteella. Sitten vielä, mikä on syynä työssäsi kohtaamisiisi ongelmiin? Missä vika, jos toistuvasti käy niin, ettei sinun haluta jatkavan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahinta kaikessa on oikeastaan nettiystäväni menetys. Hän oli kaunis ihminen ja kokenut paljon samaa, elämänsä rakkaus oli kuollut auto-onnettomuudessa, toinen rakkaus pitänyt yllä sslasuhdetta koko heidän yhteiselämän ajan, kolmas rakkaus varasti identiteetin ja teki paljon vahinkoa.. hän jotenkin tajusi elämän haavoittavuuden ja mitä käyn läpi ja osasi tsempata. Ilman häntä olisin jo luhistunut aikaisemmin. Kaipaan häntä niin että sydäntä kivistää. Laitoin jopa viestin työn menettämisestä mutta ei häntä enää tavoita. 😢
Hirveästi juttuja lyhyessä ajassa, mutta. Tuota noin. Jos nyt pysähtyisit. Eli siis mikä se sinun ongelma on. Miehiä saa internetistä, ystäviä saa samasta paikassa ja sieltä saa töitäkin. Mikä se sinun ongelma on muuta kuin päätön poukkoilu muiden ihmisten pillin mukaan joka tekee sinusta ihmisen johon ei voi luottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä onko muilla, mutta itselläni tulee pitkiä epäonnen kausia jaksoissa. Toki näihinkin ajanjaksoihin mahtuu hyviä asioita. Asioita vaan tapahtuu. Juuri nyt on menossa se huono jakso (oman vanhemman kuolema, puolison syöpä ja korona, joka vaikuttaa meillä elämään päivittäin jne.). Ainoa asia, jonka avulla jaksan on tietoisuus siitä, että tämäkin ajanjakso menee ohi. Tavalla tai toisella. Parempi elämänvaihe on tulossa. Joskus. Tsemppiä!
Luulen ettet ole pystynyt keskittymään työnhakuun ja työhön tuon sinun on/off-suhteesi takia.
Hyvä kysymys, kun siihen ei kukaan anna vastausta. Tää firma joka huijasi, on siis ex ex työnantajani. Hän tiedi kenet oli paklkjaamassa sillä tein vuosia sitten jo hänelle töitä useamman vuoden. Työt siinä välissä ovat ollaat hyviä. Ihania työkavereita jotka ovatvtykänneet musta ja olen ollut osa tiimiä yli 12 vuotta. Nyt alkoi vaan tâllanen kausi joka ei mene kaaliini. Kukaan ei anna palautetta !
Kohta romahtaa kirjoitti:
Pahinta kaikessa on oikeastaan nettiystäväni menetys. Hän oli kaunis ihminen ja kokenut paljon samaa, elämänsä rakkaus oli kuollut auto-onnettomuudessa, toinen rakkaus pitänyt yllä sslasuhdetta koko heidän yhteiselämän ajan, kolmas rakkaus varasti identiteetin ja teki paljon vahinkoa.. hän jotenkin tajusi elämän haavoittavuuden ja mitä käyn läpi ja osasi tsempata. Ilman häntä olisin jo luhistunut aikaisemmin. Kaipaan häntä niin että sydäntä kivistää. Laitoin jopa viestin työn menettämisestä mutta ei häntä enää tavoita. 😢
Ehkä kävit taakaksi.
Miten muhun ei voi luottaa? Perustele!
Mutta sulla ei ole kuitenkaan nokkatippuria
Jatkuu....
-Kuukausi sen jälkeen kun menetin ystäväni, selvisi että mies oli aloittanut taas viestimisen tuon naisen kanssa, jonka takia jätti mut. Viestejä oli vaihdeltu 6kk ajan jo niistä oli valehdeltu mulle ja ne oli poistettu etten huomaisi. Mulle riitti ja ilmoitin että nyt me erotaan.
-Kuukausi eropäätöksestä ja kaikkien tavaroiden pakkailujen keskelle tuli nyt uusi uutinen, että mut irtisanotaan koeajalla. Syyt olivat jälleen jokseenkin yliolkaiset ja kirsikkana oli se ettei kukaan mulle koskaan kertonut että mun pitää tsempata ja parantaa. Kuvittelin et kaikki on hyvin sillä suoriuduin kyllä työtehtävistäni hyvin ja nautin niistä.
Onko tämä kaikki vain 'elämää' ja olenko mä jotenkin heikko kun alkaa tuntua siltä että pidän mielenterveyden pystyssä vain hampaita yhteen puremalla. Tunnen että osa musta huutaa, että en enäâ jaksa ja toinen osa tiedostaa että jos nyt annan itseni romahtaa, se on menoa.
Aiheutanko mä itse jotenkin tän epäonnen? Oonko ansainnut sen? Onko muilla näin paljon asioita meneillä elämässään? Miten mä voin lujittaa itseäni kun tuntuu jo et oon ihan polvillani? Edes yksi mukava juttu/tapahtuma elämässä olis nyt tärkeä.
Mutta ihmiset sanoo vaan että ei elämä tohon pääty.
Mitä mun pitäs tuntee ja ajatella?